tiistai 26. syyskuuta 2017

Testipalaute - olihan siinä


Sain toissa viikon lopulla Pasilta laktaattitestin palautteen. Oivallisesti olin just Tallinnassa ja puhelimella sähköpostin lukeminen oli mitä oli. Liitteitä en saanut auki, vaikka olisin päälläni seissyt ja pyytänyt kaikki tekniset hyvät haltijat apuun. Onneksi testitulosten pääviesti oli sanoja peräkkäin varsinaisessa viestissä, joten ihan tulisilla hiilillä en kokousviikonloppua kiemurrellut.

Laktaatti oli pysynyt alhaalla ensimmäisten tonnien aikana. Siirtymä vk-alueelle oli ollut selkeä ja tonneista keskimmäiset olivat osuneet vk-alueelle. Kaksi vikaa menivät sitten kovemmalla, mutta niistäkin selvisin.

Oli palkitsevaa lukea, että kestävyyskunto on parantunut huomattavasti sitten edellisen testin, jonka juoksin aprillipäivänä 2016. Turhaan en ole kilometri kilometriltä matkaa taittanut. Turhaan en ole lähtenyt kaatosateeseen, lumipyryyn, räntähaituvien sekaan, auringonnousuun, kesäiseen lämpöön tai kauniisiin iltoihin töiden jälkeen.

Yllätyin, miten aerobinen ja anaerobinen kynnysvauhti ovat kumpikin parantuneet reilulla minuutilla. Miten se on mahdollista? Voiko lahjatonkin kehittyä näin? Aika huimaa!

En ole tainnut turhaan pk:ta sahata, sillä palaute kertoi pk-alueen olevan laaja. Olen juossut pk:ta eri vauhdeilla - välillä tosi rauhassa ja välillä vähän kovempaa. Yllättävän paljon olen mennyt pk2:lla. Huomasin sen, kun katselin treenihistoriaa ja mietin, mitä kaikkea olen viikkoihin ja kuukausiin mahduttanut.

Vk-alueen leveys oli nyt 46 sekuntia. Muistan Pasin sanoneen edellisellä testikerralla, että vk-alue on tosi kapea. Se näkyi silloisesta palautteestakin. Harrin tekemän ohjelman myötä olen juossut välillä tyytyväisenä ja välillä hampaat irvessä reippaita ja vetoja. Olen kironnut 45-50 minuutin reippaita pätkiä ja toivonut joka hetki niiden loppuvan. Sitkeydellä ja punatukkaisen tytön päättäväisyydellä olen ne kaikki juossut antamatta tuumaakaan periksi. Testipalautetta lukiessa sain kiittää itseäni tuosta päättäväisyydestä. Joku saattaisi sanoa, että härkä mikä härkä.

Testissä oli myös maratonennuste. Ei paljon lämmitä, kun ennusteaika oli 6.25:42. No, en ole maratonia juoksemassa, joten tuolla ei todellisuudessa ole mulle merkitystä. Vaikka tiedän, ettei numeroiden tuijottaminen ole maailman tärkein juttu, vähän tuo silti sapetti. Mun tavoitteet ovat toisaalla ja lyhyemmillä matkoilla. Toki voi olla jännää seurata, mitä maraennusteajalle tapahtuu, kun juoksen uudestaan testin ehkä joskus syksyllä 2018.

Ja sitten... Hymyilyttävin kohta palautteessa oli "Harjoittelusi on ollut laadukasta ja sillä on ollut hyvä vaste.". Tähän kiteytyi koko testin sanoma ja se, mitä testi kertoi mulle menneestä just siinä hetkessä. Tuntui uskomattomalta, että näin voi olla. En käsitä vieläkään, että olen todella tehnyt joitain oikeita asioita ja jotain oikein. Tällä lauseella jaksaa pitkälle.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Työpäiviä 12/12 - oliko muuta elämää?


Eilinen vapaapäivä tuntui lähes luksukselta. Hämmentävää, että tänäänkin on vapaapäivä. Tein kahdentoista työpäivän putken, joka kieltämättä alkoi loppua kohden tuntua. Syyskuu on töissä tiukka ja keskelle kuuta tipahti viikonlopun kokousmatka Tallinnaan. Tunnustan huokaisseeni helpotuksesta, kun perjantaina karkasin työpaikalta tasan klo 14.09. Tunnustan, että väsymys alkoi tuntua kropassa ja ajatuksissa.

Kävelylenkki vanhassa kaupungissa


Tallinnan kokousviikonlopulle sain kauniin syksyisen sään. Perjantaina olin perillä ajoissa, joten aikaa jäi kierrellä vanhassa kaupungissa. Hieman shoppailua, kävelyä ja hetkeksi terassille alkoholittoman oluen kanssa.

Kuva Raatihuoneentorilta

Sunnuntaina ennen laivan lähtöä ehdimme tehdä samanlaisen pienen kävelylenkin ja ihailla vanhan kaupungin tunnelmaa. Kipusimme näköalapaikalle, katselimme kauniita rakennuksia, kurkkasimme ortodoksikirkkoon, nautimme kuulaasta syyssunnuntaista ja lopuksi pistäydyimme syömässä ennen terminaaliin kävelyä. En ollut aiemmin maistanut villisikaa. Just tuossa ravintolassa se kannatti, sillä villisika kantarellikastikkeen kera oli maukasta ja mureaa.

Pari kaupunkikuvaa näköalapaikalta, jonka nimestä ei ole aavistustakaan. Se oli vanhan kaupungin kätköissä.

Toisena kokousaamuna huokaisin itsekseni hotellissa kellon näyttäessä kuutta ja aamun kajastuksen varovasti kurkkiessa kohti uutta päivää. Olin hereillä. Teki mieli ulos. Niin.... Jos olisi sen verran näköä, että näkisin liikkua, olisin laittanut lenkkarit jalkaan ja lähtenyt rauhakseen ihmettelemään heräävää Tallinnaa. Narvan tien liikenne soljui läpi yön ja eiköhän ennen aamuseiskaa olisi jo ollut muitakin kulkijoita. Tuo oli hetkiä, jolloin oli myönnettävä tosiasia ja käperryttävä kirjan kera peiton alle katsomaan, heräänkö vai nukunko vielä tovin. Ehkä kaikkein eniten sokeudessa rassaa just tuo, ettei voi vain mennä ja kulkea päämäärättä hetken jonnekin ihaillen heräävää aamua.

Ihme kyllä - lenkit juostu


Treenimerkintöjä ja kalenteriani katsoessa ihmettelen, millä konstilla olen onnistunut tekemään kaikki juoksulenkit ja vähän muustakin treenistä kaiken työruljanssin keskellä. Pelastus taisi olla, että puolen kuun viikko oli kevyt ja juoksuja vain kolme. Samaan viikkoon sain tungettua kaksi joogaa ja yhden aamu-uinnin.

En ole myöhäisten iltalenkkien ystävä. Viime sunnuntaina huomasin, että pakon edessä valitsen jopa myöhäisen iltalenkin kuin elän ilman lenkkiä. Tulin Tallinnasta kotiin iltakuuden maissa ja kolme varttia myöhemmin olin menossa kohti Vanhankaupunginkoskea. Pitkis olisi ollut 90 min, mutta päätin lenkin kuin lenkin olevan hyvä siihen hetkeen. Aurinko lämmitti vielä vähän ja jalat nousivat ihmeen kepeästi. Pitkis oli vain 70 min, mutta se oli 70 min parempi kuin ei lenkkiä lainkaan. Tuskin olisin osannut asettua nukkumaan ja kääntää katsetta seuraavaan viikkoon, ellen olisi päässyt ulos ja saanut hetkeksi ajatukset muualle työasioista.

Aina vain vetoja!


Alkuviikolla huokasin järkyttyneenä, miksi mulla on taas vetoja. Justhan mä niitä juoksin.... Helpottavaa, että olivat sentään minuuttisia ja minuutin palautukset eli 20 minuutissa koko homma on tehty. Tähän en tokikaan laskenut alku- ja loppuverkkoja, sillä ihmiskoehan rajoittuu noihin vetoihin.

Olin ajat sitten houkutellut Marikan kaveriksi, jotta varmasti saan nämä juostua. Mulla on kai jokin viha-rakkaussuhde vetoihin. Kyllähän mä niiden merkityksen tiedän, vaan silti - onko aina pakko?

Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja sitten lähdettiin ravaamaan samaa ikiaikaista suoraa joen ja siirtolapuutarhan välissä. Koskahan kulkijat ja puutarhalaiset kyllästyvät katsomaan mun ramppaamista?

Haikailin nousujohteista sarjaa. Ei sellaista tullut, mutta hyvä setti kuitenkin. Jälkikäteen sain Marikalta vauhdin 30 sekunnin ja 60 sekunnin kohdalta. Se oli hyvä, sillä näytti, miten vauhti hiipui kaikissa vedoissa loppua kohti. Muutamassa ero oli useita kymmeniä sekunteja. En tiedä, hiljensinkö etuajassa vai mitä tapahtui. En kuitenkaan ollut niin poikki, että sen vuoksi olisi pitänyt hiljentää noin paljon.

Vedot pyörivät kutosella alkavissa vauhdeissa. Pari jossain keskivaiheilla oli vitosella alkavia. Vikaan laitoin jälleen kaiken peliin, mutta vasta 30 sekunnin kohdalla. Puoli minuuttia jäljellä, joten uusi vaihde esiin. Viisitoista sekuntia jäljellä - hei, vielä löytyy jokin vaihde. Marika laskee vitosesta alaspäin - ei piru, enää ei irtoa yhtään lisää vauhtia. Kai tämä on kelvollinen. Olihan se, kun 30 sekunnin kohdalla vauhti oli 5:10 ja 60 sekunnin kohdalla 4:57. En ole ikinä oma-aloitteisesti ilman vetoapua kiihdyttänyt alle vitoseen edes sekunniksi. Kerran pyysin Sailaa vikan vedon lopussa nostamaan vauhdin 4:58:aan, jotta tiedän, miltä se tuntui. Pelottavalta! Oli tuo tosi kovaa ja jalat olivat mennä solmuun. Ei se kuitenkaan olut pelottavaa - tai sitten en ehtinyt ajatella moisia. Tästä on hyvä jatkaa ja ajatella, että jokin päivä juoksen 30 sekuntia alle vitosta. Se jokin päivä voi olla vuoden kuluttua, mutta onhan tässä maailmassa aikaa.

Usvaa joen pinnassa ja vika pitkis


Leppeän lämpimänä syysaamuna kävin ihailemassa syksyn värejä. Vanhankaupunginkoskella oli punaisia vaahteroita ja samalla paljon vihreää. Kesä sinnittelee läsnä, vaikka syksy hiipii vaivihkaa esiin. Vantaanjoesta nousi usva peittäen Pikkukosken uimarannan kätköihinsä.

Kuva Vanhankaupunginkoskelta parikymmentä minuuttia auringon nousun jälkeen

Viimeisen kunnon pitkiksen ennen Kaarinaa juoksin eilen. Koetin pysytellä enemmän asfaltilla, kun Kaarinassakin on paljon asfalttia. Radan vartta kohti Käpylää. Pohjoisbaanan testaus. Kyllä, se tosiaan on tasainen. Tutuista Käpylän ja Pasilan ylämäistä ei ollut tietoakaan. Mäkelänkatu ja kohti Kumpulan vihreyttä. Hämeentie ja Arabianrannan hiekkatietä kohden. Hyvä, että Arabianrannassa sekaan mahtui. Hanhia oli satoja nurmikolla ja meressä.

Olin ajatellut, että ehdin 2,5 tunnissa noin 16 kilsaa. Aika kului oudon hitaasti. Aina lisää puoli kilsaa ja aikaa on yhä jäljellä vaikka miten. Pikkukoskelta kohti junarataa, takaisin jokivarteen ja kohti Kehä I:tä. Apua, täällä on kävelytie suljettu portilla, joten nenä kohti Pukinmäen Mäkkäriä. Pientä seikkailua ja lopulta Kehän ylittävälle sillalle. Liikennevalot olivat puolellani, sillä Mäkelänkadulla, Koskelantiellä ja tässä Kehän rampissa vaihtuivat ajatuksen voimalla. Alamäki jokivarteen. Vieläkin jäljellä noin 9 minuuttia, joten kotiseutukierrosta nurmikenttien seassa. Kotiovelle kaarsin ajassa 2.33 ja 17,16 kilsaa rikkaampana. Askeliakin oli yli 20000.

Oma pitkisvauhtini yllätti. Syke pysyi maltillisena, vaikka toki nousi loppua kohden. Ei tuntunut raskaalta - paitsi ylämäissä. Olisin voinut vielä jatkaa, jos olisi tarvinnut. Lopussa vähän huoletti, kun oppaana ollut kaveri alkoi olla aika puhki. Taisi olla hänelle raskas reissu. Jos olen rehellinen, myönnän, että mua oma jaksamiseni myös ilahdutti. Vuosi sitten olisin ollut paljon enemmän väsynyt, vaan nyt punatukkainen tyttö jaksoi sen suuremmitta huokailuitta. Kotona palkkari ja sauna.

Hierontaa hierontaa


Kävin viikolla Vellulla hieronnassa. Vasta siinä tajusin, miten kaamean väsynyt kroppa ja mieli olivat. Pääsin Arkadiankadulle, kun Vellu huomautti, että naisella on äänessä kireyttä. Totta se oli. En ollut itse itseäni kuullut enkä kuunnellut. Lihaksissakin oli väsymystä, joka tuntui hierojan näppeihin. Väitti, että pohjelihas on jotenkin pyöreä eli väsynyt. Hmmm... En ymmärtänyt, mutta väsyneeltä kroppa tosiaan tuntui.

Huomenna uusi hieronta, kun käyn asiakkaana Erottajalla hierojaksi opiskelevalla työkaverilla. Sitten lokakuun ekalla viikolla vielä uusi retki Vellulle. Sen jälkeen en ainakaan voi sanoa, että Kaarina meni pieleen, koska en ollut käynyt hieronnassa. Tältä osin homma on optimoitu loistavasti.

Muusta en sitten tiedä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Laktaattitesti - hymyilyttävä tulos


Kaikenlaisten säätöjen jälkeen kävin viimein eilen juoksemassa Liikuntamyllyssä laktaattitestin. Olen koettanut juosta tämän vuoden testiä viimeiset puoli vuotta, vaan menestys on ollut huono. Eka selkä-pakarakremppaisena en halunnut testiin lähteä, tokana selkä-pakarakremppaisena siirsin testiä uudestaan, kolmantena sain astmalääkkeet ja haluttiin antaa niiden vaikuttaa ennen testiä ja neljäntenä - menin testiin.

Itse testi ei jännittänyt, sillä edelliskerrasta tiesin, miten homma menee. Paljon enemmän jännitti Liikuntamyllyn ilma. Olin tosi epävarma, miten pystyn siellä juoksemaan omaa kovaa ja miten saan happea. Myös 200 metrin rata hurjine kaarteineen hirvitti. Viimeksi tuli jo huono olo, sillä jyrkät kaarteet tekivät Linnanmäki-fiiliksen.

Mikä laktaattitesti?


Laktaattitesti tai juoksijan tasotesti on testi, joka mittaa fyysistä suorituskykyä. Kropan reagointia rasitukseen seurataan veren laktaattipitoisuuden ja sydämen sykkeen avulla. Näiden avulla määritetään eritehoiset harjoittelualueet, jotta treenaus olisi tuloksekasta. Testistä saa myös aerobisen ja anaerobisen kynnyksen, joiden avulla on helpompi seurailla omia lenkkejä ja niiden todellista rasitusta. Näihin kynnysarvoihin saa myös viitteelliset vauhdit, jotka toki elävät sään, kropan rasitustilan ja elämän kokonaiskuormituksen seassa.

Mulle testin teki Päällysahon Pasi. Hän teki saman testin myös aprillipäivänä 2016, jolloin jännitin aivan hurjasti ja olin varma, että en ikinä selviä moisesta hullutuksesta hengissä. Ja silti testiin oli mentävä, koska uteliaisuus vei voiton.

Herätys, aamiainen ja Liikuntamyllyyn


Halusin juosta testin, kun Liikuntamyllyssä ei ole kansainvaellusta. Se tarkoitti, että testiin oli mentävä aamusta ja arkena. Elokuulla ujutin kalenteriin eilisen kohdalle vapaan aamupäivän, josta päätin pitää kiinni, ellei mikään tauti tai kremppa iske. Koska edellisestä testistä oli vähän alle 1,5 vuotta, koin olevan aika nähdä, onko mitään tapahtunut. Testi nökötti kalenterissa ja olin sinne menossa. Reilu viikko sitten mulle valkeni, etten ole muistanut kysyä, kuka lähtee mulle oppaaksi juoksemaan sinisen valojäniksen matkassa. Onneksi yhden ystävän työvuorot olivat sellaiset, että hän pääsi valopupua seurailemaan. Oikeasti en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos opasta ei olisi järkkääntynyt. Ilman silmällistä seuraa en valopupua seuraile.

Aamulla ylös tavallista arkiaamua myöhemmin. Aamiaiseksi perussmoothie, johon olin eiliselle tunkenut rahkaa, mustikoita, banaanin, pellavansiemenrouhetta, minttua ja nesteeksi mehukeittoa. Muutama lasi vettä ja pahimpaan kahvintuskaan jääkaapista Eilan kylmä latte. Makea kuin mikä, mutta sainpahan lisäbuustia sokerista.

Ennen lähtöä otin avaavan ja toivoin sen riittävän. Ei mulla ollut vaihtoehtoa, sillä kokeiltava oli. Jos en kokeile, jää harmittamaan.

Viis, neljä, kolme, kaks, yks - menoksi


Alkuun Pasi otti lepolaktaatin, joka oli mulla tasan yksi. Viime testissä se oli 0,9. Arvo oli hyvä. Kropassa ei kuulema ollut rasitusta. Hmmm... Ei kai sitten. Edellispäivän 11,5 tunnin työpäivän jälkeen ja vuosikausien huonoilla nukkumisilla.... Jaa...

Moni kaveri on juossut Pasin testissä kaksitonnisia, mutta älähdin jo kevättalvella, että minä en niitä juokse. Tonnit luvattiin ja ne sain. Ajatus oli juosta viisi tonnia ja kuudes oli hätävarana odottamassa. Naureskelin, että älä nyt kuvittele liikoja. En mä juokse kuin viisi ja nekin just ja just.

Hengittämisestä puhuttiin sen verran, että mun pitää olla rehellinen itselleni. Jos tekee liian pahaa ja happi loppuu oikeasti, on jätettävä kesken ja otettava testi uusiksi parempana päivänä. Liiaksi sisulla en saisi mennä, mutta sopivasti kuitenkin.

Ekaksi vauhdiksi Pasi oli laskenut 8:52 min/km. Siitä lähdettiin ja pidettiin valopupu hieman edessä, jotta ystävä näki sen liikkeen. Kaarteiden osalta tehtiin sopimus, että näkevä juoksee sinistä verkka-aluetta ja minä siinä verkka-alueen ja radan rajalla. Näin saatiin kaarteista hieman inhimillisemmät. Samalla säästettiin nilkkoja ja minimoitiin huono olo liiasta kaartelusta.

Eka tonni oli helppo. Yllätti, miten helposti se meni. Syke oli vähän korkeampi kuin ulkona tuossa vauhdissa, kun maalin luona se oli 139. Pistos sormeen, pari hörppyä vettä ja takaisin viivalle. Tonnien välissä ollut 40 sekunnin tauko oli todella lyhyt kaikkeen tähän.

Lisää vauhtia


Toka tonni 8:11 oli reipas, mutta ei paha. Tuollaisia vauhteja olen juossut reippailla lenkeillä. Syke oli noussut reiluun 150:aan, mutta ei tuntunut pahalta. Pasi laski kierroksia ja huusi jossain kohdassa, että ekan tonnin jälkeen laktaatti oli matalampi kuin lepolaktaatti, joka oli siis hyvä juttu.

Kolmanteen 7:36 kiitävää valopupua seuraillen. Se alkoi jo tuntua tekemiseltä, mutta meni ihmeen mukavasti. Ei olisi huvittanut puhua, vaan ei tarvinnutkaan. Musat korvissa ja kierroksia laskien. Mukamas yritin laskea niitä, vaan ei ajatus pysynyt kasassa.

Neljäs edessä eli jäljellä enää 10 kierrosta tuolla 200 metrin radalla. Tästä tuli koko testin vaikein tonni. Vauhtina 7:22 oli jotain mystistä. Rytmillisesti se oli vaikea. Jalat eivät tahtoneet löytää tahtia, vähän väliä jouduin hakemaan rytmin uudelleen ja paketti ei vain pysynyt kasassa. En tiedä, miksi niin kävi.

Syke oli tasaisesti reilussa 160:ssa. Työtä, mutta ei liikaa. Viimein vika edessä ja 7:08 eli just tuon verran ja koko testi on ohi. Siis niin kuvittelin. Hommassa oli jo tekemistä ja helpolla en päässyt. Huh, viimeinen kierros ja sitten maali. Loppu! Siis luulin niin...

Kuvitellahan saa...


Pasi mittasi laktaatin. Minä koetin hengittää ja saada pari vesihörppyä pullosta. Mitä??? Ei se tässä ollutkaan. Kuudes tonni lähtee 10 sekunnin kuluttua vauhtina 6:54. Hätäisesti älähdin, että kai saan jättää kesken. En mä jaksa kuin kierroksen! Keskeytyslupa heltisi ja 40 sekuntia oli taas kulunut.

Ekassa kaarteessa sanoin, että kokeiltavahan mun oli, koska muuten mulle olisi sanottu, ettei tunne Saria, joka jättää yrittämättä. Miksi sain vastauksena naurua? Punatukkainen tyttö ei luovuta kokeilematta.

Eka kierros takana. Jos mä vielä yhden. Hemmetti, kolme menty. Jos mä vielä. Enää yksi jäljellä, ei tätä voi jättää. Tuleeko eka maali vai Tahrat paperilla loppuvat? "Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää, se eteenpäin työntää, älä siis pelkää. Älä huoli siitä, sillä meillä oli retkemme." Ei tuule, mutta puhdas sisu työntää eteenpäin metri metriltä kohti maalia. Älä kysy, loppuiko tuo ennen maalia. En mä tiedä!

En olisi ikinä uskonut, että juoksen kuudennen tonnin kokonaan. Vika kierros oli paha ja keuhkoissa tuntui ikävältä, mutta siinä kohdassa ei kesken jätetä. Maali, laktaatin mittaus ja syke reilussa 170:ssa. Laktaatti oli noin 8,5, kun se edellisessä testissä oli korkeimmillaan kymppi. Silloin vauhdit olivat hitaammat ja jaksoin just ja just juosta viisi tonnista. Silloin lähdettiin paljon hitaammin, mutta viidennen 7:31 oli ainakin yhtä paha kuin eilisen 6:54 - ellei jopa pahempi.

Voisko tyytyväisempi olla?


Testin jälkeen mua vain hymyilytti. Paljon on tapahtunut ja eteenpäin olen mennyt. Pasi analysoi testiä ja kehui mun edistyneen paljon edelliskerrasta. Itsellä oli samanlainen olo.

Katseltiin varovasti vauhteja ja sitä, miten olen reippaat ja kevyet juossut. Aika likellä oikeita olen kipittänyt, sillä äkkiä laskemalla maravauhtinen olisi jossain samoissa kuin mun reippaat ovat pyörineet. Siis maravauhtinen teoriassa. Älä kuvittele, että olisin muuttanut mieleni. Mulle riittää 21,1 kilsaa.

Ensi viikolla saan tarkemmat tulokset. Niitä odotellessa jatkan hymyilyä ja tyytyväisyyttä itseeni. Olen tehnyt oikeita asioita ja olen tehnyt oikein. Matka on alussa ja se etenee omaa tahtiaan. Neljän viikon kuluttua 2.50 alitus on tiukassa, mutta ei mahdotonta. Mun on oltava itselleni armollinen ja luvattava, etten hauku itseäni maan rakoon, jos se ei alitu. Mitään en menetä lähtemällä kokeilemaan. Jos en kokeile, siinä menetän paljon enemmän.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Syksyn lehtiä onnistuneen viikon varrella


Töissä kiire. Salitreeni tekemättä. Uimassa käymättä. Ja silti - treeniviikko oli tosi onnistunut. Väliäkös sillä, jos en ehdi kaikkea tehdä. Paljon tärkeämpää on, että teen hyvällä mielellä ja teen kunnolla sen, minkä teen.

Viikon lenkkien aikataulutus oli Sarin oppikirjan mukainen eli pitkälti päin seiniä. Kun viikossa on seitsemän päivää, juoksut on toki laitettava kalenteriin neljälle peräkkäiselle päivälle. Ei ollut loisto idea edes niitä kalenteriin kirjoittaessa. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten oli päätettävä, juoksenko kaikki neljä treeniä vai skippaanko niistä yhden. En sitten skipannut.

Joko taas viisiminuuttisia?


Miten mun ohjelmassa voi taas lukea 4 X 5 min 3 min palautuksilla? Justhan juoksin tällaisia. En tahdo taas! Koska en tahdo, houkuttelen kaveriksi jonkun sata kertaa mua vauhdikkaamman, jonka kellolla saadaan vetojen keskaritkin ylös.

Sailalle sopi tiistai eli töiden jälkeen matkaan. Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja mietittiin strategiaa. Samalla ehdittiin höpötellä kuulumiset. Alkuverkkoja olen tietoisesti pidentänyt, jotta kroppa olisi oikeasti lämmin reippaan tai kovan lähtiessä. Nyt tuntuu, että aiempi tapani noin 1,5 kilsan alkuverkasta oli huono ja pidennys 2-3 kilsaan on tuonut jotain muutosta.

Vanha tuttu suora Vantaanjoen ja Oulunkylän siirtolapuutarhan välissä odotti. Entäs jos en tahdo? Ai, ei ole vaihtoehtoja. Hmmm.... Ei sitten. Yhyy!

Eka lähti ja tavoiteltiin 7:20 keskaria, jolla olin viimeksi juossut kaikki vitosen vedot heinäkuun helteisenä aamuna. Vauhti poukkoili ja puskat sotkivat gbs:n elämää. Ei ollut helppoa, mutta lopulta sekunnit kuluivat ja 7:29 oli tulos, johon piti tyytyä. Ehkä oli hyvä, sillä nousujohteinen sarjahan tästä on tultava.

Kakkonen meni nopeammin ja kolmonen alkoi. Tuntui, etten ehtinyt kolmessa minuutissa palautua kunnolla. En tiedä, miksi. Siltä vain tuntui. Hei, tämä suora ei kohta riitä pitkiin vetoihin - huomautti Saila. Kolmas oli helpoin ja keskarina 7:14.

Sitten se kuuluisa vika. Mun tavaksi on tullut ottaa loppukiri noin viimeisen puolen minuutin aikana. Siihen tavoite tänäänkin. Ei ollut enää helpohkoa vaan töitä sai tehdä tosissaan. Vikat 40 sekkaa, puoli minuuttia, 9 sekkaa ja se oli siinä. Ajattelin, että alta seiska olisi kiva. No, 6:52 keskari oli kai sitten kiva. Ja totta on, ettei tuo suora kohta riitä pitkiin vetoihin. Kehitynkö mä sittenkin?

Jälkikäteen Saila pohdiskeli, että parissa ekassa saattoi olla varaa, kun vika meni näin selkeästi kovempaa. Tuossa lienee totuus, mutta ei rohkeus riittänyt kokeilemaan. Syke huiteli vetojen aikana reilussa 160 eli jotain duunia punatukkainen tyttö teki. Hengittäminen ei pahemmin takunnut, sillä avaava oli otettu alle. Jaloissa alkoi vikan vedon kohdalla tuntua, että ne menevät solmuun eivätkä eteenpäin.

Tyytyväinen iltahuviini olin. Taisi siinä olla ohikulkijoillakin ihmettelyä, mitä nuo suhaavat edestakaisin tässä. Ja kuinka moni oli ihminen, joka on nähnyt mun ramppaavan tuota pirun suoraa lukuisat kerrat milloin minkäkinlaisella vauhdilla ja seurassa?

Ne ihanat aamut


Töiden alettua kello seiskan aamulenkit ovat mahdollisuus. Vetojen jälkeen olin kotona iltaseiskan jälkeen ja ovella tuumasin Sailalle olevani 12 tunnin kuluttua tossut jalassa jossain itäisen Helsingin nurkilla heräämässä uuteen päivään. Yllättävän vähän muita kulkijoita, sorsia, joutsenia, pari uimaria, rapiseva hiekka, rupattelua ja lupa olla vain hiljaa. Jossain kutosen jälkeen alkoi jaloissa painaa väsymys. Yksipuolisesti päätin, että oikaistaan muutama sata metriä paluumatkalla eikä kivuta niitä pieniä mäkiä, jotka olisivat Marjaniemen siirtolapuutarhan toisella puolella. Mua houkutteli paljon enemmän kuusiaidan vierusta ja tasainen baana.

Vikat sadat metrit ja työpaikka näkyvissä. Pilvinen taivas. Pientä rakoilua ja pilvien karkaamista. Ja sitten.... Aivan työpaikan nurkalla ihana aurinko kurkisti ja laittoi hymyilemään. Totesimme ystävän kanssa yhteistuumin, että aurinko toi just lupauksen hyvästä päivästä.

Kiihtyvä reipas yllätti


Ei taatusti ollut maailman viisainta juosta reipas 45 min torstaina töiden jälkeen. Olisiko sitten ollut viisaampaa jättää se juoksematta? Jos multa kysytään, tässä kohdassa ei olisi.

Itsekkäästi livistin töistä heti neljältä, sillä halusin ehtiä joogaan lenkin jälkeen.

Tammisalon kanavan nurkilta jalkoihin lisää vauhtia ja kohti Hertsikan uimarantaa. Sanoin avustajalle, että käännytään siellä päädyssä, jossa alkavat kiemurat ja tullaan omia jälkiämme takaisin. En halunnut lähteä kiemurtelemaan ja hidastamaan vauhtia ehdoin tahdoin.

Ihmeen hyvin jaksoi. Kääntöpaikka ja takaisin. Ihan kuin vähän kiihdytettäisiin? Apua, joko tässä on ylitys, josta lähdettiin. Vielä on viitisen minuuttia jäljellä eli kovempaa olen paluumatkan tullut.

Kun korviin tulivat seuraavat aika- ja vauhtitiedot, sanoin avustajalle, että laskee mielessään yhdeksäänkymmeneen. Parempi, että hän laski enkä minä. Olisi voinut olla kiusaus pikavauhtiin. Viimein noin kolme varttia täynnä ja todellakin loppua kohti kiihtyvä reipas. Noilla vauhdeilla jos jaksaisin viiden viikon kuluttua rutkasti pidempään, olisin tyytyväinen.

Joogaan ehdin, mutta suuremmin eivät jalat perustaneet sotureista tai voimaliikkeistä. Paljon enemmän ne kiinnostuivat venyttelystä ja etenkin lonkankoukistajia venyttävistä asanoista.

Pitkis työviikon päätteeksi


En mielelläni juokse pitkistä perjantaina, kun takana on työviikko. Ideaali aika olisi lauantaina, mutta ei aina voi valita. Ohjelmassa kolmanneksi vika tosi pitkä pitkis ennen Kaarinaa.

Halusin vähän vaihtelua, joten kurvattiin jokivarresta kohti Paloheinää. Todennäköisesti oltiin lähellä Paloheinän mäkeä, mutta kaverille seutu oli vierasta eikä mäkeä löytynyt. Väitän yhä, että parkkis oli just se, jossa ollaan joskus pidetty autoa, kun ollaan juostu lenkki ja kivuttu mäkeä ylös.

Parkkikselta takaisin hiekkateille ja kohti Haltialaa. Voi huokaus sitä Haltialan suoraa. Toki siinä on hyvä tehdä vetoja, mutta eihän se oikeasti lopu ikinä.

Kiira-myrskyn tuhoja näkyi täälläkin metsissä. Vanhoja isoja puita, jotka olivat tainneet kaataa myös toinen toisiaan. Koivikko oli pysynyt pystyssä. Kunnon vanhanajan Suomi-filmi fiilis, kun aurinko heijasteli koivikon seasta. Kerrassaan tunnelmallinen kohta.

Haltialan nurkat ja pieni kierros sillan kautta joelle, jossa nenä kohti kotinurkkia. Juomatauko ja matka jatkui. Työkaveri käveli vastaan koiran kanssa, pieniä ihmisiä pyöräili ja lenkkeilijöitäkin oli melkoisesti.

Aurinko lähestyi taivaanrantaa. Tosi kaunista, vaan en hoksannut pyytää kaveria ottamaan mulle kuvaa.

Auringon painuessa alaspäin pieni syksyinen viileys iski jalkoihin. Lehdet rapisivat jaloissa ja shortseissa ei ollut kuuma. Uskottava on - syyskuu ja jokin hetki shortsilenkit on tältä kesältä juostu. Ihan vielä en suostu luovuttamaan.

Pieni extrakierros kotinurkilla, jotta saisin 150 min täyteen. Päivityksen jälkeen Sports trackerin automaattipysäytys ei suostu toimimaan, joten vähentelin minuutteja mielessäni. Onneksi saan kotona koneella Trackerin selainpuolen kautta nähtyä, missä kohdassa aika on vain pyörinyt matkan etenemättä metriäkään. Tarkkaa työtä pitkis oli, sillä saldoksi tuli 2.29:39 ja 16,62 km. Rauhallista, jota tarvitsen. Sykekin pysyi aisoissa, vaikka tuppaa aina loppua kohden pitkiksillä nousemaan.