tag:blogger.com,1999:blog-29845155471206349932024-02-19T08:26:08.551-08:00Askel ja unelma kerrallaanHaaveita, unelmia ja tavoitteita, joita kohti matkaan pienin askelin liikkumisesta nauttien.Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.comBlogger107125tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-69931279254237414382018-12-24T07:18:00.001-08:002018-12-24T07:18:03.994-08:00Punatukkaisen tytön korkean paikan leiri - Addis Abeba<br>Viikkoja sitten lupasin palata Addiksen tunnelmiin ja muistella elämäni ensimmäistä Afrikan matkaa. Se oli myös elämäni ensimmäinen matka kehitysmaahan. Etukäteen oli vaikea ymmärtää, minne on menossa ja mitä kohtaamassa. Etiopiasta muistutti kuivuus ja nälänhätä sekä 1980-luvun lopun Live aid -konsertti ja suomalaisten artistien tekemä Maksamme velkaa -biisi. Yhtä vahvasti ajatuksiin kipusivat tummaihoiset kestävyysjuoksuhuiput ja kahvin synnyinseutu. </br>
<br>Harvoin olin käynyt niin korkeallakaan. Addis on noin 2400 metrissä ja on kasvanut pitkin vuoren rinnettä. Koneesta oli hauska katsella valoja, joita oli ja oli. Se näytti, miten laajalle kaupunki on kasvanut. Etenkin alkuun huomasi olevansa korkealla. Portaissa hengästytti ja muutenkin hengästytti. Ilma oli erilaista eikä sitä selittänyt pelkkä pakokaasu ja muu ilmaan leijaileva katku. Eikä sitä selittänyt monessa paikassa näkyvä musta kerros nokea tai muuta. Olin yksinkertaisesti paljon korkeammalla kuin olin arjessa tottunut. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQwOi5MucUu6tHDM80wL7fR7Y_kqAgpWQY5HClQ1wPXMBZPcO5EL9qTtfUUqZJU-lpDyeZ71qg58-ls30x9uw-W8h8u9PZ1lWB8PIrFE4jNvY_xvplWp0bDiRi8_ZgvEHeHZbxgO2oeLn2/s1600/katumaisema_koristeltu_ruukku_taloja_170818_IMG_0156.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQwOi5MucUu6tHDM80wL7fR7Y_kqAgpWQY5HClQ1wPXMBZPcO5EL9qTtfUUqZJU-lpDyeZ71qg58-ls30x9uw-W8h8u9PZ1lWB8PIrFE4jNvY_xvplWp0bDiRi8_ZgvEHeHZbxgO2oeLn2/s320/katumaisema_koristeltu_ruukku_taloja_170818_IMG_0156.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Kuvassa katumaisemaa jostain päin Addista</br>
<br>Sadekausi oli jäänyt päälle ja punasävyistä mutaa oli paikoittain kaikkialla. Auringon paistaessa sain nauttia lämmöstä, mutta pilviverho toi valtaisat sadepisarat ja ukkoset. En ole ehkä koskaan kuullut 1,5 viikon aikana niin montaa ukkosen jyrähdystä. Salamat välkkyivät ja välillä rytisi kunnolla. Pahimpien sadekuurojen aikana pelkkä matka ovelta autoon kasteli läpimäräksi. </br>
<br>Mun on yleensä helppo kuvitella, miltä ympäristössä näyttää. On helppo rakentaa siitä oma kuva ja kuljettaa sitä mielessä päivien ja paikkojen vaihtuessa. Addiksessa huomasin, että mielikuvani pirstaloitui kerta toisensa jälkeen. Just tunsin saaneeni palat kasaan ja sitten se romahti jälleen. Oli hämmentävää ja hetkittäin ahdistavaa, kun tuntui, ettei kaupungista saa otetta. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj31qvnuWRK2SQP_dCTqGpa0yuOcLW-C2tAsQyGALvdahTeyKRTOU8ZyP9bf-b-EjkCNDC_R6hggko6axYZYer3rOAs6BZEveg09p-tK_SqFrjIs8X6eSmPF246YwRea6E1hyphenhyphenJxgcNo5dOY/s1600/Sari_kadulla_kerrostaloja_170818_IMG_0157.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj31qvnuWRK2SQP_dCTqGpa0yuOcLW-C2tAsQyGALvdahTeyKRTOU8ZyP9bf-b-EjkCNDC_R6hggko6axYZYer3rOAs6BZEveg09p-tK_SqFrjIs8X6eSmPF246YwRea6E1hyphenhyphenJxgcNo5dOY/s320/Sari_kadulla_kerrostaloja_170818_IMG_0157.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Jälleen katumaisemaa</br>
<br>Addiksen asukasluvusta on useampia näkemyksiä. On virallinen luku ja on totuus ja on jotain siltä väliltä. Lähinnä totuutta lienee luku 8 miljoonaa. Kaupunki on laajentunut reunoilta ja laajentuu edelleen. Maaseudulta tullaan Addiksen nurkille ehkä monesta syystä, mutta yksi on varmasti elintason parantamisen toive. </br>
<br>Sain nähdä, miten suunnatonylellisyys ja rikkaus sekä mieltä raastava köyhyys olivat sievästi vierekkäin. Pääministerin residenssi oli hehtaarien laajuinen puistoineen ja palatseineen. Sadan metrin päässä ylellisyydestä olin keskellä aaltopeltihökkeleitä ja köyhyyttä. </br>
<br>Ihmiset myivät katujen varsilla vihanneksia, huopia, kenkiä ja ties mitä muuta. Vuohilaumat ja yksittäiset vuohet kävelivät vastaan. Näin miehen, joka lypsi vuohta keskellä tätä kaikkea. </br>
<br>Näin ihmisten kahlaavan nilkkoja myöten mudassa. Näin kengänkiillottajapoikien huutelevan asiakkaita katujen varsilla. Heille pitkittynyt sadekausi saattoi olla sesongin huipentuma - en tiedä. Näin ihmisten nukkuvan katujen varsilla pelkkien huopien kera tai laatikoissa. Näin kerjäläisiä ja näin virkamiehiä. Näin ruokakaupassa perheitä ja hämmentävän laajat valikoimat kaikkea. Omaan ostoskoriini hyppäsi kahvia ja teetä sekä Dubaista Addiksen markettiin päätyneitä keksejä. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9RKObkpkSKKhvKuQm_iJBAf7YthEyw9KylmnBSYw3ce3ZDb5Py_8YvIkI_JDZhAMaFQSGTSiiPxc6k9YSaSVWiWapZC07-3d2t-0yj5EKtMQjbaejW0qDfMCOV_Lzpyj8G6RHHwq3ciHK/s1600/kahviseremonia_mortteli_240818_IMG_0177.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9RKObkpkSKKhvKuQm_iJBAf7YthEyw9KylmnBSYw3ce3ZDb5Py_8YvIkI_JDZhAMaFQSGTSiiPxc6k9YSaSVWiWapZC07-3d2t-0yj5EKtMQjbaejW0qDfMCOV_Lzpyj8G6RHHwq3ciHK/s320/kahviseremonia_mortteli_240818_IMG_0177.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJ4zkQu3gQKziarOp0bSdZQ2WTymbDIO-sLxpQnUA9jLSB71S-2l8I0_vz7OgvbxvflA8gH059Fha6qrBEeQHxvgfeo_JNF1xwa4pqYr52g16QMlJgYdVmOEnV3zpCF0UgLTF0T3qxxzcn/s1600/kahviseremonia_nuotio_240818_IMG_0175.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJ4zkQu3gQKziarOp0bSdZQ2WTymbDIO-sLxpQnUA9jLSB71S-2l8I0_vz7OgvbxvflA8gH059Fha6qrBEeQHxvgfeo_JNF1xwa4pqYr52g16QMlJgYdVmOEnV3zpCF0UgLTF0T3qxxzcn/s320/kahviseremonia_nuotio_240818_IMG_0175.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiugPJ8L2aqmpwC32Mk18R2n2DVXPGrJvhNXbPkPz5KXudxbY0-m4t7_FxpAT8SRM1A5yCDw3ysnSCzaPxA_ipdvInh9nIoItFNPHEElnoJdZtiC_SZ0-TxDthejhHKoRNbBVgUCTSF0hj4/s1600/kahviseremonia_pelkat_pavut_240818_IMG_0176.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiugPJ8L2aqmpwC32Mk18R2n2DVXPGrJvhNXbPkPz5KXudxbY0-m4t7_FxpAT8SRM1A5yCDw3ysnSCzaPxA_ipdvInh9nIoItFNPHEElnoJdZtiC_SZ0-TxDthejhHKoRNbBVgUCTSF0hj4/s320/kahviseremonia_pelkat_pavut_240818_IMG_0176.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a>
<br>Kahviseremonia on perinne. Meille se tehtiin viimeisenä työpäivänä yhteistyötahomme toimistolla. Kahvi oli vahvaa ja hyvää.</br>
<br>Sain käydä Metropolitan universityssa tapaamassa vammaisia opiskelijoita. Sain kuulla opiskelumahdollisuuksien rajallisuudesta ja apuvälineiden vähyydestä. Sain kuulla, että yliopistolla on huone, jossa olisi vaikkapa ruudunlukuohjelmalla varustettuja tietokoneita, mutta huoneen ovi on lukossa ja avain kadonnut. Istuin takki päällä hytisten yliopiston kirjastossa ja mietin, millaista on sokean tai kuuron opiskelijan arki täällä. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgv9s0-uMnt5RxV9a0Bq3C1_yJYOSMCp3Iju5MRueW7zEJ1Vptfz2uGLwa3HScLOzCnSS3qJGvWQgcnDg92Pq6Lha59SsWETkoz3Jkspy_ygBoLV1IB1mKOPlTmw5fLjqC8RLc_KGtmhUHB/s1600/Metropolitanin_ovelta_paljon_ihmisia_170818_IMG_0154.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgv9s0-uMnt5RxV9a0Bq3C1_yJYOSMCp3Iju5MRueW7zEJ1Vptfz2uGLwa3HScLOzCnSS3qJGvWQgcnDg92Pq6Lha59SsWETkoz3Jkspy_ygBoLV1IB1mKOPlTmw5fLjqC8RLc_KGtmhUHB/s320/Metropolitanin_ovelta_paljon_ihmisia_170818_IMG_0154.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Metropolitan universityn pihalta</br>
<br>Kävin Saksan kirkon koulussa, jossa oli kaikkea. Näin, miten rahalla voi saada opetusmateriaaleja, kirjoja, tietokoneita, apuvälineitä ja kaikkea muuta. Tätä koulua tukivat Saksan ja Itävallan hallitukset ja ainakin pyörätuoleissa oli myös USa:n tekstit. Kohtasin katon rajassa roikkuvan krokotiilin, jonka koulu oli saanut lahjoituksena. Ymmärsin, miten eriarvoisessa elämässä lapset elävät. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgA58TGAyheSjNt3bPwSgSbSOcBwMP70XReqWXUuqxVvbgeb1byQ7corhtEEX8IcJ9rrghbepvqYoI0-szQU2ShiAr6InJNYIM-PqBXtoOcXaW855SdxdKFrquB-LzJMTRMRA1ZAFs0itva/s1600/Sari_ja_krokotiili_haukkaa_just_200818_IMG_0171.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgA58TGAyheSjNt3bPwSgSbSOcBwMP70XReqWXUuqxVvbgeb1byQ7corhtEEX8IcJ9rrghbepvqYoI0-szQU2ShiAr6InJNYIM-PqBXtoOcXaW855SdxdKFrquB-LzJMTRMRA1ZAFs0itva/s320/Sari_ja_krokotiili_haukkaa_just_200818_IMG_0171.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a>
</br>Kohtaan krokotiilin</br>
<br>Nieleskelin kiukkua yhteiskunnassa, jossa miehet ovat ykkösiä. Huomasin, miten vaikea oli hyväksyä tilannetta, jossa naisena mielipiteelläni ei ollut mitään merkitystä. Teki mieli polkea jalkaa, sillä tunsin savun nousevan korvista. Huomasin uskonnon voimakkaan vaikutuksen ja merkityksen etiopialaisten arjessa. Kaduilla sekoittuivat muslimien ja ortodoksien rukouskutsut enkä ainakaan minä erottanut niitä toisistaan. </br>
<br>Vaikka olin selittänyt itselleni, miten olen yli 1,5 viikkoa lenkkeilemättä ja liikkumatta, alkoi turhautuminen nousta ja kroppa kaivata liikettä. Hotellilla oli sali ja salilla juoksumattoja. Niin.... Juoksumattoja, joiden etupaneeli oli täysin tasainen kosketusnäyttö. Ei mitään mahdollisuutta säätää mattoa eikä juosta siinä itse. En olisi halunnutkaan. Kateellisena seurasin miehiä, jotka lenkkeilivät matolla ja säätivät sitä mielensä mukaan. Ajatuksissa käväisi katkeruuden ja kateuden hetki, kun pohdin, miten helppoa homma olisi, jos näkisin naputella vauhteja ja kulmia kosketusnäytöltä enkä tarvitsisi konkreettisesti sormiin tuntuvia painikkeita. Tuo olisi ollut ratkaistavissa tarratyynyillä, jotka olisi voinut liimata merkiksi painikkeiden päälle. Niin.... Ei yksinkertaisin juttu hotellin salilla. </br>
<br>Olipa salilla myös kaksi fillaria. Kun salin kundi kävi napauttamassa fillarin päälle ja auttoi kädestä pitäen hahmottamaan, missä kohdassa suunnilleen on vastuksen säätö, sain poljettua kaksi vajaan tunnin treeniä. Helpotti ja antoi pientä liikettä kropalle kaiken istumisen keskellä. Kävelyaskelia tuli päivittäin niin vähän, että melkein voisin sanoa istuneeni paikallani tuon reilun 1,5 viikkoa. Paikasta toiseen kuljin autolla eikä Addiksen iltaan ollut turvallista lähteä kävelylle. </br>
<br>Yksi hotellin hyvistä puolista oli sauna. Mitä muuta suomalaiset ladyt tekisivät lauantai-iltana kuin lämmittäisivät saunan? Ruotsalaiset olivat tehneet hyvää työtä ja sauna oli mainio. Löylyä sai heitettyä laittamalla kädet kupiksi. Hyvin lämpömittari nousi, sillä saimme saunan lämpötilan nousemaan reilusti yli 80 asteeseen. Jälkikäteen kuulin, että miesten puolella oli löylykauhakin. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhECdVsPeRm5OC-xaKLIfsVqTktqzg7J2Q_GmbjMoeVoosVOfcxbJp7X8QFQQMZff12n4HP_8MTJ406XaSRadBcj_ZxPHZV4EUZJ19lZjAsfhZSegROwnwxWHrj00WPPa4fRhJXOmolO1CR/s1600/Sari_ja_ruusut_180818_IMG_0164.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhECdVsPeRm5OC-xaKLIfsVqTktqzg7J2Q_GmbjMoeVoosVOfcxbJp7X8QFQQMZff12n4HP_8MTJ406XaSRadBcj_ZxPHZV4EUZJ19lZjAsfhZSegROwnwxWHrj00WPPa4fRhJXOmolO1CR/s320/Sari_ja_ruusut_180818_IMG_0164.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a>
<br>Etiopialaiset ruusut ja niiden kauneus. En tiennyt, että Etiopia on yksi maailman suurimpia ruusujen kasvattajia.</br>
<br>Matkasta jäi ajatuksia ja jäi ymmärrystä elämän erilaisuudesta meillä ja Afrikan sarvessa. Siitä jäi myös kunnioitus etiopialaisia kohtaan ja ymmärrys heidän ylpeydestään. Etiopia ei ole koskaan ollut siirtomaana, vaan on pitänyt itsenäisyytensä Mussolinin miehityksestä ja sen tuomista italialaisvaikutteista huolimatta. Etiopialaiset ovat etiopialaisia ja ylpeitä siitä. Maa menee teenpäin hurjaa vauhtia. En ole varma, miten hyvä juttu on kiinalaisten rakennusmiesten ja rakennushankkeiden suuri määrä. En ole varma, miten hyvä juttu on Addiksen jatkuva laajeneminen. Kavahdan näkemääni jokea, joka oli täynnä roskaa. Mietin elämää vailla puhdasta vettä ja vailla sähköä. Mietin tyttöjen mahdollisuutta käydä koulua ja rakentaa oma urapolkunsa. Askel eteenpäin on mahdollinen, mutta ei kivuton. </br>
<br>Muutaman kuukauden kuluttua kävelen jälleen Turkis airlinesin koneeseen ja lennän Istanbulin kautta takaisin Addiksen yöhön. Saavun pimeään kaupunkiin ja odotan aamun valkenemista. Teen töitä ja ihmettelen. Matkan lopuksi lennän aamuyön pimeinä tunteina Istanbuliin ja palaan Helsinkiin. Paluu lienee jälleen hätkähdyttävä, sillä nopeasti ehtii unohtaa täällä itsestään selvät asiat. Ehtii unohtaa tuoreiden vihannesten ja salaatin maut tai ehtii unohtaa, miten luksusta on ottaa lasiin juomavettä suoraan kraanasta. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-70328323364512938532018-12-23T11:07:00.001-08:002018-12-23T11:07:15.694-08:00Voi Kaarina, minkä puhurin järjestit!<br>Kaarinan juoksusta on kahdeksan viikkoa. Vaikea ymmärtää, että niin tosiaan on. Onneksi kirjoitin heti juoksuiltana päällimmäiset ajatukset ylös. Ilman niitä tämä olisi jäänyt ikuisesti kirjoittamatta. </br>
<br>Päivät ja viikot ovat viilettäneet työmatkoilla ja viimein myös lomalla. Lokakuulla tein pyhän lupauksen, että kirjoitan tänne ja laittelen kuvia punatukkaisen tytön reissuista. Äsken ynnäilin, että elokuun puolivälin ja marraskuun loppupäivien välissä olin pois Suomesta viisi viikkoa. Siinä oli hyvää ja huonoa - voin katsoa reissupäiviä kummin vain. </br>
<h4>Olen viivalla - olen voittanut</h4>
<br>Lähdin Kaarinan lauantairetkelle ajatuksella, että olen voittanut, jos pääsen viivalle. Kesällä kaikki näytti hyvältä ja haikailin 21,1 kilsan ajan parantamisen perään. Pidin sitä jopa realistisena. </br>
<br>Tuli elokuu ja tulivat työmatkat ja kaikki muu elämä. Addis Abeba eli punatukkaisen tytön korkeanpaikan leiri, kropan reagointi lähes kolme viikkoa popsimaani malarian estolääkitykseen, pitkät työpäivät Afrikan maalla ja yön pimeinä tunteina Suomeen matkaamisen tuomat palautumisongelmat. </br>
<br>Tuli seuraava viikko ja punatukkainen tyttö suhasi Eurooppaa ja piipahti joulupukin kaupungissakin. Kaikkea treeniä keventelin. En saanut lupaa juosta kovia lenkkejä ja kevyetkin piti himmailla aiempaakin iisimmin. </br>
<br>Maltti auttoi ja syyskuun vikana sunnuntaina Pääkaupunkijuoksun varttimara antoi lupauksia. Ylös-alas-ylös-alas -Keskuspuistossa juoksin liian kovilla sykkeillä parhaimman varttimaran ajan. Maailma hymyili, vaikka työpäivät venyivät ja tiesin matkapäiviä olevan edessä omiksi tarpeiksi. </br>
<br>Lokakuu ja seuraavat työmatkat. Oli laivaa, oli Tallinnaa ja vähän lisää laivaa. Jalat voimattomat, nilkat turvoksissa ja aivan vetämätön fiilis. Lyhensin lenkkejä, pätkin lenkkejä ja koetin saada palautumisen johonkin muottiin. Skippasin vikan pitkiksen ja kävelin pitkin kotikaupungin rantoja sunnuntain auringossa. Hetki, jolloin tein viisaan päätöksen.</br>
<br>Kävin hierojalla ja sain ukaasin lepuutella jalkoja. Väsyneet jalat - ei mikään uutinen. Kylmään mereen oli hieroja mua sysäämässä, vaan älähdin, ettei tässä hetkessä onnistu, koska seuraavat lentoliput odottavat käyttäjäänsä. </br>
<h4>Mun jalka!</h4>
<br>Boarding ohi ja punatukkainen tyttö oli jälleen ilmassa. Viikko Kaarinaan ja vika työmatka Köpiksen kautta Malmöön. Köpiksen ruuhkainen kenttä. Kentällä kulkeva sähköautokärryhirvitys jyrää yli - alle jää mun oikea jalka. Käytin siinä hetkessä moninkertaisesti kaiken osaamani kirosanavaraston. Samalla laskin, että Kaarinan starttiin reilu kahdeksan vuorokautta. </br>
<br>Junaan ja Juutinrauman yli. Junassa jalalle kylmäpussi. Jo kentällä nousin varpaille ja testailin kaiken mahdollisen. Ei varmaan mitään rikki, mutta.... Riittääkö aika, sillä sitä oli noin 209 tuntia?</br>
<br>Malmössä apteekkiin ja kaikki itsehoitotykötarpeet mukaan. Kongressissa istuin jalat tuolilla ja hoitelin elintärkeää koipeani. Ei leposärkyä, mutta kosketusarka ja kunnon mustelma. Antoi kävellä ja aloin uskoa ruhjeen paranevan. </br>
<br>Ajattelin tämän riittävän, sillä olihan viimeiseen pariin kuukauteen jo mahtunut koko elämän kirjo ja vähän extraakin. Oli myös paljon töitä ja oman elämän ratkaisuja, mutta kaiken tämän jälkeen oli helppo hengittää, olin huojentunut ja hymyilin maailmalle. </br>
<h4>Ja sitten - epäonnea osa sata</h4>
<br>Tuli Malmön sunnuntaiaamu ja allergisen reaktion ensioireet. Iho-oireet pahenivat päivä päivältä ja hengittäminen kävi raskaaksi. En ole ikinä saanut näin hurjaa allergista reaktiota. Suomessa työterveyshuoltoon hakemaan troppeja. Vedin antihistamiinia kaksin käsin ja kuorrutin itseäni antibioottivoiteella. Avaavaa vedin yhtenään ja taatusti täytin kaikki dopingrikkeen merkit, sillä olihan merkkikin sama akuin joillain talvilajien kisaajilla. Astmadiagnoosi pelasti, sillä sen myötä kotona oli troppeja, joilla itseä lääkitä. Jälleen laskin tunteja - starttiin noin 72 tuntia enkä saa kunnolla happea. Ratkaisu - lisää avaavaa ja lisää antihistamiinia.</br>
<br>Suomenlahdelta aurinkoisena lokakuun päivänä</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEitaEkn0EyrBLy9e5b8qm90Z8BLAWk4GPhYctIu9cTfT2rYJWZhJyeUzggFOn1NimdYs1sXcoK5n6qZ93DVKQndHzNhJUxy-9ZBy3Fm9EytuYMDFiKSzI7zmNvX5duDQtxRDvTBFor0nm8W/s1600/ulappa_tyrskyja_101018_IMG_0220.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEitaEkn0EyrBLy9e5b8qm90Z8BLAWk4GPhYctIu9cTfT2rYJWZhJyeUzggFOn1NimdYs1sXcoK5n6qZ93DVKQndHzNhJUxy-9ZBy3Fm9EytuYMDFiKSzI7zmNvX5duDQtxRDvTBFor0nm8W/s320/ulappa_tyrskyja_101018_IMG_0220.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Hierojalle ja toive palata sieltä virkeämmillä jaloilla. Nilkat muistuttivat puupölkkyjä ja jalkoja vaan väsytti. Uinti helpotti hetken, mutta neste ei kadonnut. Alaselkään teipit ja hierojalta vakava kehotus miettiä, lähdenkö Kaarinaan vai enkö lähde. Viisaana naisena en kertonut tästä kenellekään. </br>
<br>Oli Kaarinaa edeltävä päivä ja työpäivä 12/12. Edellinen vapaa oli ollut silloin, kun ihailin maailmaa Skattanniemellä ja söin pullaa Villa Ullaksessa. Monella tavoin tärkeän tutun ihmisen hautajaiset ja omanlaisensa päivä. Temppeliaukion kirkossa nenäliinoja rutatessa mietin, että vuorokauden kuluttua, jos luoja suo....</br>
<br>Sääennuste näytti räntää tai lunta. Jännitysmomentti kesärenkaat. Kuulas aamu ja kuivat tiet - ehkä olen viivalla klo 11.00. Matkalla kuuraisia peltoja, auringon sarastusta pilvien lomasta, kirkasta taivasta, mutta ei tietoa tulevasta. </br>
<br>Kaarinan lukion pihalla totuus paljastuu - mikä tuuli! Tähänkö oikeasti pitää lähteä? Vaatteiden säätöä, kenkien vaihtoa ja hanskat taskuun. Onneksi mulle saatiin puhuttua hanskat käteen viitisen minuuttia ennen starttia. Ei tullut liian kuuma, vaikka sitä pelkäsin. </br>
<h4>Sitten mennään</h4>
<br>Lähtö vaivihkaa ja matkaan. Varoittelin, etten saa keulia. "Kuljen ulkona valossa. Kasvoillani voin tuntea tuulen." - kyllä, sen tunnen. Säätelin musaa ja seurailin sykettä. Liian kovalla menen, kun syke ponkaisi heti reiluun 160 eikä pudonnut millään taikasanalla. Liimautui lukemaan 163, jonka tiesin liian kovaksi. </br>
<br>Tuulta vastaan puskeminen söi naista. Olin ottanut geelin ennen starttia, joka ehkä auttoi alun shokista. Vettä juomapisteellä ja kohti ehkä mulle pahinta pätkää - soratietä. Isoja kiviä, sateen tekemiä kuoppia, irtokiviä ja kaikkea muuta. Kierreltiin, varottiin, hidastettiin, varottiin. Vaikka hiekasta pidän, tämä pätkä oli retken stressaavin. </br>
<br>Geeli ja vettä. Loiva pitkä ylämäki ihan rauhassa. Kakkoskierros odotti, mutta jalat hyytelöä. Puolikkaan vitonen kuulutetaan maaliin. Suolaa, jos auttaisi. </br>
<br>Monet lappujuoksut kanssani kirmannut soittolista rallattelee kasarimusaa. "You were always on my mind. You were always on my mind." Ja jotain opiskelijanuoruudesta Kallion kulmilta "Go West Life is peaceful there. Go West In the open air. Go West Where the skies are blue. Go West This is what we're gonna do." Ja vähän uudempaa, jota on askel askeleelta helppo kuunnella ja viedä ajatukset muualle. "Faija, anna mun ajaa mökkitie, lupaan että saunaan vettä vien. Muistan kivet ja kannot tän soratien." Ilman musaa en olisi jaksanut.</br>
<br>Tuuli yltyy. Syö voimia ja syö uskoa. Sanon, että mun saaminen maaliin on tänään ehkä päivän isoin työ. Vaihteeksi geeli, vaikka hieman etoo pelkkä ajatuskin. Vettä ja karmoliskarkki suuhun. Tuulen raakuus ottaa välillä henkeen. Yskittää monet kerrat, mutta päivän pahin on kuitenkin jaloissa. </br>
<br>Kuva Malmön vanhasta kaupungista linnan puiston kukkaloistosta</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgr4wz31UyCzT43IkzE_19B5ybQ7dvxDscFh_OoyFM6Gk3s1-WY5DAUS43tQ1ZUPeukZ8cnAW7REJgfwMQeXU-u3T6zeM5drUNivTBGwmqZZsHk7nLyiJ50HcxiEp8a6sntz-ms9j8TPdyP/s1600/linnan_puisto_kukkaloisto_201018_IMG_0240.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgr4wz31UyCzT43IkzE_19B5ybQ7dvxDscFh_OoyFM6Gk3s1-WY5DAUS43tQ1ZUPeukZ8cnAW7REJgfwMQeXU-u3T6zeM5drUNivTBGwmqZZsHk7nLyiJ50HcxiEp8a6sntz-ms9j8TPdyP/s320/linnan_puisto_kukkaloisto_201018_IMG_0240.JPG" width="320" height="240" data-original-width="1600" data-original-height="1200" /></a>
<br>Jossain 16 kilsan kohdalla työkaveri ohittaa oman maransa kolmoskierorksella. Potkaisen soratien kiveä. Kierrän kuoppia. Valtatien äänet kuuluvat. Tuuli pyörittää. Minuutti myötäistä ja tuuli kaartaa takaisin entistä voimallisemmin vastaan iskien. </br>
<br>Jaloissa järkyttävä särky. Aivan kuin kammottava hammassärky olisi siirtynyt jalkoihin. Penikassakin alkaa tuntua - ei mulla ikinä ole ongelmia penikoiden kanssa. Kilsa 17 on ehdottomasti pahin. Vauhti hyytyy ja en enää tiedä, miten ja mihin astun. En jaksa edes kuunnella musiikkia, kun jalkojen särky vie mukanaan. Korvaan tarttuu jotain. Puoliääneen ärähdän itselleni korviin kuuluvat sanat "Mene nyt ja katso peiliin, niin näet vastustajasi." Mene!</br>
<br>Vielä geeli ja vettä. Jalkojen särky vaan pahenee. Tuntuu, että etanatkin menevät nopeammin. Ylämäki. Saan luvan kanssa vähän himmata. Kyltti 19 kilsaa on mennyt. Toinen kiukkuinen puuskahdus itselle, kun korviin kuuluu "Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan. Ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan. Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään. Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää. Joten anna mennä joten anna mennä."</br>
<br>Tässä oli ekalla kierroksella myötätuuli. Ihan varmasti oli! Nyt tuuli pyörii eestaas. Hetki helpompaa ja paluu todellisuuteen. Vikat ylämäet. En enää! Vika kilsa ja työmaa. Tosi varovasti ohi, sillä mun jalat ovat lopettaneet yhteistyön - niillä on hammassärky pahimmasta päästä. </br>
<br>Käännös vasemmalle. Maali nenän edessä. Haluan uskoa, että minimaalinen loppukiri irtosi. Kuumaa mehua ja pohdintaa, mikähän mahtoi olla päivän aika. Olin koko matkan pohtinut juoksevani alle kolmen tunnin ja pitänyt 2.56-2.57 mahdollisena. </br>
<br>Anteeksi kuinka? 2.50:28 ja vain 44 sekuntia huonompi kuin vuosi sitten samoilla Kaarinan teillä juoksemani puolikkaan parhaani. Hymyilyttää. Ihmetyttää. En voi uskoa. Tässä tuulessa. Näillä taustoilla ja vastoinkäymisten määrällä. Ihmetystä ja riemuisaa tyytyväisyyttä. Punatukkaista tyttöä ei harmita tippaakaan, että oma paras jäi noin lähelle. </br>
<br>Pukkarissa ihmettelin, miten monta naista on juossut maratonin kolmeen tuntiin. Hmmm.... He olivat puolikkaan juoksijoita, jotka olin jossain hetkessä jättänyt taakseni. Entistä oudompi fiilis.</br>
<br>Juoksu oli itseni voittamista ja palkinto työstä, jota olen tehnyt. Se oli palkinto tunteesta, että sekuntien ja minuuttien kadottaminen ajasta on mahdollista. Se oli palkinto siitä, että olen oppinut lukemaan itseäni. Se oli myös palkinto siitä, ettei mulle kerrottu omien laskutoimitusteni olevan minuuttikaupalla pielessä. Jos olisin tiennyt olevani noin lähellä omaa parasta aikaani, tuo 44 sekuntia olisi harmittanut ja tuntunut maailmanlopulta. Ystävän viisautta oli olla kertomatta, vaikka hän mielessään pohdiskeli mun laskujen epäloogisuutta. </br>
<br>Kotimatkalla Turun motarilla tuulenpuuskat heiluttivat autoa. Alkoholiton olut maistui ja mieli oli seesteinen. En saanut omaa ennätystäni, mutta sain toiseksi parhaan puolimaran. Sain lauantain tuulessa ja sain lauantain, jota voin miettiä kiikkustuolissa. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgzIafcBshvyclu8l-Y0p5J42UjTPjebqbmYEqAJr2gshV1N6b-I-0Xn2YVktV9QQS9l9sm2Y5DnFc60rCzYia7aKl1yLZ6GojIRXcjW8IQlawEtwD2ayfFp1XDV-EPcBtg87doH7gBOy8d/s1600/kaisla_mv_taustalla_metsa_5305.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgzIafcBshvyclu8l-Y0p5J42UjTPjebqbmYEqAJr2gshV1N6b-I-0Xn2YVktV9QQS9l9sm2Y5DnFc60rCzYia7aKl1yLZ6GojIRXcjW8IQlawEtwD2ayfFp1XDV-EPcBtg87doH7gBOy8d/s320/kaisla_mv_taustalla_metsa_5305.jpg" width="320" height="116" data-original-width="720" data-original-height="260" /></a>Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-11958163627264601532018-10-07T02:56:00.002-07:002018-10-07T02:56:15.979-07:00Pääkaupunkijuoksu ja matkailu avartaa<br>En ole haihtunut taivaan tuuliin, vaikka taivaalla olenkin viilettänyt suuntaan ja toiseen. Elämä kesäloman jälkeen on ollut matkalaukun pakkaamista ja purkamista. On ollut Addis Abebaa, on ollut Brysseliä, on ollut Rovaniemeä ja on ollut vaikka mitä. Mieli on täynnä kokemuksia, joita puran, kun aika antaa myöten. Kuvakoosteitakin lupaan syksyn edetessä. </br>
<h4>Kuka tämänkin keksi?</h4>
<br>Työmatkailu sotki juoksusuunnitelmia. Olin aikonut juosta kympin jossain elo-syyskuun aikana. Vaihtoehtoja oli muutamia, mutta lopulta realismi näytti, että Keskuspuiston ylämäet kutsuvat. Hautasin ajatukset Helsinki marathonin kanssa juostusta kympistä ja Rantakympistä. En olisi ollut palautunut tai en olisi ollut edes Suomessa. </br>
<br>Edellisestä Pääkaupunkijuoksusta oli kaksi vuotta. Silloin ei mennyt suunnitellusti ja sain huomata, miten kaikki ei ole itsestä kiinni. Oppaani koki kovia matkalla ja lopulta kävelimme maaliin. Harmitti ja samalla olin tyytyväinen, miten osasin unohtaa omat tavoitteeni ja päämääränä oli vain Pirkkolan urheilukenttä. </br>
<br>Nyt lähdin matkaan optimistisena, vaikka takana oli ylikuormituksen purkua ja palautumisongelmia. Tiesin jaksavani juosta reippaasti 20 min, joten olisihan sekin jotain. Kaverille sanoin, että olen tyytyväinen, jos keskari on 7:40-7:50, sillä se on just ideaali. Vähän epärealistiselta se tuntui, vaikka toisaalta kesää katsoessa se oli hyvinkin realistinen. Palautumisongelmat iskivät elokuun lopulla, joten kaikki oli suurta arvoitusta. </br>
<br>Ja sitten tulivat ylämäet....</br>
<h4>Odottelua ja ruuhkaa</h4>
<br>Pirkkolan kentällä jonot olivat valtavia. Numeroiden haku ei toiminut, sillä jakajia oli ilmeisesti liian vähän. Mulla kävi tuuri, koska kaverini oli hakenut numeroni just ennen pahimpia jonoja. </br>
<br>Olin ajatellut lähteväni kapreissa ja lyhythihaisessa. Sen verran tuuli, että Pirkkolassa vaihdoin pitkähihaisen ja nostin hihat ylös. Tavarat säilytykseen, vähän alkuverkkaa ja odottelua. Alkuverkassa huolestutti, kun hengästyin heti. Juoksin ehkä nelisen sataa metriä ja olin ihan poikki. Ei tästä näin tule mitään!</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzRUIIjKezu1d3laxfQuJ0bddwnTykYhzI28gSD74zRq-mwErbxKlWS3267-mudWVz3tDQ4X9GJMJfSIHtGhh6ljsh70GltMi4VWGoP6kgT9zlXlNEZ-iZ1iXNTI9fvmLzCVpX_17AYoqt/s1600/longinoja_vihreaa_ja_ruskaa_8143.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzRUIIjKezu1d3laxfQuJ0bddwnTykYhzI28gSD74zRq-mwErbxKlWS3267-mudWVz3tDQ4X9GJMJfSIHtGhh6ljsh70GltMi4VWGoP6kgT9zlXlNEZ-iZ1iXNTI9fvmLzCVpX_17AYoqt/s320/longinoja_vihreaa_ja_ruskaa_8143.jpg" width="320" height="116" data-original-width="720" data-original-height="260" /></a>
<br>Startin kuulutetaan viivästyvän vartin. Kylmä tuuli puhkuu kentällä. Takaisin sisälle ja uudestaan vessajonoon. Sisällä ruuhkaa ja ympäriinsä kulkevia ihmisiä. Osa tiesi startin viivästymisestä ja osa ei. Epätietoisuutta ja tavarasäilytykseen siirtynyt valtaisa jono. </br>
<br>Starttiin kymmenisen minuuttia. Miten täältä pääsee ulos? Puikkelehtimista. Sivuttain etenemistä. Puikkelehtimista. Haa, ulko-ovi. Jonotusta ovelle. Portaat alas kentälle ja viimeiset jutustelut työkaverin kanssa. </br>
<br>Olin laittanut sisällä musat päälle ja periaatteessa olin valmis matkaan. Periaatteessa.... Mikä tuo oli? Mitä, nytkö lähdetään? Ei minkäänlaista varoitusta, vaan pyssyn pamahdus ja matkaan. </br>
<h4>Ylös, alas, ylös, alas</h4>
<br>Alku oli ruuhkaista, mutta onneksi loppupään osalta se tasoittui pian. Pari naista oli takana ja huomasin sen häiritsevän. Onneksi menivät ohi jossain reilun kilsan jälkeen. En olisi jaksanut kuunnella heidän höpinöitään ja ahdisti ajatus, että ovat ihan takana. Huomasin tykkääväni juosta omassa rauhassa. </br>
<br>Totuus reitistä paljastui heti. Miten tuon aina unohtaa? Noustiin vähän. Noustiin vähän enemmän. Tultiin kahden ja kolmen kilsan väliin ja noustiin ihan urakalla. Vauhti pysyi hyvänä - itse asiassa vähän liian kovana, mutta en osannut hidastaa. </br>
<br>Ylämäessä kädet avuksi ja pieniä askelia. Rauhassa, jottei kuluta kaikkia voimia. Ihmeen helpolla meni. Taisin pitkästä aikaa osata juosta ylämäen edes aavistuksen enemmän oikein. Käsistä oli oikeasti apua, vaikka tuntui hassulta huhkia eestaas. </br>
<br>Kaveri varoitteli vauhdista. Hidastin ja en kuitenkaan hidastanut. Sain lisää varoituksia. Yhtenään mentiin aavistus kovempaa kuin olin ajatellut. </br>
<h4>Puolikas rynnii</h4>
<br>Kehä I:n ylityksen luona takana moottoripyörä. Puolikkaan kärki juoksee ohi. Jälkikäteen katsoin, että voittoaika puolikkaalla oli viitisen minuuttia parempi kuin oma aikani puolet lyhyemmällä matkalla. </br>
<br>Puolikkaan juoksijoita enemmän ja enemmän. Naisten kolmen kärki meni. Lisää miehiä. Yksi rynnisti ohi oikealta puskia hipoen. Et hemmetti mene sieltä! Tuo on pelottavaa. </br>
<br>Taas saan varoituksia vauhdista. Keulin ihan kunnolla. Olin kai lähdössä puolikkaan juoksijoiden mukaan. Vauhti alkaa kutosella - ei näin. Malta!</br>
<br>Saalistetaan varttimaran juoksijoita. Yhden naisen kanssa leikitään hippaa. Tarkkana, missä välissä pääsee ohi. Nyt uskaltaisi kurvata vasemman kautta. Lisää vauhtia, että ehditään seuraavan puolikkaan juoksijalauman edestä pois. Hippaleikkinainen jäi taakse. Joku mieskin jäi taakse. Nyt mennään. </br>
<br>Edessä roosapaita. Selkä lähestyy. Ja taas puolikkaan juoksijoita. Ahdistun! Eikö reitti voi jo lähteä omille teilleen? Roosapaitaan matka kutistuu. Askeleita vasemmalle ja ohi. Kummasti selkien napsimiset kutkuttivat. Ylämäki ja vauhti päälle kasia. Hyvä niin, sillä onhan tässä keulittu. Roosapaita ei enää saa kiinni - siitä pidän huolen. </br>
<br>Juomapisteelle muutama sata metriä. Vettä ja reipasta kävelyä. Nyt on rauha maassa, kun rynnivät mieslaumat häipyvät omille teilleen. Hörpin vettä ja työnnän kaveria eteenpäin. Mulle sanotaan, ettei ole kiire. Juu, mutta kävellään nyt kuitenkin vähän kovempaa. </br>
<h4>Entäs jos.... ei vielä tänä vuonna</h4>
<br>Ylämäet jatkuvat. Pakko on hidastaa, sillä ekat merkit väsymyksestä hiipivät. Olisiko pitänyt ottaa toinenkin muki vettä? Olisiko se auttanut?</br>
<br>Edessä kaksi mustapaitaa. Nehän me otetaan. Eka joku tuulitakkimies ja mustapaidat lähestyvät. Mietin, ettei onnistu. Hei, nyt kuuluu puhetta. He ovatkin jo ihan edessä. Vasemmalle ja ohi. Ihme kilpailuvietti herää ja näitäkään en aio enää ohi päästää. </br>
<br>Kahdeksan kilsaa takana. Aikaa mennyt 62 minuuttia. Entäs jos? Ajatuksissa villi pohdinta, menisikö tänään alle 1.20. Matkaa 2,5 kilsaa ja aikaa 18minuuttia - ei mene. No, ensi kerralla sitten. Ai, millä ensi kerralla?</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhOC2jIdwhAD8_hGEw4DbbRuqcApPLuR3vNHeSPjDBYoDJscQAVZ7Zk0dfgzJZfQNINZzfLc23hKGZeJnySs8a_ZYjrdg3pVL4jFtSJ8A4SWWM73kexFspmKiZNBoLmPLDTBPDvftyHe3JN/s1600/longinoja_kasvillisuutta_8203.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhOC2jIdwhAD8_hGEw4DbbRuqcApPLuR3vNHeSPjDBYoDJscQAVZ7Zk0dfgzJZfQNINZzfLc23hKGZeJnySs8a_ZYjrdg3pVL4jFtSJ8A4SWWM73kexFspmKiZNBoLmPLDTBPDvftyHe3JN/s320/longinoja_kasvillisuutta_8203.jpg" width="320" height="116" data-original-width="720" data-original-height="260" /></a>
<br>Noustaan kohti Kehän ylitystä. Mäki on loputon ja vauhti putoaa. Ei vaan jaksa enää. Tiedän, että tuolla ylhäällä on ysi ja sitten maali on ihan kohta. Ekan kerran hengästyttää kunnolla ja tuntuu, ettei mäen päälle pääse ikinä. </br>
<br>Urheilukentän äänet kuuluvat. Kyltti maaliin 600m. Kohta kaarros urheilukentälle ja sielläkin pitää mukamas vielä juosta. En mä tahdo enää! En mä jaksa enää. Jotain loppukiriin viittaavaa koetan saada irti. Kaveri katsoo kelloa - 6:39 eli joku loppukiri tässä kuitenkin on. </br>
<br>Maaliin muutama kymmenen metriä. Se on kyllä vähintään kilometri. Viimeiset viisi metriä tuntuvat loputtomilta. </br>
<br>Päivän voimat oli mitoitettu prikulleen. Metriäkään ei olisi enää mennyt. Punatukkainen tyttö oli ottanut itsestään irti sen, joka oli otettavissa. </br>
<br>Kaveri huomauttaa, että roosapaita tulee kentälle. Hoksaan pohtia, missä ovat mustapaidat. Toimitsija kuulee pohdintani ja kertoo heidän olevan muutaman kymmenen metrin päässä maalista. Naurattaa puolin ja toisin. Sama toimitsija etsii mulle aikaa. Eka löytyy 10,3 kilsan aika. Se lupaa hyvää. </br>
<br>Kaikki 10550 metriä ajassa 1.21:29. Parannusta kolmen vuoden takaisiin tähän mennessä parhaaseeni on 4:02. Toki välissä on kolme vuotta, mutta kai tuo on silti jotain. Keskarina 7:42 eli jopa vähän yläkanttiin odotuksiini nähden. Huomaan, että puolitoista minuuttia jäi kaivelemaan. Se kai tarkoittaa, että vuoden kuluttua ne samat ylämäet on kivuttava uudestaan. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-23280753881399558812018-08-11T11:37:00.000-07:002018-08-11T11:37:00.788-07:00Lappi näytti parastaan<br>Kävin heinä-elokuun vaihteessa ekan kerran elämässäni Rovaniemen pohjoispuolella. Paljoa en Rovaniemestäkään tiedä, koska mun mielestä siellä on lentokenttä, Lapin urheiluopisto ja muutama toimistotila. Väittävät, että on muutakin. Ehkä kokemukseni on enemmän kuin vähän suppea. </br>
<br>Mahdollisuus Lapin visiittiin tuli vähän ennen loman alkua. Yksi tuttu oli vuokrannut Leviltä mökin ja kyseli seuraksi osaksi viikkoa. Aika nopeasti tartuin tilaisuuteen ja pienellä järjestelyllä sain lennot kahden yön reissuun jonnekin tuntemattomaan. Lähtöpäivänä jopa jännitti, kun en tiennyt, mitä odottaa. Hämmentävää oli, että äitini oli vähintään yhtä innoissaan Lapin reissustani kuin minä. Vanhempani ovat jo vuosia käyneet pohjoisessa kerta vuoteen erilaisilla bussimatkoilla ja ovat viihtyneet tosi hyvin. Levikin oli tuttu, mutta lyhyemmältä pysähdykseltä kuin mulla olisi edessä. </br>
<br>Eniten hirvitti, jäänkö henkiin itikoiden hyökkäyksistä. Se pelko oli turha. Kuiva ja kuuma kesä olivat vieneet sääskiltä puhdin ja pääsin tosi helpolla. En kuorruttanut itseäni hydrokortisonilla, vaan lääkitsin kymmenisen puremaa ja huokaisin helpotuksesta. Olen aina ollut hyttysten suosikki ja puremat paisuvat pienempien tai isompien kolikoiden kokoisiksi kutiaviksi hirvityksiksi. Toinen kauhun aiheeni olivat ampiaiset, mutta nekin tekivät vasta tuloaan. Kittilän kentällä virkailija kertoi, että halkopinoissa surisee jo. </br>
<br>Mökki oli ihan Levin keskustassa. Ruokakauppa, ravintolat ja tunturi olivat käden ulottuvilla. Sesonkia ei ollut, joten moni paikka oli kiinni ja väkeäkin olin mukavan vähän. Oli patikoijia, oli maastopyöräilijöitä, oli aasialaisia ja oli lapsiperheitä. Hyvin mahduin tähän porukkaan, mutta talvisesongin suksivallankumouksen keskellä olisin kokenut jääväni kaikkien lasketteluvermeiden jalkoihin. Se ei vaan olisi mua varten. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi0-0va7On3LytDKJDpuSYjtuiv6tq_vYk1DqlJnmZBgelTiD7JyI0_nonHtPB-fQg4zhaxz-m-3HSeyUmCyI3CZ-rq7DnKuwJ_v_3cl_z3RNrKPb4-rdRkX9_96mI2QpQsT6rXwEKwvy8C/s1600/Sari_rappujen_puolivali_310718_IMG_0121.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi0-0va7On3LytDKJDpuSYjtuiv6tq_vYk1DqlJnmZBgelTiD7JyI0_nonHtPB-fQg4zhaxz-m-3HSeyUmCyI3CZ-rq7DnKuwJ_v_3cl_z3RNrKPb4-rdRkX9_96mI2QpQsT6rXwEKwvy8C/s320/Sari_rappujen_puolivali_310718_IMG_0121.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEju5dD1CZQyXsWzsxO8Yj9KU9BXxvHpJzD6bhZsXZCDPAaMtg2lhC4pBqGNJQ1eoU52Gc-6bLyyXRhNQ_0H7KGB3Q416H3QuaUEIiirrdDybBfmHwHacTmoDfGTS77ms3FoVthtZmjE5MVk/s1600/portaiden_ylapaa_metsaa_kyla_alhaalla_310718_IMG_0129.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEju5dD1CZQyXsWzsxO8Yj9KU9BXxvHpJzD6bhZsXZCDPAaMtg2lhC4pBqGNJQ1eoU52Gc-6bLyyXRhNQ_0H7KGB3Q416H3QuaUEIiirrdDybBfmHwHacTmoDfGTS77ms3FoVthtZmjE5MVk/s320/portaiden_ylapaa_metsaa_kyla_alhaalla_310718_IMG_0129.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Kuva rappujen puolivälistä ja rappujen yläpäästä</br>
<br>Kipusin 766 rappua tunturin puoliväliin. Kävelin puolimatkasta alas enemmän ja vähemmän jyrkkää rinnettä. Kivet vierivät välillä alta, mutta jostain lapsuuden hämäristä jalat muistivat sivuttaiset askeleet. Välillä helppokulkuisempaa pätkää ja sitten taas tosi jyrkkää. Askel kerrallaan ja rauhassa. Mun kipuamat Paloheinän mäki ja Vuosaaren huippu olivat pieniä Levin rinteeseen verrattuna. Rappujakin oli triplasti se, mikä on Paloheinässä. Rapuissa kaide oli paikoin hyvä, paikoin jotain kelvollista ja loppumatkasta ikävää oksaista puunrunkoa. Käsi tarrasi jokaiseen oksakohtaan ja piti varoa, ettei tule hankaumia sormiin. Raput olivat aika hyvät, vaikka muutamassa kohdassa askelma oli sortunut tai notkahteli jalan alla. </br>
<br>Kävelin hiihtolatupohjilla. Kävelin jollain valaistulla kuntoradalla. Seurailin geokätköjen löytymistä. Kävelin asfaltilla. Ihmettelin järveä ja kuulostelin Kittilä-Muonio -tien liikennettä. Miten siinä menikin koko ajan niin paljon autoja? Kuntopolulla oli pitkä pätkä puista siltaa. Sen merkitys valkeni vasta maantieltä katsoessa. Rinne oli niin jyrkkä, ettei siihen olisi saanut käveltävää polkua mitenkään muuten. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgB5pdnTrZnfmhRDv5FePSQnNFM0Q5v7o0gqUsiEiMq036uzMEEmyXH-CzInMGzlu10EWpG54v3cdAW09NvNkl0dH4_vcWN7rov0hm2WrQukRHSBisEYhVWqBPQVXZwg_nm1b0l3WIOFjw8/s1600/metsaa_jarvi_kuntopolku_katka-tunturi_310718_IMG_0130.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgB5pdnTrZnfmhRDv5FePSQnNFM0Q5v7o0gqUsiEiMq036uzMEEmyXH-CzInMGzlu10EWpG54v3cdAW09NvNkl0dH4_vcWN7rov0hm2WrQukRHSBisEYhVWqBPQVXZwg_nm1b0l3WIOFjw8/s320/metsaa_jarvi_kuntopolku_katka-tunturi_310718_IMG_0130.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Kuva järvimaisemasta kuntopolun varresta. Kuva otettu Kätkä-tunturin suuntaan.</br>
<br>Ajoin gondolihissillä Levin huipulle 531 metriin. Kiersin kivisen huipun. Ihailin maisemia. Nautin auringosta ja tuulesta. Kävelin rinnettä alas kahville ja kipusin takaisin ylös huipulle. Ajoin gondolihissillä alas. Mieli teki kävellä alas, mutta lämpötila huiteli yli kolmessakympissä ja matka olisi ollut asfalttitietä. Toisena päivänä olisi kävely ollut mulle ainoa oikea vaihtoehto. Toki gondolihissin noin kahdeksan minuuttia oli melkoisesti nopeampi. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgfr823EiB-I4O4TDXPliBC_I1dn2nVx_lrwSSV5LY35CGk23ov0Biu84ws_RNhhqpJaa-1S3MmUYAHgukHY8HwPObTeLue4jJnV5n4ihvhLFiBDOvsDvKM9PDgdNbIyeQrqV_InO67yQ-5/s1600/maisema_Levin_huippu_nakoalapaikka_010818_IMG_0138.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgfr823EiB-I4O4TDXPliBC_I1dn2nVx_lrwSSV5LY35CGk23ov0Biu84ws_RNhhqpJaa-1S3MmUYAHgukHY8HwPObTeLue4jJnV5n4ihvhLFiBDOvsDvKM9PDgdNbIyeQrqV_InO67yQ-5/s320/maisema_Levin_huippu_nakoalapaikka_010818_IMG_0138.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Kuva Levin huipulta</br>
<br>Söin pannukakkuja ja jäätelöä. Kävin katsomassa, mistä kaikki on alkanut eli Hullu porossa. Söin poroburgeria ja fiilistelin jäälaten kanssa terassilla. Hetkittäin tuntui kuin jossain etelän mailla. Lämmin ilta, paahtava aurinko ja pilvet teillä tietymättömillä. En olisi matkaan lähtiessä uskonut, millainen kesäpäivä voi olla niin pohjoisessa. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-r1w-CyoUqNQW7LHCspDy51C50sZBfb0UFUWA36FN6wILUwe6suHRxNAVfPX9nd5cRG5FEkFrJNvGezJLDZm9jGjYZRN3uY3gawKHRn92SGYq-eurDDsv5VXN_k9e72O9rnZSS5WeWx9Y/s1600/Sari_Levin_huippu_tuulista_010818_IMG_0144.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-r1w-CyoUqNQW7LHCspDy51C50sZBfb0UFUWA36FN6wILUwe6suHRxNAVfPX9nd5cRG5FEkFrJNvGezJLDZm9jGjYZRN3uY3gawKHRn92SGYq-eurDDsv5VXN_k9e72O9rnZSS5WeWx9Y/s320/Sari_Levin_huippu_tuulista_010818_IMG_0144.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Ja toinen kuva Levin huipulta, jossa tuuli</br>
<br>Kotimatkan alkaessa join Kittilän kentällä kahvia ja kuuntelin ukkosta. Koneeseen kävellessä ripotteli vettä. Lappi ja Levi näyttivät mulle tosiaan parastaan. Loppuviikosta sadepisaroita oli riittänyt ja pilvet olivat olleet niin matalalla, ettei edes tunturin puoliväliä näkynyt. Olisi voinut olla siis aivan toista.</br>
<br>Muhun tuo teki vaikutuksen. Hiljaisuus oli uskomatonta. Onhan täälläkin hiljaista, mutta Lapin hiljaisuus oli erilaista. Ei todella kuulunut mitään. Maailma oli ympärillä ja maailma oli hiljaa. </br>
<br>Tunne Levin huipulla oli jotain, josta en osannut ennalta haaveilla. Tunne, kun kävelin rinnettä eestaas oli mulle jotain uutta. Puuraja oli jossain kaukana. Tuntureita silmänkantamattomiin ja tuulen humina korvissa. </br>
<br>Olisin voinut jäädä niihin hetkiin. Olisin voinut jäädä kipuamaan rappuja ja hymyilemään kilpaa pohjoisen auringon kanssa. Olisin voinut istua rinteessä kahvimuki kädessä ja vain ihmetellä maailmaa. Olisin voinut rupatella kahvilan tyypin kanssa ja syödä toisenkin voisilmäpullan. </br>
<br>Myönnän, että vaikutuin. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisi voinut käydä Ylläksellä, Kittilän keskustassa tai jossain ihan muualla. Olisi voinut kävellä enemmän, vaikka noiden hetkienkin aikana ehdin kävellä jotain 28 kilsaa. Olisi voinut nähdä ja kokea paljon enemmän. Toisaalta, miten paljon enemmän olisin saanut mieleeni upotettua ja ajatuksiini jätettyä. </br>
<br>Olen valmis lähtemään pohjoiseen uudestaan. En halua hiihtosesonkina enkä pahimpina itikkakausina. Voisin lähteä aikaisin keväällä tai ruskan värien loistaessa. Leville voin mennä. Voisin mennä myös jonnekin muualle. Ehkä jonain päivänä jossain seurassa jonnekin. Nämä ovat haaveita ja unelmia, jotka toteutuvat, jos niin on tarkoitus. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-63894458702388479542018-07-24T11:24:00.001-07:002018-07-24T11:24:55.002-07:00Huomenna en juokse!<br>Ynnäilin tämän päivän lenkkiä ylös merkitessä, että olen sunnuntaiaamun ja tämän päivän keskipäivän välillä juossut 47,4 kilsaa. Ei ihme, että tänään loppumatkasta jalat huomauttivat, ettei tämä homma enää toimi. Lisäksi kävelin eilen 6,6 kilsaa eli olen liikkunut jaloillani reilussa kahdessa vuorokaudessa 54 kilsaa. Jestas! Onneksi laskin jälkikäteen, sillä olisi saattanut iskeä paniikki tämän aamupäivän hellelenkillä. </br>
<h4>Vanhankaupunginlahti - aurinkoa ja vadelmia</h4>
<br>Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kiertämään Vanhankaupunginlahtea. Kotiovelta kierros on ripauksen päälle 19 kilsaa. Viime kesänä jäi kiertämättä, mutta meninhän edellisvuonna kahdesti. Tosin toisen kerran kiersin lahden Mustikkamaalta ja pulahdin lenkin jälkeen uimaan. Mustikkamaalta matkaa tulee noin 12 kilsaa. </br>
<br>Lämpöä oli lähtiessä reilusti yli +20. Onneksi jokivarressa oli myös varjoa, joten ei ihan sulanut heti alkumetreillä. Parin kilsanjälkeen pysähdys syömään vadelmia. Kävelytien varressa oli mies poimimassa vadelmia, joten mukaan samaan huviin. Pienen pieniä olivat, mutta tosi hyviä. Ei ehkä olisi huomattu ilman marjanpoimijamiestä.</br>
<br>Arabianrannassa tuuli vilvoitti. Hanhia ihmeteltiin, kun seisoivat kivillä yhdellä jalalla. Jos olisin ollut hanhi, olisin mennyt uimaan enkä nököttänyt kivellä. Outoja puuhia.</br>
<br>Pilviä kerääntyi ja mustiakin oli seassa. Hyvä niin, sillä Kalasataman nurkilla oli yksi tukahduttavimmista kohdista. Asfalttia, työmaita ja pakahduttavan kuuma. </br>
<br>Juomapausseja yhtenään, jotta jaksaa. Kulosaaren kautta Hertsikkaan ja taivaallisen varjoisille ylämäki-alamäki -kävelyteille. Hertsikan portaat ohitettiin, vaikka mua oli uhattu niiden kipuamisella matkan extrahuviksi. </br>
<br>Viikin lehmät laidunsivat. Pilvet katosivat ja aurinko paistoi. Muita kulkijoita ihmeen vähän. Ympyrä sulkeutuu - Vanhankaupunginkoski näkyy. </br>
<br>En pahastunut, kun mulle ehdotettiin kahvia Koskenrannassa. Terassin varjo, kahvi ja jätski elvyttivät. Vaan apua - miten tästä penkiltä noustaan. Olin käynyt edellispäivänä jumpassa ja etureidet jämähtivät paikoilleen. Jos ne olisivat saaneet päättää, olisin jäänyt nököttämään siihen penkille. Ei tahtonut askel millään nousta seuraavilla sadoilla metreillä. Ystäväkin huomasi saman ja pohdiskeli, vaihdoinko jalat terassilla, kun askel ei enää ole yhtään niin lentävä kuin lahden itäpuolella. Taisin vaihtaa ne askelkyykkyjä ja kyykkyjä tehneisiin koipiin.</br>
<br>Aikaa kierrokseen meni 2.53, mikä oli hellesunnuntaille oikein hyvä. Kun vertasin kahden vuoden takaiseen fiilikseen, tajusin jotain tapahtuneen. Ei kramppeja eikä pohjatonta väsymystä. Jaksoin hyvin ja jalat veivät, vaikka vauhti olikin tosi rauhallinen. Kestävyys on parantunut - tämä oli taas konkreettinen näyttö siitä. Voin olla tyytyväinen. </br>
<h4>Vetoja aamuauringossa</h4>
<br>Eilen olin alkujaan ajatellut juosta viikon reippaan. Hylkäsin ajatuksen, kun olin edellispäivänä kipittänyt tuon pitkiksen ja näin sääennusteen. Ei näillä lämpötiloilla voi kuvitellakaan juoksevansa tuollaisia. </br>
<br>Vedot olivat vain kasiminuuttisia ja niitä oli vain kolme. Rohkea veikkaus, että niistä jäisin henkiin. Ajattelin mennä taas tutulle Pukinmäenkaaren pätkälle, vaikka tiesin sen kovin suojattomaksi paahteelta. </br>
<br>Jokivarressa oli aika vähän kulkijoita. Muutama fillarilla ja useita puistotyöntekijöitä Pakilan uimarannan luona. Kun avustajani ehdotti Tapaninvainiossa, että juostaankin siinä uimarannan ja Kehän välissä, innostuin ajatuksesta. Vähän kumpuilevaa, mutta ehdottomasti viileämpää ja suojaisempaa. Puut varjostivat eikä muita kulkijoita ollut kuin harvakseen. </br>
<br>Kroppa ei eka tahtonut herätä vetoihin, koska se oli ajatellut verkata vielä kilsan. Tuntui, että jalat hyytyvät ja mikään ei vaan mene mihinkään. Alta kasissa vauhti pysyi ja ihmeen äkkiä eka oli tehty. Palauttelua nelisen minuuttia, täyskäännös ja kakkonen lähti. </br>
<br>Tämä tuntui kaikkein helpoimmalta. Pohkeisiin otti, mutta lopussa sain jopa kiristettyä. Luulen, että meni ekaa nopeammin - ainakin meni helpommin. Vauhti oli kai pitkään jossain 7:40-7:45 maissa. Vähän kellot sekoilivat puiden ja puskien seassa.</br>
<br>Vika jatkettiin uimarannalta suoraan. Tiesin, että uimarannan ja seuraavan alikulun väliä on kilsa. Päätin, että alikulusta on mentävä ohi. Vika saattoi olla nopein. Se tuntui ainakin tasaisimmalta vauhdin näkökulmasta. Tunneli ohitettu ja vähän jäljellä. Tuusulantien alitukseen jäi vaatimattomat 10 metriä eli hyvin tuli reilu kilsa. </br>
<br>Loppuverkassa jalat painoivat ja hipsuttelin kaikessa rauhassa nelisen kilsaa kotiin. Ei tuntunut maitohapoilta, mutta tuntui raskaalta. Lisää juomaa ja aina pysähdys, kun tuntui, että juominen on hyvä idea. Tuomarinkylän peltojen luona ilma vaan väreili, kun katsoi taaksepäin. Just sellainen helleaamu, jossa tuulenvire ei vilvoita vaan ilma väreilee kuumuudessa. </br>
<h4>Pitkis ja kahvit Annan kartanolla</h4>
<br>Tänään lähdin aamusta pitkikselle, kun Excel kerran väitti 150 minuuttisen olevan viikon huvina. Merituulin kanssa kierrettiin jokivarren työmaat ja lopulta Kehän nurkilta kaarrettiin vesien ääreen ja käännettiin nenä kohti Helsingin pitäjän kirkkoa. </br>
<br>Parhaita pätkiä olivat varjoisat, joissa jopa tuuli hieman. Ei niitä paljon ollut, mutta sentään toisinaan. Kirkon nurkilla vesi kohisi niin ihanasti, että olisi tehnyt mieli pulahtaa sekaan. </br>
<br>Mietin, että kirkon voisi kiertää. Mietin, että on tyhmää mennä pitkä pätkä kadun vartta. Joskus olen mennyt hiekkatietä, joka menee jostain tästä kirkon ja joen välistä. Kai se menee jotenkin hautausmaankin joen puolelta. Hmmm… Tästä kääntyy hiekkatie, jonka suunta on oikea. Ei muuta kuin katsomaan. </br>
<br>Oikeaan osuttiin ja saatiin juosta autojen ulottumattomissa. Hautausmaa ja kirkko jäivät kauemmas, mutta mitäs se haittasi. Sitä tyhmää autotien vartta piti juosta ehkä sata metriä, ennen kuin sai kaartaa joen yli Siltamäen puolelle. </br>
<br>Kiertelyä ja kaartelua Siltamäessä. Hei, täällä on hiekkatie. Tuon talon pihaan eksyttiin joskus. Täysin suunnitellusti kipaisimme hiekkateitä urheilukenttien ja talojen nurkilla. Ainakin melkein suunnitellusti... Reittivalinta oli lopulta tosi fiksu, sillä emme edes päätyneet rekkaparkin luo, vaan kaarsimme suoraan jokivarteen ja lähestyimme Malmille vievän autotien alikulkua. </br>
<br>Kilsoja alla 12 ja taas janottaa. Tapaninvainion silta näkyy, mutta tuleeko se ikinä. Annan kartano aukeaa yhdeltätoista. Sinne voisi mennä. Ihanaa, tässä se silta on ja 13 kilsaa kasassa. Rannalla uimareita, sillalla pieniä pyöräilijöitä - kauhea ruuhka yhtäkkiä.</br>
<br>Koivukujaa kohti kartanoa. Hevosia aitauksessa. Traktorikin peruuttaa jostain. Ihmisiä ovella. Ovi on auki. Jee, se avasi just. Kahvi ja jätski maistuivat terassin varjossa. Kasvojen huuhtominen kylmällä vedellä oli vähintään yhtä ihanaa. </br>
<br>Vähän nihkeää oli nousta tuolilta. Jalat olisivat jääneet, vaan ei auttanut. Vikat reilut kolme kilsaa hölkkäiltiin kahvia sulatellen. Vähän kerääntyi pilviä, mutta ei se mitään viilentänyt. Käskynhaltijantien nurkilla sanoin, että 17 juostaan. Ei tarvinnut kiertää kuin talo, sillä 17 tuli kasaan kotitalon toisella puolella. Hyvä niin, sillä vähän ennen junarataa jalat alkoivat huomautella, että tämä huvi olisi niiden osalta ohi. Ei ollut enää puhtia eikä voimia. </br>
<br>Ja taatusti pysyn päätöksessä, etten juokse huomenna. En juokse myöskään ylihuomenna. Perjantaina ehkä kevennetty versio viikon reippaasta. Just kyselin Harrilta ohjeita, kun ei tällä säällä jaksa mitään tunnin reipasta. Sain neuvon keventää vaikka juoksemalla 2 X 20 min ja pitämällä välissä 5 min tauon. Sitä taidan testata.</br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-11184749121623781902018-07-21T09:56:00.001-07:002018-07-21T09:56:37.134-07:00Kääk - koordinaatiotreeniä!<br>Just nyt tuntuu, että sulan. Ajatus lenkistä houkuttelee, mutta ajatus paahtavasta ja trooppisesta kesäpäivästä ei. Lomalla voisi lenkkeillä päivällä ja juosta kaikenlaisia pidempiä hömpöttelylenkkejä. Puhti alkaa loppua tässä kuumuudessa. Huomaan myös, että astman kanssa on helteessä ajoittain hankalaa. Välillä on henki loppua, mutta onneksi avaava auttaa. Tämään selvisin kunnialla Elixianjumpasta. Hiki tuli, mutta ainakin selälle teki tosi hyvää.</br>
<br>Kovemmat lenkit olen jättänyt tekemättä. En vaan pysty juoksemaan näissä lämpötiloissa kovaa. Jotten ihan vajoa matelulinjalle, kävin keskiviikkona töissä matolla juoksemassa vetoja. Siellä oli viileämpää, mutta melkoisen trooppista puuhaa sekin oli. Kun viis viisiminuuttista oli takana, epäilin vaipuvani vesipisaroina salin lattialle. Verkkoineen 70 minuuttia ja kelvolliset 8,33 kilsaa. Vedoissa vauhdit 7:48-7:14. Nousevasti, mutta olenhan noita kovempaakin juossut. Ei vaan pystynyt, kun takana oli hellematkailua junissa ja bussissa. </br>
<br>Eilen lähdin kaverin kanssa ihmettelemään vesisadetta. Sadetutka näytti, että klo 9-11 olisi sateetonta. No, sadetutka oli jossain muualla, sillä Vuosaaressa ripotteli koko ajan. Arvoimme Kivinokan ja Vuosaaren välillä, koska halusimme uimaan ja nuonäyttivät levättömiltä rannoilta. Joessa oli vähäisiä sinilevähavaintoja ja ei innostanut.</br>
<br>Verkkailtiin Kallahdenniemeen, ihmeteltiin niemen uimarantaa, kierreltiin puita ja palattiin lähtöpisteeseen jonkin pallokentän laidalle. </br>
<br>Kaverilla oli ohjelmassa koordinaatioita. Kyseli mun ajatusta asiaan - juu... Tuota.... Olen tehnyt koordeja viimeksi ehkä vuosi tai puolitoista sitten. Inhoan niitä, koska mun tasapaino on huono ja muutenkin ne on vaikeita, tyhmiä ja tylsiä. Toisaalta.... Hymähdin, ettei mua mikään estä kokeilemasta. Epäluuloni oli valtaisa, vaan punatukkainen tyttöhän ei yleensä kokeilematta luovuta. </br>
<br>Aitakävely otti heti luulot pois. Jestas, miten kireät lonkat mulla oli. Jalka taakse. Polvi edellä sivulle koukkuun. Polvi edellä sivulta eteen. Ja toisella jalalla. Kaveri kielsi ajattelemasta liikoja. Huomasi, että mietin, pohdin ja hain jotain täydellistä suoritusta. Ihme juttu, mutta tokalla kierroksella liikeradat alkoivat löytyä ja nostin hetkeksi jopa kädet pään päälle, joka vaan lisäsi haasteellisuutta. Muutamat askeleet tein kädet ylhäällä, kunnes hartioissa tuntui liika jännitys. </br>
<br>Tehtiin polvennostojuoksua, pakarajuoksua ja jalan heittämistä suoraksi eteen. Kahdessa ekassa syke nousi heti ja vikassa en ylettänyt lähellekään nilkkaa. Vasemmassa jalassa sormet hipoivat kengännauhoja, mutta oikeassa jäivät just ja just kengän ulkoreunalle. Takareisi kiristi. En mä liiku mihinkään suuntaan, kun joka kohtaa vaan kiristää. </br>
<br>Ehdottomasti hauskimpia olivat Hei laukka-askel Reima -fiilis ja askel askel hyppy -fiilis. Eka oli perinteinen sivulaukka. Jotta uskalsin lisätä vauhtia ja pysyin linjassa, mentiin vastakkain, otettiin käsistä kiinni ja sitten mentiin. Päkiöillä ja etummaisella jalalla ponnistaen. Tosiaan tuli Hei laukka-askel Reima -fiilis ja vauhtia oli kivasti. Nautin eniten siitä vauhdista. </br>
<br>Askel askel hypyssä olin tosissani lähtemässä tanssimaan jenkkaa. Jostain historian hämäristä rytmi hyppäsi vereen ja olin mennä hypyllä. Todellisuudessa piti nostaa polvi tosi korkealle eteen, laskea jalka alas, astua kaksi pientä askelta ja tehdä sama alusta toisella jalalla. Jotenkin jumiuduin jenkkaan ja hoin itselleni askel askel hyppy, askel askel hyppy - en sentään ääneen. </br>
<br>Koordinaatiollisesti haasteellisin oli ristiaskeljuoksu, joka oli kyllä mulla kävelyä. Oikean jalan johtaessa se meni aika kivasti. Uskalsin jopa lisätä vauhtia, kun jalat menivät ja yläkroppa kiertyi mukana. Eka kiersin myös nenää, mutta onneksi sen saikin pitää aloillaan. Muuten olisi voinut tulla huono olo. Vaikeammaksi homma meni, kun vasemman jalan piti johtaa liikettä. Tuntui, että kaikki menee väärin päin eikä tämä ole yhtään luonteva liike. Tokalla kierroksella alkoi vähän löytyä ja sain jopa kiristettyä vauhtia. Kaverin jalkojen liikettä kuunnellessa tuli hiki - sen verran hurjaa tahtia hän noita ristiaskelia pisteli. </br>
<br>Jalkapallokenttä oli tosi hyvä paikka tehdä koordit Ei ollut vaaraa harhautuamihinkään. Ei ollut vaaraa törmätä mihinkään, kun maalitkin pidettiin riittävän kaukana. Sain vaan mennä eteenpäin joko suoraan tai jotenkin kaartaen. Pariin kertaan kaveri huikkasi mua kääntymään enemmän vasemmalle, kun olin suuntaamassa väärille poluille. Uskalsin lisätä vauhtia ja uskalsin kokeilla rajojani. Jos jalat olisivat menneet solmuun, olisin muksahtanut pehmeähkölle nurtsille. </br>
<br>Turhaan olin ennakkoluuloinen ja epäileväinen. Jo tehdessä nauratti ja lopussa hymyilytti. Uskalsin, kokeilin ja onnistuin! Treeni olikin huiman hauska. Se paljasti myös kireyksiä ja liikkumattomuutta. Kaveri on tehnyt näitä seitsemän viikkoa ja kehitystä oli huomannut. Tulisko mun kokeiltua? Ajasta se ei voi olla kiinni, sillä tuohon kaikkeen meni 20 minuuttia. </br>
<br>Loppuverkkana juostiin Uutelan suuntaan ja palattiin autolle hakemaan uikkarit. Aika hassua oli juosta vaan 6,17 kilsaa. En tiedä, koska olen viimeksi juossut näin lyhyenlenkin. Silti tunsin tehneeni hyvää sekä mielelle että kropalle. </br>
<br>Kallahden rannassa lanattua hiekkaa ja merenpintaan hiljaa helähteleviä sadepisaroita. Merivesi +25 eikä sinilevää. Rantavahti kertoi meidän olevan päivän ekat uimarit. Yksityisranta ja taivaallisen virkistävä vesi. Ymmärsivät sentään hanhetkin pysyä loitolla eivätkä koettaneet lähestyä ihmisten rantaa.</br>
<br>Kuvassa parvekeviljelmäni samettikukkia</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgY9stKLMdVCMG6NeduAOShp6PduUDOKy3G_FTEo9vwb9Eb4sPA56MBBsFmV3y22b4HNF0VzBXWspG3rwz-PlHa49nXdjJoftKqWLi_qgGQ8Q5bmuv7XSs8AEnc-OBloyQSRkNlHcveVdVz/s1600/samettikukka_1_7735.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgY9stKLMdVCMG6NeduAOShp6PduUDOKy3G_FTEo9vwb9Eb4sPA56MBBsFmV3y22b4HNF0VzBXWspG3rwz-PlHa49nXdjJoftKqWLi_qgGQ8Q5bmuv7XSs8AEnc-OBloyQSRkNlHcveVdVz/s320/samettikukka_1_7735.jpg" width="208" height="320" data-original-width="600" data-original-height="923" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhPOnKa_IB3rj69K5XG6dQQeoDYDBCSqjq-i5cz_BOGZAV0Jgg4f56xKIVqCkhZ-dxGOWNIp9Evo9URLlILx0V9sbfF5c1dDOZ5zd5EoZ-CE23cTNgTn5NeVhy4Z6eCyer2nmXetJr1StRp/s1600/samettikukka_2_7741.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhPOnKa_IB3rj69K5XG6dQQeoDYDBCSqjq-i5cz_BOGZAV0Jgg4f56xKIVqCkhZ-dxGOWNIp9Evo9URLlILx0V9sbfF5c1dDOZ5zd5EoZ-CE23cTNgTn5NeVhy4Z6eCyer2nmXetJr1StRp/s320/samettikukka_2_7741.jpg" width="320" height="208" data-original-width="600" data-original-height="390" /></a>Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-58332702365569168482018-07-14T11:06:00.000-07:002018-07-14T11:06:00.932-07:00Uutela, +15 ja 762<br>Kävin viime viikolla kahdesti ihastelemassa Vuosaaren ulkoilualueita. Minä, joka käyn Vuosaaressa pari kertaa vuodessa, olin siellä viime viikolla kolmesti. </br>
<br>Eka torstaina juostiin avustajan kanssa reipas lenkki ja reippaan aikana kierrettiin Vartsikanlahtea. Käännyttiin ympäri just ennen Rastilan leirintäalueen nurkilla olevien mäkien alkua. Ylämäkeä sain kokea vain muutamia askelia - ei haitannut. </br>
<br>Sen sijaan sain ihastella pitkää ja tuoksuvaa pinkkiä ruusupensasrivistöä, vieressä olevaa merta ja lahtea Puotilan ja Vuosaaren puolelta. Kipaisin myös Puotilan kartanon vieressä olevien palstojen läpi. Olin tiennyt, että palstoja siellä on, mutta aivan muualle olisin ne sijoittanut. </br>
<br>Reipas osuus oli 50 min ja meni oudon helpolla. En laskenut minuutteja manaten, koska tämä hemmetin aika loppuu. Ei tuntunut vaikealta. Jalat vaan vei ja vauhti pysytteli kivasti just ja just alle kasin kilsavauhdissa. Tiedän, mitä Harri näillä reippailla hakee. Ihan samaa haen minä, sillä on mun tavoitteellisuus päässyt niin pitkälle, että puolimaran aikaa olisi kiva parantaa edes aavistuksen. Se vaan tarkoittaa, että keskarin on oltava alta kasi, koska viime syksynä Kaarinassa se oli 8:02 min/km. </br>
<h4>Uutelan ihanuus</h4>
<br>Torstaina oli eka lomapäivä ja sain lenkkeillä Uutelassa sekä ympäri Vuosaaren rantoja. Metsää, saniaisia, karhunsammalta, tiheää puustoa ja sen hämäryyttä, hiljaisuutta ja tunnelma kuin jossain kaukana. Suurin osa oli juostavaa, mutta juurakkopolut käveltiin. </br>
<br>Hetkeksi poikettiin polulta ja kiivettiin pienelle kalliolle. Meri oli nenän edessä, aurinko paistoi ja horisontissa näkyi vain vettä. Olisin voinut jäädä kalliolle kirjan ja kahvimukin kanssa tai vain pysähtyä siihen hetkeen. Rauha ja hiljaisuus, jonka särkivät vain Vuosaaren sataman kolinat. Kun niiltä sulki korvansa, saattoi unohtaa olevansa Suomen pääkaupungissa. </br>
<br>Pitkospuilla en ole kävellyt vuosikymmeniin. En kyllä ole kiivennyt kalliollekaan. Mitä väliä, vaikka se kallio oli ehkä kolme metriä. Se oli kallio ja pääsin sinne. Se oli lämmin - aivan kuin lapsuuskesinä mummulan kalliot. </br>
<br>En tiennyt, että Uutelassa on suota. En myöskään tiennyt, että siellä voi olla niin kaunista ja hiljaista. Vuosaari oli ollut mulle yksittäisiä palasia sievässä sekasotkussa. Palaset hyppivät paikoilleen ja sain kiinni kokonaisuudesta, joka oli paljon kauniimpi kuin kuvittelin. Uutelan rinnalla olivat Aurinkolahti, Kauniin ilman kujan nurkan vesiputous, Ramsinniemi ja paljon muuta. </br>
<br>Teletappimaiseen tapaan päätin tahtovani tuonne uudestaan. Sunnuntaina hurautettiin maailmalta Suomeen palanneen ystäväni kanssa Aurinkolahteen ja lähdettiin ihmettelemään samoja metsäisiä nurkkia. Matkalla Kehä I:llä näkyi komeasti, kun vanha rouva DC3 laskeutui Malmille. Uljashan se on.</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiIUYh5Yo_W10dHfpsKr8a8Yi6zRvzKKVJ570XKO_qyXQm7XImhHejWEG3edvx7FwP1GtbRGa2eflF_vSt3sk-dWPrA-z6-02fRnerfjvrX7w3VB2TK5TtPLaWHA3aNeaidHRgHtsQKVZnT/s1600/metsa_meri_ja_Sari_Vuosaari_080718_0116.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiIUYh5Yo_W10dHfpsKr8a8Yi6zRvzKKVJ570XKO_qyXQm7XImhHejWEG3edvx7FwP1GtbRGa2eflF_vSt3sk-dWPrA-z6-02fRnerfjvrX7w3VB2TK5TtPLaWHA3aNeaidHRgHtsQKVZnT/s320/metsa_meri_ja_Sari_Vuosaari_080718_0116.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhV0JLMkmc-oSbFuFeYoFKrc7tUcmBsHy6U8TM7xlguPbPgZTN8Y2HbpJKDlswww4fsdK9XHhUBmbTCYvZX3YIJ23ojSKfn12VQagtvDD48EOsKH0a67d-zH2iEw8i7Bxkjt4ZM-840-MPC/s1600/venesatamaa_Vuosaari_080718_0114.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhV0JLMkmc-oSbFuFeYoFKrc7tUcmBsHy6U8TM7xlguPbPgZTN8Y2HbpJKDlswww4fsdK9XHhUBmbTCYvZX3YIJ23ojSKfn12VQagtvDD48EOsKH0a67d-zH2iEw8i7Bxkjt4ZM-840-MPC/s320/venesatamaa_Vuosaari_080718_0114.JPG" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Kaksi kuvaa Uutelan rannoilta</br>
<br>Lämmin sunnuntai oli saanut ihmiset liikkeelle. Väkeä oli triplasti enemmän kuin torstaina keskellä päivää. Koiranulkoiluttajia, fillareita, piknik-seurueita ja kävelijöitä. Meriharjussa olivat juhlat ja herätettiin lievää pahennusta kulkiessamme parkkipaikan kautta. Jos nyt vähän eksyttiin... Ei kai se juhlakansaa haitannut. </br>
<br>Metsäpolkujen varrelta löytyi hiirenvirnaa. En edes muistanut tuota nätin liilaa kasvia. Mummulassani sitä kasvoi tosi paljon. Samoin kasvoi kissankäpälää ja kissankelloja. Niitä kissankelloja oli Uutelassakin. Ja olihan siellä vihreyden seassa pieniä punaisia, jotka poimittiin retkeilyherkuiksi - metsämansikoita. Samalta maistuivat kuin lapsuuskesinä, jolloin olen niitä viimeksi kerännyt suoraan suuhun jonkin metsämättään luota. </br>
<h4>+15 - hrrr......</h4>
<br>Viime kesänä uin meressä vain kerran. Talviturkin kastoin joskus heinäkuulla Vuosannan rannassa. Torstaina lenkin päätteeksi kipaistiin Kallahden rantaan ja uimaan. En ollut varma, olisinko halunnut kuulla rantavahdin kertovan vedenlämpötilan ennen vai jälkeen uinnin. +15!</br>
<br>Olin päättänyt uida, joten sittenhän menen. Kahlasi ja vauhti hidastui mitä syvemmäksi vesi kävi. Päätös pitää - juu, pitää. Rohkeuden keräämistä, kunnes henkeä haukkoen kastelin itseni kokonaan. Voihan uimiseksi kutsua sitä viittä metriä, jonka kylmässä vedessä räpiköin? Vaan miten ihanan virkistävää se olikaan.</br>
<br>Vantaanjoessa en ole vielä käynyt. Eilen kuulin, että Keravanjoen ja Vantaanjoen yhtymäkohdassa on nähty runsaasti sinilevää. Toivottavasti se ei ajaudu Pikkukoskelle asti. Merelläkin sinilevää on, joten hirvittää, ovatko mahdolliset tulevat uintihetken lenkkien lopulla uhattuina. </br>
<h4>762 ja Paloheinä</h4>
<br>Toissapäivänä kipusin ja kipusin. Ensin Paloheinän pururatojen ylämäkiä. Hiihtolatupohjalla mäkeä tosiaan riitti. Välillä epäilin, ettei ylöspäin kipuaminen lopu koskaan. </br>
<br>Muutaman kilsan jälkeen palattiin parkkiksen kupeeseen ja käytiin Paloheinän portaissa. Niiden kaide on aivan loistava. Jos noudatan liikennesääntöjä ja kuljen aina oikeaa puolta, ylöspäin kavutessa kaiteessa on kaksi aukkoa. Niissä kuitenkin ylettää seuraavaan kaiteeseen, kun vähän kurkottaa. Alas menon puolella kaide on yhtenäinen.</br>
<br>Kun olin ekan kerran kävellyt alas ja keksinyt, ettei sillä puolella tarvitse kurkotella, päätin ryhtyä pahatapaiseksi. Alhaalla käännyin vain ympäri ja lähdin kapuamaan ylös vastavirtaan. Yhden mulkaisun tekemisilleni huomasin, mutta punatukkainen tyttö mulkaisi takaisine ikä välittänyt sen enempää. Uskoin ja toivoin, että näkövammasta kertova huomioliivi selittää tekemiseni. Toivottavasti selitti, sillä toki en tahallani halua aiheuttaa muille liikkujille ongelmia, kun kapuan väärää puolta. </br>
<br>Kolmesti ehdin portaat ylös kiivetä. Koetin astua oikein ja välttää pelkkien pohkeiden ja reisien käyttöä. Askelmat tuntuivat pakaroissa, joten ehkä se meni oikein. Kaikkien 762 portaan jälkeen pelkäsin, mikä on fiilis seuraavana aamuna. Ihme kyllä - ei mikään. Jaloissa ei tunnu ja olo on kuin en olisi mitään portaita kiivennytkään. Jotain tein oikein ja jollain lenkillä sama uudestaan. </br>
<br>Lenkin lopulla käytiin katsomassa, onko Pitkäkosken maja auki. No, eihän se ollut. Onneksi vieressä oli kesäkahvilan kyltti. Kyltin mukaan eteenpäin ja vanhan puisen omakotitalon pihaan. Kesäkahvila talon puutarhassa. Vieressä valtava vanha kuninkaantammi, parin sadan metrin päässä Vantaanjoki ja levollinen kahvihetki Vantaan ja Helsingin rajalla. Nämä ovat ihania, kun ne vain löytää ja pysähtyy hetkeksi.</br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-74062847665062272992018-07-08T09:21:00.001-07:002018-07-08T09:21:15.794-07:00Saako skoolata?<br>Kesäkuu vaihtui heinäkuuksi ja mielessä siinteli tavoite. Se on aika lähellä. Se on yllättävän lähellä. Jos...</br>
<br>Torstaina laitoin kaverille viestin, voitaisko huomenna juosta 13,4 km. Tunnustin tulleeni ahneeksi. Ei voinut antaa olla, kun houkutus kävi ylivoimaiseksi. </br>
<br>Olin juossut viikolla hirmuisesti ja tiesin, että perjantain lenkki on ihan ylipitkä. Vaan silti se oli tehtävä. Lähdin jokivartta Vanhankaupunginkoskelle. Ylämäet tuntuivat väsyneissä jaloissa. Oli kuuma, kun aurinko päätti ilmestyä. Vähän tuulee, joten en ehkä häviä vesipisaroina hiekkatien pintaan. </br>
<br>Arabianrantaan ja meren ihastelua. Päätöksiä, mistä ja miten kierretään. Hanhia edessä - ei kiitos. Hanhet pitäköön nurkkansa - annan periksi ja käännyn takaisin. </br>
<br>Kotinurkilla kymppi täynnä. Ei riitä, sillä 3,4 tarvitaan. Suunnitelma, jonka pitäisi riittää. Tiukalle voi mennä, mutta riittää. Kehän luona joen yli ja Kehän vartta kohti junarataa. Ihmeellisiä katutyömaita, joissa joku oli ryövännyt asfaltin ja jättänyt vain pölyävän hiekan. Oli siinä yksi kaivurikin. </br>
<br>Junaradan ali ja puolisen kilsaa kotipihaan. Varmuuden vuoksi pihassa sen verran eestaas, että kaverin mittari näytti 13,43 kilsaa. Nyt ei jää mitään epävarmuutta eikä sattumalla ole sijaa tässä puuhassa. </br>
<br>Vuoden 2018 juoksukilsojen saldo on 1000,2 km. Ihmettelen, miten olen ehtinyt. En tiedä, miten olen jaksanut. En käsitä, mistä olen kaivanut motivaation lähteä. Suurin mysteeri on kuitenkin aika. On vaikea ymmärtää, mistä olen elämässäni löytänyt hieman yli kuusi vuorokautta, jotka olen kuluttanut hiljaa hipsutellen, reippaita lenkkejä manaten tai vetojen minuuttien loppumista toivoen. Samalla olen tehnyt valtavasti töitä ja opiskelijanuoreni mielestä olen myös ollut kotona ja jutustellut hänen kanssaan opinnoista, maailmanmenosta ja kaikesta eriskummallisesta nähdystä tai kuullusta. </br>
<br>Vuonna 2015 tonni täyttyi räntäsateessa pimeänä joulukuun iltana muutama päivä ennen joulua. Katselimme ikkunoiden jouluvaloja ja tahdonvoimalla kipitimme puuttuvat kilometrit. Muistan sen huiman fiiliksen, kun ekan kerran saavutin jotain ennen aivan uskomattomalta tuntunutta. </br>
<br>Vuonna 2016 tonni täyttyi 10.9, joka oli kuulas syyskuinen lauantai. Aurinko pilkisteli ja syyskuinen päivä näytti parhaita puoliaan. Vuonna 2017 tonni täyttyi keskellä tukahduttavan helteistä Street runia. Jossain ennen Lauttasaarta se maaginen kilsamäärä oli täynnä. </br>
<br>Nyt tuo lukema oli vastassa aurinkoisena ja lämpimänä perjantai-iltana 6.7. Aiempina vuosina en ole tallettanut, miten paljon tunteja olen tonniin päästäkseni kuluttanut. Tällä kertaa kirjoitin tuon ylös. Jos saan ja voin jatkaa juoksuaskelilla hetkien taittamista, uteliaana haluan nähdä, miten monta vuorokautta siihen ensi kerralla kulutan. </br>
<br>Punatukkainen tyttö miettii ja katsoo taaksepäin. Jos mulle olisi muutama vuosi sitten joku sanonut, mistä iloitsen tänään, olisin pitänyt häntä pahasti seonneena. En olisi voinut kuvitellakaan, että juokseminen vie sydämeni. Annoin sille varovasti pikkusormen ajatellen kiskaisevani omani lujaa takaisin. SE ei päästänyt irti, vaan nappasi mukaansa koko käden ja koko punatukkaisen tytön. </br>
<br>Sokeana en juoksisi ulkona metriäkään ilman näkeviä ihmisiä. Olen äärimmäisen kiitollinen ystävistä ja kavereista, jotka olen elämääni saanut. Aivan yhtä kiitollinen olen niistä parista avustajasta, jotka ovat juosseet kanssani milloin mitäkin lenkkejä. Juoksun kautta olen tutustunut uusi ihmisiin ja saanut aikuisiällä ystäviä. Elämä voisi olla kovin toisenlaista, jos olisin valinnut muuta. Tänään en osaisi ajatella, mihin olisin voinut päätyä toisenlaisilla ratkaisuilla. Uskon, ettei kaikkia ratkaisuja ole vielä tehty, vaan yllätyksiä on edessä. </br>
<br>Haluan jatkaa suuntaan, johon olen menossa. Hassusti uskon, että sateenkaaren päästä tai jostain aivan muualta löydän asioita, joista nyt vain varovasti haaveilen. Haluan pitää kiinni unelmista ja ihmisistä, jotka mun elämään ovat viimeisten vuosien aikana tulleet. Samalla toivon kohtaavani uusia ihmisiä ja ties mitä muuta. </br>
<br>Kaikelle tälle punatukkainen tyttö skoolasi Cavalla. Se maistui ja juhlisti omaa fiilistä hitusen lisää. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiG3ymtfsWUi5aGBxJQrfdv8yxGD-iohagzbMKW80lB8STKbic4FA3jI90tmZ3dlonKlLIgvHYXHGXnVBS8PtgqD8Y2xtyTPoBx-3wD_FKEHGmKlMwoLjcCoxH0pZ6EJVQeDWwuzZZyJ5IE/s1600/2valkoistakukkaa_4545.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiG3ymtfsWUi5aGBxJQrfdv8yxGD-iohagzbMKW80lB8STKbic4FA3jI90tmZ3dlonKlLIgvHYXHGXnVBS8PtgqD8Y2xtyTPoBx-3wD_FKEHGmKlMwoLjcCoxH0pZ6EJVQeDWwuzZZyJ5IE/s320/2valkoistakukkaa_4545.jpg" width="320" height="208" data-original-width="600" data-original-height="390" /></a>Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-65120809950907282222018-06-30T12:06:00.001-07:002018-06-30T12:06:12.433-07:00Takki, vastatuuli, vesisade ja itsensä huiputtamista<br>Tekisi mieli kysyä säähaltijalta, miksi aina on kauhea tuuli, kun mun pitäisi juosta vetoja. Viime kesää siteeraten kysyisin myös, miksi useimmiten on helle, kun mun pitäisi kipittää vetoja. Pärjäisiköhän näillä sään ennustamisessa? Menestys on tähän asti ollut varsin hyvä. Valittavana joko kaamea tuuli ja helle tai vähintään toinen. </br>
<h4>Missä on mun takki?</h4>
<br>Juhannusviikolla sanoin, että tänä vuonna on sentään juhannusaattona taatusti lämpimämpi kuin jouluaattona. Olin vetää sanani takaisin, kun kurkkasin aattoaamuna mittaria ja huokaisin - +12. Lenkkivaatteiksi olin varannut lyhythihaisen ja kaprit, koska eihän siellä nyt kauhean kylmä voi olla. Juu, kyllä voi. Pitkähihaisia ei missään, koska ei niitä kesällä tarvita. Kaapin penkomista, henkareiden siirtelyä - jossain täällä ihan varmasti on. Jokin järki oli kesähepenien esille ottamisessa säilynyt, sillä muutaman juoksutakin olin jättänyt kaiken varalta. Ei ollut yhtään liikaa. </br>
<br>Jo edellispäivänä olin kastunut lenkillä. Kun sääennuste näyttää, että sadekuuroja tulee tunnin kuluttua, voi lähteä lenkille shortseissa. Sehän sataa vasta tunnin kuluttua. Nopsasti tunti meni, koska ehdin vain jokivarteen, kun ekat pisarat hyökkäsivät taivaalta kimppuun. Takaisin en suinkaan kääntynyt, vaan itsepäisesti juoksin shortseissa koko tunnin. Pikkuisen oli jaloilla viileä. </br>
<h4>Muutamat vedot</h4>
<br>Juhannusaaton ideana oli juosta 4 x 3 min vedot 3 min palautuksilla. Verkkailtiin pitkään, jotta tihkusade ja hyytävä tuuli eivät syö kaikkea lämpöä itseensä. Kaarros tutulle baanalle Pukinmäenkaarelle ja matkaan. </br>
<br>Avustajalle sanoin, että mennään kutosella alkavia vauhteja, koska niitähän näissä vedoissa olen yleensä juossut. Taktisesti kipaistiin vedot myötäiseen ja palauttelut vastaiseen. Seinää päin juokseminen olisi ollut tuhoon tuomittu yritys. Tuolla tyylillä homma toimi enkä ehkä aivan hurjia hyötyjä sivutuulesta ottanut. </br>
<br>Ekan vedon lopulla aurinko kurkisti. Kai se ajatteli katsoa, mitä nuo naiset puuhaavat, kun ei ketään muita näy mailla eikä halmeilla. Jokivarressa pari koiranulkoiluttajaa ja Pukinmäenkaarella autoja, mutta muuten tyhjää täynnä. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2D4JBRgelS8WEP137a0axs6DZVePmgOK_CgU7R0LHmHXkDf64QUhI7F7EhLrkvH6RNoFY81yKk6wpq-IvZlPNGHEThW-fdZQB7w7jA18QtmJkZNgj8n3qphCFQk4L7g6agNcVEvm1LRFl/s1600/juhannus_4764.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2D4JBRgelS8WEP137a0axs6DZVePmgOK_CgU7R0LHmHXkDf64QUhI7F7EhLrkvH6RNoFY81yKk6wpq-IvZlPNGHEThW-fdZQB7w7jA18QtmJkZNgj8n3qphCFQk4L7g6agNcVEvm1LRFl/s320/juhannus_4764.jpg" width="320" height="208" data-original-width="600" data-original-height="390" /></a>
<br>Kuva juhannuskokosta</br>
<br>Ihmeteltävää auringolla taisi olla, sillä pysyi seurana koko 24 minuutin ajan. Vedoista tuli hieno nouseva sarja, kun eka lähti 6:58 ja vika 6:15. Ja niitä kolmeminuuttisia olen tähän asti juossut aloittaen seiskalla alkavista vauhdeista ja vasta vikoissa kutosella alkavia. Olin päässäni sekoittanut kaksi- ja kolmeminuuttiset. Hyvin meni, joten itsensä huiputus kannatti. </br>
<br>Toiset kolmeminuuttiset juoksin toissapäivänä Merituulin kanssa. Luonnollisesti tuulenpuuskat riepottelivat jälleen ja extrana asteita hellelukemien verran. Mittari eli omaa elämäänsä, joten ihan tarkasti ei vauhteja ylös saatu. Jossain 7:19 ja 6:36 välissä vedot pyörivät ja kolme pinkaistiin nenä kohti vastatuulta. </br>
<br>Aika työlästä puuha oli, sillä viisi kipaletta oli helteessä urakka. Kun sen hetkinen vauhti oli mittarilla hukassa, arvoin sitä omista tuntemuksista. Ihmeen likelle osuin arvioissani. Yhdessä vedossa olin just ajatellut, että voisi olla 6:40 tienoilla, kun mittari yhtäkkiä heräsi ja Merituuli kertoi vauhdin olevan 6:40. Omasta jaksamisesta huomaan, että hengästyminen alkaa jossain kutosen ja seiskan rajamailla. Kun mennään likelle 6:20-6:30 tahtia homma alkaa olla työn takana. Eihän näillä kehuskella voi, mutta muistan myös ajan, kun pelkkä ajatus vauhdin alkamisesta kutosella sai aikaan puistatuksia. </br>
<h4>Aina ei saa mitä haluaa</h4>
<br>Puolessa viikkoa olin aikeissa juosta pitkiksen. Ensin ajattelin sitä ihan muualle viikkoon, vaan työelämän realiteetit iskivät vasten ja muuttivat ajatuksen. Tiesin, että sen päivän lenkkiseurani kanssa suunnitelma ei välttämättä onnistu, sillä tässä hetkessä toisen avustajani kunto ei vain riitä. Se kohenee, mutta ei ole vielä kunnossa.</br>
<br>Tein reittisuunnitelman ja puhuin itselleni vauhdin hillitsemisestä. Maltoin ja hipsuttelin. Pitkästä aikaa menin koko ajan yli ysin kilsavauhteja, koska ajattelin sen jelppaavan. Hipsuttelin ja pidettiin juomataukoja. Ylämäissä koetin hidastaa entisestään. </br>
<br>Ohjelmassa pitkis oli kaksi tuntia ja mua olisi juoksututtanut helposti sen verran. Suunnittelen niin, että reilusti alle 1,5 tunnin kohdalla ollaan paikassa, johon voi lopettaa lenkkeilyn. Haaveilin, etten kuitenkaan vielä jäisi työpaikan ovelle vaan kierrettäisiin edes Marjaniemen siirtolapuutarha, jolloin pituutta tulisi vajaa 20 min lisää. </br>
<br>Varovasti puutarhan reunaa lasketellessa kysyin, miltä tuntuu. Haaveilin, että pääsen jatkamaan. Olin kyllä huomannut hengästymisen ja pieniä väsymyksen merkkejä. No, ratkaisu oli, ettei mielellään enää lisälenkkiä. Ei sitten. Ei sitten, vaikka miten olisin halunnut. Ymmärsin ja samalla harmitti vietävästi. </br>
<br>En vain mahda mitään sille, että mun ulkolenkit vaativat aina näkevän seuran. En voi mitään sille, että oppaani ei jaksanut. En voi mitään sille, että mua tämä ärsytti pahemman kerran. Harkitsin hetken käyväni juoksemassa uupuvan 35 min työpaikan salin matolla. Sen verran kyllästytti ja harmitti. Sisällä luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska ulkokengillä en olisi voinut matolle mennä ja sisäkenkien luo oli matkaa 112 porrasta ja muutamia kymmeniä metrejä käytäviä. </br>
<br>Maailma ei tähän kaadu. Se sai kolauksen ja palautti punatukkaisen tytön maanpinnalle tosiasioiden eteen. Sokeana en juokse ulkona yksin. Olen niin hemmetin riippuvainen näkevästä juoksuseurasta. Välillä se lyö lujaa ja suututtaa. Välillä mietin, olenko hullu, kun haluan harrastaa tällaista. Välillä myös mietin, miten ihanaa olisi, kun arkeen kuuluisi mies, joka juoksisi myös itse. Se antaisi satunnaisesti mahdollisuuden yhteiseen lenkkiin, vaikka toki kumpikin treenaisi omiaan. Niitä ei vaan kasva joka oksalla tai ei ole ainakaan oksalta päähäni tipahtanut. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-36041634260078619942018-06-19T09:28:00.000-07:002018-06-19T09:28:40.098-07:00Eteenpäin, sanoi punatukkainen tyttö vastatuulessa, kun 30 min reipasta kipitti<br>Siteeraus eiliseltä, kun juoksin avustajan kanssa viikon reipasta. Onneksi sitä oli vain puoli tuntia, sillä ajoittain vastatuuli oli hurja. Tuuliseinästä oli vain puskettava läpi.</br>
<br>Mulla oli lenkille lähtiessä motivaatio-ongelma. Oli kiva juosta, mutta reipas ei innostanut tippaakaan. Tiesin, että se on juostava, jos ylipäätään aion sen tällä viikolla tehdä. </br>
<br>Verkkaa kiertoteitse Tapaninvainion uimarannalle. Urhoollisesti sanoin avustajalle, että vesihörppy ja sitten mennään. Vauhdiksi kaavailin jotain himpun verran alle kasia. Suunnitelmana juosta vartti, kääntyä ympäri ja toivoa olevansa jälkimmäisen vartin jälkeen lähtöpisteessä. </br>
<br>Lähdin liian kovaa - tiedän. Kun vauhti hipoi 7:20-7:30 nurkilla, tiesin noutajan tulevan. Kengännauha aukesi - haa, saan pysähdyksen hetkeksi. Ehkä sitten vähän iisimmin. No, yhä vauhti pyrkii 7:30 nurkille. Hengästytti ja jalat olivat raskaat, mutta sen verran kiukutti, että jatkoin kipittämistä. </br>
<br>Juttelin viikonlopun työmatkalla yhden ihmisen kanssa,joka oli jostain kuullut, että olin juossut HHM:n. Tyyppi itse juoksee puolimaran erittäin reilusti alle kahteen tuntiin. Hän kyseli mun aikaa, johon vastasin vain heitolla, että paljon enemmän kuin sulla. </br>
<br>Takaisin sain naurahduksen ja kommentin, ettei kai sulla sentään kolmea tuntia mennyt. Jep, jep - meni mulla. Hänen silmissään 3 min 50 s alle kolme tuntia on taatusti kolme tuntia. </br>
<br>Aiemmin olen kokenut näistä kommenteista huonommuutta ja alemmuutta. Olen vai miettinyt, miten huono olenkaan. Nyt kuohahti puhdas kiukku. Epäilin, että laavakiviset rannekoruni hohkaavat punaista ja korujen omistaja sylkee kohta laavaa. Koska työminä käyttäytyy hillitysti tällaisissa tilanteissa, nielaisin laavan ja käyttäydyin sivistyneesti. Kiukuttamaan tuo jäi ja nousi uudestaan pintaan, kun eilinen reipas oli edessä. </br>
<br>Malmille vievän tien sillan alla oli väkeä musan kanssa. Aika hupaisa hetki kuunnella oman musan rinnalla tovi kunnon diskojumputusta. Ehkä se piristi toviksi. </br>
<br>Jokivarressa mies penkillä piirtämässä. Äkkiseltään kuvat näyttivät nykytaiteelta, johon oma ymmärrykseni ei riitä. Mikäs siinä, kun oli upea aurinkoinen ilta ja paikkakin oli hieman suojassa pahimmilta puhureilta. </br>
<br>Vartti oli mennyt ja stoppasin juomaan. Käännös ja vastatuuli. Onneksi olin välillä suojassa, mutta kyllä se silti ehti puhista ja puhkua. Teki mieli hiljentää, mutta mieli ei siihen pahemmin suostunut. </br>
<br>Välillä vauhti hiipui reiluun kasiin. Sitten taas kiihdytin ja kipitin jossain 7:30 nurkilla. Hetkellisessä mielenhäiriössä jopa 6:55, mutta se mielenhäiriö meni nopeasti ohi. Ei mulla ole tällä hetkellä toivoakaan jaksaa kutosella alkavia vauhteja kuin vedoissa. </br>
<br>Viimeiset minuutit olivat tervassa tarpomista. Jalat väsyivät, hengitys oli raskasta ja teki mieli antaa periksi. Ja minä en periksi anna! Piruuttani juoksen tämän loppuun ja kiukuttelen kaikenlaisille typerille kommentoijille. Juoksen silläkin uhalla, että seuraavallakaan puolikkaalla en pääse kovin kauas kolmentunnin alituksesta. Alan toki uskoa, että se on nykyisin helpompi pala, mutta itsestään selvänä en halua kolmen tunnin alitusta pitää. En siltikään, vaikka seuraava tavoite on asetettu ja se on realistinen ehkä ensi vuonna, jos pysyn terveenä ja jaksan juosta. </br>
<br>Avustajani seurasi uimarannan lähestymistä. Hyvältä näytti. Vastatuulesta ja väsymyksestä huolimatta päädyimme liki samaan, josta reipas alkoi. Uimarannan sillalla huokaisin jääneeni henkiin. Se lienee suotavaa.</br>
<br>Datasta katselin, että olin tosiaan kipittänyt poikkeuksellisen hurjasti. Ei ollut kivaa, mutta ehkä oli hyödyllistä. Yhtään pidempään en olisi jaksanut, joten tokihan tiedän reippaan vauhdiksi tuon olleen liian kova. Tällä kertaa näin ja toisella kertaa viisaammin. Toisaalta en saa mitään, ellen rohkene kokeilla. Ehkä eilinen oli rajojen kokeilua. Uskalsin, koska minuutteja oli vain 30 ja sekunteja 1800.</br>
<br>Kuva Kallavedeltä, jossa vietin perjantai-illan</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsn3U6syX25rS9n615JdYrI7FhOgU2RStKeyndKNnQB2fyhFsMTlcs08ijzTxDY7oM40r3-VPAP0qdEWCZElWG0eWOSDfwZ6n_SQdeAQ5T4COLncltZqpsznrxLDINqLMPfPcbQ5KgE_ny/s1600/IMG_0113.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsn3U6syX25rS9n615JdYrI7FhOgU2RStKeyndKNnQB2fyhFsMTlcs08ijzTxDY7oM40r3-VPAP0qdEWCZElWG0eWOSDfwZ6n_SQdeAQ5T4COLncltZqpsznrxLDINqLMPfPcbQ5KgE_ny/s320/IMG_0113.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a>Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-7729126620507060442018-06-11T10:26:00.002-07:002018-06-11T10:57:33.395-07:00Punatukkainen tyttö ja Via dolorosa - HHM 2018<br>Neljäs HHM ja kahdeksas puolimara ei ollut helpoimman kaavan kautta. Koko talven olen ollut terveenä ja saanut juostua hyvin. Viimeiset 2,5 vuotta olen ollut terveenä ja saanut juostua hyvin. Ei flunssaa eikä mitään, kunnes tuli toukokuun viimeinen päivä. Nenä tukossa, yskittää, nenä vuotaa ja kaikki just nyt. Etkö flunssa voi tulla 1,5 viikon kuluttua? </br>
<br>Laskin päiviä ja paranemisen todennäköisyyttä. Skippasin yhden sovitun lenkin. Lepäsin, luin, lepäsin ja tein kaikki mahdolliset taiat. Keskiviikkona testilenkki - joko pahenee tai ei pahene. Päätös sen mukaan. Ei pahentunut eikä tapahtunut mitään muutakaan. Tukkoisuus helpotti ja taivuin jopa nenäkannuun, jota inhoan. Mitäpä ei ihminen tekisi päästäkseen kuluttamaan lauantaiaamupäivän ulkoillen?</br>
<h4>Hermostuttaa ja oksettaa</h4>
<br>Aamupalaksi smoothie ja puuroa. Ei tahdo maistua. On huono olo. Jännitystä, ei sen kummempaa. Rauhallisempi olen kuin monena edellisenä juoksupäivän aamuna. Yskä tahtoo jotain lämmintä. Kahvi ei maistu, joten kiehautan mukin inkivääriteetä. Vielä viimeiset yskänkarkoitusloitsut ja toive, jospa tämä tästä. </br>
<h4>Joko mennään?</h4>
<br>Finlandia-talolla eestaas kävelyä, vessajonoja ja ihania kohtaamisia tuttujen kanssa. Muutamien näkemistä olin odottanut ja onneksi heidät kaikki kohtasin. </br>
<br>Lähtöalueella tuulee. Missä olisi suojaisempaa? Vähän kylmä. Kylmät kädet - mulla, jolla ei ole kylmät kädet kuin paukkupakkasella. Yskittää. Pari avaavaa lisää, jotta omat hengitysongelmat eivät kaada tätä huvia. Karmoliskarkki suuhun, koska se auttaa vähän. </br>
<br>Voitaisko jo mennä? Ai vieläkin starttiin aikaa pari minuuttia. En mä jaksa odottaa. Mennään jo! Ajatus kipaista matkaan jossain 2.45 ja 3.00 jänisten puolivälistä. Ajatus ja toteutus jotain ihan muuta. Kolmen tunnin jänis pääsi eteen - ei tässä näin pitänyt käydä. Ihanaa, kun järjestäjä on laittanut jäniksen myös kolmen tunnin vauhtiin. En muista koskaan ennen nähneeni. Arvostan, sillä mulle se kertoo, että järjestäjä haluaa mukaan myös meitä muita eikä pelkkiä pikakiitäjiä.</br>
<br>Kiemuroita sinne ja tänne. Melkein kiinni jonkin talon seinässä - ehkä Sanomatalo, en muista enää. Kiasman kulma ja koiranulkoiluttajalta vihainen kommentti "Menkää laitakaupungille juoksemaan!". Jep, ei nyt mennä. Me mennään just tästä, koska tämä on hyvä. </br>
<br>Viimein kiemuroiden jälkeen Baanalle. Kolmen tunnin jänikselle heipat. Nätisti pääsee ohi. Lupasin itselleni olla tyytyväinen, kun kolmen tunnin jänis on takana ja pysyy takana. Epävarmuus yskimisestä kaihertaa, mutta en tiedä, ellen kokeile. </br>
<h4>Kohti Kaivaria</h4>
<br>Alku ehkä vähän liian kova. Ratikkakiskoja ja Hietalahden tori. Ei ruuhkaa ja saa mennä rauhassa. Edellinen jänis näkyy horisontissa, mutta hän menköön menojaan. Ei ole tänä vuonna punatukkaista tyttöä varten tuo vauhti. Vilkaisu taakse - kyllä seuraava jänis on jäänyt ja jää edelleen. </br>
<br>Pehmeää hiekkaa kohti Kaivaria. Meri ja aina vain likemmäs rantaa. Meri ihan vieressä. Kesäpäivä ja saan juosta just nyt tässä. Juha Tapio huomauttaa kaupungin ihmettelemisestä aamunkoitteessa. Kyllä, sitä olen tehnyt monet kesäaamut ja monet pimeät tuuliset talviaamut. </br>
<br>Juomapisteeltä vettä. Mukijalkapalloa -hyvin potkaisin sekä tässä että myöhemmin. Eka ylämäki tuntuu ihmeen hankalalta. Yskittää. Silja Kustaanmiekassa ja sen terminaalin mäki. Ei paha. Se edellinen mäki oli pahempi. </br>
<h4>Lakkauttakaa mukulakivet!</h4>
<br>Eka geeli ja hörpin sitä Kauppatorin lähestyessä. Hemmetti näitä mukulakiviä! Epätasaista. Kuka on tehnyt mukulakivistä kuoppia ja rakentanut tällaisen kadun? Pakko rauhoitella itseä, sillä nyt voi vain satuttaa koipensa. Ihanaa, kohta saa vettä ja kaamea geelinmaku lähtee pois. Kauppatorilla nainen huutelee, että on yksi keskeyttänyt. </br>
<br>Kohti Katajanokkaa. Jättisuuri rotvallin reuna alas. Jättisuuri rotvallinreuna ylös. Rekka pysähtyneenä keskellä risteystä. Sitä ei voi ylittää eikä alittaa eikä läpikään pääse, joten on kierrettävä. </br>
<br>Katajanokka on ollut joka kerran mulle hankala. Alas kadulle, ylös jalkakäytävälle, mukulakiveä, alas kadulle, ylös jalkakäytävälle - tätä samaa loputtomiin. Viikkarin terminaalilla sora rapisee laivamatkaajien jaloissa. Ei onneksi yhtään ihmistä matkalaukkuineen keskellä tietä. Juomapiste ei tule yhtään liian aikaisin. On jano. </br>
<br>"Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan" Tänään ainakin Katajanokasta selvisin. "Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään....". Kaija Koo on osunut ytimeen ja just tämän punatukkainen tyttö on viimeisten vuosien aikana oivaltanut ja oivaltamassa. Ristiriita onnellisuuden ja vaivihkaa hiipivän väsymyksen välillä. Kumpi voittaa? Se selviää ennen keskipäivää. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjIfBWV0_VC1wqnRuJFkRvqK-l_1Z1BChMgTDfw9OvIvngrk21Mvk_PPJ0Beftvp3YzGLQ9YNaoOopD0pSZpuEApsoN4A-e_gycpOzHSigALXQVawaWP6pVyrBEaRPZXN5CtxvGfH4PUS-J/s1600/omenapuu_2890.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjIfBWV0_VC1wqnRuJFkRvqK-l_1Z1BChMgTDfw9OvIvngrk21Mvk_PPJ0Beftvp3YzGLQ9YNaoOopD0pSZpuEApsoN4A-e_gycpOzHSigALXQVawaWP6pVyrBEaRPZXN5CtxvGfH4PUS-J/s320/omenapuu_2890.jpg" width="320" height="116" data-original-width="720" data-original-height="260" /></a>
<h4>Kymppi tavoitteessa ja vapautus sillasta</h4>
<br>Kympin väliaika on sitä, mitä ajattelin. No, jopa parikymmentä sekuntia parempi, kun jäi 1.22 puolelle. En kysynyt, vaan arvailin ja päättelin. Ajattelin, etten oikeastaan halua tietää, jos se onkin pettymys. Faktat katsoin jälkikäteen. </br>
<br>Jee, ei noustakaan tuolle kauhealle sillalle tuota kauheaa mäkeä. Ei mennä Pohjoisrannasta Merihakaan, vaan kierretään. Pitkäsilta lähestyy. Yskittää. Sillan yli Hakaniemeen ja kohti Kalasatamaa. </br>
<br>Aina vaan vastatuuli. Olen taatusti kääntynyt useamman kerran. Kuka kumma kääntää tämän tuulen samalla? Tietty se viilentää, mutta en tahdo puskea läpi tuuliseinän. </br>
<h4>Jätänkö tähän?</h4>
<br>Notkahdus ja yskittää. Ei ole voimia jatkaa. Olkoon koko lysti! Ajattelen jättäväni kesken seuraavalle juomapisteelle. Ei ole tänään mun päivä, vaan flunssan rippeet vie voiton punatukkaisesta tytöstä. Samalla kaivan geeliä. Onko tässä mitään järkeä kaivaa geeliä ja ajatella keskeyttävänsä? Olenko oikeasti kuitenkin jatkamassa? Koskaan en ole näin vakavissani miettinyt jättäväni kesken. </br>
<br>Kulttuurisauna. Ihmisiä pelaamassa sitä tenniksen tapaista peliä, jonka mailat ovat kuin isot pingismailat. Geeli helpottaa ja kohta saa vettä. Ruma laiva purkamassa lastia. Kuormaaja nostaa kauhan, avaa sen ja kahmaisee lastia mukaansa. Laivan kyljessä jotain Eirasta ja Helsingistä. </br>
<br>Rumat tornitalot. Ei nuo ole valkoisia. Mikä puuduttavan tylsä pätkä. Purettuja taloja, asfalttia ja tylsyyttä. Nuoruusvuosien tuttu rallatus Famesta raikaa korvissa. </br>
<br>Vankilanmuuri. Teurastamolta ruoan tuoksu ja paljon ihmisiä. Vankilassa näyttää olevan lentopallokenttä. Siitä on kauan, kun kävin noiden muurien sisäpuolella. Se oli oma maailmansa.</br>
<br>Taas ylämäki. Ei näitä pitänyt olla, kun Märskyn mäki on pois. Ai, tästä saa luopua kesken. Ei haittaa, sillä olen ihan poikki. Tuntuu, että vauhti katoaa täysin. Data kuitenkin tietää, että notkahduksia oli vain muutama ja iso osa oli joko tasaisen tappavaa tai notkahdusten jälkeen menetettyjä sekunteja kiinni ottavaa. </br>
<h4>Taatusti tuplattuja kilometrejä</h4>
<br>Uskon yhä, ettei kolmen tunnin jänis ota kiinni. Mulla on aikaa. Muistan, että 15 kilsassa aikaa kolmen tunnin alitukseen on reilut 55 minuuttia. </br>
<br>Vaihteeksi yskittää. Teollisuuskatu ja punaiset liikennevalot. Onko pakko pysähtyä? Jos pysähdyn, pääsenkö enää liikkeelle? Karmoliskarkki, jos se helpottaa yskimistä vähän. </br>
<br>Pohkeissa jotain outoa. Kaivan suolan ja nieleskelen sitä. Olihan se juomapiste jossain? Teollisuuskatu on kai ihan kiva, vaikka siinäkin saa hyppiä poikkikatujen yli. Eikö vaan voisi juosta ajoradalla? Siinä ei olisi rotvallinreunoja. </br>
<br>Konepaja ja radan varsi lähestyy. Mietin vielä kerran jättäväni kesken. Ei kukaan jätä kesken 19 kilsan juomapisteellä! Yritä nyt ymmärtää, että yskimisen kanssa elät ja juokset. Sun hengitys ei vingu eikä ole vaikea hengittää. On vaan raivostuttavaa yskiä. Ja miksi sitten hörpit just geelin, jos muka jätät kesken? Älä höpötä! Tosi kehittävää keskustelua itseni kanssa. Olen ihan poikki. En edes jaksa kuunnella, mitä musaa korviin soi. Pätkiä sieltä täältä tarttuu ja mieli virkistyy hetkeksi " Korkkarit kattoon, tää ilta on meille
Mun sielunsiskoille, supernaisille Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa". </br>
<br>Silta ja rata on tuossa. K-juna, jonka kyydissä ei voi liftata kotiasemalle. Taas nousua. En juokse. Aloitan mattojen kutomisen, koska se on paljon helpompaa. Juu, ei kuulema sovi mulle. Olen samaa mieltä. Kai sitten juoksen.</br>
<br>Ohitettiin joku. Jää taakse ja raahaa jalkojaan. Tekee mieli kääntyä tokaisemaan "Ei saa raahata jalkoja. Kengänpohjat kuluu.". Kuulostaisin äidiltäni. Vika juomapiste, josta muki vettä. Huh, kenkien kuluttaja jää taakse. Lintsillä laitteiden hurinaa ja kiljuntaa. Jos tuo on Lintsi, seuraava autotie on Hesari. Tiedän, että se 20 kilsan kyltti on siinä tunnelin jälkeen hiekkatien alussa. Sen täytyy tulla kohta. </br>
<h4>Lopu jo!</h4>
<br>Hiekkaa ja Finlandia-talo näkyy. Vaan yksi pieni lahti pitäisi kiertää. Abba osuu muistuttamaan The winner takes it all. Otan, mutta ei tule tänään helpolla. Tässä on ylämäki. Ai ei muka ole - älä väitä. Mun jalat kyllä tietää. En muista, koska olen ollut näin loppu.</br>
<br>Kuulema yhä napsitaan selkiä. Kyynisesti huomautan, että ne ovat kuitenkin tavallisia lauantaiulkoilijoita. Jaa, jos niillä on tämän vuoden HHM-paita, ei ne kai sitten ole. Pääsenkö oikeasti vielä jonkun ohi, vaikka oma keskittyminenkin on aivan nollassa? Muutama sata metriä tuntuu kympiltä. </br>
<br>Jotain koetan vielä irrottaa, kun todella se vika satanen on edessä. Kai sitä irtosi, kun vikan satasen selätän 36 sekunnissa. Maalissa tuntuu, että vain yskin ja yskin. Marjo oli jäänyt odottamaan. Kuulumisten vaihdot ja muutama kyynel. Jäin henkiin - kaikesta epäuskosta ja puolikuntoisuudesta huolimatta. </br>
<h4>Ei se jänis tullut</h4>
<br>Kolmeen tuntiin jäi varaa, kun kello pysähtyi 2.56:10. Via dolorosa toi kolmanneksi parhaan puolimaran ajan. Ei selityksiä, vaan fakta, ettei punatukkainen tyttö ollut täydessä iskussa. Toinen fakta on, että nestehukka iski huomaamatta. Ei ollut ymmärrystä juoda osalla juomapisteistä kahta vesimukillista. Totuus selvisi vasta iltapäivällä ja illalla, kun olisin voinut tyhjentää Päijännetunnelin. </br>
<br>Syke huiteli vahvasti vk:n yläpäässä, mutta siitäkin selvisin. Jossain vikoilla kilsoilla joku liikenteenohjaaja sanoi, että sisulla loppuun. Päivän saldona paras kotikaupungissa juostu puolimara. Yskä ei ollut moksiskaan retkeilystä. Kai se huokaisi, että hullu akka, joten jospa vähitellen annan sille periksi. Vaikka otin sen, mitä otettavissa oli, jotain jäi kaihertamaan. Jos juoksen puolikuntoisena tuon, voisinko... Kunnianhimo kolkuttelee ovella ja loppuvuonna katson, päästänkö sen sisään.</br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-34972326939361143582018-06-03T12:35:00.001-07:002018-06-03T12:35:12.280-07:00Viehättävä Vilna ja leppoisaa lenkkeilyä<br>Peruuttaessani kolme viikkoa taaksepäin näen aika hurjan setin. Olen ollut sen aikana töissä 17 päivää, työmatkalla 4 päivää ja kuitenkin treenannut lähes ohjelman mukaan. Jäin henkiin ja monet jutut olivat virkistäviä ja hupaisia. Silti en voi suositella tätä settiä useamman kerran vuodessa. </br>
<h4>Pitkispaniikki</h4>
<br>Puolessa kuussa oli iskeä pitkispaniikki. Rakas Excel huomautteli, että yksi 140 minuuttinen olisi juostava, mutta mutta.... Se osui kohtaan, jossa oli kuuden päivän työviikko, yksi tiukimmista treeniviikoista ja toki lähes koko kaveripiiri juoksemassa jotain juoksutapahtumaa. Vaihteeksi sain huomata asioilla olevan kuitenkin tapana järjestyä. </br>
<br>Näin pitkästä aikaa ystävän, joka oli palannut Suomeen työrupeaman jälkeen. Lähdettiin sunnuntaiaamuna rauhakseen kohti Vantaata jokivarren työmaita ihmetellen ja hiljaista aamua katsellen. Jossain Siltamäen ja Pitäjän kirkon nurkilla porhalsi vastaan Harrin juoksuporukka, jonka vauhti oli pikkuisen toista luokkaa kuin meidän. Ynnäilin, että jotain reilusti vajaata kutosta olivat Tikkurilasta kiitäneet. Pikaiset moikkaukset, kommentit tuttujen kanssa, halaukset ja matka jatkui. Toistamiseen ei seuruetta kohdattu, joten taidettiin ehtiä alta pois tai sitten he kiersivät jotain muuta kautta. </br>
<br>Muutama juomapaussi, kuukausien kuulumisten vaihto ja äkkiä oli vajaat 16 kilsaa kadonnut. En mä mitenkään tarkka ole, mutta jos ohjelmassa lukee 140 minuuttia, se on sitten 140 minuuttia. Tunnustan, että meni 8 sekkaa yli. Selviän ehkä tästä takaiskusta. </br>
<br>Ehdin just huokaista tahtovani jätskin. Nenä kohti kotinurkan pikkukauppaa ja haa.... Mitäs tuolla? Moottoripyöräpoliiseja komeine pyörineen! Ihan sitä jätskiä vaan lähdettiin ostamaan. Jos nyt samalla vilkuiltiin muutakin, sehän vaan virkisti lenkkeilijöidenmieltä. Olivat ne pyörät upeita - eikä kuskeissakaan mitään vikaa ollut. Jotain taisivat etsiä, koska puhuivat puhelimeen, kävivät kaupasta kysymässä jotain ja ajelivat hiljakseen ympäriinsä. </br>
<h4>Kaunis Vilna ja avobemari</h4>
<br>Toissatorstaina nousin ilmaan ja tunnin kuluttua olin Vilnassa. Baltian maista mulle on tuttu vain Viro, joten uteliaana odotin, mitä ehdin palaverien ja kongressin lomassa nähdä. Ehdinhän minä, kun työkaverin kanssa ryhdyttiin toimeliaiksi. Ehdin jopa shoppailla niin, että pohdittiin jälkikäteen päivärahojen menneen pariinkin kertaan. Vaan kerrankos sitä ja nyt on kesävaatetta, kun kesäkin tuli. </br>
<br>Ekana päivänä palaverien jälkeen emäntämme lähti näyttämään meille kaupunkia ja sen nähtävyyksiä. Ilman häntä emme olisi ymmärtäneet rakennuksista mitään emmekä taatusti olisi eksyneet esimerkiksi yliopistolle. Matkalla stopattiin juomaan Cavat ja syömään pannukakkuja. En tiennyt, että Liettuassa pannukakut ovat suosittuja ja niille on aivan oma ravintola. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgJMiWbzb-6xtBlzyWi2U6arBTjRvhwd5rq2cQ4Zn9NO3njpfTdRHi-f_j-jzPwvE4xRc0KWiBlRh0O85ywLZBmB1TpcVDN0vLxz6JLTfTHGKyYQI7ysKg8O9JOszSeBydSioNRUidIx5Gg/s1600/Puskinin_kappeli_1_240518_IMG_0086.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgJMiWbzb-6xtBlzyWi2U6arBTjRvhwd5rq2cQ4Zn9NO3njpfTdRHi-f_j-jzPwvE4xRc0KWiBlRh0O85ywLZBmB1TpcVDN0vLxz6JLTfTHGKyYQI7ysKg8O9JOszSeBydSioNRUidIx5Gg/s320/Puskinin_kappeli_1_240518_IMG_0086.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj8I1605tJPr0VS5wncIRuWvb09RuA5bs4u7CniQuQClI5sJSVN7AAGsBjMBH38ziG8NTglmr1WOKVktghiLVCBlrHPCEVw6NKbxZOCf6gMUcNt6LptJixmWeQzn5VKcFhWtUEYpEItZRWh/s1600/yliopiston_sisapiha_240518_IMG_0089.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj8I1605tJPr0VS5wncIRuWvb09RuA5bs4u7CniQuQClI5sJSVN7AAGsBjMBH38ziG8NTglmr1WOKVktghiLVCBlrHPCEVw6NKbxZOCf6gMUcNt6LptJixmWeQzn5VKcFhWtUEYpEItZRWh/s320/yliopiston_sisapiha_240518_IMG_0089.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a>
<br>Kuvassa Puskinin kappeli ja toisessa kuvassa yliopiston historian ja kielten tiedekunnan sisäpiha</br>
<br>Välillä pidettiin sadetta puiden alla lukuisten muiden kera. Musta taivas ja hetkittäinen kaatosade yllätti sekä meidät että paikalliset. Sateenvarjo - mikä se on? Kävinpä pitämässä sadetta myös sikäläisen kulttuuriministeriön aulassa. Kaunis vanha rakennus ja vahtimestari ei yhtään hämmentynyt naisporukan ilmestyessä aulaan ja kurkkiessa ikkunasta vesisateen voimaa. </br>
<br>Ekan päivän aikana kävelin korkkareissa - kyllä korkkareissa - 12 kilsaa ja reilusti yli 17000 askelta. Onneksi olin napannut jalkaan vain muutaman sentin korot ja kengät, joilla uskoin olevan kohtalaisen hyvä kävellä. Muuten olisi voinut tehdä tiukkaa. </br>
<br>Perjantaina käveltiin puistoissa ja Vilnan illassa. Samoin lauantaina ja sunnuntaina nautittiin hetki paahtavasta auringosta. Ilta-auringossa ihailtiin mennyttä ja nykyistä, kun yhtä aikaa silmiin osuivat johdinauto sekä taustalla auringon säteissä Huawein ja Telian tornit. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjgr9R6hepZVIUsM4I5_dHFEh79_dE1uc0Z9hSc_ui-iLEVtXvmEdmn2IxJOZZG6VeVAtRIzaThDIJvomO8VtrU1xEVlZ4WSrKD9o_iBXetj7tGK5XipFqAWy45TKN6JxzhWRm7VRjp1EBM/s1600/johdinauto_Huawei_Telia_ilta-aurinko_250518_IMG_0091.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjgr9R6hepZVIUsM4I5_dHFEh79_dE1uc0Z9hSc_ui-iLEVtXvmEdmn2IxJOZZG6VeVAtRIzaThDIJvomO8VtrU1xEVlZ4WSrKD9o_iBXetj7tGK5XipFqAWy45TKN6JxzhWRm7VRjp1EBM/s320/johdinauto_Huawei_Telia_ilta-aurinko_250518_IMG_0091.JPG" width="240" height="320" data-original-width="480" data-original-height="640" /></a>
<br>Vanha kaupunki on kaunis, mutta kovin huonokuntoinen. Paikalliset sanoivat, ettei korjausrahaa ole, mutta ehkä jonain päivänä on. Maa siirtyi euroon vuonna 2015, jonka jälkeen hinnat ovat nousseet huomattavasti. </br>
<br>Vilna näyttäytyi nuorten kaupunkina: ei missään vanhuksia, sillä pitkät, solakat ja värikkäästi pukeutuneet nuoret olivat vallanneet kadut. Perjantaina istuimme syömässä terassilla, joka oli näyttäytymiskaduksi ristimämme kadun varrella. Itsestään tietoisia nuoria, upeasti ja näyttävästi pukeutuneita aikuisia, valtavasti miehiä ulkoiluttamassa koiria ja lapsiperheitä vauva kärryissä. Hetkittäin tuli fiilis, että syömme ruokaamme catwalkilla. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh_GQa3n6wrsmwsvZU0PRn-QKN5_8yQosy95X3_YrBclEfZDUyCkybUTgKMmkIkvcy60k08x7t6pQIPM0D_3WrxBxqxXQECLVAbIthbtJ0rQW5TkuZ3G0JUTPvg7IHxCzcVcw-gvxOX9XsP/s1600/vuohenjuustosalaatti_260518_IMG_0096.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh_GQa3n6wrsmwsvZU0PRn-QKN5_8yQosy95X3_YrBclEfZDUyCkybUTgKMmkIkvcy60k08x7t6pQIPM0D_3WrxBxqxXQECLVAbIthbtJ0rQW5TkuZ3G0JUTPvg7IHxCzcVcw-gvxOX9XsP/s320/vuohenjuustosalaatti_260518_IMG_0096.jpg" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a>
<br>Puistot olivat kauniita, puut leikattuja ja vehreyteen oli tosissaan panostettu. Kaupungin halki virtaavan joen vartta ei ollut hyödynnetty samoin kuin Suomessa vaikka Vantaanjoen tai Aurajoen vartta. Ehkä sekin tulee joskus tulevaisuudessa. </br>
<br>Kuvassa iltamaisema hotellin lähellä olleelta sillalta ja toisessa kuvassa koristeellinen ovi vanhasta kaupungista</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiUa0Xr7QIr9DpWI7iUy4i65_bQq2fHs0NlN5p8rUpxnKoJdtPTF3aZ_gX50fuzQtYwj6h0bd-g3ACguAaPKeN_xIlfe09QmC923FBNSHMax6y1FTU-0AoQL_fNGbqXqJA9rkUZD_jUKKng/s1600/iltakuva_sillalta_260518_IMG_0097.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiUa0Xr7QIr9DpWI7iUy4i65_bQq2fHs0NlN5p8rUpxnKoJdtPTF3aZ_gX50fuzQtYwj6h0bd-g3ACguAaPKeN_xIlfe09QmC923FBNSHMax6y1FTU-0AoQL_fNGbqXqJA9rkUZD_jUKKng/s320/iltakuva_sillalta_260518_IMG_0097.jpg" width="320" height="240" data-original-width="640" data-original-height="480" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhpKBErVriIkmkDXB5i_GrdM9qCpnpfvKe-at1DzoRnjHgHLoX5b2Clc1TudqLK95EaH78aSyenHuLG5dmJ41zDwd8KRUBu22Q4ov7h2znW2mGvpqQVbLzkCrnkJVCDNmHV0MTZfkGnbZJj/s1600/Koristeltu_ovi_240518_IMG_0088.JPG" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhpKBErVriIkmkDXB5i_GrdM9qCpnpfvKe-at1DzoRnjHgHLoX5b2Clc1TudqLK95EaH78aSyenHuLG5dmJ41zDwd8KRUBu22Q4ov7h2znW2mGvpqQVbLzkCrnkJVCDNmHV0MTZfkGnbZJj/s320/Koristeltu_ovi_240518_IMG_0088.JPG" width="320" height="320" data-original-width="640" data-original-height="640" /></a>
<br>Ja se avobemari.... Oli musta ja ajoi hurjaa ylinopeutta. Auton alle jääminen oli perjantai-iltana kymmenen sentin päässä. Kävelijöille oli vihreä, mutta kurkkasimme vielä, ettei kukaan vain hurauta autollaan nenän eteen. Jalka astuu kadulle. Jarrut vinkuvat, moottori huutaa, moottori huutaa vähän lisää ja sieltä se tulee. Musta avobemari täynnä paikallista nuorisoa kaartaa usean kymmenen kilsan ylinopeutta kymmenen sentin päästä työmatkalaisnaisista ja kääntyy oikealle. Viima tuntui varpaissa ja nuoriso sai peräänsä kaksi katumuijien lailla kiroavaa naista. Näin lähellä ei ole ollut koskaan. Jos olisimme lähteneet valon vaihtuessa, olisimme olleet keskellä Bemaria. Ja meitä ei voinut olla näkemättä, koska samassa kadun reunassa ylitystä odotti kaksi fillaroitsijaa ja toisen fillari oli vielä valkoinen. Pimeää ei ollut, sillä auringonlaskuun oli vajaa puoli tuntia. </br>
<h4>Miksi kaikki on kiinni maanantaisin?</h4>
<br>Vilnasta palattuani lomapäivä tuli tosi tarpeeseen. Aamupäivästä lähdin pitkälle lenkille. Oikeastaan lähdin lenkille, sillä ajatus ei kulkenut ja pää oli lähinnä epämääräistä pöperöä. Ystävä päätti suunnan ja sitten mentiin. </br>
<br>Kahvihammas huomautteli olevansa ilman herkkuja. Vaan miksi kaikki ovat kiinni maanantaisin? Pitäjän kirkon kahvila - suljettu maanantaisin. Annan kartano - suljettu maanantaisin. Fallkulla - ei viitsitty lähteä. Haltiala - ei enää taaksepäin. Vaan pelastipa Tuomarinkylän kartanon myymälä. Ystävällinen ja kaupassa elementissään ollut nainen myi kahvia, kakkua ja jätskiä. Ah, miten hyvältä kahvi ja jätski maistuivat aurinkoisella kartanon pihalla. Siinä penkillä olisin voinut istua vaikka miten pitkään. </br>
<br>Ei tällä viikolla olisi mitään mahtipitkistä ollut, mutta meno tuntui hyvältä. Kotiovella jälleen kuutisentoista kilsaa, takana kolmisen tuntia ulkoilua pausseineen ja erinomaisen hyvä mieli. Mikä ihana lomapäivä! Näitä arkivapaita voisin pitää useamminkin, sillä on ihanaa olla liikkeellä päivällä, kun koko maailma ei tunge yhtä aikaa jokaiseen hiekkatien pätkään ja kivenkoloon. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-80507810593601610032018-05-19T11:45:00.001-07:002018-05-19T11:45:21.041-07:00Heinäsirkka, leppäkerttu, voikukkaseppele ja pikimustat pilvet<br>Eikös tuossa ollut tiivistys tästä viikosta? Paitsi, että heinäsirkka ja leppäkerttu ovat viime viikkoa. Jos olisin tahtonut, olisin voinut vielä lisätä lauantaina töissä ja lisää keitettyä spagettia. Jaloiksikin niitä kai kutsutaan.</br>
<h4>Heinäsirkka ja leppäkerttu</h4>
<br>Koetan painaa mieleen, milloin lenkeillä näkyy erilaisia kevään ja kesän merkkejä. Ei niitä useinkaan muista, vaan voihan yrittää.</br>
<br>Helatorstaina Pukinmäen palstojen nurkilla kuului kesän eka heinäsirkka. Se oli eka ja tähän asti myös vika. Ensin en edes tajunnut, mikä ääni tuo on. Niin kauan viime kesästä oli. Avustajan kanssa kuunneltiin hetki ja huokaistiin, että olisiko se sitten kesä.</br>
<br>Äitienpäivänä Puu-Käpylän kätköissä nökötti leppäkerttu keskellä katua. Varovasti kiersimme ja hyppäsimme auringonpalvojan yli ja ohi. Onneksi oli majoittautunut pätkälle, jonne ei autoja useinkaan eksy. Pihoihin lienee lupa ajaa, mutta tolppia oli edessä estämässä suurempaa ryysistä. </br>
<h4>Tulevatko nuo tänne?</h4>
<br>Keskiviikkona livistin töistä virka-ajan jälkeen. Lämpötila pelotti, kun olin ajatellut juosta vedot. Suunnitelmana oli mennä Vartiokylänlahden nurkille, josko siellä olisi vähemmän ulkoilijoita. </br>
<br>Pihalla katse kääntyi kohti pohjoista. Pikimustaa ja paljon. Tuleeko vai eikö tule? Sataako? Mun puhelimelle ei ole pussia. Jos mennäänkin tuohon Tammisalon rantaan, kun siitä on lyhyempi matka takaisin. </br>
<br>Aurinko piiloutui ja ilma viileni. Tuuli vastaan, mutta eiköhän siitä jää henkiin. Toki meni pilveen, kun mulla oli pikkupullojen sijasta juomareppu. Olin varautunut uhmaamaan hellettä. </br>
<br>Ei muut akuin liikkeelle ja eka veto Tammisalon sillalta kohti Tuoriniemen uimarantaa. Ihan rauhallisesti otan, kun on tuo viisi minuuttia pitkä aika. No, eka meni välillä 7:25-7:40 ja helpolla. Palauteltiin uimarannan nurkille, mutta päätettiin, ettei tänne asti enää. Kulkijoita oli vähän, mutta ehkä ne kaikki olivatkin uimarannalla. </br>
<br>Toka ja kolmas vastatuuleen. Kiihtyvää sarjaa hain edelleen. Kumpikin pyöri seiskan pinnassa tyyliin plusmiinus 10 sekkaa. Vikan sain kääntyä myötäiseen. Tuttuna ajatuksena nostaa vauhtia minuutti minuutilta. Tämän alan osata, sillä eka minuutit lähtivät 7:20 ja vika loppui 6:20. Aika pitkään mentiin kutosella alkavaa ja lopussa tosiaan toivoin sekuntien kuluvan äkkiä. </br>
<br>Lenkille lähtiessä oli tosi väsynyt olo. Päivä oli ollut täynnä palavereja ja keskellä päivää hyppäsin vielä eduskuntaankin. Tuntui väsyneeltä, mutta kulkihan se. Avustajani väitti, että mun väsynyt tunne ja ei tämä oikein kulje -tunne ovat kokemassa inflaation. Huomautteli, että sanon noin ja sitten se vaan lähtee. Hmmm..... Taisi tuossa olla totta ainakin puolet. </br>
<br>Ja ne pikimustat pilvet katosivat jonnekin. Vaaleat pilvet repeilivät, kun palailin työpaikan ovelle. Taksikuski tiesi, että vettä oli tullut Järvenpäässä. </br>
<h4>Voikukkia ja reipasta</h4>
<br>Eilen oli yhtä tiivis työpäivä ja vähän kiireellä lähdin työkaverineläkekahvien jälkeen vaihtamaan vaatteita, jotta pääsen viikon ihmisrääkkäyksen pariin. Kuka on keksinyt, että reipasta pitää juosta 65 minuuttia? Sehän on ainakin sata vuotta!</br>
<br>Tuttuna alkuverkkana Tapaninvainion uimarannalle. Vettä ja syvä huokaus. Onko mun tosiaan pakko? On, jos haluan saada sen, mitä metsästän seuraavien vajaan neljän vuoden aikana. Mulla on haave ja tavoite elämässä ennen 50-vuotissynttäreitä. Onneksi niihin on aikaa yli 1400 päivää. </br>
<br>Alusta lähtien tuntui tosi vaikealta. Olin napauttanut päälle väärät musat. Se ei ainakaan parantanut asiaa. Kuvittelin, että mulla on jotain menevämpää, vaan kuuntelinkin Kaija Koota. Ja tietty se vielä loppui puolimatkassa. Siihen vaadin juomapaussin, jotta sain sekä vettä että musaa. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEinIpar07uHEVGs5bX9K-v7xUuRnYDpmVN3sm9QOk3mybZCFff9CbBwSgEWqI5-7gYLNsEQqwMQOVT_Gae4myr2We5bFGnB71nSmraSflLdZcIQON87MA5qmGwmIU1ioy-rpCvJkJvpfcj-/s1600/vantaanjoki_tapaninvainion_sillalta_250517.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEinIpar07uHEVGs5bX9K-v7xUuRnYDpmVN3sm9QOk3mybZCFff9CbBwSgEWqI5-7gYLNsEQqwMQOVT_Gae4myr2We5bFGnB71nSmraSflLdZcIQON87MA5qmGwmIU1ioy-rpCvJkJvpfcj-/s320/vantaanjoki_tapaninvainion_sillalta_250517.jpg" width="320" height="239" data-original-width="1136" data-original-height="850" /></a>
<br>Sopimus oli, että juostaan jokivartta kohti Kehä III:tä 33 minuuttia. Kuuntelin Sailan rupattelua mm. Loviisan polkujuoksusta, pienestä kyykäärmeestä ja uusista naapureista. Yhä vain tuntui hankalalta ja ei oikein sujunut. Vauhti oli kuulema kasin tuntumassa, joten vähän mua ihmetytti, mistä moinen tunne. </br>
<br>Käännös ja jäljellä on vain 32 minuuttia. Sehän on tosi paljon lyhyempi kuin menomatkan 33 minuuttia. Ainakin tätä itselleni selitin. Ihan varmasti jaksan, kun on näin vähän jäljellä. Ja tuulikin jää selän taakse.</br>
<br>Onpas meno helppoa. No, onhan se, kun vauhtina on 8:20. Pitäiskö kiristää? Ylämäki - vaihteeksi. Jokivarsi on kivaa, mutta miksi ne mäet ovat siellä joka kerran.</br>
<br>Hurja, miten paljon voikukkia. Keltainen meri, josta voisi käydä poimimassa kasoittain seppelekukkia. Harmi, ettei nyt ole aikaa jäädä rakentamaan pienten tyttöjen unelmaa eikä kaunistautumaan seppeleillä. </br>
<br>Malmille menevän tien alitus, josta tiedän olevan kilsa uimarannalle. Tämä siis oikeasti loppuu. Silta näkyy ja jäljellä pari minuuttia. Puoli minuuttia ja mua komennetaan loppukiriin. Huh, pysähdys ja hetkeksi pää polviin. Jano ja hengästyttää. </br>
<br>Pyöräilijä pysähtyy tsekkaamaan, että kaikki on hyvin. Lupasimme, että on. Kunhan vähän hengittelen ja saan vettä, olen luultavasti taas hengissä. Silti ihan ele häneltä.</br>
<br>Ja tuntuihan se varmaan tiukahkolta, kun 65 minuutin saldo oli 8,47 kilsaa keskarilla 7:41. Ja minä kun olen juossut reippaat jossain 7:50-8:00 tienoilla. Just.... Paluun 32 minuuttia tultiin myös nopeampaa kuin menomatka, sillä oltiin vain muutaman kymmenen metrin päässä lähtöpisteestä. Taisi se 8:20 leppoisuus olla hetkellinen harha, josta tulin palautetuksi maan pinnalle ja lisäämään vauhtia. </br>
<h4>Helsingin juoksut</h4>
<br>Tänään olin hetkittäin vihreänä kateudesta. Likimain kaikki kaverit olivat juoksemassa jotain Helsinki running dayn matkaa. Ja minä olin töissä! </br>
<br>Töiden jälkeen aurinkoa, lehtiä ja kahvia parvekkeella. Lohdutuksena myös pussi karkkia. Lauantain voi viettää myös näin. Pientä tulosvakoilua toki tein samalla. Maaliin ovat kaverit päässeet - mikä on se paras juttu. Ehkei musta olisi tässä lämmössä ollut juoksemaankaan, joten tämä lauantai oli hyvä näin. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-24437353767499722742018-05-12T08:31:00.001-07:002018-05-12T08:31:14.139-07:00Olipas helteistä<br>Eihän tuleva kesä vain ole toistamassa viime kesän metkujaan? Kaveripiiri huomautteli, ettei kannattanut katsoa sääennusteita, vaan kysyä multa, mikä on treenisuunnitelma. Aivan sama, mitä säätieteilijät sanoivat, sillä helle, trooppinen kosteus ja kaikki kesän lämmön temput olivat taattuja, kun punatukkainen tyttö aikoi juosta reippaan tai vetoja. </br>
<br>Helatorstai antoi viitteitä tulevasta. Tunnin reipas ei kulkenut, vaikka aamupäivästä ei ollut edes kovin kuuma. Osa vastatuuleen ja jotenkin hurjan tahmeaa koko meno. </br>
<br>Ja sitten tuli lauantai... Lähtiessä katsoin mittarin näyttävän lähes +21. Suvi sanoi auton mittarin näyttäneen +23. Hieman tuulta ja aurinko pilvettömältä taivaalta. Ja mullahan oli aikomuksena - 4 X 4 min 3 min palautuksilla. </br>
<br>Päätös verkkailla pitkään tuntui mukavalta. Juostiin jokivartta, väisteltiin koiria, pysähdyttiin juomaan Tapaninvainion uimarannan sillalle ja kaarrettiin matonpesupaikan luota liikenneympyrälle. Matonpesupaikalla ihana kesän ja mäntysuovan tuoksu. Paljon mattoja kuivumassa ja ainakin yksi uusi pesijä kaarsi juuri autolla pesupaikkaa kohti. </br>
<br>Vielä vesihörppy Pukinmäenkaaren jalkakäytävällä ja kohtaloa uhmaten menoksi. Sanoin Suville, ettei mun saa antaa keulia liikaa, sillä nyt on kuuma ja minuutit voivat olla pirun pitkiä. Eka vastatuuleen ja tokihan mun piti kokeilla jalkojen vientiä. Hidasteltiin ja koetin rauhoitella menohalujani. Neljä minuuttia hävisi tosi äkkiä ja vauhti oli hyppinyt 7:10-7:25 välissä. </br>
<br>Toka tuntui kaikkein tahmeimmalta. Pientä ylämäkeä ja jotenkin se otti voimille. No, oli mulla ollut vauhtiakin, sillä hieman alta seiskaa oltiin menty. </br>
<br>Juomatauko, jotta nestehukka ei iske. Siitä mulla oli kokemusta viikon takaa, kun en hoksannut lenkin jälkeen juoda, vaan aloin siivota parveketta. Ei tänään sitä oloa.</br>
<br>Kolmas taas kevyeen vastatuuleen kohti Oulunkylän liittymää. Mäkkärin luona lapsiperheitä minigolfaamassa. Ihanaa, kun lasten kanssa tehdään tuollaisia juttuja eikä vain ruudun tuijottamista. Siitä on jo kauan, kun oma poikani pelasi minigolfia samassa paikassa. Silloin toinen hyvä kesäulkoilupaikka oli Green star, jossa oli myös minigolf. </br>
<br>Höpöttelyä viime viikonlopun Bodomin polkujuoksusta. Halusin kuulla, oliko metsässä kovin märkää. Olihan siellä ollut. Pohdiskelua viljelypalstoista ja siirtolapuutarhamökeistä. Kivoja juu, mutta ei mua varten. Nuoruudessa on perunamaat ja porkkanapenkit tulleet tarpeeksi tutuiksi. </br>
<br>Askel nousi kevyesti. Oikeastaan pelottavan kevyesti. Hengästytti, mutta ei tuntunut yhtään ylivoimaiselta. Neljä minuuttia on vain 240 sekuntia, joten eihän se ole lähes mitään. Kolmonen kai mentiin alta seiskaa, koska mulle höpistiin jotain 6:30 vauhdista ainakin jossain kohdassa. Niin, miten sen mun keulimishalun kanssa olikaan? Kysyn vaan.</br>
<br>Vika veto edessä. Se mennään sitten kunnolla. Pyysin Suvia sanomaan aina tasaminuutin, jotta osaan arvioida vauhtia ja jaksamista. Koetin lisätä vauhtia jokaisen minuutin jälkeen. Taisin jopa jotenkin onnistua. Vikan minuutin aikana koetin hengitellä mahdollisimman syvään. Raskasta, mutta ei ylivoimaista - ihme, ettei vieläkään sitä ei ikinä enää -fiilistä. </br>
<br>Vikojen kymmenien sekuntien aikana koetin vielä kiristää, mutta aika lailla vauhdit oli syöty. Kyllä siitä tuli loppua kohti kiihtyvä, joten tavoite täytetty. Lopussa vauhti oli kuulema jotain 5:30. Tuossa lämmössä ja oudon helpolla. </br>
<br>On uskottava, että talven aikana tehty työ on tuonut jotain. Samaa jalkakäytävää ollaan taaplattu pakkasessa, vesisateessa ja vastatuulessa. Tänään auringossa kesähepenissä. Mieli oli kevyt ja askel peesasi sitä. </br>
<br>Ja jos sää toistaa metkujaan, seuraava helle on sitten ensi viikon keskiviikkona. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-70804856091816749572018-05-06T12:03:00.004-07:002018-05-06T12:03:44.255-07:00Kevätriemua Viikissä ja keitetty spagetti<br>Helsinki 10:lta palautuminen otti enemmän kuin aavistin. Tältä viikolta jätin suosiolla vedot juoksematta ja muutenkin elelin iisimmin. Alkuviikon tukkoinen olo rauhoitti menoa entisestään. En tiedä, oliko flunssa tulossa kylään vai olinko vain niin tukossa kaikesta ulkona leijuvasta. </br>
<h4>Lehmät kesälaitumelle</h4>
<br>Eilisellä lenkillä piipahdettiin kurkkaamassa Viikin lehmien kevätriemua. Ihmisiä edessä, ihmisiä takana, ihmisiä tulee vastaan, fillareita menee ohi - joka paikassa ihmisiä. Olen toki tiennyt, että lehmien kesälaitumelle pääsy on suosittu tapahtuma, vaan että ihan noin suosittu. </br>
<br>Maalla kasvaneena ja mummulassa navetassa touhunneena en aikoinaan millään tahtonut ymmärtää, miksi Fallkulla tai just tuo Viikin lehmien kesän aloitus ovat niin isoja juttuja. En ymmärtänyt, miksi Viikistä pitää näyttää ihan iltauutisissa. Mulle lehmien pääsy laitumelle, huutelu iltaisin sisälle, heinien pudottaminen ladosta alas navettaan, karjakeittiössä lypsyämpäreiden peseminen ja kaikki muu on tuttua ja lapsuuskesiin kuulunutta. </br>
<br>Molemmissa mummuloissa oli lehmiä, mutta mummini kanssa koin maatalon kesät vuosi toisensa jälkeen. Olen kantanut kahvia ja mehua heinäpellolle. Olen juossut heinäpellolla tikkutyttönä. Olen hakenut sahanpuruihin säilöttyjä jäitä, jotta maitotonkat pysyivät kylmänä maitoauton tuloon asti. Olen vienyt ruoantähteitä pienelle possulle. Olen lapsuuskesinä elänyt maalaistalon elämää arkitöineen, kalliolla kasvavine kissankelloineen, karkuteillä olevine lehmineen ja heinän tuoksuineen. </br>
<br>Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin, etteivät tämän päivän helsinkiläislapset ole navetassa käyneetkään. Ellei sukulaisilla ole karjaa, kaikki on aivan vierasta. Vasta tästä oivalsin, mikä merkitys Viikin lehmillä tai Fallkullalla on kaupunkilaislasten kokemusten kartuttajana. </br>
<br>Ihmispaljouden seasta paetessa pitkis jatkui ylämäki kerrallaan auringosta nauttien. Mulla oli liikaa vaatetta, kun en uskaltanut lähteä pelkässä pitkähihaisessa tai vaikka kapreissa. Lyhythihainen ja takki olivat vähän liikaa, vaikka paikoittain tuuli tuntui melkoisen hyiseltä. </br>
<br>Lopulta 13,5 kilsaa ja hyvällä mielellä saunaan. Tuntui todella vapaapäivältä, kun istahdin kahvimukin ja Hesarin kanssa parvekkeen aurinkoon. Vielä enemmän vapaapäivältä tuntui, kun korkkasin myöhästyneen synttäri-Cavan ja nautin iltapäivän lämmöstä. </br>
<h4>Keitetty spagetti -fiilis</h4>
<br>Perjantaina naputin töissä kiivaasti konetta. Deadline oli ja ajan oli riitettävä. Lenkki oli sovittuna neljäksi, joten iltapäivää kohden naputusvauhti vain kiihtyi. Lopulta extra-aikaa jäi puolisen tuntia. Pieni välipala, lenkkivaatteet päälle ja ulos. </br>
<br>Huvitti lähteä, mutta ei huvittanut ajatus viikon reippaasta. Tykkäsin juosta, mutta olisin tykännyt juosta vain ihan rauhassa. Kehittelin mielessäni tekosyitä, miksi voisin sittenkin ihan vaan hömpötellä ja mukamas unohtaa, että joku reipas piti juosta. Vastatuulikin on, joten ei kai mun siihen tarvitse. Niinpä niin....</br>
<br>Tammisalon rantaan ja silta lähestyi. Hyvä on. Hyvä on. Kyllä minä kai sitten tästä. Reipasta 55 min, joten loppuuhan se tietty joskus. </br>
<br>Tuuli puski välillä vastaan kuin olisi seinää päin juossut. Hiekka pöllysi. Kaikki itäisen Helsingin koiranulkoiluttajat olivat samoilla hiekkateillä. Nuori pari istui penkillä juomassa kaljaa. Iso joutsen nukkui pää siiven alla. Muutama vene merellä. Tuossa pulpettiveneessä on taatusti kylmä.</br>
<br>Olo oli tosi laiska. Tunsin itseni teiniksi, jonka pitäisi siivota huoneensa tai tyhjentää tiskikone. Just sellainen venyvä onks pakko... Onks oikeesti? Fiilis oli kuin keitetyllä spagetilla. Kroppaa laiskotti ja mieltä laiskotti. </br>
<br>Pitkiä pätkiä mentiin 7:45-7:50. Vastatuuleen mentiin jotain 8:10, kun ei vaan päässyt. Mua vaan laiskotti ja tuntui tosi vetelältä menolta. Pää oli päässyt kyytiin, mutta muu kroppa ei vaan ollut mukana. Ajatusta tekemisessä oli, vaan siihen se sitten jäikin. </br>
<br>Leveästi koko kävelytien valtaavia sauvakävelijöitä. Haa, edestä tulee pyöräilijä. Noiden on pakko väistää sitä. Jes, samalla livahdetaan ohi. Muutama minuutti jäljellä ja vielä kerrankäännös ympäri. Neljäs kerta, kun ohitetaan sama Sol:a juova nuori pari. Mitähän hekin touhusta tuumivat? Jotain 7:45 mennään. Enää minuutti ja sitten voin laiskotella. </br>
<br>Avustajani sanoi, ettei mun keitetty spagetti tai teinielämä-fiilistä huomannut. Väitti, että ihan menin kuin ennenkin reippaissa. No, ehken sitten näyttänyt ulospäin, miltä punatukkaisesta tytöstä tuntui. </br>
<br>Ja parasta oli se fiilis, kun olin takaisin työpaikalla ja homma oli tehty. Kotona intouduin siivoamaan ilta-auringossa parvekkeen. Niin intouduin, että unohdin juoda. Oli kevään eka nestehukan tuoma päänsärky, mutta olihan mulla siisti parveke. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-65925328931149226702018-05-01T07:14:00.001-07:002018-05-03T01:15:35.126-07:00Helsinki 10 - menihän se<br>Äkkinäisenä ihmisenä ilmoittauduin viime kesänä Helsinki 10:lle, kun sai samaan pakettiin tämän vuoden HHM:n kanssa ja kohtuuhinnalla. Maaliskuulla mietin, etten taida kymppiä kuitenkaan juosta, vaan myyn osallistumiseni pois. En saanut myyntiä aikaan ja päivät vain kuluivat. </br>
<br>Mulla oli suunnitelmissa pidempi työmatka, josta olisin palannut vasta vähän ennen juoksupäivää. Kun pääsiäisen nurkilla selvisi, että Afrikka kutsuu vasta myöhemmin, päätin sittenkin juosta itse. Ei siitä ehkä mitään tule, mutta lähden kokeilemaan.</br>
<br>En suuremmin juoksua ehtinyt ajatella. Saila haki meidän numerot, kun mulla ei ollut mitään asiaa keskustaan. Aikatavoitteen olin asettanut ja pidin sitä realistisena. Realistisena, ellen nöyrry katu- ja siitepölyjen edessä. Pölyt ovat olleet kamalia, mutta ehkä perjantaina hakemani antihistamiini yhdessä astmalääkkeen kanssa auttaa. </br>
<h4>Katastrofi!</h4>
<br>Just ennen keskustaan lähtöä huomasin katastrofin pilvien leijuvan ilmassa. Mulla ei ollut kynsilakkaa! Salainen psykologinen aseeni puuttui. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Kauhistunut viesti yhdelle ystävälle - mitä mä teen!</br>
<br>Niin järkytyin, että toinenkin psykologinen ase unohtui. Mulla ei ollut kynsilakkaa eikä parfyymia. Ei juoksusta voi tulla yhtään mitään. En voi ihailla, miten mulla on ainakin hienot juoksukynnet, vaikkei mitään muuta olisikaan. En voinut ajatella, että onpas mulla ainakin parfyymia, vaikkei mitään muuta olisikaan. </br>
<h4>Mukulakivillä matkaan</h4>
<br>Pohjoisespalla oli kylmä. Tuuli oli hyisempi kuin osasin ajatella. Vaatetta tuntui olevan liian vähän. Vaihtoehtoja ei ollut eli kapreissa ja pitkähihaisessa oli lähdettävä. </br>
<br>Startissa etsin 1.20 jäniksen kysyäkseni hänen kilsavauhtiaan. Hirmuisesti en vastauksesta viisastunut. Tein omat päätelmäni ja aioin lähteä jäniksen peesissä. Tuli mitä tuli, mutta tästä lähden.</br>
<br>Tuttujen moikkaamista, kevyttä rupattelua, musat päälle ja huokaisu mukulakiville. Toki tiesin, että sitähän Eteläespalla ja Kauppatorilla on, mutta sainpas silti huokaista. </br>
<br>Aurinko! Ihana! Ja just lähtöhetkellä. Ehkei tästä tulekaan eka juoksu, jossa matkalla palelen. </br>
<br>Lähtö oli ruuhkainen, mutta jotenkin pääsin matkaan. Varovasti. Mukulakiviä. Käännös ja mukulakiviä. Oli vain luotettava, että astun oikein enkä johonkin tyhmään kivien väliin. </br>
<br>Ryysis helpotti ja matka oli edessä. Siljan terminaalin mäki oli kutistunut talven aikana. Tätä pohdin jo muutama viikko sitten siitä juostessani. Väittivät sitä yhtä pitkäksi kuin ennenkin, vaan minäpäs en usko. Symphony laiturissa. </br>
<h4>Rantoja ja meneviä jalkoja</h4>
<br>Kaivaria kohti. Mattolaituri oli auki ja ihmisiä skumpalla. Olisi kelvannut mullekin. Mutterikioski, josta ei onneksi pullan tuoksua. Jokin ruoka tuoksui. Olisiko tuo Votkin's autonsa kera? Onko mulla muka nälkä, kun näitä bongailen? Bonnie Tyler laulaa korviin I need a hero. </br>
<br>Yskittää vähän. No, yskittää vähän enemmän. Ehkä kuitenkin selviän pölyjen keskellä. Jalat veisivät . Vähän väliä koetin keulia. Onneksi Saila ei antanut mun lähteä, vaan piti tiukasti kiinni kilsavauhtisuunnitelmasta. Tuntui pelottavan helpolta ja olisi ollut hauskaa kirmata eteenpäin. Viisautta oli malttaa, sillä enhän halunnut juosta itseltäni kaikkia voimia jo ennen puolta matkaa. Mullahan oli se tavoite, joka ei kaadu yli-intoiluun.</br>
<br>Kohti Hernesaarta ja juomapistettä. Tuttuja tulossa vastaan. Vilkuttelua ja tsemppailua. Heillä juomapiste jo takana ja mulla nyt edessä. Vesimuki käteen. Pari hörppyä ja vesi väärään kurkkuun. Hengitä, rauhassa, hengitä. Se on vain vettä eikä sitä ole paljon. Vesi valuu lopulta oikeaan paikkaan ja saan vajaan mukillisen juotua. Muki roskiin, uukkari ja matka jatkui. </br>
<h4>Jänis karkuteillä</h4>
<br>Se jänis karkasi. Näkyy, mutta on etäällä. Menikö juomapisteellä kuitenkin sen verran aikaa? Vai eikö jänisporukka juonut ollenkaan? Ei aavistustakaan, mitä tapahtui. Vaan etpäs jänis mene mihinkään.</br>
<br>Puolimatkassa suunnilleen aikataulussa. Taisin kiihdyttää, koska jänis on yhtäkkiä taas ihan edessä. Hyvä, tavoite on elossa ja voin huokaista. Tiedän, että 1.20 alitus sekunnilla ei ole mahdoton. Se voi kaatua hengitykseen tai se voi kaatua omaan malttamattomuuteeni. Mulle riittää, että olen maalissa ajassa 1.19:59. Siihen tulen pääsemään, kun en päästä jänistä karkuun. </br>
<br>Rotvallinreunoilta pomppimista. Reuna ylös, reuna alas, reuna ylös, reuna alas - loppuuko tämä joskus? Ylitykset kävelyaskelilla, jotta ei satu mitään. Kiskojen ylitykset kävelyaskelilla, jotta ei satu mitään. Rampit juostiin.</br>
<br>Välillä ahdisti jäniksen porukan perässä juokseminen. Tietty se näytti, että mun tavoite on voimissaan. Silti arvostan enemmän privaattijäniksiä kuin tätä peesaamista. Väki oli ihan edessä ja pohdin, jos joku vaikka stoppaa yhtäkkiä. Sittenhän olen nenä kiinni pysähtyjän selässä. Äkkitilanteessa ei opaskaan välttämättä ehdi tehdä mitään, vaikka kuinka tahtoo ja yrittää. Kokemus tämäkin: elämäni eka kerta jäniksen peesissä, kun yleensä ne ovat ihan liian nopeita. Helsinki 10:n järjestäjille iso plussa siitä, että jäniksiä oli myös vauhteihin 1.10, 1.20 ja 1.40. Loistava juttu!</br>
<h4>Kukaan ei kyllä kysynyt!</h4>
<br>Hietalahden torin tienoilla Saila rakentaa suunnitelmaa loppumatkalle. Toppuuttelen, sillä mun suunnitelma on erilainen. Pelkään, että en saa henkeä tai väsyn. Varovasti pohdiskelen, jos vauhtia lisäisi vasta Baanalla. Jotenkin koetan pelata varman päälle. Niin, mun ei pitänyt puhua vaan juosta. Silti jotain koetan vauhtipohdiskeluun sanoa.</br>
<br>Jätkäsaaren puiset talot ja kylmä tuuli. Lauttasaari ihan vieressä. Ruoholahti - se rotvallinreunojen, katujen ylitysten ja käännösten luvattu kaupunginosa. Loppuisi jo! Muistan Joulujuoksussa mananneeni samoilla nurkilla. Onneksi nyt ei ollut epäselvää, mistä reitti menee, sillä jänis näytti sen. </br>
<br>Jon Bon Jovi vihjaa: It's my life. It's now or never. Totta, nyt tai ei koskaan. Huomaan Sailan aikeet. Etsinnässä on vapaa reitti ja selvästi jäniksen ohitus on mielessä. Multa ei kai kysytä mitään.... </br>
<br>Muutama askel vasemmalle jäniksen porukan rinnalle. Hetki siinä. Katse etsii ja vain odotan, koska Saila katsoo hetken tulleen. Koska mahdutaan kaksi rinnan ohi? Siinä se on. Ohi - ei kysymyksiä eikä vastaan väittämisiä. Just ennen Crusellin siltaa jänis jäi taakse. </br>
<br>Sillalle. Palauttelua pienessä alamäessä. Päätös, että punatukkaista tyttöähän ette kiinni ota. Minä menen nyt!</br>
<br>Toka juomapiste. Hyi, miten pahaa vettä. Muutama hörppy, jotta pahin jano häviää. Jano jäi, vaan olkoon. Tällä on nyt pärjättävä, sillä matkaa on parisen kilsaa. </br>
<h4>Kuka käänsi Baanan mäet?</h4>
<br>Vihdoin Baana. Miten tässä voi olla ylämäki? Viimeksi Baanaa juostessa se mäki oli toiseen suuntaan. Ihan varmasti oli!</br>
<br>Reisissä tuntuu. Hengitys on raskasta, mutta happi ei lopu. Vatsaan sattuu. En ajattele. Mariska keittelee myrkkyjään ja käänsin musaa hiljemmalle, kun autotiet ovat takana päin. </br>
<br>Pakko hidastaa. Jänistä ei näy, joten ei hätää. Vauhti putoaa jonnekin 8:30 tienoille. Mutta tämähän on ylämäki. Ei tämä voi maaliin asti jatkua. </br>
<br>Alikulku. Toinen alikulku. Baanan loppu näkyy. Reisissä tuntuu joka askel. Loppuisi jo. Ei voi olla enää kuin puolisen kilsaa. Ei ole sitäkään. Onko maali tuossa?</br>
<br>Lähtiskö jotain? Ehkä sata metriä. Lähtee. Ei paljon, mutta lähtee. Maaliin 30 metriä. Vielä lähtee jotain lisää. Korvissa The winner takes it alla. Ei hassumpi ajoitus soittolistalta, joka on pinkonut mun kanssa monet lappujuoksuretket. Tänään se tiesi, millä mennään maaliviivan yli. </br>
<br>Pysähdys ja hengittelyä. Reidet ovat ihan poikki. Sen saa, kun ei ole käynyt salilla kuukausiin. Olisko aika ryhdistäytyä? Kyykkyjä, askelkyykkyjä ja muuta taidan kaivata.</br>
<br>Kukkiva kirsikkapuu keväältä 2016. Ei vielä tänä vuonna. Valkovuokkoja oli jokivarressa paljon, vaan kuvaa en huomannut ottaa.</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjur6amOJtIfKWcyCRf2uQGCgiVUDlOX0tC7hbQq20Yujxp3o-1BhLPyYVXCEWBkL4ggahd9awbV-mP80UTCfXaGy3i3aYDzB8-yQ01X6nXooj4e-YKBA6_rfbTvp1eKBOg9L2ZIHI9c3t6/s1600/kirsikkapuu_kukkii_5-2016.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjur6amOJtIfKWcyCRf2uQGCgiVUDlOX0tC7hbQq20Yujxp3o-1BhLPyYVXCEWBkL4ggahd9awbV-mP80UTCfXaGy3i3aYDzB8-yQ01X6nXooj4e-YKBA6_rfbTvp1eKBOg9L2ZIHI9c3t6/s320/kirsikkapuu_kukkii_5-2016.jpg" width="320" height="116" data-original-width="720" data-original-height="260" /></a>
<h4>Menihän se - ihan kelvollisesti</h4>
<br>Ajasta ei tietoa, kun mittarit elivät omiaan. Jonkin aikaa mun jälkeen kuulutetaan maaliin tyyppi, jonka aika oli jotain 1,5 minuuttia alle 1.20. Selvää on, että 1.20 alittui. Muusta ei mitään tietoa. Pääsin siihen, mihin halusin. </br>
<br>Kun nettoajaksi paljastui 1.16:36, on pääteltävä, että taisi mennä vähän enemmän kuin sekunnin alle tavoitteen. Yllättävää ja ihmeellistä. En matkaan lähtiessä osannut kuvitellakaan, että pääsisin tuollaiseen aikaan. Keskarina tuo tietää 7:39 ja on toiseksi nopein keskari, mitä olen koskaan juossut. Tähän en laske cooperia tai laktaattitestiä, vaan muut juoksut. Marraskuussa 2015 Aktian vitosella olen kipittänyt kovempaa. </br>
<br>Loppu on tultu tosi vauhdilla. Jänikseen eroa oli vähän reilu kaksi minuuttia ja tuo kaksi minuuttia tehtiin Crusellin sillan ja maalin välissä. Muistan, että joku kilsa oli 7:03. Muistan, että jossain kohdassa kilsavauhti alkoi kutosella. Muistan ylämäen ja 8:30. Muuten ei aavistustakaan, mitä on tehty. </br>
<br>Punatukkaista tyttöä hymyilyttää yhä. Parempaa kuin odotin ja parasta, johon tässä hetkessä pystyin. Otin sen, mikä otettavissa oli. En usko, että jossiteltavaa jäi.</br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-37265670440860752862018-04-14T09:41:00.001-07:002018-04-14T09:41:41.436-07:00Pölykuorrutusta<br>Hesari kirjoitti, että eilen ilmanlaatu oli Leppävaarassa ja Kauniaisten keskustassa yhtä huono tai jopa huonompi kuin Pekingissä. En ihmettele, sillä katupölyn määrä on valtaisa. Ikkunaa ei paljoa viitsi avata, kun pölyä on heti ikkunalauta täynnä. Ulkona tuntuu, että pölyä on joka paikassa ja hiekka ratisee hampaissa. Puolessa viikkoa jouduin Tallinnanaukiolla harmaan pilven keskelle. Käveltiin avustajan kanssa oivallisesti putsauskoneen ohi, kun rohkeasti kuljettiin nenä kohti Hulluja päiviä.</br>
<br>Tätä kaikkea uhmaten kävin torstaina juoksemassa viikon reippaan. Huokailutti, kun minuuttimäärä Excelissä oli 55. Jestas, sehän on ihan kauheasti! Ei mun reippaat viime vuonna tähän aikaan näin pitkiä olleet. Varmasti ei olleet! En kyllä tarkista treenimerkinnöistä, sillä saatan olla väärässä ja aika on kullannut mielikuvat. </br>
<br>Rohkeasti kokeiltiin jokivartta kohti Arabianrantaa. Täytyyhän sen olla jo sulaa. Täytyyhän? Märkää, veden jättämiä uria, kuivaa hiekkaa, märkää hiekkaa, lisää veden jättämiä uria. Onneksi tämä on alkuverkkaa, joten ei haittaa. No, ei haittaisi muussakaan, kunhan vain hiljentelee epämääräisissä kohdissa. </br>
<br>Lahdentien alikulku ja jäätikköä. Tunneli on niin pitkä ja kolkko, ettei lämpö ollut yltänyt sen keskelle. Kuoppia, mutta ihan joen vierustaa pääsi eikä tarvinnut kiertää talojen vierustan kautta. </br>
<br>Verkka takana ja sitten mentiin. Päätös käydä kääntymässä Arabianrannassa hiekkatien päässä. siitä tulisi hyvä lenkki. Vastatuuli, pöly yskitti ja pöly haisi. Oikeasti - se kauhea katupöly haisi mun nenässä. Eikö kukaan muu tunne pölyn hajua? Se haisee ja kutittaa. </br>
<br>Kaveri kysyi välillä, pitäiskö hidastaa. Mun yskiminen kuulosti hetkittäin pahalta. Kurkkua kutitti, kun joka maailmankaikkeuden pölyhiukkanen syöksyi hengitykseen ja keuhkoputkiin. Avaavan olin ottanut, mutta ei sekään kaikelle pölylle mitään mahda. Musta tuntui, että jossain kohdassa yskiminen helpotti ja hengittäminen lähti sujumaan paremmin. </br>
<br>Hämmästyttävän äkkiä 55 minuuttia meni, kun hurjina juostiin vielä 7 sekkaa yli. Vuoden takaiseen verrattuna on ehkä jotain tapahtunut - keskari 8:08 ja matkana 6,78 kilsaa. Tästä on hyvä jatkaa, kun miettii, että lähes puolet oli vastatuulta ja monet huonot kohdat hidasteltiin ja varottiin. Ja mulla oli tunne, että olisin voinut vielä jatkaa. Ei tuntunut, että luojan kiitos tämä oli tässä. </br>
<br>Sisällä tuntui, että kaikki katupöly tuli mukana. Kasvot ja kädet oli pölykuorrutuksen peitossa. Hiuksissa oli jotain epämääräistä, joka lienee pölyä. Vaatteet oli pölyssä ja trikoot vähän kurassa. Lenkkareita en ole uskaltanut katsoa tarkemmin. </br>
<br>Ja silti nautin keväästä. Nautin auringosta. Nautin ilman lämpenemisestä ja katujen sulamisesta. Nautin siitä, kun voin lähteä kevyemmissä lenkkitamineissa ulos. Nautin nastojen piilottamisesta kaapin kätköihin. Nautin merinovaatteiden nostamisesta yläkaappiin. Ja nautin ajatuksesta, mitä edessä olevat viikot ja kuukaudet punatukkaisen tytön eteen tuovat. Kesä - olen valmis.</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgl3uT6caPfdIuQfvuKP_O1wd3QjFiKOBLl52aC-G2RgCKEF7FWgo4p7niyyzc1uXM_SR6ZdepAKUtJqgalrZ8QPhrdqhor2MMEbARF_0GxFLnoxe0aMBEpmYnsXm395rK9v62vLM6g7c4P/s1600/sinivuokot_010517.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgl3uT6caPfdIuQfvuKP_O1wd3QjFiKOBLl52aC-G2RgCKEF7FWgo4p7niyyzc1uXM_SR6ZdepAKUtJqgalrZ8QPhrdqhor2MMEbARF_0GxFLnoxe0aMBEpmYnsXm395rK9v62vLM6g7c4P/s320/sinivuokot_010517.jpg" width="320" height="116" data-original-width="720" data-original-height="260" /></a>
<br>Sinivuokot ovat viime vuoden vappupäivältä. Niitä odotellessa.</br>Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-66480278023869905702018-04-07T11:49:00.002-07:002018-04-07T11:49:46.316-07:00Kaupunkilaistunnelmaa pitkiksillä<br>Jokivarren maisemat kyllästyttivät ja olivat jäisiä, Malminkaari kyllästytti ja ihan kaikki tutut reitit kyllästyttivät. Ei huvittanut tepastella samoja tuttuja nurkkia, joiden käännökset ja kuopat osaan kohta ulkoa. Ei ihan tuulesta temmattu sanonta, sillä muutaman kerran olen huomannut jalkojen lähtevän kääntymään johonkin suuntaan, koska mun mielestä pitäisi kääntyä jo. Yleensä olen vähän aikaani edellä, jolloin opas joutuu huomauttamaan, että vasta joidenkin metrien päästä olisi lupa mennä just siihen suuntaan, johon olen jo kovasti pyrkimässä. </br>
<h4>Kesätossuilla bussilipun kera kahville</h4>
<br>Toissasunnuntaina tulin houkutelluksi lenkille kesätossuilla. Ajatus hirvitti, koska on kuitenkin jäätikköjä ja jotain epämääräistä. Uskalsin solmia NB:n nauhat ja ottaa riskin. Hätävaraksi nappasin bussilipun takin taskuun. </br>
<br>Oulunkylän aseman nurkilla tunnustin, että bussilippu on mukana. Tunnustin, etten uskonut selviäväni ilman nastoja. Siitä lähti mielikuvitus lentämään.... Mehän voidaan mennä mihin vaan! Hei, mun tekisi mieli kahvia. Hmmmm.... Niin munkin. Mistä saa kahvia sunnuntaina aamupäivällä? Kalliosta? Mennään katsomaan. </br>
<br>Seikkailtiin hieman Pasilassa ja pyörrettiin ympäri muutaman jäisen kohdan edestä. Lopulta päästiin Mäkelänkadulle, vaikka muutamat vikat metrit olivat jäämäkeä. Tunsin itseni pikkutytöksi, joka luistelee kengillä mäkeä alas, kun äiti ei ole näkemässä. </br>
<br>Elimäenkadun kautta Sturenkadulle ja sieltä kohti Aleksis Kiven kadun kahvila Sävyä. Jes, Sävy on auki. Latte ja croissant maistuivat. Sävy on ihana kahvila ja tarjottavat ovat oikeasti hyviä. No, ehkei ihan kuuluttu sunnuntain kävijöiden stereotyyppiin lenkkivaatteissa. väliäkös tuolla - oltiin kuitenkin maksavia asiakkaita. </br>
<br>Kahvin voimalla kohti Sörnäisten rantatietä. Redissä oli paljon valmista ja ainakin muutama kerros ihan kesken. Näkyi vain hissikuilu eikä ympärillä seinän seinää. Merihaan karuus ja jännä viehätys. HHM:ltä tutun sillan yli Pohjoisrantaan ja lopulta Kauppatorille. En ollutkaan aiemmin juossut Keskuskadulla, josta kipaistiin kohti junalaitureita. Junalla Oulunkylään ja siitä vielä juosten kotiovelle. Matkaa tuli 16,6 kilsaa. Hyvä niin, vaikka 160 min pitkis jäikin vajaan vartin liian lyhyeksi. Kestin urhoollisesti moisen, sillä useimmiten juttu on ollut ihan toisin päin. </br>
<h4>Urbaani olo ja liikaa ihmisiä</h4>
<br>Tänään pitkis laittoi nenän kääntymään jälleen radan vartta kohti keskustaa. Pienen suunnitelman olin tehnyt, mutta päätin katsella, miten minuutit kuluvat ja kilometrit taittuvat. </br>
<br>Pasilan työmaa on raivostuttava! Toiselle puolelle katua. Ai, tässäkin on jotain outoa. Miksi tuo pyörätie tulee yhtäkkiä tähän? No, mihin nyt pitää mennä? Mikä tuo on? Onko tuohon tulossa asuntoja? Pääseekö tästä alas? Pääsee - hei nyt ollaan työmaavapaalla alueella ja nenä kohti Hesaria. </br>
<br>Muutamia liukkaita kohtia, mutta paljon hiekasta ja sepelistä siivottua asfalttia. Punatukkainen asfalttiprinsessa tykkäsi. Lintsi ja kohta, jossa viime kesän HHM:llä päätin hengittämisen olevan täysin yliarvostettua. Ehken kokeile sitä tänä kesänä. Ainakin voin toivoa olevani vanhempi ja viisaampi. </br>
<br>Töölönlahti, Linnunlaulun vanhoja taloja, päiväkoti. Jaa, nyt ollaan väärällä puolella Töölönlahtea. Mistäs täältä pääsee Musiikkitalon nurkalle? Junalaitureiden alla menee tunneli. Elielinaukiolle ja siitä Kansalaistorin kautta Baanalle. </br>
<br>Baanalla oli hienoja uusia graffiteja. Maali tuoksui ja merkittynä oli vuosiluku 2018. Kotona luin, että ne oli maalattu kahden taiteilijan toimesta tällä viikolla. Toisen lempinimi oli vaatimattomasti king of Graffit. </br>
<br>Laskuri näytti, että puoli kahdentoista maissa Baanalla oli mennyt tänään 208 pyöräilijää. Siinä tuli vastaan numero 209. Tämän vuoden aikana pyöräilijöitä oli ollut reilut 77000. Ei vielä paljoa, mutta kesän lähestyessä numerot taitavat kasvaa kohisten. </br>
<br>Merellä paljon sulaa, mutta myös jäätä. Merimakasiini vieressä allas jäässä. Liikennevaloja, mutta vihreinä. Hietalahden torilla muutama kirppismyyjä. Nosturi, Tehtaankadun pää. Urbaani olo, sillä enhän yleensä koskaan juokse täällä. Tässähän tuntee itsensä ihan kaupunkilaiseksi, kun punatukkainen tyttö kipittää meren äärellä ja ihmisvilinässä. </br>
<br>Oih, mikä taivaallinen kahvin ja kanelipullan tuoksu. Jokin kioskin tyylinen auki. Ihmisiä jokaisella penkillä. Kävelijöitä ja lenkkeilijöitä. Yksi, joka alkoi tanssia jalkakäytävällä suoraan nenän edessä. Voihan auringosta niinkin nauttia. </br>
<br>Ursula, Mattolaituri ja HHM:ltä tuttu Siljan terminaalin mäki. SE tuntui pelottavalta. Oliko mäki kutistunut talven aikana? Yhtäkkiä olin ylhäällä eikä tuntunut pahalta. Myönnän, että hengästytti, mutta ei sen ihmeempää. Tuo mäki odottaa yhdeksän viikon kuluttua. En kyllä ole tsekannut, onko HHM:n reitti entisellään. </br>
<br>Hemmetti, miten näitä ihmisiä poukkoilee joka suuntaan ja joka suunnasta. Kävelevät vaatimattomasti 3-4 rinnan. vastaantulija ei väistä milliäkään, vaan tulee suoraan syliin. Puikkelehtimista, matelua ja odottelua. Kurvaus parkkipaikalle ja sieltä kohti Kauppatoria. </br>
<br>Ehkei fiksuin idea juosta Espan kautta lauantaina keskipäivän maissa. No, piti sekin kokeilla. Mikonkadun kautta asemalle. Rautatientorin jääpuisto oli paikoillaan. Jää näytti pehmeältä. Lopulta junalaiturilla ja hyppäys just lähtemässä olevaan junaan. Pukinmäkeen ja juosten muutamat sadat metrit kotiin. </br>
<br>Naapuri tuli vastaan ja ihmetteli, missä kummassa olen ollut. Hän oli nähnyt mun lähtevän vajaan kolme tuntia aikaisemmin. Juteltiin hetki ja matka jatkui kohti kuivaa puseroa, imurointia, palkkaria ja saunaa. </br>
<br>Päivän saldona 17,55 kilsaa ja vain 2,5 minuuttia ylipitkä pitkis. Alan ehkä oppia. Tänäänkin tuntui hassun helpolta. Stoppasin Hietalahden tienoilla juomaan. Ei väsyttänyt, ei tuntunut jaloissa eikä muutenkaan missään. Okei, myönnän junan penkistä noustessa irvistäneeni. Jalat olivat yhteistyöhaluttomat, kun olivat saaneet istua vartin. Taisivat viikon lenkit painaa alla ja olihan tuossa hetkessä takana se 17 kilsaa, kun asemalta kotiin on vain vähän yli puolikas kilsa. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgw5wv-qomfM8lpRKRgmlDhR9DMiINAsFGC3aVk2EEPz54rV0pqEhSsMy1y7GwoPTKfuYKslfJik3miOqZTpQtYQlWPbkmSuqyx4C8fi-UyiRq1q0W5GSVahBjSP6AV-WZ7YL47i6betMTD/s1600/jatkasaari_nosturi_7051.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgw5wv-qomfM8lpRKRgmlDhR9DMiINAsFGC3aVk2EEPz54rV0pqEhSsMy1y7GwoPTKfuYKslfJik3miOqZTpQtYQlWPbkmSuqyx4C8fi-UyiRq1q0W5GSVahBjSP6AV-WZ7YL47i6betMTD/s320/jatkasaari_nosturi_7051.jpg" width="320" height="116" data-original-width="720" data-original-height="260" /></a>
<br>Kuvassa Jätkäsaaren maisemia nostureineen kaikkineen. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-62464933273460570762018-04-01T08:42:00.002-07:002018-04-01T08:42:43.048-07:00Juoksumaton kirous<br>Maaliskuun aikana olen taipunut juoksemaan muutamia reippaita matolla. Työpaikan salilla on oikeasti hyvä matto, mutta se ei tosiaan takaa minkäänlaista inhimillistä suhdetta meidän välillä. Irvistelen ja mutisen sille, mutta se ei ole moksiskaan. Nököttää vain paikoillaan, piippailee nappuloita painellessa ja surisee tasaista tahtiaan. </br>
<br>Viime viikkoina olen ollut useamman kerran tosiasian edessä, että ulos suunnittelemani lenkki joko peruuntui tai ei vain onnistunut. Toisaalta ulkona ei houkutellut reippaita juosta, koska jäätikköä riitti ja lämpötila pysytteli pakkasella. </br>
<br>Ulkona olen juossut pk:ta ja pitkiksiä. Muutamat kävelylenkitkin olen ehtinyt tehdä. Yhden jälkeen kohtasin tämän hurmaavan labradoodlepojan.</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh11Dbi6USLFT3zcwY9WyKGSQ1LYdkAVMDAvUCBHveqGIzqVn4nxD61rOYZmCbnCHUMpVzUREpXuRsXXiRgFkaGouzo0PkyfRpPLjvKX6KyhbBAbbLxcM3OzNDWW9uI5gD_WMVJd2_dscLE/s1600/Elmo_110318.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh11Dbi6USLFT3zcwY9WyKGSQ1LYdkAVMDAvUCBHveqGIzqVn4nxD61rOYZmCbnCHUMpVzUREpXuRsXXiRgFkaGouzo0PkyfRpPLjvKX6KyhbBAbbLxcM3OzNDWW9uI5gD_WMVJd2_dscLE/s320/Elmo_110318.jpg" width="240" height="320" data-original-width="1200" data-original-height="1600" /></a>
<br>Kuvassa pidän sylissä vaaleaa labradoodlen pentua.</br>
<br>Ekan reippaan kävin juoksemassa matolla puhtaaseen kiukkuun ja kertakaikkiseen ärsytykseen. Sitä ennen olin ehtinyt paiskoa muutamat kaapin ovet, kirota kiitettävästi ja sanoa kahvitauolla työkavereille, että piristäisivät mua. Piristäminen onnistui, sillä kahvikuppien kera päädyimme joihinkin mystisiin uudelleensyntymiskeskusteluihin. Niissä ihmisestä tuli kuoltuaan orava, oravasta kuoltuaan jotain muuta ja lopulta päädyttiin takaisin ihmiseen. Elämän kiertokulku - hmmm.....</br>
<br>Olin lähdössä avustajani kanssa lenkille töiden jälkeen. No, influenssa iskee äkkiä ja voimalla. Ei sille kukaan mitään voi. Onneksi työhuoneeni vaatekaapin kätköissä on sekalainen varasto kaikkea hätävaravaatetta - myös treenivaatteita. Siispä trikoot ja toppi päälle, lenkkarit jalkaan ja matolle. Ei mitään suunnitelmaa vaan ainoa tavoite parantaa omaa mieltä vielä lisää. Lopulta juoksin 40 min reippaan ja verkkoineen reilun tunnin. </br>
<br>Pari muutakin reipasta ja parit vedot olen samaisella matolla käynyt taaplaamassa. Viikolla yhtenä aamuna edessä oli 50 min reipas. Alkuverkan aikana päätin, että juoksen siitä puolet. Enempää ei tarvitse. Puolivälissä päätin, että viisi minuuttia vielä. Aika kului viisi minuuttinen kerrallaan. Kun jäljellä oli yksinumeroisia minuuttilukuja, ei sitä voinut kesken enää jättää. Voittajafiilis, kun koko hemmetin 50 min oli takana. Otin vielä riskin ja naputtelin maton hitusen kovempaan vauhtiin kuin alkuun ajattelin. Kai mietin, että vauhti kompensoi, kun jätän puolimatkassa kesken. </br>
<br>Salilla oli pari talossa toimivien muiden firmojen työntekijää. Pyysin heitä silmällisinä katsomaan, kuinka pitkän matkan olin aamun kunniaksi kipaissut. Oli siinä mennyt 9,4 kilsaa. Miehet lupasivat hakea kottikärryt ja kuskata mua niissä pukkarin kautta yläkertaan. Ei hassumpi idea. Tämän he keksivät, kun sattumalta näkivät mun olleen matolla noin tunnin ja vartin. Sitä en tokikaan olisi kertonut, koska matkahan mua vain kiinnosti. No, kottikärrykyyti olisi siinä hetkessä sopinut, sillä melkoisen poikki aamuhuvistani olin. </br>
<br>Olen koettanut selvittää, miten mattoja ulkoilma lopulta vastaavat toisiaan. Yksi puhuu prosentin kulmasta. Toinen puhuu kahden prosentin kulmasta. Kolmas ei oikein osaa sanoa. Ota siitä sitten selvää. </br>
<br>Käytännössä matolla juostessa mun kädet on pois pelistä. En pysy matolla mitenkään päin, ellen pidä käsillä tuntumaa etutankoon. Hartiat yritän rentouttaa, mutta väkisin ne välillä jännittyvät, vaikkeivät korviin nousekaan. Käsistä en saa apua, joten uskon sen vaikuttavan jotain. </br>
<br>Pitkäperjantaina nostin kulmaa yhden pykälän. Ei aavistustakaan, mitä se prosenteissa olisi. Kyllä - pitkäperjantaina työpaikalla! En ollut edes ainoa, vaan puolivälissä omaa treeniä salille alkoi tipahdella naisia toisensa perään. Musat päälle ja treenibiletys oli valmis. Yksi nosteli puntteja, yksi souti ja minä kirosin ohjelman kymmenen minuutin vetoja. Niitä oli vain kaksi, joista eka tuntui tosi vaikealta. Vauhtina 7:30 oli tuttu näihin bileisiin, mutta jotenkin ekan vedon minuutit matelivat tuplahitaasti. Toka meni paljon paremmin ja helpommin - ehkä siksikin, että oli myös vika. </br>
<br>Yhden plussan olen mattojuoksusta löytänyt. Vauhti ei taatusti poukkoile. Kun sen johonkin naputtelen, siinä se pysyy. Ulkona en saa koskaan juostua niin tasaisesti, vaan väistämättä vauhti hyppii milloin isommassa ja milloin pienemmässä aikaskaalassa. Jos tästä on jotain iloa ja hyötyä kesää ja syksyä ajatellen, kestän urhoollisesti. Ehkä mattokin kestää mua, vaikka sille irvistelen ja mulkoilen pahasti. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-51220971790093186452018-03-11T09:44:00.002-07:002018-03-11T09:44:35.552-07:00Pakkasraja tuli vastaan<br>Helmikuun pakkaset laittoivat miettimään sisäliikuntaa. Kävin joitain kertoja cyclingissä, joka oli hauskaa vaihtelua. Edellisistä polkemisista on sen verran aikaa, että satula kipeytti takapuolen. Onneksi valitsin vain 45 minuutin tunteja - 60 minuuttia olisi voinut olla liikaa. </br>
<br>Pieni ahdistus alkoi hiipiä mieleen, kun oivalsin kesän ja HHM:n olevan vaarallisen lähellä. Alkuvuoden aikana olen skipannut lähes kaikki reippaat tai kovat lenkit. Ei ehkä viisasta, mutta oman tekemiseni kanssa on elettävä. Cyclingissä nostatin sykettä niin ylös kuin se tuntui nousevan. Hyödynsin ylämäet, vastatuulet ja kiihdytykset. Leikin vastuksella ja leikin polkemistahdilla. Missään tapauksessa tuo ei ole sama kuin juosten tehty treeni. Silti haluan uskotella itselleni, että se antoi jotain sellaista, joka on jäänyt uupumaan viimeisten parin kuukauden aikana. </br>
<br>Helmikuun vikana päivänä peruin ensimmäisen kerran lenkin muun syyn kuin sairastumisen vuoksi. Pakkaslukemat olivat tuulen kanssa sellaisia, ettei musta olisi ollut ulkoliikuntaan. Poika huomautti, että nytkö äidillä tuli raja vastaan. Hän totesi mun juoksevan mitä hulluimmissa säissä - kaatosateessa, lumipyryssä ja vaikka missä. Pakkanen ja tuuli olivat se, joka vei voiton punatukkaisesta tytöstä. Kun mittari näytti tuulen kanssa jotain -22 - -28 tunnetta, nostin kädet ylös ja annoin periksi. </br>
<br>Hengityksenlämmitin on ollut korvaamaton apu. Sekään ei olisi pystynyt jelppaamaan enää tuossa. En halunnut riskeerata terveydellä enkä halunnut yskiä koko lenkkiä. Mieluummin olin varovainen ja pidin itseni terveenä. </br>
<h4>Vetoja hengityksenlämmittimen kanssa - huh!</h4>
<br>Tämän viikon maanantaina olin päättänyt kokeilla, onnistunko juoksemaan edes muutaman vedon hengityksenlämmittimen kanssa. Ohjelmassa viikolle oli merkattu 10 kappaletta kahden minuutin vetoja. Melkoinen urakka, jota lähdin rohkeasti kokeilemaan. </br>
<br>Valitsin baanaksi jälleen Pukinmäenkaaren ja Veisteen nurkat. Siinä on typerä pätkä ja paljon autoliikennettä. Mutta mutta.... Siinä on myös hyvin vähän jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Ehkä just siksi, että pätkä on äärimmäisen tylsä. </br>
<br>Ekan lähdin testaamaan varovasti ja keskariksi sain 7:14. En oikein osannut hahmottaa, miltä tuntui. Ei yskittänyt, mutta hengityksenlämmitin tuntui aavistuksen ahdistavalta. Päätin, että 10 % on tehty ja 90 % jäljellä, joten uudestaan. </br>
<br>Puolivälissä aloin olla aika poikki ja epäilin, pysyykö nousujohteinen sarja loppuun asti. Saila pohdiskeli vauhteja ja havitteli nousujohteisuutta ehkä muakin pontevammin. Seiskan ja kasin kohdalla oli tulla seinä vastaan. Jostain löysin päättäväisyyttä ja sekuntipelillä sain kuitenkin keskarin aina edellistä kovemmaksi. Vitosen ja kutosen keskareiden eroa oli huikea yksi sekunti ja seuraavien välillä jopa kaksi. Sitten taisin piristyä, vaikka kaksi vikaa olivat tosi vaikeita. Syke oli taatusti lukemissa, joita kesäkelillä on vitosella alkavissa vetovauhdeissa. Nyt vitosella alkava oli kaukana, mutta syke ei sitä ymmärtänyt. </br>
<br>Sisulla ja ties millä pakersin loppuun asti. Vikan puolivälissä olin aikeissa heittää hanskat tiskiin. No, ei kai sellaista voi tehdä, kun takana on 1140 sekuntia ja jäljellä 60. Vaikka olin aivan poikki, onnistumisen fiilis oli huima. Ekan ja vikan vedon keskarin ero oli lopulta 1:02 ja nousujohteisuus kesti viimeiseen askeleeseen saakka. Eka meni keskarilla 7:14 ja vika 6:12. Ekaa lukuun ottamatta kaikkien keskari alkoi kutosella. </br>
<br>Jälkikäteen katselin, millaisia kaksiminuuttisia olin kipittänyt itsenäisyyspäivänä, jolloin samanpituisia oli viimeksi ohjelmassa. Yllätyin, että silloin juoksemastani kuuden satsista vain kaksi vikaa olivat keskareiltaan nopeampia kuin tämän viikon vedot. Keli oli eri, lämpötila oli eri ja vetojen määrä oli eri. Muistan, että vika oli silloin tosi tiukka, mutta kokonaissetti oli helpompi kuin tämänviikkoinen. No, tyytyväinen saan kaikesta huolimatta olla. </br>
<br>Päätelmänä on, että hengityksenlämmittimen kanssa voi juosta vetoja, kunhan ne eivät ole pitkiä eikä niitä ole loputtomasti. Todennäköisesti niin maksimeilla vikat pari menin, ettei tuon enempään olisi voimia riittänyt. En myöskään usko, että kahta minuuttia pidemmät olisivat onnistuneet. Ehkä tärkein anti oli psykologinen, sillä sain tehtyä jonkun kovan ja sain sen tuntumaan kovalta. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-3966181937531575802018-02-24T11:17:00.000-08:002018-02-24T11:19:28.299-08:00Hengityksenlämmittimen testailua<br>Kovin ovat päivät karanneet töihin, lenkkeihin, kaikenlaiseen elämään ja arjen rientoihin. Ajattelin, että olen naputellut ajatuksiani tänne ihan just. No, se ihan just näyttää olevan yli kuukausi sitten. </br>
<br>Viime vuodenlopulla aloin tuskaantua lenkeillä yskimiseen ja limaisuuteen. En saanut aikaan tehdä asialle mitään. Hirvitti, jos astmalääke ei auta ja jos sitä tai tätä tai tuota. Pelotti, etten ehkä voikana juosta läpi talven. Oli helpompaa laittaa hetkeksi pää pensaaseen ja koettaa selvitä lenkit mahdollisimman vähällä yskimisellä. Välillä onnistui tosi hyvin ja välillä ei yhtään hyvin. </br>
<br>Tammikuun lopulla luin Facebookin astma-ryhmästä hengityksenlämmittimistä. Olin siitä pari talvea sitten yhdeltä ystävältä kuullut, mutta jotenkin asia oli kadonnut mielen syövereihin. Luin keskusteluja ja ihmettelin kokemuksia. Kysyin ystävältäkin neuvoa ja käyttökokemuksia. </br>
<br>Hiemanb huuhaana tuota pidin. Miten muka joku tuollainen suun ja nenän eteen laitettava systeemi voi helpottaa yskimistä ja lenkkeilyä? Niin varmaan. Kaikkea kuuleekin. Positiivisia kokemuksia oli niin paljon, että mietin kokeilun kenties sittenkin kannattavan. Vaikka huuhaatahan se tietty on eikä ainakaan sovi mulle. </br>
<br>Yllätyin, että <a href=" http://www.jonas.fi ">Suomen Jonas </a> on tehnyt hengitysilmanlämmittimiä 1980-luvulta lähtien. Ajattelin, että tämä on jokin viime vuosien juttu. Jonaksen hengityksenlämmitin on tehty polyeteenivaahdosta ja teräsverkosta. Ulos hengittäessä sen kennot lämpenevät ja sisään hengittäessä ne luovuttavat sitoutuneen lämmön ja lämmittävät hengitysilmaa. </br>
<br>Tammikuun lopulla tilasin Suomen Jonaksesta hengityksenlämmittimen ja siihen mukana tulevan merinobuffin. Rastitin kohdan ulkoilu ja urheilu ja jäin jännäämään, mitä posti mulle kiikuttaa. Tilaus tuli hurjan äkkiä ja pääsin testaamaan tuotetta heti postista haettuani. </br>
<br>Buffi on hyvä. Siinä on takana kiristysnauha, jolla sen saa sopivan tiukalle. Hengityksenlämmitin on palanen, joka asetellaan nenän ja suun eteen. Nenän kohdalla on pieni klipsin tyylinen, jolla sen saa kiinnitettyä jotenkin. Lisäksi buffi pitää sen paikallaan. </br>
<br>Yskiminen väheni merkittävästi. Hengittäminen oli kuitenkin tosi raskasta. Tuntui, etten vain saa happea. Samalla tiesin, että happi kyllä kulkee. Tunsin, että tukehdun ja ahdisti. Enemmän tuo oli tunne, sillä inhosin ajatusta, että jotain on nenän ja suun edessä. </br>
<br>Muutamat lenkit tuon kanssa juoksin. Hengittäminen oli raskaampaa ja syke nousi reilut kymmenen pykälää. Viime viikon sunnuntaina onnistuin pitkiksellä saamaan keskisykkeen likelle aerobista kynnystä vain siksi, että hengityksenlämmitin oli matkassa mukana kaikki 2,5 tuntia. </br>
<br>Toimi ja ei toiminut. Tiesin, että auttaa. Ahdisti, koska syke nousi ja hengittäminen oli raskasta. Plussat ja miinukset kamppailivat toisiaan vastaan. Ilman buffia hengityksenlämmitin ei pysynyt paikallaan, joten vaihtoehto buffi pois oli mahdoton. Parhaiten se pysyi aloillaan, kun buffi oli nenään asti. Helpompi oli hengittää, kun buffi oli vain suuhun asti. Ei, juu, ei, juu, ei.... En mä tiedä. </br>
<br>Olin jo aikaisemmin lukenut Jonaksen tekemästä Jonasportista, joka on tarkoitettu erityisesti urheiluun talvisissa lämpötiloissa. Ynnäilin, etten kai mitään menetä, vaikka kokeilen. Hintaa oli vajaa neljäkymppiä, joten en tuosta konkurssiin mene. Kun testaan, ei ainakaan jää pohdituttamaan, olisiko kannattanut.</br>
<br>Tilasin Jonasportin sunnuntaina ja postipaketti oli haettavissa parin päivän kuluttua. Olin mennä solmuun tarrojen kanssa ja lopulta kahlitsin hiuksenikin Jonasportin tarrakiinnitykseen. Auts, kun niitä irrottelin. </br>
<br>Tänään lähdin pakkasaamunlenkille auringon paistaessa ja mittarin näyttäessä -15. Pohjoistuulen kera tunne oli -23. Hrrr..... Vaatetta päälle ja operaatio näin kiinnitän uuden hengityksenlämmittimen käyntiin. </br>
<br>Vantaanjoen vartta kohti Vanhankaupunginkoskea ja sieltä Koskelantietä Mäkelänkadulle, Puu-Käpylän läpi radan varteen ja lopulta 11 kilsan jälkeen kotiovella. Ja hei - se toimi! Hengittäminen oli helppoa. Tarrakiinnitys pysyi paikallaan enkä solminut itseäni siihen. Yskiminen lakkasi lähes täysin. Hengityksenlämmitin pysyi paikoillaan. Syke nousi, mutta ei niin paljon kuin toisen version kanssa. </br>
<br>Avustajani katseli, että Jonasportissa suuaukko on jotenkin isompi. Lisäksi se näytti hänestä näppärämmältä. Kommentoipa myös sen, että mun puhe kuului eri tavalla ja ylipäätään mun elämä tuon kanssa näytti helpommalta kuin sen toisen version kanssa. </br>
<br>Pankkirosvon ja avaruusolion yhdistelmältä tuon kanssa näytän, vaan väliäkö sillä. Tärkeintä, että voin hengittää, voin olla lenkillä yskimättä ja voin juosta myös pakkasella. Huomenna uusi testi. Jos tulos on yhtä positiivinen kuin tänään, otan Jonasportin vakiokäyttöön pakkasilla. Sen toisen jätän kävelylenkeille ja rauhallisempaan ulkona liikkumiseen. Huomenna näen senkin, juokseeko ystävä lujaa pakoon, kun kuvittelee mun olevan jokin avaruusolio. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-71290812651652559962018-01-21T09:41:00.002-08:002018-01-21T09:41:42.613-08:00Lumipyrytyttö lenkkeilee<br>Taisi tulla talvi - ainakin siltä keskiviikkona töiden jälkeen tuntui. Olin tehnyt viikolle hienon lenkkisuunnitelman, jolla saan pidettyä Excelini ja itseni tyytyväisenä. Keskiviikolle olin ajatellut 35 minuutin reipasta, sillä olin palautunut maanantain vedoista ihmeen hyvin. </br>
<br>Aamulla ja päivällä tuuli ja ihmettelin työpaikan pihassa, lähtisinkö lentoon vai menisinkö ovesta sisään. Kahden vaiheilla olin, sillä niin paljon puhuri iski suoraan kohti. Maa oli lumeton, joten ei kai sääennuste ehdi toteutua ennen neljää. Ei kai...</br>
<br>Työkaverit vinkkasivat, että vähän tuota lunta näyttää tulevan. Taisivat pitää mua seonneena, kun kiirehdin lenkkarit jalassa ulos. Hieman olin alkanut epäröidä ja tein ajatuksissani suunnitelmanmuutosta. Ehkei tänään kuitenkaan reipasta. Juu, tosiaan ei!</br>
<br>Mietittiin avustajani kanssa, missä oltaisiin suojassa tuulelta. Lähdettiin kohti Myllypuroa, joka oli varmaan viisaampi päätös kuin merenrantaan suuntaaminen. </br>
<br>Lunta, lunta, lunta ja lisää lunta. Voi taivas, miten sitä oli. Lunta edessä. Lunta takana. Lunta sivulla. Lunta suussa. Lunta pipossa. Lunta silmissä. Lunta, josta ei vain tullut loppua. </br>
<br>Myllypuroa ristiin rastiin, Metropolian työmaan kiertäminen, Liikuntamyllyn parkkis ja vähitellen kohti voimalinjojen alla kulkevaa kävelytietä. Kumma juttu, miten vähän oli muita kulkijoita. Edes koiranulkoiluttajia ei näkynyt. Voimalinjojen alla tuli sentään vastaan yksi sauvakävelijä. </br>
<br>Vauhtia ei kannattanut edes miettiä. Ei siinä puuterilumessa ja pöperössä päässyt mihinkään. Ylämäki kohti jotain huoltoasemaa ja Vartsikan Alepaa. Mäkeä riitti ja riitti. Syke pilvissä ja henki ei kulje. Yskittää. En uskalla pysähtyä tai piipahtaa huoltsikalla sisällä, sillä sitten en lopeta yskimistä seuraavaan varttiin. Kotona katsoin, että yksi puolen kilsan pätkä oli ollut sykkeiden puolesta vk2:lla - taisi olla tuo ylämäki. </br>
<br>Lopulta Itiksen Prisma. Liikennevaloista yli ja Turunlinnantietä kohti työpaikkaa. Inhoan ihmisiä, jotka taivastelevat suojatiellä. Kun valot vaihtuvat, sitten mennään eikä ihmetellä. Inhoan ihmisiä, jotka kävelevät jalkakäytävällä monta rinnan ilman aikomustakaan väistää. Illalla puuskahdin, etten ikinä koskaan milloinkaan enää juokse Turunlinnantiellä. En! Kärsivällisyyteni alkoi loppua ja tunsin, miten ärsytys nostaa päätään. Sanoin avustajalle, että nyt alkaa mennä yli mun sietokyvyn. En ärsyyntynyt ilmasta, vaan ärsyynnyin autoista ja poukkoilevista ihmisistä. Ärsyynnyin jalkakäytävästä ja siitä, ettei voinut mennä jonnekin kauas pois niiden kaikkien säntäilevien tyyppien seasta. </br>
<br>Työpaikan ovella matkaa oli takana vähän reilut 11 kilsaa ja aikaa olin käyttänyt noin 102 minuuttia. Putsailin pahimmat lumet pois ja lähdin kapuamaan 112 porrasta kohti työhuonetta. Punatukkainen lumityttö taisi tiputella mennessään lunta ja vettä joka puolelle. Vaan olihan lumityttö käynyt lenkillä. </br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhwnQg_TI3tQvRZt6LbylU6rgSFX0BMOZKzUDpXNcsQDfQd90h-wBa3PCf-TWAhr87E_u2eYz47V8sstnuIZYYM7nFoClhZDKDx6R-0TEzZHx7qN2fPQ8UnuRJGbbL6uOgxlzF5cKQtwP7b/s1600/luminen_puu_7665.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhwnQg_TI3tQvRZt6LbylU6rgSFX0BMOZKzUDpXNcsQDfQd90h-wBa3PCf-TWAhr87E_u2eYz47V8sstnuIZYYM7nFoClhZDKDx6R-0TEzZHx7qN2fPQ8UnuRJGbbL6uOgxlzF5cKQtwP7b/s320/luminen_puu_7665.jpg" width="320" height="116" data-original-width="720" data-original-height="260" /></a>
<br>Kuvassa luminen puun oksa</br>
<br>Koko illan olin tosi väsynyt. Tuntui, ettei ole voimia mihinkään. Vähän venyttelin ja koetin syödä, jotta voimat palautuisivat. </br>
<br>Tiesin, ettei ole kaikkein viisainta juosta heti seuraavana aamuna. Vaan ei aina tarvitse olla viisas. Torstaiaamun lenkki li voimattominta menoa pitkään pitkään aikaan. Jalat olivat järkyttävän kipeät. Etenkin etureidet tuntuivat ja askel oli tosi voimaton. Lumessa rämpiminen kävi työstä eikä siitä ollut tulla mitään. Auratut pätkät olivat parempia. Voi, olisipa se Sahaanjankadun jalkakäytäväkin ollut aurattu. Syke nousi jokaisessa ylämäessä ja jalka ei tahtonut nousta. </br>
<br>Selvisin ja kaikesta huolimatta oli virkistävää aloittaa päivä ulkoilman ihmettelyn jälkeen. Töissä kipusin rappuja kuin hidastetussa filmissä. Jalat eivät vain nousseet askelmalta toiselle. Kaikki voima oli pois ja jokainen askelma tuntui vuorelta. Onneksi töiden jälkeen oli hieroja, joka hieman elvytti väsyneitä koipia. </br>
<br>Eilen aioin kokeilla uudemman kerran viikon reipasta. Kokeiluksi sekin jäi. Jokivarsi oli aurattu, mutta pakkanen laittoi keuhkot koville. En halunnut yskiä koko aikaa enkä halunnut rasittaa keuhkoja liikaa. Parin kilsan jälkeen päätin, että reippaan sijasta juostaan pitkis. Väitän viisaaksi päätökseksi, sillä muuten pitkis olisi jäänyt juoksematta. Eihän lumipyryn sävyttämä 102 minuuttinen ole sama kuin 130 minuutin pitkis. </br>
<br>Vantaanjoki oli paikoin jäässä ja paikoin aivan sula. Sorsia, lapsia pulkkien kanssa, pari hiihtäjää ja kaunista talvimaisemaa. Helsingin pitäjän kirkonkappelin kellot kumahtelivat. Rauhoittava ja levollinen tunne, vaikka kelloissa oli jotain surumielistä. Hyvin aurattua baanaa ja alamäkeäkin, joten vähän lisää vauhtia. Nostin sykettä pariksi kolmeksi kilsaksi. En reippaan tasolle, mutta aerobisen kynnyksen nurkille kuitenkin. Se tuntui hyvältä eikä yskittänyt, kun tuuli tuli takaa.</br>
<br>Nautin matkasta, vaikka nälkä alkoi huudella viestejään. Nastat olivat tarpeen ja Oulunkylän liittymän liikennevalot suosivat lenkkeilijää. Loppuverkaksi imurointi ja sauna. 15,1 kilsan jälkeen oli ihana nostaa jalat kohti kattoa ja lepuuttaa väsymystä pois. Aika hyvin arvioin, sillä sain pitkiksestä vain kuusi minuuttia ylipitkän. Mainio suoritus arviointivirheiden mestarilta. </br>
<br>Saunassa hiljaista, lämmintä ja rauhallista. Muutama lapsi kulki pihalla ja nautti talvileikeistä. Suihkussa astma muistutteli olemassaolostaan, sillä taisi pakkanen ja sauna olla sille kinkkinen yhdistelmä. Vartin verran otti henkeen ja huimasi, vaan sitten olo koheni ja maailma oli jälleen oikein päin. Jatkossa tiedän olla varovaisempi pakkaslenkin jälkeen saunoessa. Ehkä otan maltillisemman löylyn tai lyhennän löylyssä makoiluaikaa. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-4106529873232640072018-01-14T09:42:00.001-08:002018-01-14T09:42:42.857-08:00Onko kukaan nähnyt yhtä motivaatiota?<br>Olen käynyt salilla reilun viisi vuotta yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Taukoja on ollut muutama, kun olen keskittynyt vain juoksemiseen jahdaten aikatavoitetta jossain lappujuoksussa eli suomennettuna kolmena syksynä Kaarinassa. </br>
<br>Olen tykännyt aamusaleista ja siitä, että voin ja saan tehdä treenin ennen työpäivää. Helppoakin se on, kun voin käyttää työpaikan salia. Se on pieni, mutta kaikki tarpeellinen löytyy. Ja onhan pienellä salilla helppo liikkua, kun kaikki on vain muutamien askelten etäisyydellä.</br>
<br>Meitä on ollut muutaman ihmisen porukka, jotka olemme aamuisin salilla uurastaneet. Kokoonpano on vaihdellut päivän ja vuodenajan mukaan, mutta samat tutut naamat sinne ovat ilmestyneet vuodesta toiseen. Satunnaisesti on mukaan tullut uusia, jotka ovat jääneet tai kadonneet muutaman viikon jälkeen. </br>
<br>Olen vaihdellut ohjelmia ja kehitellyt uusia. Saliohjelmapohjia on vaikka miten, joten vaihtelua on löydettävissä. On enemmän laitteilla tehtävää ja on enemmän vapailla painoilla tehtävää. Hyvin olen viihtynyt ja ehkä jotain tulostakin on syntynyt. </br>
<br>Vaan nyt... Mulla ei ole mitään motivaatiota mennä salille. Ei huvita nostella puntteja. Ei huvita istua jalkaprässiin. Ei huvita lämmitellä crossarilla. Ei huvita ajatella, mitä tekisin ja millaisen ohjelmarungon rakentaisin. Ei huvita eikä kiinnosta. Ajatuskin siitä, että menisin salille nostelemaan jotain typeriä puntteja on vastenmielinen. </br>
<br>Jotain lihaskuntoa on tehtävä, sillä ei tässä iässä parane sitä kokonaan skipata. Olen nelisen vuotta sitten ottanut eron bodypumpista. Sitä alkoi tulla korvista ulos ja jotenkin tykkäsin paljon enemmän salitreenin vapaudesta. Nyt olen jopa miettinyt, että voisihan pumpia käydä kokeilemassa. Tähän asti se on ollut ei ikinä koskaan enää -kamaa. </br>
<br>Eilen kävin jälleen shapessa ja alkuun otin vielä corenkin. Heittäydyin ihan hurjaksi, sillä tein lihaskuntojuttuja jotain 80 minuuttia. Nautin siitä, ettei tarvinnut ajatella. Oli ihanaa, kun ohjaaja sanoi, mitä tehdään ja sitten vain tein. Tosin piti kuunnella tarkkaan, jotta pysyi kärryillä. Paljon oli tuttuja liikkeitä, mutta myös jotain aivan uutta. </br>
<br>Täysin epäselväksi jäi, mitä kummaa coressa tarkoitti koppakuoriainen. Edestakaisin selältään vatsalleen ja takaisin väki pyöri. Kovasti hengästyneiltäkin kuulostivat biisin loputtua. Mulle tuli vain mieleen koppakuoriainen, joka on vahingossa joutunut jalat kohti kattoa ja huitoo avuttomasti koettaessaan pelastaa itseään pois ahdingosta. Kun ei auennut, sovelsin. Tein lankkua ja vuorikiipeilijää ja kai jotain muutakin. Vähän hakemista se oli, mutta pääasia, että tein jotain. No, ensi kerralla tässä coren ohjelmassa tiedän, että koppakuoriaiset jääkööt omaan arvoonsa ja osaan soveltaa suoraan oman liikkeen. Coren tempokin oli kovin nopea, joten hidastin. Elixialla on tuolle jumpalle uusi ohjelman tekijä, jotenmuutos on puhkunut ja tuonut vauhtia lisää. Osalle taatusti hyvä, mutta mulle ei. Teen sitten omaan tahtiini, vaikka se rikkookin yhtenäisen rytmin. Väliäkö sillä.</br>
<br>Jotain olen eilen tehnyt oikein. Vatsalihakset ovat aivan hirmuisen kipeät. Päivän mittaan tunne on vain pahentunut. Enää ei voi edes yskiä ilman irvistelyjä. Myös pakaroissa tuntuu, sillä shapessa kyykkäiltiin ja tehtiin yhtä helpon tuntuista, mutta oikein tehtynä karmean tiukkaa pakaraliikettä. Etureidetkin ovat päivän mittaan heräilleet ja kertoilevat, että taisit tyttö eilen kyykätä. Ei näköjään tarvitse kyykyissä edes lisäpainoja, kun kyykkää riittävän paljon - toistoja oli varmaan muutama sata. </br>
<br>Mutta mutta... Mistä löytäisin sen motivaation? Onko kenellekään tullut vastaan? Tällä hetkellä annan salitreenin olla. En mene, koska ei huvita. Väkisin siitä ei tule mitään ja huvittamattomuus voi vain lisääntyä. Jos pystyisin käymään keskimäärin kerta viikkoon jossain lihaskuntojumpassa, se olisi ideaali. Luultavasti en pysty, joten se on mun hyväksyttävä. Aivan retuperälle en tätä jätä, mutta keventelen ja lorvailen. Uskon, että jokin päivä tuntuu toisenlaiselta. Ehkä tarvitsen syystä tai toisesta tätä just nyt. Voi olla, että muu kuormitus on sellaista, että mieli ja kroppa laittavat stopin salitreenin kohdalle. Kiltti ja tunnollinen Sari sanoo, että ei saa luistaa. Onneksi myös valmentajana työtä tekevä siskoni sanoi, että älä mene.</br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-68506865565911276502018-01-07T11:07:00.001-08:002018-01-07T11:07:18.844-08:00Jotain uutta ja jotain tuttua<br>Vuoden ekan viikon kilsat yllättivät. Oma tuntuma on, että viikkokilsat ovat pyörineet yleensä jossain kolmenkympin tienoilla. En ole niitä aikoihin seurannut, vaan taidanpas katsoa muutaman viikon, onko todellisuus jotain muuta kuin luuloni. Tälle viikolle juoksin neljä lenkkiä ja kilsoja kertyi 43. </br>
<br>Vuoden voi aloittaa vaikka vedoilla. Sen voi aloittaa vedoilla aamusella ja itselle uudella setillä. Ennen joulua luin ohjelmaa eteenpäin ja kummastelin rakkaan Excelini solua. Siinä tosiaan luki kaksi 10 min vetoa ja 5 minuutin palautus. Luin ja luin, mutta numerot eivät muuttuneet. Ei mulla ole tällaista koskaan ollut! Tässä on ihan taatusti kirjoitusvirhe. </br>
<br>Laitoin Harrille viestin ja ihmettelin, onko todella näin, mitä Exclistäni luen. Ei ollut kirjoitusvirhettä, joten ei auttanut. Tosiasia oli myönnettävä ja tuollaiset ihmevedot juostava. En ole ikinä juossut kuin pisimmillään viiden tai kuuden minuutin vetoja. Kuinka ihmeessä mystinen kymmenminuuttinen edes juostaan? Se on eri kuin lyhyt reipas. Se on eri kuin vaikka viiden minsan veto. Ei mulla ollut aavistustakaan, kuinka homman hoitaisin. </br>
<br>Lähdettiin Sailan kanssa ennen auringonnousua verkkaamaan Malminkaarta kohti Pukinmäenkaarta. Työmatkalaisia ja joitain pyöräilijöitä. Paikoittain jäistä ja käveltiin. Liikenneympyrä ja nenä kohti veistettä sekä Kehän Oulunkylän liittymää. Tämä pätkä on ehkä kilsan tai vähän alle, joten vaihteen vuoksi pääsen kipittämään edestakaisin. </br>
<br>Ekassa vedossa ei tahdo löytyä vauhtia. Poukkoillaan kaikkea mahdollista reilusti alle seiskasta reiluun kasiin. Mun ajatus oli ollut 7:40, mutta ajatushan ei ole välttämättä todellisuus. Mäkkärin risteys ja käännyttiin ympäri, jottei jouduta ylämäkeen ja Kehän ramppeihin. Alkoi tehdä tiukkaa, mutta pariminuuttia olisi jäljellä. Huh, mikä rutistus. Kai se oli, kun keskari oli kaikkien poukkoilujen jälkeen 7:25. Vaihteen vuoksi jalat veivät ja tavoitevauhti vikisi.</br>
<br>Sydän hakkasi ja palautumiseen meni aikaa. Viisi minuuttia ei ollut yhtään liian lyhyt. Taas ympäri ja kohti Mäkkärin risteystä. Saila kertoi uudenvuodenaaton lenkkeilystään Hesan keskustasta Kirkkonummelle, liikennevaloissa kohtaamistaan palomiehistä ja niistä vikoista kilsoista, jotka eivät olleet loppua. Mun uudenvuodenaaton lenkki oli 8,33 kilsaa ja Sailan hurjat 39 kilsaa. </br>
<br>Tokan vedon vauhti pysyy vähän paremmin kuosissa. Poukkoilua, mutta ei yhtä pahasti. Aika pitkään 7:09 tai 7:14. Vikat pari minuuttia ja lähes jatkuvasti alta seiskaa. Alkaa tuntua riittävän tiukalta eli saisi jo loppua. Tiukkahan se oli, kun keskariksi tuli 7:04. Jälkikäteen mietin, että tuolla keskarivauhdilla jaksaisin varmaan pari kilsaa. En ole kokeillut, mutta ainakin teoriassa. </br>
<h4>Kyseenalaista päivänvaloa</h4>
<br>Nautin rauhallisemmasta elämästä joulun ja loppiaisen välissä. Tuntui luksukselta livahtaa töistä ennen kolmea ja juosta reilun tunnin pk edes osittain elämässä ennen auringonlaskua. Vielä hurjemmaksi heittäydyin torstaina, kun pistäydyin aamupäivästä juoksemassa viikon reippaan. Se oli alkujaan tarkoitus juosta vasta perjantaina, mutta aikataulusäädöt muuttivat suunnitelmia. Tiesin, ettei ollut optimaalisin ajankohta vedoista palautumisen kannalta, mutta päätin silti kokeilla. </br>
<br>Sanoin Merituulille, että saadaan juosta päivänvalossa. Kyseenalaista se oli, sillä ei päivä tuntunut valkenevan ollenkaan. Täysin sula Tammisalon ja Hertsikan ranta, joutsenperhe kolmen ruskeaharmaan poikasen kera, omaehtoista elämää viettänyt joutsen kävelytien varren ojassa sorsaseurueen keskellä ja Laajasalon sillan nurkilla kolme melojaa. Ei tuntunut tammikuulta.</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjYnVbEzyzdUzBNGv4TQK5NFsUmPSWtZwde1M7895lQHNyimKTXXrxD5ovMM1vKysQ0_KkL7aVB7iS38oP6XUaPVTUWhGIx4j3V-cfp-XZkhEuyx-HGnGLXNCMobDvU9b27PQnq3Xf7Ry-v/s1600/Meri_ja_kaunis_kivetys_Hertsikan_ranta_040118.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjYnVbEzyzdUzBNGv4TQK5NFsUmPSWtZwde1M7895lQHNyimKTXXrxD5ovMM1vKysQ0_KkL7aVB7iS38oP6XUaPVTUWhGIx4j3V-cfp-XZkhEuyx-HGnGLXNCMobDvU9b27PQnq3Xf7Ry-v/s320/Meri_ja_kaunis_kivetys_Hertsikan_ranta_040118.jpg" width="179" height="320" data-original-width="864" data-original-height="1548" /></a>
<br>Kuva Herttoniemen rannasta. Näyttää tosi talviselta...</br>
<br>Reipas oli puoli tuntia. Verkatessa muistin, että hyvistä aikeista huolimatta avaava jäi ottamatta. Verkka otti vähän henkeen ja pohdin, mitä tästäkin mahtaa tulla. </br>
<br>Ihan puolta tuntia en tainnut reipasta kirmata. Luulen, että 28 minuuttia on lähellä todellisuutta. Tosin olen niin yltiökunnollinen ja -kriittinen, että arvioin tuon luultavasti niin minimiaikaan kuin mahdollista. Juostiin Hertsikan rantaan ja käännyttiin ympäri. Pidettiin parin minuutin kuvaustauko ja tasoittelin hengitystä ja sykettä. Omatunto kolkutti, ettei tällaisia taukoja reippaissa pätkissä pidetä. Ehkei pidetä, mutta torstaina pidettiin. En olisi jaksanut juosta koko pätkää ilman tuota hetken lepuutusta. Niin paljon vedot painoivat koivissa ja kropassa, että parin minuutin levolla sain voimat koottua uuteen rutistukseen. </br>
<br>Datojen vauhdit heittelivät melkoisesti. Musta tuntui, että mentiin alta kasia. Tracker näytti mulle reippaan kilsoiksi 8:06, 7:40, 7:46 ja 7:36. Merituulin mittari näytti hitaampia vauhteja ja sen mukaan mentiin pitkään päälle kasia. En tiedä, mikä oli totuus. Kroppa sanoi, että reilummin alta kasia mennään, mutta mikä siitä oli totta ja mikä kropan väsymystä. Pääasia, että juoksin. Ja pääasia, että sain ulkoilla päivällä, vaikkei sitä valoa juuri ollutkaan. Suihkun jälkeen lounas ja pitkäksi iltapäiväksi takaisin töiden pariin. Piristi ja antoi puhtia iltapäivän puuhiin. </br>
<h4>Loppiaispitkis ja mutalammikko</h4>
<br>Katselin, että kaksi vuotta sitten olen juossut loppiaispitkiksen mittarin näyttäessä yli -20 astetta. Tänä vuonna mittari näytti noin +4. Kaksi vuotta sitten lumi narisi tossujen alla ja vaatetta oli päällä riittävästi. Tänä vuonna oli märkää hiekkaa, muutama pieni jäinen kohta ja vesilammikoita. </br>
<br>Juostiin jokivartta Haltialaan ja kiepautettiin Kartanonkosken kautta takaisin. Ajatuksena oli juosta pari tuntia ja siihen saisin matkaa jotain 13,5 kilsaa. Jäljellä oli pari kilsaa, kun vastaantulija varoitti mudasta. Katsottiin eteenpäin ja uuupppsss..... Reilusti yli yhden valotolpan välin mittainen mutapätkä oli suoraan edessä. Oli siinä kaidetta, mutta näytti liukkaalta ja kävelytie oli kalteva. </br>
<br>Hetki ihmeteltiin ja päätettiin kääntyä ympäri. Mieluummin pidempi lenkki kuin tasapainoilu mudassa. Yhtä aikaa mutaan törmännyt koiranulkoiluttaja teki saman ratkaisun. Tosin koira ei ollut halukas kääntymään ympäri. Käännöksen sijasta se ampaisi lähes äyräidensä yli tulossa olevaan jokeen, koska siellä oli sorsia. Houkutus taisi käydä liian suureksi, vaikka omistajansa oli kyllä tempauksesta ehdottomasti eri mieltä. </br>
<br>Jaloissa alkoi tuntua, kun lähestyttiin junarataa ja kotia. Viisitoista kilsaa oli niin lähellä, että extrakierros oli otettava, jottei jää tyhmästi vajaaksi. Lopulta noin 15,5 kilsaa ja 18 minuuttia yli kahden tunnin. Taisi olla yhä kropassa väsymystä, sillä yllättävän paljon tuntui jaloissa. Oli ihana nostaa saunassa jalat kohti kattoa ja levätä. Taisi tosiaan väsyttää, sillä lämmin sauna oli tuoda nukkumatin. </br>
Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2984515547120634993.post-23384739492043363012018-01-05T10:13:00.001-08:002018-01-05T10:13:11.252-08:00Sinne meni vuosi 2017<br>Kun juoksin vuoden 2017 ekan lenkin pimeänä ja tuulisena tammikuun aamuna, en tiennyt, mitä kaikkea vuosi tuo mukanaan. Ekaa lenkkiä olin odotellut hämmentävän pitkään, sillä elin tuossa hetkessä lähes tammikuun puoliväliä. Kävin loppiaisen aikaan katsomassa aurinkoa, joten lenkkeilyt olivat kävelyjä ja lyhyitä sellaisia. </br>
<br>Kokonaisuutta katsoessa näen kremppoja, ongelmia, epäonnistumisia, ratkaisuja ja elämässä kesäloman jälkeen muutaman onnistumisen. Näen hulluuden highwayn, jota koetin karkottaa juoksemalla ja vähän lisää juoksemalla. Ei varmasti joka hetkessä viisain ratkaisu, mutta lenkkarit ja ulkoilma saivat maailman asettumaan ja ajatukset selkiintymään. Taatusti oli lenkkejä, jotka olisi pitänyt jättää juoksematta. Vaan ei ollut punatukkainen tyttö niin fiksu. Pikemmin hengähdin päivästä ja hengähdin elämästä lenkkarit jalassa jossain kävelyteillä, meren äärellä, jokivarressa tai ihan vain jossain. </br>
<h4>Henkireikä - hyvä ja huono juttu</h4>
<br>Luin vuoden viimeisestä Juoksija-lehdestä ylikuormituksesta. Haastatellun triatlonistin toteamus, että harjoittelu on henkireikä, oli liian tuttu. Just tuota juoksu ja muu liikunta mulle on. Henkireikä ovat myös kirjat ja lukeminen. Ei taida mennä päivääkään, etten lukisi ainakin muutaman sivun. Yleensä iltaisin otan kirjan seuraksi ja rauhoitun sekä usein nukahdan siihen. </br>
<br>Näen, että loppuvuodesta ylikuormituksen riski oli olemassa. Joulukuussa tekaisin kaiken muun elämän ja arjen rinnalla juoksukilsojen kuukausienkan. Se jäänee kohdallani historian kirjoihin, sillä mulle 182,8 kilsaa kuukauden aikana on tosi kova. Tuokin näyttää, että vain juoksin ja juoksin, sillä lenkkejä kertyi joulukuulle 19. Jos en olisi juossut, mitä olisin tehnyt. En tiedä - enkä halua ajatella. </br>
<h4>Kremppoja ja happi loppuu</h4>
<br>Vuotta sävyttivät pari kremppaa ja pahat hengitysongelmat. Maaliskuussa podin komentelevaista selkä-pakarakremppaa. Juoksin muutaman lenkin ja liikuin muuten. Komentelevainen kremppa oli, sillä juoksuvauhdiksi se salli vain 9:00 min/km tai hitaamman. Kun koetin salaa mennä kovempaa, vihlaisu pakarassa palautti järjestykseen. </br>
<br>Keväällä tuntui, että lopetin hengittämisen kaikissa kovemmissa lenkkeilyissä. Cooper meni pahemman kerran pieleen ja Espoo iltajuoksu oli viimeinen pisara. Hankala on juosta, kun ei hengitä. Astman toteaminen selitti paljon, vaikka yhä on vaikea ymmärtää, että tuollainen seuralainen tuli loppuiäksi. Monia asioita pitäisi astmasta selvittää, mutta en vain saa aikaan. Hengittämisen kanssa oli taas loppuvuodesta vaikeaa. En tiedä, miksi. Elättelin toiveita, että helpottaisi ja siltä jopa tuntuu. Ehkä sain jonkin palasen kohdilleen ja happi muistaa taas reittinsä keuhkoissa. No, aika näyttää, miten tuon kanssa elän ja juoksen. </br>
<h4>Helle ja loma juosten</h4>
<br>Loma ja loman jälkeen työkaverien kysymys, mitä tein lomalla. Juoksin - ilmeisesti, kun sydänkesälle tekaisin siihen mennessä elämäni kuukausikilsaenkan 181,83. Kahvittelulenkkejä, hömpöttelylenkkejä ja taattu helle, kun punatukkainen tyttö oli lähdössä juoksemaan reipasta tai vetoja. Tunsin itseni hellemagneetiksi. Vuoden loppumisen lähetessä hellemagneetti oli muuttunut vastatuuli-, kaatosade-, rae- ja räntämagneetiksi. Ei kai kovempia juttuja voi juosta kuin vastatuuleen jossain sateessa. Ja niissä vastatuulissa kävin kumoamassa tuon heinäkuisen kuukausikilsaenkan huimalla yhdellä kilsalla. </br>
<h4>Kolme onnistumista</h4>
<br>Elokuussa Helsinki street run ja mikäs muukaan kuin helle. Matkaan varman päälle vauhdilla, jotta selviän maaliin. Vuoden eka onnistuminen. Se tunne, kun ymmärrät parantaneesi edelliskerran aikaa noin yhdeksän minuuttia. Ja lähdin vain varman päälle. Tuo antoi uskoa, että olen tehnyt jotain oikein. Samaa uskoa valoi syyskuun alussa juoksemani laktaattitseti. Yhä jaksan hymyillä testipalautteen kohdalle, jossa harjoitteluni sanottiin olleen laadukasta ja sillä olleen hyvä vaste. Tuntui upealta kuulla, että on mennyt oikeaan suuntaan oikeilla keinoilla. </br>
<br>Tuli kaarinalainen vesisade ja kaikki kaameat 21097 metriä. Vuoden kolmas onnistuminen odotti maalissa. Se kirjattiin lukuihin 2.49:44, josta olen yhä ylpeä. Ei tosiaan mikään hehkutusaika, kun monet juoksevat pk-lenkkinsä kovempaa. Silti tuo oli mulle yksi etappi kohti seuraavia haaveita ja tavoitteita. </br>
<br>Noihin kolmeen onnistumiseen tiivistyy päättynyt vuosi. Extrana pidän Joulujuoksua, jossa vahingossa huvitellen ja hömpötellen juostiin mulle paras virallisesti kirjattu kympin aika. En lähtenyt mitään hakemaan ja sain kaiken, mitä en edes osannut odottaa. Lisäksi sain viettää iltapäivän ihanien kavereiden seurassa ja nauttia Helsingin joulukuusta vaihteeksi keskustan maisemissa. </br>
<h4>Pahaa hiekkaa</h4>
<br>Uusi kremppa odotti Kaarinan jälkeen. Oli sateinen lokakuu ja joka paikassa märkää hiekkaa ja märkiä kävelyteitä. Oli Vantaan maratonin lauantai ja Tracker hihkaisi korviin matkaa taitetun 13 kilsaa. Jokivarressa märkä hiekka valui alta ja löi punatukkaisen tytön maahan. Mitään ei ollut tehtävissä, sillä hiekka vain valui ja rakensin mennessään railoa, johon lankesin. Nilkkaa podin lähes koko loppuvuoden. Oli helpottavaa, ettei mitään ollut rikki. Se vain vaati oman aikansa ja kasan kärsivällisyyttä. Helpottavaa oli, että koko ajan sain liikkua, mutta mikään tekeminen ei saanut sattua koipeen. Vaan oli se huima tunne, kun itsenäisyyspäivänä sain juosta ekan kovemman treenin tapaturman jälkeen. Silloin tunsin itseni voittajaksi. </br>
<h4>Faktat kasaan</h4>
<br>Vuoden 2017 juoksukilsat ovat 1643,2 ja aikaa sain tähän kaikkeen käytettyä lähes 244 tuntia. Vuoden takaiseen on lisäystä 173,9 kilsaa ja ajallisesti lähes 26 tuntia - hämmentävää. Tossujen nauhat olen solminut 168 kertaa, joka on vain neljästi enemmän kuin vuonna 2016. Lisänä uintia, salia, joogaa, pilatesta ja satunnaisesti muuta. Erilaiseen liikkumiseen käytin elämästäni noin 354 tuntia. Se on mulle paljon.</br>
<br>Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kilometrejä taittaa. Ainoatakaan kilometriä en olisi ulkona juossut ilman näkevää seuraa. Ainoatakaan lappujuoksua en olisi juossut ilman näkevää seuraa. Vuodessa on ollut paljon hyvää ja paljon ajatuksiin kätkettävää. </br>
<br>En tiedä, mihin vuosi 2018 punatukkaisen tytön vie. Haaveita, unelmia ja toiveita, jotka kantavat tai rapisevat tyhjiin. Uusia kujeita ja itsepäisyyttä. Omalle kropalle lupaus paremmasta kehonhuollosta - se olkoon ainoa uudenvuodenlupaukseni. </br>
<br>Aurinkoisia ajatuksia ja hyvää mieltä tulevaan!</br>
<br>Kuva vuoden vaihteen ilotulituksesta</br>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-Q8KcBln45N_Xa3dfYPiMQgv7lp1EpkEHxFycHk-H0YBhL1dEZzEcxZ3913LMzhgSRNmjifcx5E4zbeHqm2UD-iyM8KTFKwn8eHOK90qSyNjn5VPJC6Tg3z_mvTGoEIXgfsaZIMALlLtv/s1600/ilotulitus_010118_5813.jpg" imageanchor="1" ><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-Q8KcBln45N_Xa3dfYPiMQgv7lp1EpkEHxFycHk-H0YBhL1dEZzEcxZ3913LMzhgSRNmjifcx5E4zbeHqm2UD-iyM8KTFKwn8eHOK90qSyNjn5VPJC6Tg3z_mvTGoEIXgfsaZIMALlLtv/s320/ilotulitus_010118_5813.jpg" width="320" height="208" data-original-width="600" data-original-height="390" /></a>Sarihttp://www.blogger.com/profile/17396576201123313021noreply@blogger.com0