sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Katuvarsibaanoja korvista ulos


Otsikko kertonee kaiken jäätikkövaltakunnan vangin juoksureittifiiliksistä. Kävelytiet ovat peilijäätä, röpelöjäätä tai ihan vain jotain jäätä. Niihin ei ole asiaa kuin muutamassa harvassa paikassa. Jalkakäytävät ovat kohtalaisessa kunnossa ja paikoittain oikein hyviäkin. Jalkakäytävät vain tarkoittavat autoteiden varsia, liikenteen hälyä ja kaikkea muuta ajan mittaan tympiinnyttävää.

Kun jäätikkövaltakunta sulaa pois, en vilkaise katuvarsibaanoihin päinkään. En astu jalallanikaan Malminkaarelle enkä taaplaa Pukinmäenkaarta tai Tapanilankaarta mihinkään suuntaan. Pakenen kävelyteiden suojaan ja nautin niiden rauhasta. Nautin hiekan rapinasta, hiljaisuudesta ja just siitä hetkestä, kun saan juosta kesää kohti.

Tammikuun aikana olen oppinut, että Malminkaarella on pituutta hieman yli neljä kilsaa. Olen oppinut, että Pukinmäenkaari on pirun pitkä. Olen oppinut, että Malmin aseman nurkat ovat kolkkoja. Olen oppinut, että Päivöläntietä pääsee Tapanilan asemalle ja siitä eteenpäin vaikkapa Viertolantietä. Olen oppinut, että Tapaninvainiontiellä on vilkas liikenne, vaikka se on asuinkatu ja kadun keskellä on puurivistö.

Roihuvuoresta muistan, miksi se on vuori. Ei pääse unohtumaan, kun kipuaa suunnasta ja toisesta ylämäkeä. Erityisen tappava on Tulisuontien mäki, joka jatkuu ja jatkuu. Itäväylän pauhu on ärsyttävää ja jossain koululaiset odottavat koulupäivän alkua pihalla mekastaen hieman ennen aamukasia. Metro vinkuu, autoilijat ampaisevat milloin mistäkin ja koiranulkoiluttajilla on merkillisesti käyttäytyviä hauvoja.

Vaikka purnaan, olen silti onnellinen, että voin juosta. Jäätikkövaltakunta ei kestä ikuisesti. Tulee päivä, jolloin nastat voi heittää nurkkaan, askel on kevyt ja maailma hymyilee kilpaa rauhallisten kävelybaanojen kanssa. Silloin voi ihmetellä keväistä kaupunkia aamunkoitteessa ja nauttia valoisista illoista.

Jalat kovilla


Jalat ovat olleet kovilla nastoissa ja asfaltilla. Vuoden ekan lenkin juoksin vasta 12.1, kun herättelin itseäni Helsingin talveen ja työarkeen loman jälkeen kirmaamalla itäisen Helsingin maisemissa mukavan aamulenkin. Sen jälkeen kilsoja on tammikuulle kerääntynyt hieman reilut sata. Kaikki asfaltilla ja kaikki nastoilla, joten tiedän juosseeni.

Koetin saada Vellulta hieronta-aikaa, vaan eivät kalenterit natsanneet. Minä onneton en muistanut, että hän tekee kolmena päivänä töitä Arkadiankadulla ja kahtena Nurmijärvellä. Toivotti tervetulleeksi Nurmijärvelle, vaan en minä sinne pääse.

Niskan ja hartiat kävin hierottamassa Iiriksen Aktivossa. Teki hyvää, mutta jalkoihin ei siitä apua ollut. Jalat ja alaselkä ovat nyt oikeasti kipeät. Olen koettanut venytellä ja rullailla. Olen laittanut kylmä-lämmingeeliä ja vaihtanut nastakenkiä Sarvoista Ice bugeihin ja takaisin Sarvoihin. Se on ainoa, jota voin just nyt kenkien kohdalla tehdä.

Eilen tepsuteltiin pari tuntia Pukinmäki-Tapaninvainio-Tapanila-Malmi -nurkilla. Lenkin jälkeen oli taivaallista lämmittää sauna, nostaa jalat ylös ja antaa lämmön vaikuttaa. Alkoholiton olut saunajuomaksi ja lenkin jälkifiilis oli just se, mikä pitikin. Kun oli pari tuntia kierrellyt vesilammikoita, varonut jäätiköitä, jännännyt maastokengissä olevan kaverin liukasteluja, ihmetellyt sumua ja pohtinut valtaisaa nousevien lentokoneiden määrää, tiesi tehneensä viikon pitkiksen. Sumu taisi tehdä sen, että kentältä suurin osa koneista nousi suoraan meidän pään päälle. Lopulta koneisiin turtui, sillä niitä menivarmaan parikymmentä.

Harmaata ja sumuista, mutta samalla oudon lämmintä. Sama jännä leppeys oli ilmassa eilen töiden jälkeen, kun kierrettiin Roihuvuoren mäkiä. Lähtiessä kaunis vaalean violetti iltarusko siivitti matkaa.

Pyramidivetoja juoksukoulussa


Viikolla oli vuoden toka juoksukoulutapaaminen. Eka jäi väliin, kun istuin koneessa matkalla Helsinkiin. Tämänkin aioin skipata, kun lenkin kera olisi mennyt aivan liian myöhään. Ei musta ole juoksijaksi puoli kahdeksan illalla.

Joskus asioiden ääneen sanominen voi olla ihmeellisten käänteiden alku. Lopulta kyselin Harrilta, mitä juostaisiin, kun tehdään treeni ennen teoriaosuutta. Näin sain molemmat ja vuoden ekan kovan treenin sekä tunteen, että taisin kuolla jo ainakin kymmenen minuuttia sitten.

Sailan kanssa juostiin Hiekkaharjun kentän tienoilla pyramidivetoja 1-2-3-3-2-1 -setti. Alla ei ollut yhtään kovaa koko vuonna, joten en tiennyt, mitä odottaisin. Intoa oli ja samalla pelotti, etten pysty mihinkään. Nousujohteista sarjaa tavoittelin ja melkein onnistuin. Kun vertasin samanpituisia vetoja toisiinsa, vain kolmosissa jälkimmäinen oli keskariltaan hitaampi kuin eka. Eroa oli hurjat neljä sekuntia. Viisi vetoa meni ahdistuksen ja mä kuolen nyt -tunteen vallassa. Liukasta, röpelöä ja nastat, mutta silti mentiin.

Vika minuutti oli edessä ja sanoin Sailalle, että alle kutosen keskarilla mennään. Siitä se lähti. Yhtäkkiä kaikki oli helppoa. Ei ahdistanut, ei tuntunut pahalta ja olisin voinut jatkaa ja jatkaa. Toki hengästytti, mutta mukavammin kuin edellisissä vedoissa. Välillä juostiin 5:20 ja Saila lähti tavoittelemaan vitosen alitusta. Siihen sain älähdettyä, että se oli kutosen alitus. Lopulta minuutti täynnä ja keskarina 5:44. Se oli mulle hyvä. Taisi olla niin, että kroppa oli lämmin vasta vikassa vedossa. En keksi, mikä muu selittäisi tunteen, että nyt lähtee.

Tikkurilan lukiolla kuivaa vaatetta, palkkari ja vettä. Teoriaosuudessa puhuttiin myös vetovauhdeista ja vetojen juoksemisen ideasta. Tiedän, että saatan juosta vedot vähän liian kovaa. Ne pitäisi aloittaa kympin kisavauhdin tienoilla olevalla vauhdilla. Sitä en tee. Lähden suoraan kovempaa, sillä jotenkin se tuntuu hyvältä. Olen onneksi oppinut, ettei vetojen jälkeen tarvitse olla puolikuollut väsymyksestä. Sen verran on oltava varaa, että vielä menisi yksi. Vaikea sanoa, oliko sitä tiistaina.

Uskalsin katsoa viime vuoden vetotreenien dataa ja yllätyin positiivisesti. Ei vauhti ollut kadonnut mihinkään. Palautuminen vetojen välissä oli huonompaa ja juoksu tuntui pahemmalta, mutta muuten kaikki oli kohdallaan. Noita tunteita en ihmettele, sillä koko alkuvuoden olen juossut rauhakseen. Edelliset vedot pinkaisin välipäivinä ja silloinkin liukkaita kohtia varoen.

Optimistisesti kuvittelen, että tästä se lähtee. Ensi viikon treenit on suunniteltu. Kevyt viikko, joten iisimmin saa mennä. Vetoja on hurjat kolme yksiminuuttista, joten ne menevät matolla. Sattumalta kuulin, että kaksi työkaveria jakavat keskenään työpaikan salin juoksumatonkäyttöä. Taidanpa laittaa miehille viestin, että tiistaiaamuna matto on varattuna mulle noin 35 minuuttia, jotta vedot verkkoineen on tehty. Matolla tasainen vauhti on helppo pitää ja hurjana ajattelen lähteväni tavoittelemaan kahta kolmesta alle kutosella. nähtäväksi jää, miltä tasaisena vauhtina tuo tuntuu. Tavoite on asetettu ja lopputulos on tiedossa tiistaina työpöydän ääressä aamukahvia juodessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti