Takki, vastatuuli, vesisade ja itsensä huiputtamista

Tekisi mieli kysyä säähaltijalta, miksi aina on kauhea tuuli, kun mun pitäisi juosta vetoja. Viime kesää siteeraten kysyisin myös, miksi useimmiten on helle, kun mun pitäisi kipittää vetoja. Pärjäisiköhän näillä sään ennustamisessa? Menestys on tähän asti ollut varsin hyvä. Valittavana joko kaamea tuuli ja helle tai vähintään toinen.

Missä on mun takki?

Juhannusviikolla sanoin, että tänä vuonna on sentään juhannusaattona taatusti lämpimämpi kuin jouluaattona. Olin vetää sanani takaisin, kun kurkkasin aattoaamuna mittaria ja huokaisin - +12. Lenkkivaatteiksi olin varannut lyhythihaisen ja kaprit, koska eihän siellä nyt kauhean kylmä voi olla. Juu, kyllä voi. Pitkähihaisia ei missään, koska ei niitä kesällä tarvita. Kaapin penkomista, henkareiden siirtelyä - jossain täällä ihan varmasti on. Jokin järki oli kesähepenien esille ottamisessa säilynyt, sillä muutaman juoksutakin olin jättänyt kaiken varalta. Ei ollut yhtään liikaa.

Jo edellispäivänä olin kastunut lenkillä. Kun sääennuste näyttää, että sadekuuroja tulee tunnin kuluttua, voi lähteä lenkille shortseissa. Sehän sataa vasta tunnin kuluttua. Nopsasti tunti meni, koska ehdin vain jokivarteen, kun ekat pisarat hyökkäsivät taivaalta kimppuun. Takaisin en suinkaan kääntynyt, vaan itsepäisesti juoksin shortseissa koko tunnin. Pikkuisen oli jaloilla viileä.

Muutamat vedot

Juhannusaaton ideana oli juosta 4 x 3 min vedot 3 min palautuksilla. Verkkailtiin pitkään, jotta tihkusade ja hyytävä tuuli eivät syö kaikkea lämpöä itseensä. Kaarros tutulle baanalle Pukinmäenkaarelle ja matkaan.

Avustajalle sanoin, että mennään kutosella alkavia vauhteja, koska niitähän näissä vedoissa olen yleensä juossut. Taktisesti kipaistiin vedot myötäiseen ja palauttelut vastaiseen. Seinää päin juokseminen olisi ollut tuhoon tuomittu yritys. Tuolla tyylillä homma toimi enkä ehkä aivan hurjia hyötyjä sivutuulesta ottanut.

Ekan vedon lopulla aurinko kurkisti. Kai se ajatteli katsoa, mitä nuo naiset puuhaavat, kun ei ketään muita näy mailla eikä halmeilla. Jokivarressa pari koiranulkoiluttajaa ja Pukinmäenkaarella autoja, mutta muuten tyhjää täynnä.

Kuva juhannuskokosta

Ihmeteltävää auringolla taisi olla, sillä pysyi seurana koko 24 minuutin ajan. Vedoista tuli hieno nouseva sarja, kun eka lähti 6:58 ja vika 6:15. Ja niitä kolmeminuuttisia olen tähän asti juossut aloittaen seiskalla alkavista vauhdeista ja vasta vikoissa kutosella alkavia. Olin päässäni sekoittanut kaksi- ja kolmeminuuttiset. Hyvin meni, joten itsensä huiputus kannatti.

Toiset kolmeminuuttiset juoksin toissapäivänä Merituulin kanssa. Luonnollisesti tuulenpuuskat riepottelivat jälleen ja extrana asteita hellelukemien verran. Mittari eli omaa elämäänsä, joten ihan tarkasti ei vauhteja ylös saatu. Jossain 7:19 ja 6:36 välissä vedot pyörivät ja kolme pinkaistiin nenä kohti vastatuulta.

Aika työlästä puuha oli, sillä viisi kipaletta oli helteessä urakka. Kun sen hetkinen vauhti oli mittarilla hukassa, arvoin sitä omista tuntemuksista. Ihmeen likelle osuin arvioissani. Yhdessä vedossa olin just ajatellut, että voisi olla 6:40 tienoilla, kun mittari yhtäkkiä heräsi ja Merituuli kertoi vauhdin olevan 6:40. Omasta jaksamisesta huomaan, että hengästyminen alkaa jossain kutosen ja seiskan rajamailla. Kun mennään likelle 6:20-6:30 tahtia homma alkaa olla työn takana. Eihän näillä kehuskella voi, mutta muistan myös ajan, kun pelkkä ajatus vauhdin alkamisesta kutosella sai aikaan puistatuksia.

Aina ei saa mitä haluaa

Puolessa viikkoa olin aikeissa juosta pitkiksen. Ensin ajattelin sitä ihan muualle viikkoon, vaan työelämän realiteetit iskivät vasten ja muuttivat ajatuksen. Tiesin, että sen päivän lenkkiseurani kanssa suunnitelma ei välttämättä onnistu, sillä tässä hetkessä toisen avustajani kunto ei vain riitä. Se kohenee, mutta ei ole vielä kunnossa.

Tein reittisuunnitelman ja puhuin itselleni vauhdin hillitsemisestä. Maltoin ja hipsuttelin. Pitkästä aikaa menin koko ajan yli ysin kilsavauhteja, koska ajattelin sen jelppaavan. Hipsuttelin ja pidettiin juomataukoja. Ylämäissä koetin hidastaa entisestään.

Ohjelmassa pitkis oli kaksi tuntia ja mua olisi juoksututtanut helposti sen verran. Suunnittelen niin, että reilusti alle 1,5 tunnin kohdalla ollaan paikassa, johon voi lopettaa lenkkeilyn. Haaveilin, etten kuitenkaan vielä jäisi työpaikan ovelle vaan kierrettäisiin edes Marjaniemen siirtolapuutarha, jolloin pituutta tulisi vajaa 20 min lisää.

Varovasti puutarhan reunaa lasketellessa kysyin, miltä tuntuu. Haaveilin, että pääsen jatkamaan. Olin kyllä huomannut hengästymisen ja pieniä väsymyksen merkkejä. No, ratkaisu oli, ettei mielellään enää lisälenkkiä. Ei sitten. Ei sitten, vaikka miten olisin halunnut. Ymmärsin ja samalla harmitti vietävästi.

En vain mahda mitään sille, että mun ulkolenkit vaativat aina näkevän seuran. En voi mitään sille, että oppaani ei jaksanut. En voi mitään sille, että mua tämä ärsytti pahemman kerran. Harkitsin hetken käyväni juoksemassa uupuvan 35 min työpaikan salin matolla. Sen verran kyllästytti ja harmitti. Sisällä luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska ulkokengillä en olisi voinut matolle mennä ja sisäkenkien luo oli matkaa 112 porrasta ja muutamia kymmeniä metrejä käytäviä.

Maailma ei tähän kaadu. Se sai kolauksen ja palautti punatukkaisen tytön maanpinnalle tosiasioiden eteen. Sokeana en juokse ulkona yksin. Olen niin hemmetin riippuvainen näkevästä juoksuseurasta. Välillä se lyö lujaa ja suututtaa. Välillä mietin, olenko hullu, kun haluan harrastaa tällaista. Välillä myös mietin, miten ihanaa olisi, kun arkeen kuuluisi mies, joka juoksisi myös itse. Se antaisi satunnaisesti mahdollisuuden yhteiseen lenkkiin, vaikka toki kumpikin treenaisi omiaan. Niitä ei vaan kasva joka oksalla tai ei ole ainakaan oksalta päähäni tipahtanut.

Eteenpäin, sanoi punatukkainen tyttö vastatuulessa, kun 30 min reipasta kipitti

Siteeraus eiliseltä, kun juoksin avustajan kanssa viikon reipasta. Onneksi sitä oli vain puoli tuntia, sillä ajoittain vastatuuli oli hurja. Tuuliseinästä oli vain puskettava läpi.

Mulla oli lenkille lähtiessä motivaatio-ongelma. Oli kiva juosta, mutta reipas ei innostanut tippaakaan. Tiesin, että se on juostava, jos ylipäätään aion sen tällä viikolla tehdä.

Verkkaa kiertoteitse Tapaninvainion uimarannalle. Urhoollisesti sanoin avustajalle, että vesihörppy ja sitten mennään. Vauhdiksi kaavailin jotain himpun verran alle kasia. Suunnitelmana juosta vartti, kääntyä ympäri ja toivoa olevansa jälkimmäisen vartin jälkeen lähtöpisteessä.

Lähdin liian kovaa - tiedän. Kun vauhti hipoi 7:20-7:30 nurkilla, tiesin noutajan tulevan. Kengännauha aukesi - haa, saan pysähdyksen hetkeksi. Ehkä sitten vähän iisimmin. No, yhä vauhti pyrkii 7:30 nurkille. Hengästytti ja jalat olivat raskaat, mutta sen verran kiukutti, että jatkoin kipittämistä.

Juttelin viikonlopun työmatkalla yhden ihmisen kanssa,joka oli jostain kuullut, että olin juossut HHM:n. Tyyppi itse juoksee puolimaran erittäin reilusti alle kahteen tuntiin. Hän kyseli mun aikaa, johon vastasin vain heitolla, että paljon enemmän kuin sulla.

Takaisin sain naurahduksen ja kommentin, ettei kai sulla sentään kolmea tuntia mennyt. Jep, jep - meni mulla. Hänen silmissään 3 min 50 s alle kolme tuntia on taatusti kolme tuntia.

Aiemmin olen kokenut näistä kommenteista huonommuutta ja alemmuutta. Olen vai miettinyt, miten huono olenkaan. Nyt kuohahti puhdas kiukku. Epäilin, että laavakiviset rannekoruni hohkaavat punaista ja korujen omistaja sylkee kohta laavaa. Koska työminä käyttäytyy hillitysti tällaisissa tilanteissa, nielaisin laavan ja käyttäydyin sivistyneesti. Kiukuttamaan tuo jäi ja nousi uudestaan pintaan, kun eilinen reipas oli edessä.

Malmille vievän tien sillan alla oli väkeä musan kanssa. Aika hupaisa hetki kuunnella oman musan rinnalla tovi kunnon diskojumputusta. Ehkä se piristi toviksi.

Jokivarressa mies penkillä piirtämässä. Äkkiseltään kuvat näyttivät nykytaiteelta, johon oma ymmärrykseni ei riitä. Mikäs siinä, kun oli upea aurinkoinen ilta ja paikkakin oli hieman suojassa pahimmilta puhureilta.

Vartti oli mennyt ja stoppasin juomaan. Käännös ja vastatuuli. Onneksi olin välillä suojassa, mutta kyllä se silti ehti puhista ja puhkua. Teki mieli hiljentää, mutta mieli ei siihen pahemmin suostunut.

Välillä vauhti hiipui reiluun kasiin. Sitten taas kiihdytin ja kipitin jossain 7:30 nurkilla. Hetkellisessä mielenhäiriössä jopa 6:55, mutta se mielenhäiriö meni nopeasti ohi. Ei mulla ole tällä hetkellä toivoakaan jaksaa kutosella alkavia vauhteja kuin vedoissa.

Viimeiset minuutit olivat tervassa tarpomista. Jalat väsyivät, hengitys oli raskasta ja teki mieli antaa periksi. Ja minä en periksi anna! Piruuttani juoksen tämän loppuun ja kiukuttelen kaikenlaisille typerille kommentoijille. Juoksen silläkin uhalla, että seuraavallakaan puolikkaalla en pääse kovin kauas kolmentunnin alituksesta. Alan toki uskoa, että se on nykyisin helpompi pala, mutta itsestään selvänä en halua kolmen tunnin alitusta pitää. En siltikään, vaikka seuraava tavoite on asetettu ja se on realistinen ehkä ensi vuonna, jos pysyn terveenä ja jaksan juosta.

Avustajani seurasi uimarannan lähestymistä. Hyvältä näytti. Vastatuulesta ja väsymyksestä huolimatta päädyimme liki samaan, josta reipas alkoi. Uimarannan sillalla huokaisin jääneeni henkiin. Se lienee suotavaa.

Datasta katselin, että olin tosiaan kipittänyt poikkeuksellisen hurjasti. Ei ollut kivaa, mutta ehkä oli hyödyllistä. Yhtään pidempään en olisi jaksanut, joten tokihan tiedän reippaan vauhdiksi tuon olleen liian kova. Tällä kertaa näin ja toisella kertaa viisaammin. Toisaalta en saa mitään, ellen rohkene kokeilla. Ehkä eilinen oli rajojen kokeilua. Uskalsin, koska minuutteja oli vain 30 ja sekunteja 1800.

Kuva Kallavedeltä, jossa vietin perjantai-illan

Punatukkainen tyttö ja Via dolorosa - HHM 2018

Neljäs HHM ja kahdeksas puolimara ei ollut helpoimman kaavan kautta. Koko talven olen ollut terveenä ja saanut juostua hyvin. Viimeiset 2,5 vuotta olen ollut terveenä ja saanut juostua hyvin. Ei flunssaa eikä mitään, kunnes tuli toukokuun viimeinen päivä. Nenä tukossa, yskittää, nenä vuotaa ja kaikki just nyt. Etkö flunssa voi tulla 1,5 viikon kuluttua?

Laskin päiviä ja paranemisen todennäköisyyttä. Skippasin yhden sovitun lenkin. Lepäsin, luin, lepäsin ja tein kaikki mahdolliset taiat. Keskiviikkona testilenkki - joko pahenee tai ei pahene. Päätös sen mukaan. Ei pahentunut eikä tapahtunut mitään muutakaan. Tukkoisuus helpotti ja taivuin jopa nenäkannuun, jota inhoan. Mitäpä ei ihminen tekisi päästäkseen kuluttamaan lauantaiaamupäivän ulkoillen?

Hermostuttaa ja oksettaa

Aamupalaksi smoothie ja puuroa. Ei tahdo maistua. On huono olo. Jännitystä, ei sen kummempaa. Rauhallisempi olen kuin monena edellisenä juoksupäivän aamuna. Yskä tahtoo jotain lämmintä. Kahvi ei maistu, joten kiehautan mukin inkivääriteetä. Vielä viimeiset yskänkarkoitusloitsut ja toive, jospa tämä tästä.

Joko mennään?

Finlandia-talolla eestaas kävelyä, vessajonoja ja ihania kohtaamisia tuttujen kanssa. Muutamien näkemistä olin odottanut ja onneksi heidät kaikki kohtasin.

Lähtöalueella tuulee. Missä olisi suojaisempaa? Vähän kylmä. Kylmät kädet - mulla, jolla ei ole kylmät kädet kuin paukkupakkasella. Yskittää. Pari avaavaa lisää, jotta omat hengitysongelmat eivät kaada tätä huvia. Karmoliskarkki suuhun, koska se auttaa vähän.

Voitaisko jo mennä? Ai vieläkin starttiin aikaa pari minuuttia. En mä jaksa odottaa. Mennään jo! Ajatus kipaista matkaan jossain 2.45 ja 3.00 jänisten puolivälistä. Ajatus ja toteutus jotain ihan muuta. Kolmen tunnin jänis pääsi eteen - ei tässä näin pitänyt käydä. Ihanaa, kun järjestäjä on laittanut jäniksen myös kolmen tunnin vauhtiin. En muista koskaan ennen nähneeni. Arvostan, sillä mulle se kertoo, että järjestäjä haluaa mukaan myös meitä muita eikä pelkkiä pikakiitäjiä.

Kiemuroita sinne ja tänne. Melkein kiinni jonkin talon seinässä - ehkä Sanomatalo, en muista enää. Kiasman kulma ja koiranulkoiluttajalta vihainen kommentti "Menkää laitakaupungille juoksemaan!". Jep, ei nyt mennä. Me mennään just tästä, koska tämä on hyvä.

Viimein kiemuroiden jälkeen Baanalle. Kolmen tunnin jänikselle heipat. Nätisti pääsee ohi. Lupasin itselleni olla tyytyväinen, kun kolmen tunnin jänis on takana ja pysyy takana. Epävarmuus yskimisestä kaihertaa, mutta en tiedä, ellen kokeile.

Kohti Kaivaria

Alku ehkä vähän liian kova. Ratikkakiskoja ja Hietalahden tori. Ei ruuhkaa ja saa mennä rauhassa. Edellinen jänis näkyy horisontissa, mutta hän menköön menojaan. Ei ole tänä vuonna punatukkaista tyttöä varten tuo vauhti. Vilkaisu taakse - kyllä seuraava jänis on jäänyt ja jää edelleen.

Pehmeää hiekkaa kohti Kaivaria. Meri ja aina vain likemmäs rantaa. Meri ihan vieressä. Kesäpäivä ja saan juosta just nyt tässä. Juha Tapio huomauttaa kaupungin ihmettelemisestä aamunkoitteessa. Kyllä, sitä olen tehnyt monet kesäaamut ja monet pimeät tuuliset talviaamut.

Juomapisteeltä vettä. Mukijalkapalloa -hyvin potkaisin sekä tässä että myöhemmin. Eka ylämäki tuntuu ihmeen hankalalta. Yskittää. Silja Kustaanmiekassa ja sen terminaalin mäki. Ei paha. Se edellinen mäki oli pahempi.

Lakkauttakaa mukulakivet!

Eka geeli ja hörpin sitä Kauppatorin lähestyessä. Hemmetti näitä mukulakiviä! Epätasaista. Kuka on tehnyt mukulakivistä kuoppia ja rakentanut tällaisen kadun? Pakko rauhoitella itseä, sillä nyt voi vain satuttaa koipensa. Ihanaa, kohta saa vettä ja kaamea geelinmaku lähtee pois. Kauppatorilla nainen huutelee, että on yksi keskeyttänyt.

Kohti Katajanokkaa. Jättisuuri rotvallin reuna alas. Jättisuuri rotvallinreuna ylös. Rekka pysähtyneenä keskellä risteystä. Sitä ei voi ylittää eikä alittaa eikä läpikään pääse, joten on kierrettävä.

Katajanokka on ollut joka kerran mulle hankala. Alas kadulle, ylös jalkakäytävälle, mukulakiveä, alas kadulle, ylös jalkakäytävälle - tätä samaa loputtomiin. Viikkarin terminaalilla sora rapisee laivamatkaajien jaloissa. Ei onneksi yhtään ihmistä matkalaukkuineen keskellä tietä. Juomapiste ei tule yhtään liian aikaisin. On jano.

"Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan" Tänään ainakin Katajanokasta selvisin. "Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään....". Kaija Koo on osunut ytimeen ja just tämän punatukkainen tyttö on viimeisten vuosien aikana oivaltanut ja oivaltamassa. Ristiriita onnellisuuden ja vaivihkaa hiipivän väsymyksen välillä. Kumpi voittaa? Se selviää ennen keskipäivää.

Kymppi tavoitteessa ja vapautus sillasta

Kympin väliaika on sitä, mitä ajattelin. No, jopa parikymmentä sekuntia parempi, kun jäi 1.22 puolelle. En kysynyt, vaan arvailin ja päättelin. Ajattelin, etten oikeastaan halua tietää, jos se onkin pettymys. Faktat katsoin jälkikäteen.

Jee, ei noustakaan tuolle kauhealle sillalle tuota kauheaa mäkeä. Ei mennä Pohjoisrannasta Merihakaan, vaan kierretään. Pitkäsilta lähestyy. Yskittää. Sillan yli Hakaniemeen ja kohti Kalasatamaa.

Aina vaan vastatuuli. Olen taatusti kääntynyt useamman kerran. Kuka kumma kääntää tämän tuulen samalla? Tietty se viilentää, mutta en tahdo puskea läpi tuuliseinän.

Jätänkö tähän?

Notkahdus ja yskittää. Ei ole voimia jatkaa. Olkoon koko lysti! Ajattelen jättäväni kesken seuraavalle juomapisteelle. Ei ole tänään mun päivä, vaan flunssan rippeet vie voiton punatukkaisesta tytöstä. Samalla kaivan geeliä. Onko tässä mitään järkeä kaivaa geeliä ja ajatella keskeyttävänsä? Olenko oikeasti kuitenkin jatkamassa? Koskaan en ole näin vakavissani miettinyt jättäväni kesken.

Kulttuurisauna. Ihmisiä pelaamassa sitä tenniksen tapaista peliä, jonka mailat ovat kuin isot pingismailat. Geeli helpottaa ja kohta saa vettä. Ruma laiva purkamassa lastia. Kuormaaja nostaa kauhan, avaa sen ja kahmaisee lastia mukaansa. Laivan kyljessä jotain Eirasta ja Helsingistä.

Rumat tornitalot. Ei nuo ole valkoisia. Mikä puuduttavan tylsä pätkä. Purettuja taloja, asfalttia ja tylsyyttä. Nuoruusvuosien tuttu rallatus Famesta raikaa korvissa.

Vankilanmuuri. Teurastamolta ruoan tuoksu ja paljon ihmisiä. Vankilassa näyttää olevan lentopallokenttä. Siitä on kauan, kun kävin noiden muurien sisäpuolella. Se oli oma maailmansa.

Taas ylämäki. Ei näitä pitänyt olla, kun Märskyn mäki on pois. Ai, tästä saa luopua kesken. Ei haittaa, sillä olen ihan poikki. Tuntuu, että vauhti katoaa täysin. Data kuitenkin tietää, että notkahduksia oli vain muutama ja iso osa oli joko tasaisen tappavaa tai notkahdusten jälkeen menetettyjä sekunteja kiinni ottavaa.

Taatusti tuplattuja kilometrejä

Uskon yhä, ettei kolmen tunnin jänis ota kiinni. Mulla on aikaa. Muistan, että 15 kilsassa aikaa kolmen tunnin alitukseen on reilut 55 minuuttia.

Vaihteeksi yskittää. Teollisuuskatu ja punaiset liikennevalot. Onko pakko pysähtyä? Jos pysähdyn, pääsenkö enää liikkeelle? Karmoliskarkki, jos se helpottaa yskimistä vähän.

Pohkeissa jotain outoa. Kaivan suolan ja nieleskelen sitä. Olihan se juomapiste jossain? Teollisuuskatu on kai ihan kiva, vaikka siinäkin saa hyppiä poikkikatujen yli. Eikö vaan voisi juosta ajoradalla? Siinä ei olisi rotvallinreunoja.

Konepaja ja radan varsi lähestyy. Mietin vielä kerran jättäväni kesken. Ei kukaan jätä kesken 19 kilsan juomapisteellä! Yritä nyt ymmärtää, että yskimisen kanssa elät ja juokset. Sun hengitys ei vingu eikä ole vaikea hengittää. On vaan raivostuttavaa yskiä. Ja miksi sitten hörpit just geelin, jos muka jätät kesken? Älä höpötä! Tosi kehittävää keskustelua itseni kanssa. Olen ihan poikki. En edes jaksa kuunnella, mitä musaa korviin soi. Pätkiä sieltä täältä tarttuu ja mieli virkistyy hetkeksi " Korkkarit kattoon, tää ilta on meille Mun sielunsiskoille, supernaisille Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa".

Silta ja rata on tuossa. K-juna, jonka kyydissä ei voi liftata kotiasemalle. Taas nousua. En juokse. Aloitan mattojen kutomisen, koska se on paljon helpompaa. Juu, ei kuulema sovi mulle. Olen samaa mieltä. Kai sitten juoksen.

Ohitettiin joku. Jää taakse ja raahaa jalkojaan. Tekee mieli kääntyä tokaisemaan "Ei saa raahata jalkoja. Kengänpohjat kuluu.". Kuulostaisin äidiltäni. Vika juomapiste, josta muki vettä. Huh, kenkien kuluttaja jää taakse. Lintsillä laitteiden hurinaa ja kiljuntaa. Jos tuo on Lintsi, seuraava autotie on Hesari. Tiedän, että se 20 kilsan kyltti on siinä tunnelin jälkeen hiekkatien alussa. Sen täytyy tulla kohta.

Lopu jo!

Hiekkaa ja Finlandia-talo näkyy. Vaan yksi pieni lahti pitäisi kiertää. Abba osuu muistuttamaan The winner takes it all. Otan, mutta ei tule tänään helpolla. Tässä on ylämäki. Ai ei muka ole - älä väitä. Mun jalat kyllä tietää. En muista, koska olen ollut näin loppu.

Kuulema yhä napsitaan selkiä. Kyynisesti huomautan, että ne ovat kuitenkin tavallisia lauantaiulkoilijoita. Jaa, jos niillä on tämän vuoden HHM-paita, ei ne kai sitten ole. Pääsenkö oikeasti vielä jonkun ohi, vaikka oma keskittyminenkin on aivan nollassa? Muutama sata metriä tuntuu kympiltä.

Jotain koetan vielä irrottaa, kun todella se vika satanen on edessä. Kai sitä irtosi, kun vikan satasen selätän 36 sekunnissa. Maalissa tuntuu, että vain yskin ja yskin. Marjo oli jäänyt odottamaan. Kuulumisten vaihdot ja muutama kyynel. Jäin henkiin - kaikesta epäuskosta ja puolikuntoisuudesta huolimatta.

Ei se jänis tullut

Kolmeen tuntiin jäi varaa, kun kello pysähtyi 2.56:10. Via dolorosa toi kolmanneksi parhaan puolimaran ajan. Ei selityksiä, vaan fakta, ettei punatukkainen tyttö ollut täydessä iskussa. Toinen fakta on, että nestehukka iski huomaamatta. Ei ollut ymmärrystä juoda osalla juomapisteistä kahta vesimukillista. Totuus selvisi vasta iltapäivällä ja illalla, kun olisin voinut tyhjentää Päijännetunnelin.

Syke huiteli vahvasti vk:n yläpäässä, mutta siitäkin selvisin. Jossain vikoilla kilsoilla joku liikenteenohjaaja sanoi, että sisulla loppuun. Päivän saldona paras kotikaupungissa juostu puolimara. Yskä ei ollut moksiskaan retkeilystä. Kai se huokaisi, että hullu akka, joten jospa vähitellen annan sille periksi. Vaikka otin sen, mitä otettavissa oli, jotain jäi kaihertamaan. Jos juoksen puolikuntoisena tuon, voisinko... Kunnianhimo kolkuttelee ovella ja loppuvuonna katson, päästänkö sen sisään.

Viehättävä Vilna ja leppoisaa lenkkeilyä

Peruuttaessani kolme viikkoa taaksepäin näen aika hurjan setin. Olen ollut sen aikana töissä 17 päivää, työmatkalla 4 päivää ja kuitenkin treenannut lähes ohjelman mukaan. Jäin henkiin ja monet jutut olivat virkistäviä ja hupaisia. Silti en voi suositella tätä settiä useamman kerran vuodessa.

Pitkispaniikki

Puolessa kuussa oli iskeä pitkispaniikki. Rakas Excel huomautteli, että yksi 140 minuuttinen olisi juostava, mutta mutta.... Se osui kohtaan, jossa oli kuuden päivän työviikko, yksi tiukimmista treeniviikoista ja toki lähes koko kaveripiiri juoksemassa jotain juoksutapahtumaa. Vaihteeksi sain huomata asioilla olevan kuitenkin tapana järjestyä.

Näin pitkästä aikaa ystävän, joka oli palannut Suomeen työrupeaman jälkeen. Lähdettiin sunnuntaiaamuna rauhakseen kohti Vantaata jokivarren työmaita ihmetellen ja hiljaista aamua katsellen. Jossain Siltamäen ja Pitäjän kirkon nurkilla porhalsi vastaan Harrin juoksuporukka, jonka vauhti oli pikkuisen toista luokkaa kuin meidän. Ynnäilin, että jotain reilusti vajaata kutosta olivat Tikkurilasta kiitäneet. Pikaiset moikkaukset, kommentit tuttujen kanssa, halaukset ja matka jatkui. Toistamiseen ei seuruetta kohdattu, joten taidettiin ehtiä alta pois tai sitten he kiersivät jotain muuta kautta.

Muutama juomapaussi, kuukausien kuulumisten vaihto ja äkkiä oli vajaat 16 kilsaa kadonnut. En mä mitenkään tarkka ole, mutta jos ohjelmassa lukee 140 minuuttia, se on sitten 140 minuuttia. Tunnustan, että meni 8 sekkaa yli. Selviän ehkä tästä takaiskusta.

Ehdin just huokaista tahtovani jätskin. Nenä kohti kotinurkan pikkukauppaa ja haa.... Mitäs tuolla? Moottoripyöräpoliiseja komeine pyörineen! Ihan sitä jätskiä vaan lähdettiin ostamaan. Jos nyt samalla vilkuiltiin muutakin, sehän vaan virkisti lenkkeilijöidenmieltä. Olivat ne pyörät upeita - eikä kuskeissakaan mitään vikaa ollut. Jotain taisivat etsiä, koska puhuivat puhelimeen, kävivät kaupasta kysymässä jotain ja ajelivat hiljakseen ympäriinsä.

Kaunis Vilna ja avobemari

Toissatorstaina nousin ilmaan ja tunnin kuluttua olin Vilnassa. Baltian maista mulle on tuttu vain Viro, joten uteliaana odotin, mitä ehdin palaverien ja kongressin lomassa nähdä. Ehdinhän minä, kun työkaverin kanssa ryhdyttiin toimeliaiksi. Ehdin jopa shoppailla niin, että pohdittiin jälkikäteen päivärahojen menneen pariinkin kertaan. Vaan kerrankos sitä ja nyt on kesävaatetta, kun kesäkin tuli.

Ekana päivänä palaverien jälkeen emäntämme lähti näyttämään meille kaupunkia ja sen nähtävyyksiä. Ilman häntä emme olisi ymmärtäneet rakennuksista mitään emmekä taatusti olisi eksyneet esimerkiksi yliopistolle. Matkalla stopattiin juomaan Cavat ja syömään pannukakkuja. En tiennyt, että Liettuassa pannukakut ovat suosittuja ja niille on aivan oma ravintola.

Kuvassa Puskinin kappeli ja toisessa kuvassa yliopiston historian ja kielten tiedekunnan sisäpiha

Välillä pidettiin sadetta puiden alla lukuisten muiden kera. Musta taivas ja hetkittäinen kaatosade yllätti sekä meidät että paikalliset. Sateenvarjo - mikä se on? Kävinpä pitämässä sadetta myös sikäläisen kulttuuriministeriön aulassa. Kaunis vanha rakennus ja vahtimestari ei yhtään hämmentynyt naisporukan ilmestyessä aulaan ja kurkkiessa ikkunasta vesisateen voimaa.

Ekan päivän aikana kävelin korkkareissa - kyllä korkkareissa - 12 kilsaa ja reilusti yli 17000 askelta. Onneksi olin napannut jalkaan vain muutaman sentin korot ja kengät, joilla uskoin olevan kohtalaisen hyvä kävellä. Muuten olisi voinut tehdä tiukkaa.

Perjantaina käveltiin puistoissa ja Vilnan illassa. Samoin lauantaina ja sunnuntaina nautittiin hetki paahtavasta auringosta. Ilta-auringossa ihailtiin mennyttä ja nykyistä, kun yhtä aikaa silmiin osuivat johdinauto sekä taustalla auringon säteissä Huawein ja Telian tornit.

Vanha kaupunki on kaunis, mutta kovin huonokuntoinen. Paikalliset sanoivat, ettei korjausrahaa ole, mutta ehkä jonain päivänä on. Maa siirtyi euroon vuonna 2015, jonka jälkeen hinnat ovat nousseet huomattavasti.

Vilna näyttäytyi nuorten kaupunkina: ei missään vanhuksia, sillä pitkät, solakat ja värikkäästi pukeutuneet nuoret olivat vallanneet kadut. Perjantaina istuimme syömässä terassilla, joka oli näyttäytymiskaduksi ristimämme kadun varrella. Itsestään tietoisia nuoria, upeasti ja näyttävästi pukeutuneita aikuisia, valtavasti miehiä ulkoiluttamassa koiria ja lapsiperheitä vauva kärryissä. Hetkittäin tuli fiilis, että syömme ruokaamme catwalkilla.

Puistot olivat kauniita, puut leikattuja ja vehreyteen oli tosissaan panostettu. Kaupungin halki virtaavan joen vartta ei ollut hyödynnetty samoin kuin Suomessa vaikka Vantaanjoen tai Aurajoen vartta. Ehkä sekin tulee joskus tulevaisuudessa.

Kuvassa iltamaisema hotellin lähellä olleelta sillalta ja toisessa kuvassa koristeellinen ovi vanhasta kaupungista

Ja se avobemari.... Oli musta ja ajoi hurjaa ylinopeutta. Auton alle jääminen oli perjantai-iltana kymmenen sentin päässä. Kävelijöille oli vihreä, mutta kurkkasimme vielä, ettei kukaan vain hurauta autollaan nenän eteen. Jalka astuu kadulle. Jarrut vinkuvat, moottori huutaa, moottori huutaa vähän lisää ja sieltä se tulee. Musta avobemari täynnä paikallista nuorisoa kaartaa usean kymmenen kilsan ylinopeutta kymmenen sentin päästä työmatkalaisnaisista ja kääntyy oikealle. Viima tuntui varpaissa ja nuoriso sai peräänsä kaksi katumuijien lailla kiroavaa naista. Näin lähellä ei ole ollut koskaan. Jos olisimme lähteneet valon vaihtuessa, olisimme olleet keskellä Bemaria. Ja meitä ei voinut olla näkemättä, koska samassa kadun reunassa ylitystä odotti kaksi fillaroitsijaa ja toisen fillari oli vielä valkoinen. Pimeää ei ollut, sillä auringonlaskuun oli vajaa puoli tuntia.

Miksi kaikki on kiinni maanantaisin?

Vilnasta palattuani lomapäivä tuli tosi tarpeeseen. Aamupäivästä lähdin pitkälle lenkille. Oikeastaan lähdin lenkille, sillä ajatus ei kulkenut ja pää oli lähinnä epämääräistä pöperöä. Ystävä päätti suunnan ja sitten mentiin.

Kahvihammas huomautteli olevansa ilman herkkuja. Vaan miksi kaikki ovat kiinni maanantaisin? Pitäjän kirkon kahvila - suljettu maanantaisin. Annan kartano - suljettu maanantaisin. Fallkulla - ei viitsitty lähteä. Haltiala - ei enää taaksepäin. Vaan pelastipa Tuomarinkylän kartanon myymälä. Ystävällinen ja kaupassa elementissään ollut nainen myi kahvia, kakkua ja jätskiä. Ah, miten hyvältä kahvi ja jätski maistuivat aurinkoisella kartanon pihalla. Siinä penkillä olisin voinut istua vaikka miten pitkään.

Ei tällä viikolla olisi mitään mahtipitkistä ollut, mutta meno tuntui hyvältä. Kotiovella jälleen kuutisentoista kilsaa, takana kolmisen tuntia ulkoilua pausseineen ja erinomaisen hyvä mieli. Mikä ihana lomapäivä! Näitä arkivapaita voisin pitää useamminkin, sillä on ihanaa olla liikkeellä päivällä, kun koko maailma ei tunge yhtä aikaa jokaiseen hiekkatien pätkään ja kivenkoloon.