Leppoisaa lomailua Madeiralla

Hassua, että huomenna on jo kolme viikkoa siitä, kun kipusin Funchalin kentällä koneeseen ja aloitin paluumatkan talviseen Helsinkiin. Epätodelliselta tuntui, kun ajelin lumista Tuusulantietä sakeassa pyryssä lumen ryöpytessä ympäriinsä. Helsinki otti matkaajan vastaan talvimyräkällä ja viikon aikana kasaantuneella muutaman kymmenen sentin lumipeitteellä. Kontrasti Madeiran aurinkoon ja viikkoa aiempaan Helsingin mustaan kuivaan syksyyn oli hurja.

Olen ollut Madeiralla kerran - lähes 10 vuotta sitten hiihtolomaviikolla. Silloin majoituimme Funchalin vanhassa kaupungissa, joka oli tunnelmaltaan kuin unelma jostain kaukaa historiasta. Suhtauduin kovin epäilevästi nyt majapaikaksi valikoituneeseen Lidon alueeseen. Punatukkaisen tytön mieli halasi vanhan kaupungin kujille, vaan elämä on täynnä kompromisseja. Lohdutin itseäni sillä, että tämän jälkeen Lido on nähty ja sieltä on vanhaan kaupunkiin vain muutama kilometri.

Hotelliksi valikoitui Alto Lido ja siellä tärppäsi, kun sain merinäköalan. Muutaman sadan metrin päässä parvekkeelta katsoessa välkehti milloin turkoosi ja milloin lähes sinisenharmaa Atlantti.

Kuvassa on maisemaa hotellin läheltä merelle katsoessa.Toisessa kuvassa on hotellin vieressä ollut banaaniviljelmä.

Lenkkarit oli mukana, jos vaikka... Paljon ihmiset juoksivat hotellin edessä kulkevalla tiellä. Siinä oli jopa erikseen kapea kaista juoksijoille ja pyöräilijöille. Yhtään juoksulenkkiä en kuitenkaan viikon aikana tehnyt, sillä tuo väylä on liian kapea kaksi rinnan. Lisäksi se oli täynnä rotvallin reunoja, puunjuurien tekemiä kohoumia ja kaikenlaista muuta, jonka vuoksi olisi ollut varottava ja hidastettava yhtenään. Rannassa oli parempaa baanaa, mutta sielläkin tyydyin kävelemään. Funchalin keskustan rantabaana oli paremmassa kunnossa, joten siellä olisi voinut juosta. Se olisi edellyttänyt, että hotelli olisi ollut havittelemassani vanhassa kaupungissa.

Aurinko paistoi ja lämpötilat kipusivat likelle Suomen hellerajaa. Sateenvarjon sai kaivaa esiin muutaman kerran. Jännästi sateessakin oli lämmin. Kävelyä, uimista, shoppailua, auringonottoa, hyvää ruokaa, vino verdea, lepoa, lukemista ja rauhallista olemista.

Kuvissa katselen merta. Aurinko paistaa ja meri on lähes turkoosi.

Funchalin vanhassa kaupungissa kierreltiin pienillä kujilla, istuttiin kahvilassa ja kuunneltiin fadoa kaupungin hämärtyvässä illassa. Tuossa portugalilaisessa musiikissa on jotain, joka koskettaa. Sanoista en ymmärrä juuri mitään, mutta jotain kerrassaan lumoavaa siinä on.

Kuva ravintola Arseniuksesta, jossa kuunneltiin fadoa ja syötiin maukas päivällinen. Mitäs muuta kuin espadaa.

Rauhallisia kävelykilometrejä tuli paljon. Pisin päiväretki tehtiin kävelemällä Lidosta Los Lobosin kalastajakylään. Reitti kulki pitkin merenrantaa ja kivikkoa ylitettiin pitkospuita pitkin. Vesisade yllätti pariin kertaan. Sitä saattoi paeta rannan kahvilaan ja kahvilan puuttuessa söpön sinisen RAY tukee -tekstillä varustetun sadeviitan uumeniin.

Los Lobos oli kaunis. Vanhoja katuja, pieniä taloja, upea näkymä satamaan ja jollain tavalla kiireetön tunnelma. En ihmettele, että Winston Churchill vietti siellä paljon aikaa 1950-luvulla. Kuva Lobosin satamaan on otettu samasta kohdasta, jossa hän maalasi maisemia. Tämän kylän kalastajia on kiittäminen siitä, että sain viikon aikana herkutella kilometrin syvyydessä elävällä espada-kalalla. Espadaa kalastetaan pitkillä siimoilla luultavasti samalla tavoin kuin jo 150 vuotta sitten.

Kuvissa on Los Lobosin satamaa samasta kuvakulmasta, josta Winston Churchill maalasi maisemaa. Etualalla on kirjavia kalastusveneitä, vasemmalla satamaa ja veneiden laskupaikka ja taustalla valkoisia pientaloja, joissa kaikissa on punertavanruskea tiilikatto. Vuorella näkyy sateen uhka.

Matkalla Lobosiin kuljettiin läpi luolan, josta näki luonnon muovaamaan meren pauhun täyttämään luolaan. Meri tuli aivan liki ja pauhu oli korvia huumaava. Vesipisarat lentelivät kasvoille ja meren voiman tunsi.

Paljon olen Madeiralla nähnyt ja paljon on näkemättä. Sen tiedän, että Lidon alue on nyt nähty. Vaikka siellä oli kasoittain loistavia ravintoloita, eläkeikäisten luoma rauhallinen tunnelma ja mukava hotelli, en aio palata sinne kuin läpi kulkemalla. No, ehkä voin käydä kurkistamassa, ovatko samat hyvät ravintolat paikoillaan. Jonain päivänä lennän Madeiralle kolmannen kerran. Silloin on huhtikuu, kukkaloisto herää talven jälkeen ja hotelli on vanhassa kaupungissa. Näillä reunaehdoilla saisin jälleen sydämeeni palan tuosta kauniista saaresta.

Kuvassa megaiso mojito, joka nautittiin lauantai-illan kunniaksi. Toisessa kuvassa ravintola Paellan luona ollut mintunvihreä Kleinbus. Auto oli tosi hyvässä kunnossa. Se oli puunattu ulkoisesti ja sisällä olivat vaaleat nahkapenkit. Viikon aikana nähtiin myös tummanpunainen kleinbus, vaan se ei päässyt kuvaan.

Reissumieli jäi kalvamaan ja ensi keväälle tai syksylle haikailen jotain. Toisena voisi matkustaa pariksi päiväksi johonkin kaupunkiin ja syksyn pimeiden iskiessä ottaa viikon reissun aurinkoa katsomaan. Reissukaveria olen vailla molempiin.

Kadonneen innostuksen metsästys

Kaarinan puolikkaan jälkeen tapahtui jotain. Tuntui, että innostus on kateissa ja ei vain huvita. Ajatus lenkistä tuntui kivalta, mutta meno oli tahmeaa. Pelkkä ajatus jostain kovempivauhtisesta aiheutti ahdistusta ja olo tuntui suorastaan tuskaiselta. Tykkäsin juosta, mutta tahdoin juosta vain ihan hitaasti ja ilman mitään suoritukseen viittaavaakaan. Kaikki muu ahdisti ja sai vastenmielisyyden nousemaan.

Olen juossut muutamia lenkkejä ja lähes kaikki tosi rauhassa. En ole halunnut kiirehtiä, sillä tärkeämpää on ollut hyvän mielensäilyttäminen. Viime viikolla oli juoksukoulun tapaaminen, jossa treeninä juostiin vetoja. Oli pöperöä, oli lunta, oli kinoksia ja oli vastatuulta. Syke nousi taivaisiin ja olisi tehnyt mieli itkeä, kun ei huvittanut eikä tuntunut yhtään kivalta. Väkisin pakersin alku- ja loppuverkat sekä kahdeksan minuutin vetoa. Sailan kanssa ei kellotettu vauhteja, mikä oli mulle tosi hyvä. Ajatus jostain vetojen nousujohteisuudesta ja vauhtien kyttäämisestä ahdisti. Ylipäätään vain ahdisti taaplata nastatossuilla jossain pirun pöperössä. Harri kysyi treenin jälkeen mielipiteitä. Taisin olla tosi kypsä, kun annoin tulla rehellisen mielipiteeni höystettynä kasalla kirosanoja- mitäs kysyi.

Sitten tällä viikolla tapahtui jotain. Kävin kaverin kanssa heräilemässä tiistaiaamuun pitkin Roihuvuoren ja Marjaniemen enemmän tai vähemmän hyvin aurattuja teitä. Roihuvuorentiellä oli käydä köpelösti, kun puretun talon työmaan kohdalla työkoneet olivat tehneet jalkakäytävästä peilijäätä. Erinäisten akrobatialiikkeiden jälkeen yhdessä tekeminen voitti ja kaveri pysyi pystyssä. Onneksi toinen ranteeni oli kunnossa, joten sillä saattoi pelastaa.

Satutin oikean ranteen ja kämmenselän maanantaina. Työterveyshuolto kuvasi ja ohjeisti lepuuttamaan. Käsi paranee vähitellen, mutta moni asia on vielä tehtävä toisin tai jätettävä tekemättä. Kädelle ei saa varata liikaa painoa eikä missään tapauksessa saa kaatua. Lääkäri totesi, että toista kaatumista käsi ei kestä.

Totaalisen oikeakätisenä olen kohdannut kaikenlaisia koordinaatiohaasteita. Poikani huokaili syvään, kun muun muassa kävin kysymässä, mihin suuntaan hammasharjaa pitää liikuttaa, kun se on vasemmassa kädessä. Tunsin, että koko ajan suunta on ihan väärä. Vasenkätinen poikani ei ymmärtänyt lainkaan äitinsä kriisiä. Hiuksia vasemmalla kädellä harjatessa ensimmäinen työ oli viskata harja lattialle. Kai tässäkin kehittyy, vaan onneksi oikeaa kättä on pitänyt vain lepuuttaa ja varoa. Kääk, jos se olisi kokonaan pois pelistä.

Mutta siis... Tiistaiaamuna tapahtui jotain. Tunsin haluavani juosta. Tunsin nauttivani siitä. Tunsin, että innostus ja hykerryttävä tunne edessä olevista lenkeistä valui milli milliltä takaisin.

En tiedä, mikä aukaisi tulpan. Sain sanoa, ettei huvita. Tulin kuulluksi ja ymmärsin, että olin tullut kuuluksi jo silloin, kun en itse vielä oivaltanut, että innostus on poissa. Mun tunne oli luettu rivien välistä. Kaarinan puolikas oli henkisesti ja fyysisesti niin iso panostus, että takki oli sen jälkeen tosi tyhjä. Onneksi en pakottanut itseäni mihinkään, mikä ei tuntunut hyvältä. Onneksi osasin kuunnella ja mennä fiiliksen mukaan. Uskon, että tällä viisaudella säästin itseäni paljolta. Kroppa ja pää saivat palautua rauhassa. Ne saivat asettua tähän hetkeen ja kerätä voimia uusiin kujeisiin.

Keskiviikkoillan sohjossa kahlatessa kysyttiin motivaatiota. Tunnin verran kahlattiin tossut märkinä ja jalat aivan poikki. Tuntui, että pääsi askeleen eteenpäin ja kolmanneksen taaksepäin. Olin valmis muuttamaan kauas pois, kunhan ei vain tarvitse kahlata nilkkoja myöten jossain pirun pöperössä. Silti ulkoilma tuntui hyvältä ja liike lepuutti ajatuksia työpäivän jälkeen.

Tänään kävin parin tunnin lenkin pitkin asfalttiteitä. Jokivarteen ei uskallettu mennä kurkistamaan, vaan lähdettiin seikkailemaan radan vartta kohti Tapanilaa ja Puistolaa. Aurinkomäen hevostallit, Tapanilan idylliset puutalot, katukylttien lukemista ja hurja vastatuuli. Lopulta vajaat 14 kilsaa ja taskussa hyvä mieli.

Tunnen olevani valmis uuteen ohjelmaan ja uusiin haasteisiin. Enää en ahdistu ajatuksesta, että olisi juostava kovempi treeni. En ahdistu ajatuksesta, että olisi kipaistava salille. Otan haasteen vastaan ja tiedän nauttivani siitä. Tarvitsin nämä viikot ja tarvitsin tilaa huvittamattomuudelle. Tarvitsin ympärille ihmisiä, jotka näkivät ja kuulivat tunteet - jopa ennen kuin itse niitä oivalsin.