Punatukkaisen tytön korkean paikan leiri - Addis Abeba

Viikkoja sitten lupasin palata Addiksen tunnelmiin ja muistella elämäni ensimmäistä Afrikan matkaa. Se oli myös elämäni ensimmäinen matka kehitysmaahan. Etukäteen oli vaikea ymmärtää, minne on menossa ja mitä kohtaamassa. Etiopiasta muistutti kuivuus ja nälänhätä sekä 1980-luvun lopun Live aid -konsertti ja suomalaisten artistien tekemä Maksamme velkaa -biisi. Yhtä vahvasti ajatuksiin kipusivat tummaihoiset kestävyysjuoksuhuiput ja kahvin synnyinseutu.

Harvoin olin käynyt niin korkeallakaan. Addis on noin 2400 metrissä ja on kasvanut pitkin vuoren rinnettä. Koneesta oli hauska katsella valoja, joita oli ja oli. Se näytti, miten laajalle kaupunki on kasvanut. Etenkin alkuun huomasi olevansa korkealla. Portaissa hengästytti ja muutenkin hengästytti. Ilma oli erilaista eikä sitä selittänyt pelkkä pakokaasu ja muu ilmaan leijaileva katku. Eikä sitä selittänyt monessa paikassa näkyvä musta kerros nokea tai muuta. Olin yksinkertaisesti paljon korkeammalla kuin olin arjessa tottunut.

Kuvassa katumaisemaa jostain päin Addista

Sadekausi oli jäänyt päälle ja punasävyistä mutaa oli paikoittain kaikkialla. Auringon paistaessa sain nauttia lämmöstä, mutta pilviverho toi valtaisat sadepisarat ja ukkoset. En ole ehkä koskaan kuullut 1,5 viikon aikana niin montaa ukkosen jyrähdystä. Salamat välkkyivät ja välillä rytisi kunnolla. Pahimpien sadekuurojen aikana pelkkä matka ovelta autoon kasteli läpimäräksi.

Mun on yleensä helppo kuvitella, miltä ympäristössä näyttää. On helppo rakentaa siitä oma kuva ja kuljettaa sitä mielessä päivien ja paikkojen vaihtuessa. Addiksessa huomasin, että mielikuvani pirstaloitui kerta toisensa jälkeen. Just tunsin saaneeni palat kasaan ja sitten se romahti jälleen. Oli hämmentävää ja hetkittäin ahdistavaa, kun tuntui, ettei kaupungista saa otetta.

Jälleen katumaisemaa

Addiksen asukasluvusta on useampia näkemyksiä. On virallinen luku ja on totuus ja on jotain siltä väliltä. Lähinnä totuutta lienee luku 8 miljoonaa. Kaupunki on laajentunut reunoilta ja laajentuu edelleen. Maaseudulta tullaan Addiksen nurkille ehkä monesta syystä, mutta yksi on varmasti elintason parantamisen toive.

Sain nähdä, miten suunnatonylellisyys ja rikkaus sekä mieltä raastava köyhyys olivat sievästi vierekkäin. Pääministerin residenssi oli hehtaarien laajuinen puistoineen ja palatseineen. Sadan metrin päässä ylellisyydestä olin keskellä aaltopeltihökkeleitä ja köyhyyttä.

Ihmiset myivät katujen varsilla vihanneksia, huopia, kenkiä ja ties mitä muuta. Vuohilaumat ja yksittäiset vuohet kävelivät vastaan. Näin miehen, joka lypsi vuohta keskellä tätä kaikkea.

Näin ihmisten kahlaavan nilkkoja myöten mudassa. Näin kengänkiillottajapoikien huutelevan asiakkaita katujen varsilla. Heille pitkittynyt sadekausi saattoi olla sesongin huipentuma - en tiedä. Näin ihmisten nukkuvan katujen varsilla pelkkien huopien kera tai laatikoissa. Näin kerjäläisiä ja näin virkamiehiä. Näin ruokakaupassa perheitä ja hämmentävän laajat valikoimat kaikkea. Omaan ostoskoriini hyppäsi kahvia ja teetä sekä Dubaista Addiksen markettiin päätyneitä keksejä.

Kahviseremonia on perinne. Meille se tehtiin viimeisenä työpäivänä yhteistyötahomme toimistolla. Kahvi oli vahvaa ja hyvää.

Sain käydä Metropolitan universityssa tapaamassa vammaisia opiskelijoita. Sain kuulla opiskelumahdollisuuksien rajallisuudesta ja apuvälineiden vähyydestä. Sain kuulla, että yliopistolla on huone, jossa olisi vaikkapa ruudunlukuohjelmalla varustettuja tietokoneita, mutta huoneen ovi on lukossa ja avain kadonnut. Istuin takki päällä hytisten yliopiston kirjastossa ja mietin, millaista on sokean tai kuuron opiskelijan arki täällä.

Metropolitan universityn pihalta

Kävin Saksan kirkon koulussa, jossa oli kaikkea. Näin, miten rahalla voi saada opetusmateriaaleja, kirjoja, tietokoneita, apuvälineitä ja kaikkea muuta. Tätä koulua tukivat Saksan ja Itävallan hallitukset ja ainakin pyörätuoleissa oli myös USa:n tekstit. Kohtasin katon rajassa roikkuvan krokotiilin, jonka koulu oli saanut lahjoituksena. Ymmärsin, miten eriarvoisessa elämässä lapset elävät.

Kohtaan krokotiilin

Nieleskelin kiukkua yhteiskunnassa, jossa miehet ovat ykkösiä. Huomasin, miten vaikea oli hyväksyä tilannetta, jossa naisena mielipiteelläni ei ollut mitään merkitystä. Teki mieli polkea jalkaa, sillä tunsin savun nousevan korvista. Huomasin uskonnon voimakkaan vaikutuksen ja merkityksen etiopialaisten arjessa. Kaduilla sekoittuivat muslimien ja ortodoksien rukouskutsut enkä ainakaan minä erottanut niitä toisistaan.

Vaikka olin selittänyt itselleni, miten olen yli 1,5 viikkoa lenkkeilemättä ja liikkumatta, alkoi turhautuminen nousta ja kroppa kaivata liikettä. Hotellilla oli sali ja salilla juoksumattoja. Niin.... Juoksumattoja, joiden etupaneeli oli täysin tasainen kosketusnäyttö. Ei mitään mahdollisuutta säätää mattoa eikä juosta siinä itse. En olisi halunnutkaan. Kateellisena seurasin miehiä, jotka lenkkeilivät matolla ja säätivät sitä mielensä mukaan. Ajatuksissa käväisi katkeruuden ja kateuden hetki, kun pohdin, miten helppoa homma olisi, jos näkisin naputella vauhteja ja kulmia kosketusnäytöltä enkä tarvitsisi konkreettisesti sormiin tuntuvia painikkeita. Tuo olisi ollut ratkaistavissa tarratyynyillä, jotka olisi voinut liimata merkiksi painikkeiden päälle. Niin.... Ei yksinkertaisin juttu hotellin salilla.

Olipa salilla myös kaksi fillaria. Kun salin kundi kävi napauttamassa fillarin päälle ja auttoi kädestä pitäen hahmottamaan, missä kohdassa suunnilleen on vastuksen säätö, sain poljettua kaksi vajaan tunnin treeniä. Helpotti ja antoi pientä liikettä kropalle kaiken istumisen keskellä. Kävelyaskelia tuli päivittäin niin vähän, että melkein voisin sanoa istuneeni paikallani tuon reilun 1,5 viikkoa. Paikasta toiseen kuljin autolla eikä Addiksen iltaan ollut turvallista lähteä kävelylle.

Yksi hotellin hyvistä puolista oli sauna. Mitä muuta suomalaiset ladyt tekisivät lauantai-iltana kuin lämmittäisivät saunan? Ruotsalaiset olivat tehneet hyvää työtä ja sauna oli mainio. Löylyä sai heitettyä laittamalla kädet kupiksi. Hyvin lämpömittari nousi, sillä saimme saunan lämpötilan nousemaan reilusti yli 80 asteeseen. Jälkikäteen kuulin, että miesten puolella oli löylykauhakin.

Etiopialaiset ruusut ja niiden kauneus. En tiennyt, että Etiopia on yksi maailman suurimpia ruusujen kasvattajia.

Matkasta jäi ajatuksia ja jäi ymmärrystä elämän erilaisuudesta meillä ja Afrikan sarvessa. Siitä jäi myös kunnioitus etiopialaisia kohtaan ja ymmärrys heidän ylpeydestään. Etiopia ei ole koskaan ollut siirtomaana, vaan on pitänyt itsenäisyytensä Mussolinin miehityksestä ja sen tuomista italialaisvaikutteista huolimatta. Etiopialaiset ovat etiopialaisia ja ylpeitä siitä. Maa menee teenpäin hurjaa vauhtia. En ole varma, miten hyvä juttu on kiinalaisten rakennusmiesten ja rakennushankkeiden suuri määrä. En ole varma, miten hyvä juttu on Addiksen jatkuva laajeneminen. Kavahdan näkemääni jokea, joka oli täynnä roskaa. Mietin elämää vailla puhdasta vettä ja vailla sähköä. Mietin tyttöjen mahdollisuutta käydä koulua ja rakentaa oma urapolkunsa. Askel eteenpäin on mahdollinen, mutta ei kivuton.

Muutaman kuukauden kuluttua kävelen jälleen Turkis airlinesin koneeseen ja lennän Istanbulin kautta takaisin Addiksen yöhön. Saavun pimeään kaupunkiin ja odotan aamun valkenemista. Teen töitä ja ihmettelen. Matkan lopuksi lennän aamuyön pimeinä tunteina Istanbuliin ja palaan Helsinkiin. Paluu lienee jälleen hätkähdyttävä, sillä nopeasti ehtii unohtaa täällä itsestään selvät asiat. Ehtii unohtaa tuoreiden vihannesten ja salaatin maut tai ehtii unohtaa, miten luksusta on ottaa lasiin juomavettä suoraan kraanasta.

Voi Kaarina, minkä puhurin järjestit!

Kaarinan juoksusta on kahdeksan viikkoa. Vaikea ymmärtää, että niin tosiaan on. Onneksi kirjoitin heti juoksuiltana päällimmäiset ajatukset ylös. Ilman niitä tämä olisi jäänyt ikuisesti kirjoittamatta.

Päivät ja viikot ovat viilettäneet työmatkoilla ja viimein myös lomalla. Lokakuulla tein pyhän lupauksen, että kirjoitan tänne ja laittelen kuvia punatukkaisen tytön reissuista. Äsken ynnäilin, että elokuun puolivälin ja marraskuun loppupäivien välissä olin pois Suomesta viisi viikkoa. Siinä oli hyvää ja huonoa - voin katsoa reissupäiviä kummin vain.

Olen viivalla - olen voittanut

Lähdin Kaarinan lauantairetkelle ajatuksella, että olen voittanut, jos pääsen viivalle. Kesällä kaikki näytti hyvältä ja haikailin 21,1 kilsan ajan parantamisen perään. Pidin sitä jopa realistisena.

Tuli elokuu ja tulivat työmatkat ja kaikki muu elämä. Addis Abeba eli punatukkaisen tytön korkeanpaikan leiri, kropan reagointi lähes kolme viikkoa popsimaani malarian estolääkitykseen, pitkät työpäivät Afrikan maalla ja yön pimeinä tunteina Suomeen matkaamisen tuomat palautumisongelmat.

Tuli seuraava viikko ja punatukkainen tyttö suhasi Eurooppaa ja piipahti joulupukin kaupungissakin. Kaikkea treeniä keventelin. En saanut lupaa juosta kovia lenkkejä ja kevyetkin piti himmailla aiempaakin iisimmin.

Maltti auttoi ja syyskuun vikana sunnuntaina Pääkaupunkijuoksun varttimara antoi lupauksia. Ylös-alas-ylös-alas -Keskuspuistossa juoksin liian kovilla sykkeillä parhaimman varttimaran ajan. Maailma hymyili, vaikka työpäivät venyivät ja tiesin matkapäiviä olevan edessä omiksi tarpeiksi.

Lokakuu ja seuraavat työmatkat. Oli laivaa, oli Tallinnaa ja vähän lisää laivaa. Jalat voimattomat, nilkat turvoksissa ja aivan vetämätön fiilis. Lyhensin lenkkejä, pätkin lenkkejä ja koetin saada palautumisen johonkin muottiin. Skippasin vikan pitkiksen ja kävelin pitkin kotikaupungin rantoja sunnuntain auringossa. Hetki, jolloin tein viisaan päätöksen.

Kävin hierojalla ja sain ukaasin lepuutella jalkoja. Väsyneet jalat - ei mikään uutinen. Kylmään mereen oli hieroja mua sysäämässä, vaan älähdin, ettei tässä hetkessä onnistu, koska seuraavat lentoliput odottavat käyttäjäänsä.

Mun jalka!

Boarding ohi ja punatukkainen tyttö oli jälleen ilmassa. Viikko Kaarinaan ja vika työmatka Köpiksen kautta Malmöön. Köpiksen ruuhkainen kenttä. Kentällä kulkeva sähköautokärryhirvitys jyrää yli - alle jää mun oikea jalka. Käytin siinä hetkessä moninkertaisesti kaiken osaamani kirosanavaraston. Samalla laskin, että Kaarinan starttiin reilu kahdeksan vuorokautta.

Junaan ja Juutinrauman yli. Junassa jalalle kylmäpussi. Jo kentällä nousin varpaille ja testailin kaiken mahdollisen. Ei varmaan mitään rikki, mutta.... Riittääkö aika, sillä sitä oli noin 209 tuntia?

Malmössä apteekkiin ja kaikki itsehoitotykötarpeet mukaan. Kongressissa istuin jalat tuolilla ja hoitelin elintärkeää koipeani. Ei leposärkyä, mutta kosketusarka ja kunnon mustelma. Antoi kävellä ja aloin uskoa ruhjeen paranevan.

Ajattelin tämän riittävän, sillä olihan viimeiseen pariin kuukauteen jo mahtunut koko elämän kirjo ja vähän extraakin. Oli myös paljon töitä ja oman elämän ratkaisuja, mutta kaiken tämän jälkeen oli helppo hengittää, olin huojentunut ja hymyilin maailmalle.

Ja sitten - epäonnea osa sata

Tuli Malmön sunnuntaiaamu ja allergisen reaktion ensioireet. Iho-oireet pahenivat päivä päivältä ja hengittäminen kävi raskaaksi. En ole ikinä saanut näin hurjaa allergista reaktiota. Suomessa työterveyshuoltoon hakemaan troppeja. Vedin antihistamiinia kaksin käsin ja kuorrutin itseäni antibioottivoiteella. Avaavaa vedin yhtenään ja taatusti täytin kaikki dopingrikkeen merkit, sillä olihan merkkikin sama akuin joillain talvilajien kisaajilla. Astmadiagnoosi pelasti, sillä sen myötä kotona oli troppeja, joilla itseä lääkitä. Jälleen laskin tunteja - starttiin noin 72 tuntia enkä saa kunnolla happea. Ratkaisu - lisää avaavaa ja lisää antihistamiinia.

Suomenlahdelta aurinkoisena lokakuun päivänä

Hierojalle ja toive palata sieltä virkeämmillä jaloilla. Nilkat muistuttivat puupölkkyjä ja jalkoja vaan väsytti. Uinti helpotti hetken, mutta neste ei kadonnut. Alaselkään teipit ja hierojalta vakava kehotus miettiä, lähdenkö Kaarinaan vai enkö lähde. Viisaana naisena en kertonut tästä kenellekään.

Oli Kaarinaa edeltävä päivä ja työpäivä 12/12. Edellinen vapaa oli ollut silloin, kun ihailin maailmaa Skattanniemellä ja söin pullaa Villa Ullaksessa. Monella tavoin tärkeän tutun ihmisen hautajaiset ja omanlaisensa päivä. Temppeliaukion kirkossa nenäliinoja rutatessa mietin, että vuorokauden kuluttua, jos luoja suo....

Sääennuste näytti räntää tai lunta. Jännitysmomentti kesärenkaat. Kuulas aamu ja kuivat tiet - ehkä olen viivalla klo 11.00. Matkalla kuuraisia peltoja, auringon sarastusta pilvien lomasta, kirkasta taivasta, mutta ei tietoa tulevasta.

Kaarinan lukion pihalla totuus paljastuu - mikä tuuli! Tähänkö oikeasti pitää lähteä? Vaatteiden säätöä, kenkien vaihtoa ja hanskat taskuun. Onneksi mulle saatiin puhuttua hanskat käteen viitisen minuuttia ennen starttia. Ei tullut liian kuuma, vaikka sitä pelkäsin.

Sitten mennään

Lähtö vaivihkaa ja matkaan. Varoittelin, etten saa keulia. "Kuljen ulkona valossa. Kasvoillani voin tuntea tuulen." - kyllä, sen tunnen. Säätelin musaa ja seurailin sykettä. Liian kovalla menen, kun syke ponkaisi heti reiluun 160 eikä pudonnut millään taikasanalla. Liimautui lukemaan 163, jonka tiesin liian kovaksi.

Tuulta vastaan puskeminen söi naista. Olin ottanut geelin ennen starttia, joka ehkä auttoi alun shokista. Vettä juomapisteellä ja kohti ehkä mulle pahinta pätkää - soratietä. Isoja kiviä, sateen tekemiä kuoppia, irtokiviä ja kaikkea muuta. Kierreltiin, varottiin, hidastettiin, varottiin. Vaikka hiekasta pidän, tämä pätkä oli retken stressaavin.

Geeli ja vettä. Loiva pitkä ylämäki ihan rauhassa. Kakkoskierros odotti, mutta jalat hyytelöä. Puolikkaan vitonen kuulutetaan maaliin. Suolaa, jos auttaisi.

Monet lappujuoksut kanssani kirmannut soittolista rallattelee kasarimusaa. "You were always on my mind. You were always on my mind." Ja jotain opiskelijanuoruudesta Kallion kulmilta "Go West Life is peaceful there. Go West In the open air. Go West Where the skies are blue. Go West This is what we're gonna do." Ja vähän uudempaa, jota on askel askeleelta helppo kuunnella ja viedä ajatukset muualle. "Faija, anna mun ajaa mökkitie, lupaan että saunaan vettä vien. Muistan kivet ja kannot tän soratien." Ilman musaa en olisi jaksanut.

Tuuli yltyy. Syö voimia ja syö uskoa. Sanon, että mun saaminen maaliin on tänään ehkä päivän isoin työ. Vaihteeksi geeli, vaikka hieman etoo pelkkä ajatuskin. Vettä ja karmoliskarkki suuhun. Tuulen raakuus ottaa välillä henkeen. Yskittää monet kerrat, mutta päivän pahin on kuitenkin jaloissa.

Kuva Malmön vanhasta kaupungista linnan puiston kukkaloistosta

Jossain 16 kilsan kohdalla työkaveri ohittaa oman maransa kolmoskierorksella. Potkaisen soratien kiveä. Kierrän kuoppia. Valtatien äänet kuuluvat. Tuuli pyörittää. Minuutti myötäistä ja tuuli kaartaa takaisin entistä voimallisemmin vastaan iskien.

Jaloissa järkyttävä särky. Aivan kuin kammottava hammassärky olisi siirtynyt jalkoihin. Penikassakin alkaa tuntua - ei mulla ikinä ole ongelmia penikoiden kanssa. Kilsa 17 on ehdottomasti pahin. Vauhti hyytyy ja en enää tiedä, miten ja mihin astun. En jaksa edes kuunnella musiikkia, kun jalkojen särky vie mukanaan. Korvaan tarttuu jotain. Puoliääneen ärähdän itselleni korviin kuuluvat sanat "Mene nyt ja katso peiliin, niin näet vastustajasi." Mene!

Vielä geeli ja vettä. Jalkojen särky vaan pahenee. Tuntuu, että etanatkin menevät nopeammin. Ylämäki. Saan luvan kanssa vähän himmata. Kyltti 19 kilsaa on mennyt. Toinen kiukkuinen puuskahdus itselle, kun korviin kuuluu "Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan. Ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan. Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään. Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää. Joten anna mennä joten anna mennä."

Tässä oli ekalla kierroksella myötätuuli. Ihan varmasti oli! Nyt tuuli pyörii eestaas. Hetki helpompaa ja paluu todellisuuteen. Vikat ylämäet. En enää! Vika kilsa ja työmaa. Tosi varovasti ohi, sillä mun jalat ovat lopettaneet yhteistyön - niillä on hammassärky pahimmasta päästä.

Käännös vasemmalle. Maali nenän edessä. Haluan uskoa, että minimaalinen loppukiri irtosi. Kuumaa mehua ja pohdintaa, mikähän mahtoi olla päivän aika. Olin koko matkan pohtinut juoksevani alle kolmen tunnin ja pitänyt 2.56-2.57 mahdollisena.

Anteeksi kuinka? 2.50:28 ja vain 44 sekuntia huonompi kuin vuosi sitten samoilla Kaarinan teillä juoksemani puolikkaan parhaani. Hymyilyttää. Ihmetyttää. En voi uskoa. Tässä tuulessa. Näillä taustoilla ja vastoinkäymisten määrällä. Ihmetystä ja riemuisaa tyytyväisyyttä. Punatukkaista tyttöä ei harmita tippaakaan, että oma paras jäi noin lähelle.

Pukkarissa ihmettelin, miten monta naista on juossut maratonin kolmeen tuntiin. Hmmm.... He olivat puolikkaan juoksijoita, jotka olin jossain hetkessä jättänyt taakseni. Entistä oudompi fiilis.

Juoksu oli itseni voittamista ja palkinto työstä, jota olen tehnyt. Se oli palkinto tunteesta, että sekuntien ja minuuttien kadottaminen ajasta on mahdollista. Se oli palkinto siitä, että olen oppinut lukemaan itseäni. Se oli myös palkinto siitä, ettei mulle kerrottu omien laskutoimitusteni olevan minuuttikaupalla pielessä. Jos olisin tiennyt olevani noin lähellä omaa parasta aikaani, tuo 44 sekuntia olisi harmittanut ja tuntunut maailmanlopulta. Ystävän viisautta oli olla kertomatta, vaikka hän mielessään pohdiskeli mun laskujen epäloogisuutta.

Kotimatkalla Turun motarilla tuulenpuuskat heiluttivat autoa. Alkoholiton olut maistui ja mieli oli seesteinen. En saanut omaa ennätystäni, mutta sain toiseksi parhaan puolimaran. Sain lauantain tuulessa ja sain lauantain, jota voin miettiä kiikkustuolissa.

Pääkaupunkijuoksu ja matkailu avartaa

En ole haihtunut taivaan tuuliin, vaikka taivaalla olenkin viilettänyt suuntaan ja toiseen. Elämä kesäloman jälkeen on ollut matkalaukun pakkaamista ja purkamista. On ollut Addis Abebaa, on ollut Brysseliä, on ollut Rovaniemeä ja on ollut vaikka mitä. Mieli on täynnä kokemuksia, joita puran, kun aika antaa myöten. Kuvakoosteitakin lupaan syksyn edetessä.

Kuka tämänkin keksi?

Työmatkailu sotki juoksusuunnitelmia. Olin aikonut juosta kympin jossain elo-syyskuun aikana. Vaihtoehtoja oli muutamia, mutta lopulta realismi näytti, että Keskuspuiston ylämäet kutsuvat. Hautasin ajatukset Helsinki marathonin kanssa juostusta kympistä ja Rantakympistä. En olisi ollut palautunut tai en olisi ollut edes Suomessa.

Edellisestä Pääkaupunkijuoksusta oli kaksi vuotta. Silloin ei mennyt suunnitellusti ja sain huomata, miten kaikki ei ole itsestä kiinni. Oppaani koki kovia matkalla ja lopulta kävelimme maaliin. Harmitti ja samalla olin tyytyväinen, miten osasin unohtaa omat tavoitteeni ja päämääränä oli vain Pirkkolan urheilukenttä.

Nyt lähdin matkaan optimistisena, vaikka takana oli ylikuormituksen purkua ja palautumisongelmia. Tiesin jaksavani juosta reippaasti 20 min, joten olisihan sekin jotain. Kaverille sanoin, että olen tyytyväinen, jos keskari on 7:40-7:50, sillä se on just ideaali. Vähän epärealistiselta se tuntui, vaikka toisaalta kesää katsoessa se oli hyvinkin realistinen. Palautumisongelmat iskivät elokuun lopulla, joten kaikki oli suurta arvoitusta.

Ja sitten tulivat ylämäet....

Odottelua ja ruuhkaa

Pirkkolan kentällä jonot olivat valtavia. Numeroiden haku ei toiminut, sillä jakajia oli ilmeisesti liian vähän. Mulla kävi tuuri, koska kaverini oli hakenut numeroni just ennen pahimpia jonoja.

Olin ajatellut lähteväni kapreissa ja lyhythihaisessa. Sen verran tuuli, että Pirkkolassa vaihdoin pitkähihaisen ja nostin hihat ylös. Tavarat säilytykseen, vähän alkuverkkaa ja odottelua. Alkuverkassa huolestutti, kun hengästyin heti. Juoksin ehkä nelisen sataa metriä ja olin ihan poikki. Ei tästä näin tule mitään!

Startin kuulutetaan viivästyvän vartin. Kylmä tuuli puhkuu kentällä. Takaisin sisälle ja uudestaan vessajonoon. Sisällä ruuhkaa ja ympäriinsä kulkevia ihmisiä. Osa tiesi startin viivästymisestä ja osa ei. Epätietoisuutta ja tavarasäilytykseen siirtynyt valtaisa jono.

Starttiin kymmenisen minuuttia. Miten täältä pääsee ulos? Puikkelehtimista. Sivuttain etenemistä. Puikkelehtimista. Haa, ulko-ovi. Jonotusta ovelle. Portaat alas kentälle ja viimeiset jutustelut työkaverin kanssa.

Olin laittanut sisällä musat päälle ja periaatteessa olin valmis matkaan. Periaatteessa.... Mikä tuo oli? Mitä, nytkö lähdetään? Ei minkäänlaista varoitusta, vaan pyssyn pamahdus ja matkaan.

Ylös, alas, ylös, alas

Alku oli ruuhkaista, mutta onneksi loppupään osalta se tasoittui pian. Pari naista oli takana ja huomasin sen häiritsevän. Onneksi menivät ohi jossain reilun kilsan jälkeen. En olisi jaksanut kuunnella heidän höpinöitään ja ahdisti ajatus, että ovat ihan takana. Huomasin tykkääväni juosta omassa rauhassa.

Totuus reitistä paljastui heti. Miten tuon aina unohtaa? Noustiin vähän. Noustiin vähän enemmän. Tultiin kahden ja kolmen kilsan väliin ja noustiin ihan urakalla. Vauhti pysyi hyvänä - itse asiassa vähän liian kovana, mutta en osannut hidastaa.

Ylämäessä kädet avuksi ja pieniä askelia. Rauhassa, jottei kuluta kaikkia voimia. Ihmeen helpolla meni. Taisin pitkästä aikaa osata juosta ylämäen edes aavistuksen enemmän oikein. Käsistä oli oikeasti apua, vaikka tuntui hassulta huhkia eestaas.

Kaveri varoitteli vauhdista. Hidastin ja en kuitenkaan hidastanut. Sain lisää varoituksia. Yhtenään mentiin aavistus kovempaa kuin olin ajatellut.

Puolikas rynnii

Kehä I:n ylityksen luona takana moottoripyörä. Puolikkaan kärki juoksee ohi. Jälkikäteen katsoin, että voittoaika puolikkaalla oli viitisen minuuttia parempi kuin oma aikani puolet lyhyemmällä matkalla.

Puolikkaan juoksijoita enemmän ja enemmän. Naisten kolmen kärki meni. Lisää miehiä. Yksi rynnisti ohi oikealta puskia hipoen. Et hemmetti mene sieltä! Tuo on pelottavaa.

Taas saan varoituksia vauhdista. Keulin ihan kunnolla. Olin kai lähdössä puolikkaan juoksijoiden mukaan. Vauhti alkaa kutosella - ei näin. Malta!

Saalistetaan varttimaran juoksijoita. Yhden naisen kanssa leikitään hippaa. Tarkkana, missä välissä pääsee ohi. Nyt uskaltaisi kurvata vasemman kautta. Lisää vauhtia, että ehditään seuraavan puolikkaan juoksijalauman edestä pois. Hippaleikkinainen jäi taakse. Joku mieskin jäi taakse. Nyt mennään.

Edessä roosapaita. Selkä lähestyy. Ja taas puolikkaan juoksijoita. Ahdistun! Eikö reitti voi jo lähteä omille teilleen? Roosapaitaan matka kutistuu. Askeleita vasemmalle ja ohi. Kummasti selkien napsimiset kutkuttivat. Ylämäki ja vauhti päälle kasia. Hyvä niin, sillä onhan tässä keulittu. Roosapaita ei enää saa kiinni - siitä pidän huolen.

Juomapisteelle muutama sata metriä. Vettä ja reipasta kävelyä. Nyt on rauha maassa, kun rynnivät mieslaumat häipyvät omille teilleen. Hörpin vettä ja työnnän kaveria eteenpäin. Mulle sanotaan, ettei ole kiire. Juu, mutta kävellään nyt kuitenkin vähän kovempaa.

Entäs jos.... ei vielä tänä vuonna

Ylämäet jatkuvat. Pakko on hidastaa, sillä ekat merkit väsymyksestä hiipivät. Olisiko pitänyt ottaa toinenkin muki vettä? Olisiko se auttanut?

Edessä kaksi mustapaitaa. Nehän me otetaan. Eka joku tuulitakkimies ja mustapaidat lähestyvät. Mietin, ettei onnistu. Hei, nyt kuuluu puhetta. He ovatkin jo ihan edessä. Vasemmalle ja ohi. Ihme kilpailuvietti herää ja näitäkään en aio enää ohi päästää.

Kahdeksan kilsaa takana. Aikaa mennyt 62 minuuttia. Entäs jos? Ajatuksissa villi pohdinta, menisikö tänään alle 1.20. Matkaa 2,5 kilsaa ja aikaa 18minuuttia - ei mene. No, ensi kerralla sitten. Ai, millä ensi kerralla?

Noustaan kohti Kehän ylitystä. Mäki on loputon ja vauhti putoaa. Ei vaan jaksa enää. Tiedän, että tuolla ylhäällä on ysi ja sitten maali on ihan kohta. Ekan kerran hengästyttää kunnolla ja tuntuu, ettei mäen päälle pääse ikinä.

Urheilukentän äänet kuuluvat. Kyltti maaliin 600m. Kohta kaarros urheilukentälle ja sielläkin pitää mukamas vielä juosta. En mä tahdo enää! En mä jaksa enää. Jotain loppukiriin viittaavaa koetan saada irti. Kaveri katsoo kelloa - 6:39 eli joku loppukiri tässä kuitenkin on.

Maaliin muutama kymmenen metriä. Se on kyllä vähintään kilometri. Viimeiset viisi metriä tuntuvat loputtomilta.

Päivän voimat oli mitoitettu prikulleen. Metriäkään ei olisi enää mennyt. Punatukkainen tyttö oli ottanut itsestään irti sen, joka oli otettavissa.

Kaveri huomauttaa, että roosapaita tulee kentälle. Hoksaan pohtia, missä ovat mustapaidat. Toimitsija kuulee pohdintani ja kertoo heidän olevan muutaman kymmenen metrin päässä maalista. Naurattaa puolin ja toisin. Sama toimitsija etsii mulle aikaa. Eka löytyy 10,3 kilsan aika. Se lupaa hyvää.

Kaikki 10550 metriä ajassa 1.21:29. Parannusta kolmen vuoden takaisiin tähän mennessä parhaaseeni on 4:02. Toki välissä on kolme vuotta, mutta kai tuo on silti jotain. Keskarina 7:42 eli jopa vähän yläkanttiin odotuksiini nähden. Huomaan, että puolitoista minuuttia jäi kaivelemaan. Se kai tarkoittaa, että vuoden kuluttua ne samat ylämäet on kivuttava uudestaan.

Lappi näytti parastaan

Kävin heinä-elokuun vaihteessa ekan kerran elämässäni Rovaniemen pohjoispuolella. Paljoa en Rovaniemestäkään tiedä, koska mun mielestä siellä on lentokenttä, Lapin urheiluopisto ja muutama toimistotila. Väittävät, että on muutakin. Ehkä kokemukseni on enemmän kuin vähän suppea.

Mahdollisuus Lapin visiittiin tuli vähän ennen loman alkua. Yksi tuttu oli vuokrannut Leviltä mökin ja kyseli seuraksi osaksi viikkoa. Aika nopeasti tartuin tilaisuuteen ja pienellä järjestelyllä sain lennot kahden yön reissuun jonnekin tuntemattomaan. Lähtöpäivänä jopa jännitti, kun en tiennyt, mitä odottaa. Hämmentävää oli, että äitini oli vähintään yhtä innoissaan Lapin reissustani kuin minä. Vanhempani ovat jo vuosia käyneet pohjoisessa kerta vuoteen erilaisilla bussimatkoilla ja ovat viihtyneet tosi hyvin. Levikin oli tuttu, mutta lyhyemmältä pysähdykseltä kuin mulla olisi edessä.

Eniten hirvitti, jäänkö henkiin itikoiden hyökkäyksistä. Se pelko oli turha. Kuiva ja kuuma kesä olivat vieneet sääskiltä puhdin ja pääsin tosi helpolla. En kuorruttanut itseäni hydrokortisonilla, vaan lääkitsin kymmenisen puremaa ja huokaisin helpotuksesta. Olen aina ollut hyttysten suosikki ja puremat paisuvat pienempien tai isompien kolikoiden kokoisiksi kutiaviksi hirvityksiksi. Toinen kauhun aiheeni olivat ampiaiset, mutta nekin tekivät vasta tuloaan. Kittilän kentällä virkailija kertoi, että halkopinoissa surisee jo.

Mökki oli ihan Levin keskustassa. Ruokakauppa, ravintolat ja tunturi olivat käden ulottuvilla. Sesonkia ei ollut, joten moni paikka oli kiinni ja väkeäkin olin mukavan vähän. Oli patikoijia, oli maastopyöräilijöitä, oli aasialaisia ja oli lapsiperheitä. Hyvin mahduin tähän porukkaan, mutta talvisesongin suksivallankumouksen keskellä olisin kokenut jääväni kaikkien lasketteluvermeiden jalkoihin. Se ei vaan olisi mua varten.

Kuva rappujen puolivälistä ja rappujen yläpäästä

Kipusin 766 rappua tunturin puoliväliin. Kävelin puolimatkasta alas enemmän ja vähemmän jyrkkää rinnettä. Kivet vierivät välillä alta, mutta jostain lapsuuden hämäristä jalat muistivat sivuttaiset askeleet. Välillä helppokulkuisempaa pätkää ja sitten taas tosi jyrkkää. Askel kerrallaan ja rauhassa. Mun kipuamat Paloheinän mäki ja Vuosaaren huippu olivat pieniä Levin rinteeseen verrattuna. Rappujakin oli triplasti se, mikä on Paloheinässä. Rapuissa kaide oli paikoin hyvä, paikoin jotain kelvollista ja loppumatkasta ikävää oksaista puunrunkoa. Käsi tarrasi jokaiseen oksakohtaan ja piti varoa, ettei tule hankaumia sormiin. Raput olivat aika hyvät, vaikka muutamassa kohdassa askelma oli sortunut tai notkahteli jalan alla.

Kävelin hiihtolatupohjilla. Kävelin jollain valaistulla kuntoradalla. Seurailin geokätköjen löytymistä. Kävelin asfaltilla. Ihmettelin järveä ja kuulostelin Kittilä-Muonio -tien liikennettä. Miten siinä menikin koko ajan niin paljon autoja? Kuntopolulla oli pitkä pätkä puista siltaa. Sen merkitys valkeni vasta maantieltä katsoessa. Rinne oli niin jyrkkä, ettei siihen olisi saanut käveltävää polkua mitenkään muuten.

Kuva järvimaisemasta kuntopolun varresta. Kuva otettu Kätkä-tunturin suuntaan.

Ajoin gondolihissillä Levin huipulle 531 metriin. Kiersin kivisen huipun. Ihailin maisemia. Nautin auringosta ja tuulesta. Kävelin rinnettä alas kahville ja kipusin takaisin ylös huipulle. Ajoin gondolihissillä alas. Mieli teki kävellä alas, mutta lämpötila huiteli yli kolmessakympissä ja matka olisi ollut asfalttitietä. Toisena päivänä olisi kävely ollut mulle ainoa oikea vaihtoehto. Toki gondolihissin noin kahdeksan minuuttia oli melkoisesti nopeampi.

Kuva Levin huipulta

Söin pannukakkuja ja jäätelöä. Kävin katsomassa, mistä kaikki on alkanut eli Hullu porossa. Söin poroburgeria ja fiilistelin jäälaten kanssa terassilla. Hetkittäin tuntui kuin jossain etelän mailla. Lämmin ilta, paahtava aurinko ja pilvet teillä tietymättömillä. En olisi matkaan lähtiessä uskonut, millainen kesäpäivä voi olla niin pohjoisessa.

Ja toinen kuva Levin huipulta, jossa tuuli

Kotimatkan alkaessa join Kittilän kentällä kahvia ja kuuntelin ukkosta. Koneeseen kävellessä ripotteli vettä. Lappi ja Levi näyttivät mulle tosiaan parastaan. Loppuviikosta sadepisaroita oli riittänyt ja pilvet olivat olleet niin matalalla, ettei edes tunturin puoliväliä näkynyt. Olisi voinut olla siis aivan toista.

Muhun tuo teki vaikutuksen. Hiljaisuus oli uskomatonta. Onhan täälläkin hiljaista, mutta Lapin hiljaisuus oli erilaista. Ei todella kuulunut mitään. Maailma oli ympärillä ja maailma oli hiljaa.

Tunne Levin huipulla oli jotain, josta en osannut ennalta haaveilla. Tunne, kun kävelin rinnettä eestaas oli mulle jotain uutta. Puuraja oli jossain kaukana. Tuntureita silmänkantamattomiin ja tuulen humina korvissa.

Olisin voinut jäädä niihin hetkiin. Olisin voinut jäädä kipuamaan rappuja ja hymyilemään kilpaa pohjoisen auringon kanssa. Olisin voinut istua rinteessä kahvimuki kädessä ja vain ihmetellä maailmaa. Olisin voinut rupatella kahvilan tyypin kanssa ja syödä toisenkin voisilmäpullan.

Myönnän, että vaikutuin. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisi voinut käydä Ylläksellä, Kittilän keskustassa tai jossain ihan muualla. Olisi voinut kävellä enemmän, vaikka noiden hetkienkin aikana ehdin kävellä jotain 28 kilsaa. Olisi voinut nähdä ja kokea paljon enemmän. Toisaalta, miten paljon enemmän olisin saanut mieleeni upotettua ja ajatuksiini jätettyä.

Olen valmis lähtemään pohjoiseen uudestaan. En halua hiihtosesonkina enkä pahimpina itikkakausina. Voisin lähteä aikaisin keväällä tai ruskan värien loistaessa. Leville voin mennä. Voisin mennä myös jonnekin muualle. Ehkä jonain päivänä jossain seurassa jonnekin. Nämä ovat haaveita ja unelmia, jotka toteutuvat, jos niin on tarkoitus.

Huomenna en juokse!

Ynnäilin tämän päivän lenkkiä ylös merkitessä, että olen sunnuntaiaamun ja tämän päivän keskipäivän välillä juossut 47,4 kilsaa. Ei ihme, että tänään loppumatkasta jalat huomauttivat, ettei tämä homma enää toimi. Lisäksi kävelin eilen 6,6 kilsaa eli olen liikkunut jaloillani reilussa kahdessa vuorokaudessa 54 kilsaa. Jestas! Onneksi laskin jälkikäteen, sillä olisi saattanut iskeä paniikki tämän aamupäivän hellelenkillä.

Vanhankaupunginlahti - aurinkoa ja vadelmia

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kiertämään Vanhankaupunginlahtea. Kotiovelta kierros on ripauksen päälle 19 kilsaa. Viime kesänä jäi kiertämättä, mutta meninhän edellisvuonna kahdesti. Tosin toisen kerran kiersin lahden Mustikkamaalta ja pulahdin lenkin jälkeen uimaan. Mustikkamaalta matkaa tulee noin 12 kilsaa.

Lämpöä oli lähtiessä reilusti yli +20. Onneksi jokivarressa oli myös varjoa, joten ei ihan sulanut heti alkumetreillä. Parin kilsanjälkeen pysähdys syömään vadelmia. Kävelytien varressa oli mies poimimassa vadelmia, joten mukaan samaan huviin. Pienen pieniä olivat, mutta tosi hyviä. Ei ehkä olisi huomattu ilman marjanpoimijamiestä.

Arabianrannassa tuuli vilvoitti. Hanhia ihmeteltiin, kun seisoivat kivillä yhdellä jalalla. Jos olisin ollut hanhi, olisin mennyt uimaan enkä nököttänyt kivellä. Outoja puuhia.

Pilviä kerääntyi ja mustiakin oli seassa. Hyvä niin, sillä Kalasataman nurkilla oli yksi tukahduttavimmista kohdista. Asfalttia, työmaita ja pakahduttavan kuuma.

Juomapausseja yhtenään, jotta jaksaa. Kulosaaren kautta Hertsikkaan ja taivaallisen varjoisille ylämäki-alamäki -kävelyteille. Hertsikan portaat ohitettiin, vaikka mua oli uhattu niiden kipuamisella matkan extrahuviksi.

Viikin lehmät laidunsivat. Pilvet katosivat ja aurinko paistoi. Muita kulkijoita ihmeen vähän. Ympyrä sulkeutuu - Vanhankaupunginkoski näkyy.

En pahastunut, kun mulle ehdotettiin kahvia Koskenrannassa. Terassin varjo, kahvi ja jätski elvyttivät. Vaan apua - miten tästä penkiltä noustaan. Olin käynyt edellispäivänä jumpassa ja etureidet jämähtivät paikoilleen. Jos ne olisivat saaneet päättää, olisin jäänyt nököttämään siihen penkille. Ei tahtonut askel millään nousta seuraavilla sadoilla metreillä. Ystäväkin huomasi saman ja pohdiskeli, vaihdoinko jalat terassilla, kun askel ei enää ole yhtään niin lentävä kuin lahden itäpuolella. Taisin vaihtaa ne askelkyykkyjä ja kyykkyjä tehneisiin koipiin.

Aikaa kierrokseen meni 2.53, mikä oli hellesunnuntaille oikein hyvä. Kun vertasin kahden vuoden takaiseen fiilikseen, tajusin jotain tapahtuneen. Ei kramppeja eikä pohjatonta väsymystä. Jaksoin hyvin ja jalat veivät, vaikka vauhti olikin tosi rauhallinen. Kestävyys on parantunut - tämä oli taas konkreettinen näyttö siitä. Voin olla tyytyväinen.

Vetoja aamuauringossa

Eilen olin alkujaan ajatellut juosta viikon reippaan. Hylkäsin ajatuksen, kun olin edellispäivänä kipittänyt tuon pitkiksen ja näin sääennusteen. Ei näillä lämpötiloilla voi kuvitellakaan juoksevansa tuollaisia.

Vedot olivat vain kasiminuuttisia ja niitä oli vain kolme. Rohkea veikkaus, että niistä jäisin henkiin. Ajattelin mennä taas tutulle Pukinmäenkaaren pätkälle, vaikka tiesin sen kovin suojattomaksi paahteelta.

Jokivarressa oli aika vähän kulkijoita. Muutama fillarilla ja useita puistotyöntekijöitä Pakilan uimarannan luona. Kun avustajani ehdotti Tapaninvainiossa, että juostaankin siinä uimarannan ja Kehän välissä, innostuin ajatuksesta. Vähän kumpuilevaa, mutta ehdottomasti viileämpää ja suojaisempaa. Puut varjostivat eikä muita kulkijoita ollut kuin harvakseen.

Kroppa ei eka tahtonut herätä vetoihin, koska se oli ajatellut verkata vielä kilsan. Tuntui, että jalat hyytyvät ja mikään ei vaan mene mihinkään. Alta kasissa vauhti pysyi ja ihmeen äkkiä eka oli tehty. Palauttelua nelisen minuuttia, täyskäännös ja kakkonen lähti.

Tämä tuntui kaikkein helpoimmalta. Pohkeisiin otti, mutta lopussa sain jopa kiristettyä. Luulen, että meni ekaa nopeammin - ainakin meni helpommin. Vauhti oli kai pitkään jossain 7:40-7:45 maissa. Vähän kellot sekoilivat puiden ja puskien seassa.

Vika jatkettiin uimarannalta suoraan. Tiesin, että uimarannan ja seuraavan alikulun väliä on kilsa. Päätin, että alikulusta on mentävä ohi. Vika saattoi olla nopein. Se tuntui ainakin tasaisimmalta vauhdin näkökulmasta. Tunneli ohitettu ja vähän jäljellä. Tuusulantien alitukseen jäi vaatimattomat 10 metriä eli hyvin tuli reilu kilsa.

Loppuverkassa jalat painoivat ja hipsuttelin kaikessa rauhassa nelisen kilsaa kotiin. Ei tuntunut maitohapoilta, mutta tuntui raskaalta. Lisää juomaa ja aina pysähdys, kun tuntui, että juominen on hyvä idea. Tuomarinkylän peltojen luona ilma vaan väreili, kun katsoi taaksepäin. Just sellainen helleaamu, jossa tuulenvire ei vilvoita vaan ilma väreilee kuumuudessa.

Pitkis ja kahvit Annan kartanolla

Tänään lähdin aamusta pitkikselle, kun Excel kerran väitti 150 minuuttisen olevan viikon huvina. Merituulin kanssa kierrettiin jokivarren työmaat ja lopulta Kehän nurkilta kaarrettiin vesien ääreen ja käännettiin nenä kohti Helsingin pitäjän kirkkoa.

Parhaita pätkiä olivat varjoisat, joissa jopa tuuli hieman. Ei niitä paljon ollut, mutta sentään toisinaan. Kirkon nurkilla vesi kohisi niin ihanasti, että olisi tehnyt mieli pulahtaa sekaan.

Mietin, että kirkon voisi kiertää. Mietin, että on tyhmää mennä pitkä pätkä kadun vartta. Joskus olen mennyt hiekkatietä, joka menee jostain tästä kirkon ja joen välistä. Kai se menee jotenkin hautausmaankin joen puolelta. Hmmm… Tästä kääntyy hiekkatie, jonka suunta on oikea. Ei muuta kuin katsomaan.

Oikeaan osuttiin ja saatiin juosta autojen ulottumattomissa. Hautausmaa ja kirkko jäivät kauemmas, mutta mitäs se haittasi. Sitä tyhmää autotien vartta piti juosta ehkä sata metriä, ennen kuin sai kaartaa joen yli Siltamäen puolelle.

Kiertelyä ja kaartelua Siltamäessä. Hei, täällä on hiekkatie. Tuon talon pihaan eksyttiin joskus. Täysin suunnitellusti kipaisimme hiekkateitä urheilukenttien ja talojen nurkilla. Ainakin melkein suunnitellusti... Reittivalinta oli lopulta tosi fiksu, sillä emme edes päätyneet rekkaparkin luo, vaan kaarsimme suoraan jokivarteen ja lähestyimme Malmille vievän autotien alikulkua.

Kilsoja alla 12 ja taas janottaa. Tapaninvainion silta näkyy, mutta tuleeko se ikinä. Annan kartano aukeaa yhdeltätoista. Sinne voisi mennä. Ihanaa, tässä se silta on ja 13 kilsaa kasassa. Rannalla uimareita, sillalla pieniä pyöräilijöitä - kauhea ruuhka yhtäkkiä.

Koivukujaa kohti kartanoa. Hevosia aitauksessa. Traktorikin peruuttaa jostain. Ihmisiä ovella. Ovi on auki. Jee, se avasi just. Kahvi ja jätski maistuivat terassin varjossa. Kasvojen huuhtominen kylmällä vedellä oli vähintään yhtä ihanaa.

Vähän nihkeää oli nousta tuolilta. Jalat olisivat jääneet, vaan ei auttanut. Vikat reilut kolme kilsaa hölkkäiltiin kahvia sulatellen. Vähän kerääntyi pilviä, mutta ei se mitään viilentänyt. Käskynhaltijantien nurkilla sanoin, että 17 juostaan. Ei tarvinnut kiertää kuin talo, sillä 17 tuli kasaan kotitalon toisella puolella. Hyvä niin, sillä vähän ennen junarataa jalat alkoivat huomautella, että tämä huvi olisi niiden osalta ohi. Ei ollut enää puhtia eikä voimia.

Ja taatusti pysyn päätöksessä, etten juokse huomenna. En juokse myöskään ylihuomenna. Perjantaina ehkä kevennetty versio viikon reippaasta. Just kyselin Harrilta ohjeita, kun ei tällä säällä jaksa mitään tunnin reipasta. Sain neuvon keventää vaikka juoksemalla 2 X 20 min ja pitämällä välissä 5 min tauon. Sitä taidan testata.

Kääk - koordinaatiotreeniä!

Just nyt tuntuu, että sulan. Ajatus lenkistä houkuttelee, mutta ajatus paahtavasta ja trooppisesta kesäpäivästä ei. Lomalla voisi lenkkeillä päivällä ja juosta kaikenlaisia pidempiä hömpöttelylenkkejä. Puhti alkaa loppua tässä kuumuudessa. Huomaan myös, että astman kanssa on helteessä ajoittain hankalaa. Välillä on henki loppua, mutta onneksi avaava auttaa. Tämään selvisin kunnialla Elixianjumpasta. Hiki tuli, mutta ainakin selälle teki tosi hyvää.

Kovemmat lenkit olen jättänyt tekemättä. En vaan pysty juoksemaan näissä lämpötiloissa kovaa. Jotten ihan vajoa matelulinjalle, kävin keskiviikkona töissä matolla juoksemassa vetoja. Siellä oli viileämpää, mutta melkoisen trooppista puuhaa sekin oli. Kun viis viisiminuuttista oli takana, epäilin vaipuvani vesipisaroina salin lattialle. Verkkoineen 70 minuuttia ja kelvolliset 8,33 kilsaa. Vedoissa vauhdit 7:48-7:14. Nousevasti, mutta olenhan noita kovempaakin juossut. Ei vaan pystynyt, kun takana oli hellematkailua junissa ja bussissa.

Eilen lähdin kaverin kanssa ihmettelemään vesisadetta. Sadetutka näytti, että klo 9-11 olisi sateetonta. No, sadetutka oli jossain muualla, sillä Vuosaaressa ripotteli koko ajan. Arvoimme Kivinokan ja Vuosaaren välillä, koska halusimme uimaan ja nuonäyttivät levättömiltä rannoilta. Joessa oli vähäisiä sinilevähavaintoja ja ei innostanut.

Verkkailtiin Kallahdenniemeen, ihmeteltiin niemen uimarantaa, kierreltiin puita ja palattiin lähtöpisteeseen jonkin pallokentän laidalle.

Kaverilla oli ohjelmassa koordinaatioita. Kyseli mun ajatusta asiaan - juu... Tuota.... Olen tehnyt koordeja viimeksi ehkä vuosi tai puolitoista sitten. Inhoan niitä, koska mun tasapaino on huono ja muutenkin ne on vaikeita, tyhmiä ja tylsiä. Toisaalta.... Hymähdin, ettei mua mikään estä kokeilemasta. Epäluuloni oli valtaisa, vaan punatukkainen tyttöhän ei yleensä kokeilematta luovuta.

Aitakävely otti heti luulot pois. Jestas, miten kireät lonkat mulla oli. Jalka taakse. Polvi edellä sivulle koukkuun. Polvi edellä sivulta eteen. Ja toisella jalalla. Kaveri kielsi ajattelemasta liikoja. Huomasi, että mietin, pohdin ja hain jotain täydellistä suoritusta. Ihme juttu, mutta tokalla kierroksella liikeradat alkoivat löytyä ja nostin hetkeksi jopa kädet pään päälle, joka vaan lisäsi haasteellisuutta. Muutamat askeleet tein kädet ylhäällä, kunnes hartioissa tuntui liika jännitys.

Tehtiin polvennostojuoksua, pakarajuoksua ja jalan heittämistä suoraksi eteen. Kahdessa ekassa syke nousi heti ja vikassa en ylettänyt lähellekään nilkkaa. Vasemmassa jalassa sormet hipoivat kengännauhoja, mutta oikeassa jäivät just ja just kengän ulkoreunalle. Takareisi kiristi. En mä liiku mihinkään suuntaan, kun joka kohtaa vaan kiristää.

Ehdottomasti hauskimpia olivat Hei laukka-askel Reima -fiilis ja askel askel hyppy -fiilis. Eka oli perinteinen sivulaukka. Jotta uskalsin lisätä vauhtia ja pysyin linjassa, mentiin vastakkain, otettiin käsistä kiinni ja sitten mentiin. Päkiöillä ja etummaisella jalalla ponnistaen. Tosiaan tuli Hei laukka-askel Reima -fiilis ja vauhtia oli kivasti. Nautin eniten siitä vauhdista.

Askel askel hypyssä olin tosissani lähtemässä tanssimaan jenkkaa. Jostain historian hämäristä rytmi hyppäsi vereen ja olin mennä hypyllä. Todellisuudessa piti nostaa polvi tosi korkealle eteen, laskea jalka alas, astua kaksi pientä askelta ja tehdä sama alusta toisella jalalla. Jotenkin jumiuduin jenkkaan ja hoin itselleni askel askel hyppy, askel askel hyppy - en sentään ääneen.

Koordinaatiollisesti haasteellisin oli ristiaskeljuoksu, joka oli kyllä mulla kävelyä. Oikean jalan johtaessa se meni aika kivasti. Uskalsin jopa lisätä vauhtia, kun jalat menivät ja yläkroppa kiertyi mukana. Eka kiersin myös nenää, mutta onneksi sen saikin pitää aloillaan. Muuten olisi voinut tulla huono olo. Vaikeammaksi homma meni, kun vasemman jalan piti johtaa liikettä. Tuntui, että kaikki menee väärin päin eikä tämä ole yhtään luonteva liike. Tokalla kierroksella alkoi vähän löytyä ja sain jopa kiristettyä vauhtia. Kaverin jalkojen liikettä kuunnellessa tuli hiki - sen verran hurjaa tahtia hän noita ristiaskelia pisteli.

Jalkapallokenttä oli tosi hyvä paikka tehdä koordit Ei ollut vaaraa harhautuamihinkään. Ei ollut vaaraa törmätä mihinkään, kun maalitkin pidettiin riittävän kaukana. Sain vaan mennä eteenpäin joko suoraan tai jotenkin kaartaen. Pariin kertaan kaveri huikkasi mua kääntymään enemmän vasemmalle, kun olin suuntaamassa väärille poluille. Uskalsin lisätä vauhtia ja uskalsin kokeilla rajojani. Jos jalat olisivat menneet solmuun, olisin muksahtanut pehmeähkölle nurtsille.

Turhaan olin ennakkoluuloinen ja epäileväinen. Jo tehdessä nauratti ja lopussa hymyilytti. Uskalsin, kokeilin ja onnistuin! Treeni olikin huiman hauska. Se paljasti myös kireyksiä ja liikkumattomuutta. Kaveri on tehnyt näitä seitsemän viikkoa ja kehitystä oli huomannut. Tulisko mun kokeiltua? Ajasta se ei voi olla kiinni, sillä tuohon kaikkeen meni 20 minuuttia.

Loppuverkkana juostiin Uutelan suuntaan ja palattiin autolle hakemaan uikkarit. Aika hassua oli juosta vaan 6,17 kilsaa. En tiedä, koska olen viimeksi juossut näin lyhyenlenkin. Silti tunsin tehneeni hyvää sekä mielelle että kropalle.

Kallahden rannassa lanattua hiekkaa ja merenpintaan hiljaa helähteleviä sadepisaroita. Merivesi +25 eikä sinilevää. Rantavahti kertoi meidän olevan päivän ekat uimarit. Yksityisranta ja taivaallisen virkistävä vesi. Ymmärsivät sentään hanhetkin pysyä loitolla eivätkä koettaneet lähestyä ihmisten rantaa.

Kuvassa parvekeviljelmäni samettikukkia

Uutela, +15 ja 762

Kävin viime viikolla kahdesti ihastelemassa Vuosaaren ulkoilualueita. Minä, joka käyn Vuosaaressa pari kertaa vuodessa, olin siellä viime viikolla kolmesti.

Eka torstaina juostiin avustajan kanssa reipas lenkki ja reippaan aikana kierrettiin Vartsikanlahtea. Käännyttiin ympäri just ennen Rastilan leirintäalueen nurkilla olevien mäkien alkua. Ylämäkeä sain kokea vain muutamia askelia - ei haitannut.

Sen sijaan sain ihastella pitkää ja tuoksuvaa pinkkiä ruusupensasrivistöä, vieressä olevaa merta ja lahtea Puotilan ja Vuosaaren puolelta. Kipaisin myös Puotilan kartanon vieressä olevien palstojen läpi. Olin tiennyt, että palstoja siellä on, mutta aivan muualle olisin ne sijoittanut.

Reipas osuus oli 50 min ja meni oudon helpolla. En laskenut minuutteja manaten, koska tämä hemmetin aika loppuu. Ei tuntunut vaikealta. Jalat vaan vei ja vauhti pysytteli kivasti just ja just alle kasin kilsavauhdissa. Tiedän, mitä Harri näillä reippailla hakee. Ihan samaa haen minä, sillä on mun tavoitteellisuus päässyt niin pitkälle, että puolimaran aikaa olisi kiva parantaa edes aavistuksen. Se vaan tarkoittaa, että keskarin on oltava alta kasi, koska viime syksynä Kaarinassa se oli 8:02 min/km.

Uutelan ihanuus

Torstaina oli eka lomapäivä ja sain lenkkeillä Uutelassa sekä ympäri Vuosaaren rantoja. Metsää, saniaisia, karhunsammalta, tiheää puustoa ja sen hämäryyttä, hiljaisuutta ja tunnelma kuin jossain kaukana. Suurin osa oli juostavaa, mutta juurakkopolut käveltiin.

Hetkeksi poikettiin polulta ja kiivettiin pienelle kalliolle. Meri oli nenän edessä, aurinko paistoi ja horisontissa näkyi vain vettä. Olisin voinut jäädä kalliolle kirjan ja kahvimukin kanssa tai vain pysähtyä siihen hetkeen. Rauha ja hiljaisuus, jonka särkivät vain Vuosaaren sataman kolinat. Kun niiltä sulki korvansa, saattoi unohtaa olevansa Suomen pääkaupungissa.

Pitkospuilla en ole kävellyt vuosikymmeniin. En kyllä ole kiivennyt kalliollekaan. Mitä väliä, vaikka se kallio oli ehkä kolme metriä. Se oli kallio ja pääsin sinne. Se oli lämmin - aivan kuin lapsuuskesinä mummulan kalliot.

En tiennyt, että Uutelassa on suota. En myöskään tiennyt, että siellä voi olla niin kaunista ja hiljaista. Vuosaari oli ollut mulle yksittäisiä palasia sievässä sekasotkussa. Palaset hyppivät paikoilleen ja sain kiinni kokonaisuudesta, joka oli paljon kauniimpi kuin kuvittelin. Uutelan rinnalla olivat Aurinkolahti, Kauniin ilman kujan nurkan vesiputous, Ramsinniemi ja paljon muuta.

Teletappimaiseen tapaan päätin tahtovani tuonne uudestaan. Sunnuntaina hurautettiin maailmalta Suomeen palanneen ystäväni kanssa Aurinkolahteen ja lähdettiin ihmettelemään samoja metsäisiä nurkkia. Matkalla Kehä I:llä näkyi komeasti, kun vanha rouva DC3 laskeutui Malmille. Uljashan se on.

Kaksi kuvaa Uutelan rannoilta

Lämmin sunnuntai oli saanut ihmiset liikkeelle. Väkeä oli triplasti enemmän kuin torstaina keskellä päivää. Koiranulkoiluttajia, fillareita, piknik-seurueita ja kävelijöitä. Meriharjussa olivat juhlat ja herätettiin lievää pahennusta kulkiessamme parkkipaikan kautta. Jos nyt vähän eksyttiin... Ei kai se juhlakansaa haitannut.

Metsäpolkujen varrelta löytyi hiirenvirnaa. En edes muistanut tuota nätin liilaa kasvia. Mummulassani sitä kasvoi tosi paljon. Samoin kasvoi kissankäpälää ja kissankelloja. Niitä kissankelloja oli Uutelassakin. Ja olihan siellä vihreyden seassa pieniä punaisia, jotka poimittiin retkeilyherkuiksi - metsämansikoita. Samalta maistuivat kuin lapsuuskesinä, jolloin olen niitä viimeksi kerännyt suoraan suuhun jonkin metsämättään luota.

+15 - hrrr......

Viime kesänä uin meressä vain kerran. Talviturkin kastoin joskus heinäkuulla Vuosannan rannassa. Torstaina lenkin päätteeksi kipaistiin Kallahden rantaan ja uimaan. En ollut varma, olisinko halunnut kuulla rantavahdin kertovan vedenlämpötilan ennen vai jälkeen uinnin. +15!

Olin päättänyt uida, joten sittenhän menen. Kahlasi ja vauhti hidastui mitä syvemmäksi vesi kävi. Päätös pitää - juu, pitää. Rohkeuden keräämistä, kunnes henkeä haukkoen kastelin itseni kokonaan. Voihan uimiseksi kutsua sitä viittä metriä, jonka kylmässä vedessä räpiköin? Vaan miten ihanan virkistävää se olikaan.

Vantaanjoessa en ole vielä käynyt. Eilen kuulin, että Keravanjoen ja Vantaanjoen yhtymäkohdassa on nähty runsaasti sinilevää. Toivottavasti se ei ajaudu Pikkukoskelle asti. Merelläkin sinilevää on, joten hirvittää, ovatko mahdolliset tulevat uintihetken lenkkien lopulla uhattuina.

762 ja Paloheinä

Toissapäivänä kipusin ja kipusin. Ensin Paloheinän pururatojen ylämäkiä. Hiihtolatupohjalla mäkeä tosiaan riitti. Välillä epäilin, ettei ylöspäin kipuaminen lopu koskaan.

Muutaman kilsan jälkeen palattiin parkkiksen kupeeseen ja käytiin Paloheinän portaissa. Niiden kaide on aivan loistava. Jos noudatan liikennesääntöjä ja kuljen aina oikeaa puolta, ylöspäin kavutessa kaiteessa on kaksi aukkoa. Niissä kuitenkin ylettää seuraavaan kaiteeseen, kun vähän kurkottaa. Alas menon puolella kaide on yhtenäinen.

Kun olin ekan kerran kävellyt alas ja keksinyt, ettei sillä puolella tarvitse kurkotella, päätin ryhtyä pahatapaiseksi. Alhaalla käännyin vain ympäri ja lähdin kapuamaan ylös vastavirtaan. Yhden mulkaisun tekemisilleni huomasin, mutta punatukkainen tyttö mulkaisi takaisine ikä välittänyt sen enempää. Uskoin ja toivoin, että näkövammasta kertova huomioliivi selittää tekemiseni. Toivottavasti selitti, sillä toki en tahallani halua aiheuttaa muille liikkujille ongelmia, kun kapuan väärää puolta.

Kolmesti ehdin portaat ylös kiivetä. Koetin astua oikein ja välttää pelkkien pohkeiden ja reisien käyttöä. Askelmat tuntuivat pakaroissa, joten ehkä se meni oikein. Kaikkien 762 portaan jälkeen pelkäsin, mikä on fiilis seuraavana aamuna. Ihme kyllä - ei mikään. Jaloissa ei tunnu ja olo on kuin en olisi mitään portaita kiivennytkään. Jotain tein oikein ja jollain lenkillä sama uudestaan.

Lenkin lopulla käytiin katsomassa, onko Pitkäkosken maja auki. No, eihän se ollut. Onneksi vieressä oli kesäkahvilan kyltti. Kyltin mukaan eteenpäin ja vanhan puisen omakotitalon pihaan. Kesäkahvila talon puutarhassa. Vieressä valtava vanha kuninkaantammi, parin sadan metrin päässä Vantaanjoki ja levollinen kahvihetki Vantaan ja Helsingin rajalla. Nämä ovat ihania, kun ne vain löytää ja pysähtyy hetkeksi.

Saako skoolata?

Kesäkuu vaihtui heinäkuuksi ja mielessä siinteli tavoite. Se on aika lähellä. Se on yllättävän lähellä. Jos...

Torstaina laitoin kaverille viestin, voitaisko huomenna juosta 13,4 km. Tunnustin tulleeni ahneeksi. Ei voinut antaa olla, kun houkutus kävi ylivoimaiseksi.

Olin juossut viikolla hirmuisesti ja tiesin, että perjantain lenkki on ihan ylipitkä. Vaan silti se oli tehtävä. Lähdin jokivartta Vanhankaupunginkoskelle. Ylämäet tuntuivat väsyneissä jaloissa. Oli kuuma, kun aurinko päätti ilmestyä. Vähän tuulee, joten en ehkä häviä vesipisaroina hiekkatien pintaan.

Arabianrantaan ja meren ihastelua. Päätöksiä, mistä ja miten kierretään. Hanhia edessä - ei kiitos. Hanhet pitäköön nurkkansa - annan periksi ja käännyn takaisin.

Kotinurkilla kymppi täynnä. Ei riitä, sillä 3,4 tarvitaan. Suunnitelma, jonka pitäisi riittää. Tiukalle voi mennä, mutta riittää. Kehän luona joen yli ja Kehän vartta kohti junarataa. Ihmeellisiä katutyömaita, joissa joku oli ryövännyt asfaltin ja jättänyt vain pölyävän hiekan. Oli siinä yksi kaivurikin.

Junaradan ali ja puolisen kilsaa kotipihaan. Varmuuden vuoksi pihassa sen verran eestaas, että kaverin mittari näytti 13,43 kilsaa. Nyt ei jää mitään epävarmuutta eikä sattumalla ole sijaa tässä puuhassa.

Vuoden 2018 juoksukilsojen saldo on 1000,2 km. Ihmettelen, miten olen ehtinyt. En tiedä, miten olen jaksanut. En käsitä, mistä olen kaivanut motivaation lähteä. Suurin mysteeri on kuitenkin aika. On vaikea ymmärtää, mistä olen elämässäni löytänyt hieman yli kuusi vuorokautta, jotka olen kuluttanut hiljaa hipsutellen, reippaita lenkkejä manaten tai vetojen minuuttien loppumista toivoen. Samalla olen tehnyt valtavasti töitä ja opiskelijanuoreni mielestä olen myös ollut kotona ja jutustellut hänen kanssaan opinnoista, maailmanmenosta ja kaikesta eriskummallisesta nähdystä tai kuullusta.

Vuonna 2015 tonni täyttyi räntäsateessa pimeänä joulukuun iltana muutama päivä ennen joulua. Katselimme ikkunoiden jouluvaloja ja tahdonvoimalla kipitimme puuttuvat kilometrit. Muistan sen huiman fiiliksen, kun ekan kerran saavutin jotain ennen aivan uskomattomalta tuntunutta.

Vuonna 2016 tonni täyttyi 10.9, joka oli kuulas syyskuinen lauantai. Aurinko pilkisteli ja syyskuinen päivä näytti parhaita puoliaan. Vuonna 2017 tonni täyttyi keskellä tukahduttavan helteistä Street runia. Jossain ennen Lauttasaarta se maaginen kilsamäärä oli täynnä.

Nyt tuo lukema oli vastassa aurinkoisena ja lämpimänä perjantai-iltana 6.7. Aiempina vuosina en ole tallettanut, miten paljon tunteja olen tonniin päästäkseni kuluttanut. Tällä kertaa kirjoitin tuon ylös. Jos saan ja voin jatkaa juoksuaskelilla hetkien taittamista, uteliaana haluan nähdä, miten monta vuorokautta siihen ensi kerralla kulutan.

Punatukkainen tyttö miettii ja katsoo taaksepäin. Jos mulle olisi muutama vuosi sitten joku sanonut, mistä iloitsen tänään, olisin pitänyt häntä pahasti seonneena. En olisi voinut kuvitellakaan, että juokseminen vie sydämeni. Annoin sille varovasti pikkusormen ajatellen kiskaisevani omani lujaa takaisin. SE ei päästänyt irti, vaan nappasi mukaansa koko käden ja koko punatukkaisen tytön.

Sokeana en juoksisi ulkona metriäkään ilman näkeviä ihmisiä. Olen äärimmäisen kiitollinen ystävistä ja kavereista, jotka olen elämääni saanut. Aivan yhtä kiitollinen olen niistä parista avustajasta, jotka ovat juosseet kanssani milloin mitäkin lenkkejä. Juoksun kautta olen tutustunut uusi ihmisiin ja saanut aikuisiällä ystäviä. Elämä voisi olla kovin toisenlaista, jos olisin valinnut muuta. Tänään en osaisi ajatella, mihin olisin voinut päätyä toisenlaisilla ratkaisuilla. Uskon, ettei kaikkia ratkaisuja ole vielä tehty, vaan yllätyksiä on edessä.

Haluan jatkaa suuntaan, johon olen menossa. Hassusti uskon, että sateenkaaren päästä tai jostain aivan muualta löydän asioita, joista nyt vain varovasti haaveilen. Haluan pitää kiinni unelmista ja ihmisistä, jotka mun elämään ovat viimeisten vuosien aikana tulleet. Samalla toivon kohtaavani uusia ihmisiä ja ties mitä muuta.

Kaikelle tälle punatukkainen tyttö skoolasi Cavalla. Se maistui ja juhlisti omaa fiilistä hitusen lisää.

Takki, vastatuuli, vesisade ja itsensä huiputtamista

Tekisi mieli kysyä säähaltijalta, miksi aina on kauhea tuuli, kun mun pitäisi juosta vetoja. Viime kesää siteeraten kysyisin myös, miksi useimmiten on helle, kun mun pitäisi kipittää vetoja. Pärjäisiköhän näillä sään ennustamisessa? Menestys on tähän asti ollut varsin hyvä. Valittavana joko kaamea tuuli ja helle tai vähintään toinen.

Missä on mun takki?

Juhannusviikolla sanoin, että tänä vuonna on sentään juhannusaattona taatusti lämpimämpi kuin jouluaattona. Olin vetää sanani takaisin, kun kurkkasin aattoaamuna mittaria ja huokaisin - +12. Lenkkivaatteiksi olin varannut lyhythihaisen ja kaprit, koska eihän siellä nyt kauhean kylmä voi olla. Juu, kyllä voi. Pitkähihaisia ei missään, koska ei niitä kesällä tarvita. Kaapin penkomista, henkareiden siirtelyä - jossain täällä ihan varmasti on. Jokin järki oli kesähepenien esille ottamisessa säilynyt, sillä muutaman juoksutakin olin jättänyt kaiken varalta. Ei ollut yhtään liikaa.

Jo edellispäivänä olin kastunut lenkillä. Kun sääennuste näyttää, että sadekuuroja tulee tunnin kuluttua, voi lähteä lenkille shortseissa. Sehän sataa vasta tunnin kuluttua. Nopsasti tunti meni, koska ehdin vain jokivarteen, kun ekat pisarat hyökkäsivät taivaalta kimppuun. Takaisin en suinkaan kääntynyt, vaan itsepäisesti juoksin shortseissa koko tunnin. Pikkuisen oli jaloilla viileä.

Muutamat vedot

Juhannusaaton ideana oli juosta 4 x 3 min vedot 3 min palautuksilla. Verkkailtiin pitkään, jotta tihkusade ja hyytävä tuuli eivät syö kaikkea lämpöä itseensä. Kaarros tutulle baanalle Pukinmäenkaarelle ja matkaan.

Avustajalle sanoin, että mennään kutosella alkavia vauhteja, koska niitähän näissä vedoissa olen yleensä juossut. Taktisesti kipaistiin vedot myötäiseen ja palauttelut vastaiseen. Seinää päin juokseminen olisi ollut tuhoon tuomittu yritys. Tuolla tyylillä homma toimi enkä ehkä aivan hurjia hyötyjä sivutuulesta ottanut.

Ekan vedon lopulla aurinko kurkisti. Kai se ajatteli katsoa, mitä nuo naiset puuhaavat, kun ei ketään muita näy mailla eikä halmeilla. Jokivarressa pari koiranulkoiluttajaa ja Pukinmäenkaarella autoja, mutta muuten tyhjää täynnä.

Kuva juhannuskokosta

Ihmeteltävää auringolla taisi olla, sillä pysyi seurana koko 24 minuutin ajan. Vedoista tuli hieno nouseva sarja, kun eka lähti 6:58 ja vika 6:15. Ja niitä kolmeminuuttisia olen tähän asti juossut aloittaen seiskalla alkavista vauhdeista ja vasta vikoissa kutosella alkavia. Olin päässäni sekoittanut kaksi- ja kolmeminuuttiset. Hyvin meni, joten itsensä huiputus kannatti.

Toiset kolmeminuuttiset juoksin toissapäivänä Merituulin kanssa. Luonnollisesti tuulenpuuskat riepottelivat jälleen ja extrana asteita hellelukemien verran. Mittari eli omaa elämäänsä, joten ihan tarkasti ei vauhteja ylös saatu. Jossain 7:19 ja 6:36 välissä vedot pyörivät ja kolme pinkaistiin nenä kohti vastatuulta.

Aika työlästä puuha oli, sillä viisi kipaletta oli helteessä urakka. Kun sen hetkinen vauhti oli mittarilla hukassa, arvoin sitä omista tuntemuksista. Ihmeen likelle osuin arvioissani. Yhdessä vedossa olin just ajatellut, että voisi olla 6:40 tienoilla, kun mittari yhtäkkiä heräsi ja Merituuli kertoi vauhdin olevan 6:40. Omasta jaksamisesta huomaan, että hengästyminen alkaa jossain kutosen ja seiskan rajamailla. Kun mennään likelle 6:20-6:30 tahtia homma alkaa olla työn takana. Eihän näillä kehuskella voi, mutta muistan myös ajan, kun pelkkä ajatus vauhdin alkamisesta kutosella sai aikaan puistatuksia.

Aina ei saa mitä haluaa

Puolessa viikkoa olin aikeissa juosta pitkiksen. Ensin ajattelin sitä ihan muualle viikkoon, vaan työelämän realiteetit iskivät vasten ja muuttivat ajatuksen. Tiesin, että sen päivän lenkkiseurani kanssa suunnitelma ei välttämättä onnistu, sillä tässä hetkessä toisen avustajani kunto ei vain riitä. Se kohenee, mutta ei ole vielä kunnossa.

Tein reittisuunnitelman ja puhuin itselleni vauhdin hillitsemisestä. Maltoin ja hipsuttelin. Pitkästä aikaa menin koko ajan yli ysin kilsavauhteja, koska ajattelin sen jelppaavan. Hipsuttelin ja pidettiin juomataukoja. Ylämäissä koetin hidastaa entisestään.

Ohjelmassa pitkis oli kaksi tuntia ja mua olisi juoksututtanut helposti sen verran. Suunnittelen niin, että reilusti alle 1,5 tunnin kohdalla ollaan paikassa, johon voi lopettaa lenkkeilyn. Haaveilin, etten kuitenkaan vielä jäisi työpaikan ovelle vaan kierrettäisiin edes Marjaniemen siirtolapuutarha, jolloin pituutta tulisi vajaa 20 min lisää.

Varovasti puutarhan reunaa lasketellessa kysyin, miltä tuntuu. Haaveilin, että pääsen jatkamaan. Olin kyllä huomannut hengästymisen ja pieniä väsymyksen merkkejä. No, ratkaisu oli, ettei mielellään enää lisälenkkiä. Ei sitten. Ei sitten, vaikka miten olisin halunnut. Ymmärsin ja samalla harmitti vietävästi.

En vain mahda mitään sille, että mun ulkolenkit vaativat aina näkevän seuran. En voi mitään sille, että oppaani ei jaksanut. En voi mitään sille, että mua tämä ärsytti pahemman kerran. Harkitsin hetken käyväni juoksemassa uupuvan 35 min työpaikan salin matolla. Sen verran kyllästytti ja harmitti. Sisällä luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska ulkokengillä en olisi voinut matolle mennä ja sisäkenkien luo oli matkaa 112 porrasta ja muutamia kymmeniä metrejä käytäviä.

Maailma ei tähän kaadu. Se sai kolauksen ja palautti punatukkaisen tytön maanpinnalle tosiasioiden eteen. Sokeana en juokse ulkona yksin. Olen niin hemmetin riippuvainen näkevästä juoksuseurasta. Välillä se lyö lujaa ja suututtaa. Välillä mietin, olenko hullu, kun haluan harrastaa tällaista. Välillä myös mietin, miten ihanaa olisi, kun arkeen kuuluisi mies, joka juoksisi myös itse. Se antaisi satunnaisesti mahdollisuuden yhteiseen lenkkiin, vaikka toki kumpikin treenaisi omiaan. Niitä ei vaan kasva joka oksalla tai ei ole ainakaan oksalta päähäni tipahtanut.

Eteenpäin, sanoi punatukkainen tyttö vastatuulessa, kun 30 min reipasta kipitti

Siteeraus eiliseltä, kun juoksin avustajan kanssa viikon reipasta. Onneksi sitä oli vain puoli tuntia, sillä ajoittain vastatuuli oli hurja. Tuuliseinästä oli vain puskettava läpi.

Mulla oli lenkille lähtiessä motivaatio-ongelma. Oli kiva juosta, mutta reipas ei innostanut tippaakaan. Tiesin, että se on juostava, jos ylipäätään aion sen tällä viikolla tehdä.

Verkkaa kiertoteitse Tapaninvainion uimarannalle. Urhoollisesti sanoin avustajalle, että vesihörppy ja sitten mennään. Vauhdiksi kaavailin jotain himpun verran alle kasia. Suunnitelmana juosta vartti, kääntyä ympäri ja toivoa olevansa jälkimmäisen vartin jälkeen lähtöpisteessä.

Lähdin liian kovaa - tiedän. Kun vauhti hipoi 7:20-7:30 nurkilla, tiesin noutajan tulevan. Kengännauha aukesi - haa, saan pysähdyksen hetkeksi. Ehkä sitten vähän iisimmin. No, yhä vauhti pyrkii 7:30 nurkille. Hengästytti ja jalat olivat raskaat, mutta sen verran kiukutti, että jatkoin kipittämistä.

Juttelin viikonlopun työmatkalla yhden ihmisen kanssa,joka oli jostain kuullut, että olin juossut HHM:n. Tyyppi itse juoksee puolimaran erittäin reilusti alle kahteen tuntiin. Hän kyseli mun aikaa, johon vastasin vain heitolla, että paljon enemmän kuin sulla.

Takaisin sain naurahduksen ja kommentin, ettei kai sulla sentään kolmea tuntia mennyt. Jep, jep - meni mulla. Hänen silmissään 3 min 50 s alle kolme tuntia on taatusti kolme tuntia.

Aiemmin olen kokenut näistä kommenteista huonommuutta ja alemmuutta. Olen vai miettinyt, miten huono olenkaan. Nyt kuohahti puhdas kiukku. Epäilin, että laavakiviset rannekoruni hohkaavat punaista ja korujen omistaja sylkee kohta laavaa. Koska työminä käyttäytyy hillitysti tällaisissa tilanteissa, nielaisin laavan ja käyttäydyin sivistyneesti. Kiukuttamaan tuo jäi ja nousi uudestaan pintaan, kun eilinen reipas oli edessä.

Malmille vievän tien sillan alla oli väkeä musan kanssa. Aika hupaisa hetki kuunnella oman musan rinnalla tovi kunnon diskojumputusta. Ehkä se piristi toviksi.

Jokivarressa mies penkillä piirtämässä. Äkkiseltään kuvat näyttivät nykytaiteelta, johon oma ymmärrykseni ei riitä. Mikäs siinä, kun oli upea aurinkoinen ilta ja paikkakin oli hieman suojassa pahimmilta puhureilta.

Vartti oli mennyt ja stoppasin juomaan. Käännös ja vastatuuli. Onneksi olin välillä suojassa, mutta kyllä se silti ehti puhista ja puhkua. Teki mieli hiljentää, mutta mieli ei siihen pahemmin suostunut.

Välillä vauhti hiipui reiluun kasiin. Sitten taas kiihdytin ja kipitin jossain 7:30 nurkilla. Hetkellisessä mielenhäiriössä jopa 6:55, mutta se mielenhäiriö meni nopeasti ohi. Ei mulla ole tällä hetkellä toivoakaan jaksaa kutosella alkavia vauhteja kuin vedoissa.

Viimeiset minuutit olivat tervassa tarpomista. Jalat väsyivät, hengitys oli raskasta ja teki mieli antaa periksi. Ja minä en periksi anna! Piruuttani juoksen tämän loppuun ja kiukuttelen kaikenlaisille typerille kommentoijille. Juoksen silläkin uhalla, että seuraavallakaan puolikkaalla en pääse kovin kauas kolmentunnin alituksesta. Alan toki uskoa, että se on nykyisin helpompi pala, mutta itsestään selvänä en halua kolmen tunnin alitusta pitää. En siltikään, vaikka seuraava tavoite on asetettu ja se on realistinen ehkä ensi vuonna, jos pysyn terveenä ja jaksan juosta.

Avustajani seurasi uimarannan lähestymistä. Hyvältä näytti. Vastatuulesta ja väsymyksestä huolimatta päädyimme liki samaan, josta reipas alkoi. Uimarannan sillalla huokaisin jääneeni henkiin. Se lienee suotavaa.

Datasta katselin, että olin tosiaan kipittänyt poikkeuksellisen hurjasti. Ei ollut kivaa, mutta ehkä oli hyödyllistä. Yhtään pidempään en olisi jaksanut, joten tokihan tiedän reippaan vauhdiksi tuon olleen liian kova. Tällä kertaa näin ja toisella kertaa viisaammin. Toisaalta en saa mitään, ellen rohkene kokeilla. Ehkä eilinen oli rajojen kokeilua. Uskalsin, koska minuutteja oli vain 30 ja sekunteja 1800.

Kuva Kallavedeltä, jossa vietin perjantai-illan

Punatukkainen tyttö ja Via dolorosa - HHM 2018

Neljäs HHM ja kahdeksas puolimara ei ollut helpoimman kaavan kautta. Koko talven olen ollut terveenä ja saanut juostua hyvin. Viimeiset 2,5 vuotta olen ollut terveenä ja saanut juostua hyvin. Ei flunssaa eikä mitään, kunnes tuli toukokuun viimeinen päivä. Nenä tukossa, yskittää, nenä vuotaa ja kaikki just nyt. Etkö flunssa voi tulla 1,5 viikon kuluttua?

Laskin päiviä ja paranemisen todennäköisyyttä. Skippasin yhden sovitun lenkin. Lepäsin, luin, lepäsin ja tein kaikki mahdolliset taiat. Keskiviikkona testilenkki - joko pahenee tai ei pahene. Päätös sen mukaan. Ei pahentunut eikä tapahtunut mitään muutakaan. Tukkoisuus helpotti ja taivuin jopa nenäkannuun, jota inhoan. Mitäpä ei ihminen tekisi päästäkseen kuluttamaan lauantaiaamupäivän ulkoillen?

Hermostuttaa ja oksettaa

Aamupalaksi smoothie ja puuroa. Ei tahdo maistua. On huono olo. Jännitystä, ei sen kummempaa. Rauhallisempi olen kuin monena edellisenä juoksupäivän aamuna. Yskä tahtoo jotain lämmintä. Kahvi ei maistu, joten kiehautan mukin inkivääriteetä. Vielä viimeiset yskänkarkoitusloitsut ja toive, jospa tämä tästä.

Joko mennään?

Finlandia-talolla eestaas kävelyä, vessajonoja ja ihania kohtaamisia tuttujen kanssa. Muutamien näkemistä olin odottanut ja onneksi heidät kaikki kohtasin.

Lähtöalueella tuulee. Missä olisi suojaisempaa? Vähän kylmä. Kylmät kädet - mulla, jolla ei ole kylmät kädet kuin paukkupakkasella. Yskittää. Pari avaavaa lisää, jotta omat hengitysongelmat eivät kaada tätä huvia. Karmoliskarkki suuhun, koska se auttaa vähän.

Voitaisko jo mennä? Ai vieläkin starttiin aikaa pari minuuttia. En mä jaksa odottaa. Mennään jo! Ajatus kipaista matkaan jossain 2.45 ja 3.00 jänisten puolivälistä. Ajatus ja toteutus jotain ihan muuta. Kolmen tunnin jänis pääsi eteen - ei tässä näin pitänyt käydä. Ihanaa, kun järjestäjä on laittanut jäniksen myös kolmen tunnin vauhtiin. En muista koskaan ennen nähneeni. Arvostan, sillä mulle se kertoo, että järjestäjä haluaa mukaan myös meitä muita eikä pelkkiä pikakiitäjiä.

Kiemuroita sinne ja tänne. Melkein kiinni jonkin talon seinässä - ehkä Sanomatalo, en muista enää. Kiasman kulma ja koiranulkoiluttajalta vihainen kommentti "Menkää laitakaupungille juoksemaan!". Jep, ei nyt mennä. Me mennään just tästä, koska tämä on hyvä.

Viimein kiemuroiden jälkeen Baanalle. Kolmen tunnin jänikselle heipat. Nätisti pääsee ohi. Lupasin itselleni olla tyytyväinen, kun kolmen tunnin jänis on takana ja pysyy takana. Epävarmuus yskimisestä kaihertaa, mutta en tiedä, ellen kokeile.

Kohti Kaivaria

Alku ehkä vähän liian kova. Ratikkakiskoja ja Hietalahden tori. Ei ruuhkaa ja saa mennä rauhassa. Edellinen jänis näkyy horisontissa, mutta hän menköön menojaan. Ei ole tänä vuonna punatukkaista tyttöä varten tuo vauhti. Vilkaisu taakse - kyllä seuraava jänis on jäänyt ja jää edelleen.

Pehmeää hiekkaa kohti Kaivaria. Meri ja aina vain likemmäs rantaa. Meri ihan vieressä. Kesäpäivä ja saan juosta just nyt tässä. Juha Tapio huomauttaa kaupungin ihmettelemisestä aamunkoitteessa. Kyllä, sitä olen tehnyt monet kesäaamut ja monet pimeät tuuliset talviaamut.

Juomapisteeltä vettä. Mukijalkapalloa -hyvin potkaisin sekä tässä että myöhemmin. Eka ylämäki tuntuu ihmeen hankalalta. Yskittää. Silja Kustaanmiekassa ja sen terminaalin mäki. Ei paha. Se edellinen mäki oli pahempi.

Lakkauttakaa mukulakivet!

Eka geeli ja hörpin sitä Kauppatorin lähestyessä. Hemmetti näitä mukulakiviä! Epätasaista. Kuka on tehnyt mukulakivistä kuoppia ja rakentanut tällaisen kadun? Pakko rauhoitella itseä, sillä nyt voi vain satuttaa koipensa. Ihanaa, kohta saa vettä ja kaamea geelinmaku lähtee pois. Kauppatorilla nainen huutelee, että on yksi keskeyttänyt.

Kohti Katajanokkaa. Jättisuuri rotvallin reuna alas. Jättisuuri rotvallinreuna ylös. Rekka pysähtyneenä keskellä risteystä. Sitä ei voi ylittää eikä alittaa eikä läpikään pääse, joten on kierrettävä.

Katajanokka on ollut joka kerran mulle hankala. Alas kadulle, ylös jalkakäytävälle, mukulakiveä, alas kadulle, ylös jalkakäytävälle - tätä samaa loputtomiin. Viikkarin terminaalilla sora rapisee laivamatkaajien jaloissa. Ei onneksi yhtään ihmistä matkalaukkuineen keskellä tietä. Juomapiste ei tule yhtään liian aikaisin. On jano.

"Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan" Tänään ainakin Katajanokasta selvisin. "Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään....". Kaija Koo on osunut ytimeen ja just tämän punatukkainen tyttö on viimeisten vuosien aikana oivaltanut ja oivaltamassa. Ristiriita onnellisuuden ja vaivihkaa hiipivän väsymyksen välillä. Kumpi voittaa? Se selviää ennen keskipäivää.

Kymppi tavoitteessa ja vapautus sillasta

Kympin väliaika on sitä, mitä ajattelin. No, jopa parikymmentä sekuntia parempi, kun jäi 1.22 puolelle. En kysynyt, vaan arvailin ja päättelin. Ajattelin, etten oikeastaan halua tietää, jos se onkin pettymys. Faktat katsoin jälkikäteen.

Jee, ei noustakaan tuolle kauhealle sillalle tuota kauheaa mäkeä. Ei mennä Pohjoisrannasta Merihakaan, vaan kierretään. Pitkäsilta lähestyy. Yskittää. Sillan yli Hakaniemeen ja kohti Kalasatamaa.

Aina vaan vastatuuli. Olen taatusti kääntynyt useamman kerran. Kuka kumma kääntää tämän tuulen samalla? Tietty se viilentää, mutta en tahdo puskea läpi tuuliseinän.

Jätänkö tähän?

Notkahdus ja yskittää. Ei ole voimia jatkaa. Olkoon koko lysti! Ajattelen jättäväni kesken seuraavalle juomapisteelle. Ei ole tänään mun päivä, vaan flunssan rippeet vie voiton punatukkaisesta tytöstä. Samalla kaivan geeliä. Onko tässä mitään järkeä kaivaa geeliä ja ajatella keskeyttävänsä? Olenko oikeasti kuitenkin jatkamassa? Koskaan en ole näin vakavissani miettinyt jättäväni kesken.

Kulttuurisauna. Ihmisiä pelaamassa sitä tenniksen tapaista peliä, jonka mailat ovat kuin isot pingismailat. Geeli helpottaa ja kohta saa vettä. Ruma laiva purkamassa lastia. Kuormaaja nostaa kauhan, avaa sen ja kahmaisee lastia mukaansa. Laivan kyljessä jotain Eirasta ja Helsingistä.

Rumat tornitalot. Ei nuo ole valkoisia. Mikä puuduttavan tylsä pätkä. Purettuja taloja, asfalttia ja tylsyyttä. Nuoruusvuosien tuttu rallatus Famesta raikaa korvissa.

Vankilanmuuri. Teurastamolta ruoan tuoksu ja paljon ihmisiä. Vankilassa näyttää olevan lentopallokenttä. Siitä on kauan, kun kävin noiden muurien sisäpuolella. Se oli oma maailmansa.

Taas ylämäki. Ei näitä pitänyt olla, kun Märskyn mäki on pois. Ai, tästä saa luopua kesken. Ei haittaa, sillä olen ihan poikki. Tuntuu, että vauhti katoaa täysin. Data kuitenkin tietää, että notkahduksia oli vain muutama ja iso osa oli joko tasaisen tappavaa tai notkahdusten jälkeen menetettyjä sekunteja kiinni ottavaa.

Taatusti tuplattuja kilometrejä

Uskon yhä, ettei kolmen tunnin jänis ota kiinni. Mulla on aikaa. Muistan, että 15 kilsassa aikaa kolmen tunnin alitukseen on reilut 55 minuuttia.

Vaihteeksi yskittää. Teollisuuskatu ja punaiset liikennevalot. Onko pakko pysähtyä? Jos pysähdyn, pääsenkö enää liikkeelle? Karmoliskarkki, jos se helpottaa yskimistä vähän.

Pohkeissa jotain outoa. Kaivan suolan ja nieleskelen sitä. Olihan se juomapiste jossain? Teollisuuskatu on kai ihan kiva, vaikka siinäkin saa hyppiä poikkikatujen yli. Eikö vaan voisi juosta ajoradalla? Siinä ei olisi rotvallinreunoja.

Konepaja ja radan varsi lähestyy. Mietin vielä kerran jättäväni kesken. Ei kukaan jätä kesken 19 kilsan juomapisteellä! Yritä nyt ymmärtää, että yskimisen kanssa elät ja juokset. Sun hengitys ei vingu eikä ole vaikea hengittää. On vaan raivostuttavaa yskiä. Ja miksi sitten hörpit just geelin, jos muka jätät kesken? Älä höpötä! Tosi kehittävää keskustelua itseni kanssa. Olen ihan poikki. En edes jaksa kuunnella, mitä musaa korviin soi. Pätkiä sieltä täältä tarttuu ja mieli virkistyy hetkeksi " Korkkarit kattoon, tää ilta on meille Mun sielunsiskoille, supernaisille Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa".

Silta ja rata on tuossa. K-juna, jonka kyydissä ei voi liftata kotiasemalle. Taas nousua. En juokse. Aloitan mattojen kutomisen, koska se on paljon helpompaa. Juu, ei kuulema sovi mulle. Olen samaa mieltä. Kai sitten juoksen.

Ohitettiin joku. Jää taakse ja raahaa jalkojaan. Tekee mieli kääntyä tokaisemaan "Ei saa raahata jalkoja. Kengänpohjat kuluu.". Kuulostaisin äidiltäni. Vika juomapiste, josta muki vettä. Huh, kenkien kuluttaja jää taakse. Lintsillä laitteiden hurinaa ja kiljuntaa. Jos tuo on Lintsi, seuraava autotie on Hesari. Tiedän, että se 20 kilsan kyltti on siinä tunnelin jälkeen hiekkatien alussa. Sen täytyy tulla kohta.

Lopu jo!

Hiekkaa ja Finlandia-talo näkyy. Vaan yksi pieni lahti pitäisi kiertää. Abba osuu muistuttamaan The winner takes it all. Otan, mutta ei tule tänään helpolla. Tässä on ylämäki. Ai ei muka ole - älä väitä. Mun jalat kyllä tietää. En muista, koska olen ollut näin loppu.

Kuulema yhä napsitaan selkiä. Kyynisesti huomautan, että ne ovat kuitenkin tavallisia lauantaiulkoilijoita. Jaa, jos niillä on tämän vuoden HHM-paita, ei ne kai sitten ole. Pääsenkö oikeasti vielä jonkun ohi, vaikka oma keskittyminenkin on aivan nollassa? Muutama sata metriä tuntuu kympiltä.

Jotain koetan vielä irrottaa, kun todella se vika satanen on edessä. Kai sitä irtosi, kun vikan satasen selätän 36 sekunnissa. Maalissa tuntuu, että vain yskin ja yskin. Marjo oli jäänyt odottamaan. Kuulumisten vaihdot ja muutama kyynel. Jäin henkiin - kaikesta epäuskosta ja puolikuntoisuudesta huolimatta.

Ei se jänis tullut

Kolmeen tuntiin jäi varaa, kun kello pysähtyi 2.56:10. Via dolorosa toi kolmanneksi parhaan puolimaran ajan. Ei selityksiä, vaan fakta, ettei punatukkainen tyttö ollut täydessä iskussa. Toinen fakta on, että nestehukka iski huomaamatta. Ei ollut ymmärrystä juoda osalla juomapisteistä kahta vesimukillista. Totuus selvisi vasta iltapäivällä ja illalla, kun olisin voinut tyhjentää Päijännetunnelin.

Syke huiteli vahvasti vk:n yläpäässä, mutta siitäkin selvisin. Jossain vikoilla kilsoilla joku liikenteenohjaaja sanoi, että sisulla loppuun. Päivän saldona paras kotikaupungissa juostu puolimara. Yskä ei ollut moksiskaan retkeilystä. Kai se huokaisi, että hullu akka, joten jospa vähitellen annan sille periksi. Vaikka otin sen, mitä otettavissa oli, jotain jäi kaihertamaan. Jos juoksen puolikuntoisena tuon, voisinko... Kunnianhimo kolkuttelee ovella ja loppuvuonna katson, päästänkö sen sisään.

Viehättävä Vilna ja leppoisaa lenkkeilyä

Peruuttaessani kolme viikkoa taaksepäin näen aika hurjan setin. Olen ollut sen aikana töissä 17 päivää, työmatkalla 4 päivää ja kuitenkin treenannut lähes ohjelman mukaan. Jäin henkiin ja monet jutut olivat virkistäviä ja hupaisia. Silti en voi suositella tätä settiä useamman kerran vuodessa.

Pitkispaniikki

Puolessa kuussa oli iskeä pitkispaniikki. Rakas Excel huomautteli, että yksi 140 minuuttinen olisi juostava, mutta mutta.... Se osui kohtaan, jossa oli kuuden päivän työviikko, yksi tiukimmista treeniviikoista ja toki lähes koko kaveripiiri juoksemassa jotain juoksutapahtumaa. Vaihteeksi sain huomata asioilla olevan kuitenkin tapana järjestyä.

Näin pitkästä aikaa ystävän, joka oli palannut Suomeen työrupeaman jälkeen. Lähdettiin sunnuntaiaamuna rauhakseen kohti Vantaata jokivarren työmaita ihmetellen ja hiljaista aamua katsellen. Jossain Siltamäen ja Pitäjän kirkon nurkilla porhalsi vastaan Harrin juoksuporukka, jonka vauhti oli pikkuisen toista luokkaa kuin meidän. Ynnäilin, että jotain reilusti vajaata kutosta olivat Tikkurilasta kiitäneet. Pikaiset moikkaukset, kommentit tuttujen kanssa, halaukset ja matka jatkui. Toistamiseen ei seuruetta kohdattu, joten taidettiin ehtiä alta pois tai sitten he kiersivät jotain muuta kautta.

Muutama juomapaussi, kuukausien kuulumisten vaihto ja äkkiä oli vajaat 16 kilsaa kadonnut. En mä mitenkään tarkka ole, mutta jos ohjelmassa lukee 140 minuuttia, se on sitten 140 minuuttia. Tunnustan, että meni 8 sekkaa yli. Selviän ehkä tästä takaiskusta.

Ehdin just huokaista tahtovani jätskin. Nenä kohti kotinurkan pikkukauppaa ja haa.... Mitäs tuolla? Moottoripyöräpoliiseja komeine pyörineen! Ihan sitä jätskiä vaan lähdettiin ostamaan. Jos nyt samalla vilkuiltiin muutakin, sehän vaan virkisti lenkkeilijöidenmieltä. Olivat ne pyörät upeita - eikä kuskeissakaan mitään vikaa ollut. Jotain taisivat etsiä, koska puhuivat puhelimeen, kävivät kaupasta kysymässä jotain ja ajelivat hiljakseen ympäriinsä.

Kaunis Vilna ja avobemari

Toissatorstaina nousin ilmaan ja tunnin kuluttua olin Vilnassa. Baltian maista mulle on tuttu vain Viro, joten uteliaana odotin, mitä ehdin palaverien ja kongressin lomassa nähdä. Ehdinhän minä, kun työkaverin kanssa ryhdyttiin toimeliaiksi. Ehdin jopa shoppailla niin, että pohdittiin jälkikäteen päivärahojen menneen pariinkin kertaan. Vaan kerrankos sitä ja nyt on kesävaatetta, kun kesäkin tuli.

Ekana päivänä palaverien jälkeen emäntämme lähti näyttämään meille kaupunkia ja sen nähtävyyksiä. Ilman häntä emme olisi ymmärtäneet rakennuksista mitään emmekä taatusti olisi eksyneet esimerkiksi yliopistolle. Matkalla stopattiin juomaan Cavat ja syömään pannukakkuja. En tiennyt, että Liettuassa pannukakut ovat suosittuja ja niille on aivan oma ravintola.

Kuvassa Puskinin kappeli ja toisessa kuvassa yliopiston historian ja kielten tiedekunnan sisäpiha

Välillä pidettiin sadetta puiden alla lukuisten muiden kera. Musta taivas ja hetkittäinen kaatosade yllätti sekä meidät että paikalliset. Sateenvarjo - mikä se on? Kävinpä pitämässä sadetta myös sikäläisen kulttuuriministeriön aulassa. Kaunis vanha rakennus ja vahtimestari ei yhtään hämmentynyt naisporukan ilmestyessä aulaan ja kurkkiessa ikkunasta vesisateen voimaa.

Ekan päivän aikana kävelin korkkareissa - kyllä korkkareissa - 12 kilsaa ja reilusti yli 17000 askelta. Onneksi olin napannut jalkaan vain muutaman sentin korot ja kengät, joilla uskoin olevan kohtalaisen hyvä kävellä. Muuten olisi voinut tehdä tiukkaa.

Perjantaina käveltiin puistoissa ja Vilnan illassa. Samoin lauantaina ja sunnuntaina nautittiin hetki paahtavasta auringosta. Ilta-auringossa ihailtiin mennyttä ja nykyistä, kun yhtä aikaa silmiin osuivat johdinauto sekä taustalla auringon säteissä Huawein ja Telian tornit.

Vanha kaupunki on kaunis, mutta kovin huonokuntoinen. Paikalliset sanoivat, ettei korjausrahaa ole, mutta ehkä jonain päivänä on. Maa siirtyi euroon vuonna 2015, jonka jälkeen hinnat ovat nousseet huomattavasti.

Vilna näyttäytyi nuorten kaupunkina: ei missään vanhuksia, sillä pitkät, solakat ja värikkäästi pukeutuneet nuoret olivat vallanneet kadut. Perjantaina istuimme syömässä terassilla, joka oli näyttäytymiskaduksi ristimämme kadun varrella. Itsestään tietoisia nuoria, upeasti ja näyttävästi pukeutuneita aikuisia, valtavasti miehiä ulkoiluttamassa koiria ja lapsiperheitä vauva kärryissä. Hetkittäin tuli fiilis, että syömme ruokaamme catwalkilla.

Puistot olivat kauniita, puut leikattuja ja vehreyteen oli tosissaan panostettu. Kaupungin halki virtaavan joen vartta ei ollut hyödynnetty samoin kuin Suomessa vaikka Vantaanjoen tai Aurajoen vartta. Ehkä sekin tulee joskus tulevaisuudessa.

Kuvassa iltamaisema hotellin lähellä olleelta sillalta ja toisessa kuvassa koristeellinen ovi vanhasta kaupungista

Ja se avobemari.... Oli musta ja ajoi hurjaa ylinopeutta. Auton alle jääminen oli perjantai-iltana kymmenen sentin päässä. Kävelijöille oli vihreä, mutta kurkkasimme vielä, ettei kukaan vain hurauta autollaan nenän eteen. Jalka astuu kadulle. Jarrut vinkuvat, moottori huutaa, moottori huutaa vähän lisää ja sieltä se tulee. Musta avobemari täynnä paikallista nuorisoa kaartaa usean kymmenen kilsan ylinopeutta kymmenen sentin päästä työmatkalaisnaisista ja kääntyy oikealle. Viima tuntui varpaissa ja nuoriso sai peräänsä kaksi katumuijien lailla kiroavaa naista. Näin lähellä ei ole ollut koskaan. Jos olisimme lähteneet valon vaihtuessa, olisimme olleet keskellä Bemaria. Ja meitä ei voinut olla näkemättä, koska samassa kadun reunassa ylitystä odotti kaksi fillaroitsijaa ja toisen fillari oli vielä valkoinen. Pimeää ei ollut, sillä auringonlaskuun oli vajaa puoli tuntia.

Miksi kaikki on kiinni maanantaisin?

Vilnasta palattuani lomapäivä tuli tosi tarpeeseen. Aamupäivästä lähdin pitkälle lenkille. Oikeastaan lähdin lenkille, sillä ajatus ei kulkenut ja pää oli lähinnä epämääräistä pöperöä. Ystävä päätti suunnan ja sitten mentiin.

Kahvihammas huomautteli olevansa ilman herkkuja. Vaan miksi kaikki ovat kiinni maanantaisin? Pitäjän kirkon kahvila - suljettu maanantaisin. Annan kartano - suljettu maanantaisin. Fallkulla - ei viitsitty lähteä. Haltiala - ei enää taaksepäin. Vaan pelastipa Tuomarinkylän kartanon myymälä. Ystävällinen ja kaupassa elementissään ollut nainen myi kahvia, kakkua ja jätskiä. Ah, miten hyvältä kahvi ja jätski maistuivat aurinkoisella kartanon pihalla. Siinä penkillä olisin voinut istua vaikka miten pitkään.

Ei tällä viikolla olisi mitään mahtipitkistä ollut, mutta meno tuntui hyvältä. Kotiovella jälleen kuutisentoista kilsaa, takana kolmisen tuntia ulkoilua pausseineen ja erinomaisen hyvä mieli. Mikä ihana lomapäivä! Näitä arkivapaita voisin pitää useamminkin, sillä on ihanaa olla liikkeellä päivällä, kun koko maailma ei tunge yhtä aikaa jokaiseen hiekkatien pätkään ja kivenkoloon.