lauantai 9. syyskuuta 2017

Laktaattitesti - hymyilyttävä tulos


Kaikenlaisten säätöjen jälkeen kävin viimein eilen juoksemassa Liikuntamyllyssä laktaattitestin. Olen koettanut juosta tämän vuoden testiä viimeiset puoli vuotta, vaan menestys on ollut huono. Eka selkä-pakarakremppaisena en halunnut testiin lähteä, tokana selkä-pakarakremppaisena siirsin testiä uudestaan, kolmantena sain astmalääkkeet ja haluttiin antaa niiden vaikuttaa ennen testiä ja neljäntenä - menin testiin.

Itse testi ei jännittänyt, sillä edelliskerrasta tiesin, miten homma menee. Paljon enemmän jännitti Liikuntamyllyn ilma. Olin tosi epävarma, miten pystyn siellä juoksemaan omaa kovaa ja miten saan happea. Myös 200 metrin rata hurjine kaarteineen hirvitti. Viimeksi tuli jo huono olo, sillä jyrkät kaarteet tekivät Linnanmäki-fiiliksen.

Mikä laktaattitesti?


Laktaattitesti tai juoksijan tasotesti on testi, joka mittaa fyysistä suorituskykyä. Kropan reagointia rasitukseen seurataan veren laktaattipitoisuuden ja sydämen sykkeen avulla. Näiden avulla määritetään eritehoiset harjoittelualueet, jotta treenaus olisi tuloksekasta. Testistä saa myös aerobisen ja anaerobisen kynnyksen, joiden avulla on helpompi seurailla omia lenkkejä ja niiden todellista rasitusta. Näihin kynnysarvoihin saa myös viitteelliset vauhdit, jotka toki elävät sään, kropan rasitustilan ja elämän kokonaiskuormituksen seassa.

Mulle testin teki Päällysahon Pasi. Hän teki saman testin myös aprillipäivänä 2016, jolloin jännitin aivan hurjasti ja olin varma, että en ikinä selviä moisesta hullutuksesta hengissä. Ja silti testiin oli mentävä, koska uteliaisuus vei voiton.

Herätys, aamiainen ja Liikuntamyllyyn


Halusin juosta testin, kun Liikuntamyllyssä ei ole kansainvaellusta. Se tarkoitti, että testiin oli mentävä aamusta ja arkena. Elokuulla ujutin kalenteriin eilisen kohdalle vapaan aamupäivän, josta päätin pitää kiinni, ellei mikään tauti tai kremppa iske. Koska edellisestä testistä oli vähän alle 1,5 vuotta, koin olevan aika nähdä, onko mitään tapahtunut. Testi nökötti kalenterissa ja olin sinne menossa. Reilu viikko sitten mulle valkeni, etten ole muistanut kysyä, kuka lähtee mulle oppaaksi juoksemaan sinisen valojäniksen matkassa. Onneksi yhden ystävän työvuorot olivat sellaiset, että hän pääsi valopupua seurailemaan. Oikeasti en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos opasta ei olisi järkkääntynyt. Ilman silmällistä seuraa en valopupua seuraile.

Aamulla ylös tavallista arkiaamua myöhemmin. Aamiaiseksi perussmoothie, johon olin eiliselle tunkenut rahkaa, mustikoita, banaanin, pellavansiemenrouhetta, minttua ja nesteeksi mehukeittoa. Muutama lasi vettä ja pahimpaan kahvintuskaan jääkaapista Eilan kylmä latte. Makea kuin mikä, mutta sainpahan lisäbuustia sokerista.

Ennen lähtöä otin avaavan ja toivoin sen riittävän. Ei mulla ollut vaihtoehtoa, sillä kokeiltava oli. Jos en kokeile, jää harmittamaan.

Viis, neljä, kolme, kaks, yks - menoksi


Alkuun Pasi otti lepolaktaatin, joka oli mulla tasan yksi. Viime testissä se oli 0,9. Arvo oli hyvä. Kropassa ei kuulema ollut rasitusta. Hmmm... Ei kai sitten. Edellispäivän 11,5 tunnin työpäivän jälkeen ja vuosikausien huonoilla nukkumisilla.... Jaa...

Moni kaveri on juossut Pasin testissä kaksitonnisia, mutta älähdin jo kevättalvella, että minä en niitä juokse. Tonnit luvattiin ja ne sain. Ajatus oli juosta viisi tonnia ja kuudes oli hätävarana odottamassa. Naureskelin, että älä nyt kuvittele liikoja. En mä juokse kuin viisi ja nekin just ja just.

Hengittämisestä puhuttiin sen verran, että mun pitää olla rehellinen itselleni. Jos tekee liian pahaa ja happi loppuu oikeasti, on jätettävä kesken ja otettava testi uusiksi parempana päivänä. Liiaksi sisulla en saisi mennä, mutta sopivasti kuitenkin.

Ekaksi vauhdiksi Pasi oli laskenut 8:52 min/km. Siitä lähdettiin ja pidettiin valopupu hieman edessä, jotta ystävä näki sen liikkeen. Kaarteiden osalta tehtiin sopimus, että näkevä juoksee sinistä verkka-aluetta ja minä siinä verkka-alueen ja radan rajalla. Näin saatiin kaarteista hieman inhimillisemmät. Samalla säästettiin nilkkoja ja minimoitiin huono olo liiasta kaartelusta.

Eka tonni oli helppo. Yllätti, miten helposti se meni. Syke oli vähän korkeampi kuin ulkona tuossa vauhdissa, kun maalin luona se oli 139. Pistos sormeen, pari hörppyä vettä ja takaisin viivalle. Tonnien välissä ollut 40 sekunnin tauko oli todella lyhyt kaikkeen tähän.

Lisää vauhtia


Toka tonni 8:11 oli reipas, mutta ei paha. Tuollaisia vauhteja olen juossut reippailla lenkeillä. Syke oli noussut reiluun 150:aan, mutta ei tuntunut pahalta. Pasi laski kierroksia ja huusi jossain kohdassa, että ekan tonnin jälkeen laktaatti oli matalampi kuin lepolaktaatti, joka oli siis hyvä juttu.

Kolmanteen 7:36 kiitävää valopupua seuraillen. Se alkoi jo tuntua tekemiseltä, mutta meni ihmeen mukavasti. Ei olisi huvittanut puhua, vaan ei tarvinnutkaan. Musat korvissa ja kierroksia laskien. Mukamas yritin laskea niitä, vaan ei ajatus pysynyt kasassa.

Neljäs edessä eli jäljellä enää 10 kierrosta tuolla 200 metrin radalla. Tästä tuli koko testin vaikein tonni. Vauhtina 7:22 oli jotain mystistä. Rytmillisesti se oli vaikea. Jalat eivät tahtoneet löytää tahtia, vähän väliä jouduin hakemaan rytmin uudelleen ja paketti ei vain pysynyt kasassa. En tiedä, miksi niin kävi.

Syke oli tasaisesti reilussa 160:ssa. Työtä, mutta ei liikaa. Viimein vika edessä ja 7:08 eli just tuon verran ja koko testi on ohi. Siis niin kuvittelin. Hommassa oli jo tekemistä ja helpolla en päässyt. Huh, viimeinen kierros ja sitten maali. Loppu! Siis luulin niin...

Kuvitellahan saa...


Pasi mittasi laktaatin. Minä koetin hengittää ja saada pari vesihörppyä pullosta. Mitä??? Ei se tässä ollutkaan. Kuudes tonni lähtee 10 sekunnin kuluttua vauhtina 6:54. Hätäisesti älähdin, että kai saan jättää kesken. En mä jaksa kuin kierroksen! Keskeytyslupa heltisi ja 40 sekuntia oli taas kulunut.

Ekassa kaarteessa sanoin, että kokeiltavahan mun oli, koska muuten mulle olisi sanottu, ettei tunne Saria, joka jättää yrittämättä. Miksi sain vastauksena naurua? Punatukkainen tyttö ei luovuta kokeilematta.

Eka kierros takana. Jos mä vielä yhden. Hemmetti, kolme menty. Jos mä vielä. Enää yksi jäljellä, ei tätä voi jättää. Tuleeko eka maali vai Tahrat paperilla loppuvat? "Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää, se eteenpäin työntää, älä siis pelkää. Älä huoli siitä, sillä meillä oli retkemme." Ei tuule, mutta puhdas sisu työntää eteenpäin metri metriltä kohti maalia. Älä kysy, loppuiko tuo ennen maalia. En mä tiedä!

En olisi ikinä uskonut, että juoksen kuudennen tonnin kokonaan. Vika kierros oli paha ja keuhkoissa tuntui ikävältä, mutta siinä kohdassa ei kesken jätetä. Maali, laktaatin mittaus ja syke reilussa 170:ssa. Laktaatti oli noin 8,5, kun se edellisessä testissä oli korkeimmillaan kymppi. Silloin vauhdit olivat hitaammat ja jaksoin just ja just juosta viisi tonnista. Silloin lähdettiin paljon hitaammin, mutta viidennen 7:31 oli ainakin yhtä paha kuin eilisen 6:54 - ellei jopa pahempi.

Voisko tyytyväisempi olla?


Testin jälkeen mua vain hymyilytti. Paljon on tapahtunut ja eteenpäin olen mennyt. Pasi analysoi testiä ja kehui mun edistyneen paljon edelliskerrasta. Itsellä oli samanlainen olo.

Katseltiin varovasti vauhteja ja sitä, miten olen reippaat ja kevyet juossut. Aika likellä oikeita olen kipittänyt, sillä äkkiä laskemalla maravauhtinen olisi jossain samoissa kuin mun reippaat ovat pyörineet. Siis maravauhtinen teoriassa. Älä kuvittele, että olisin muuttanut mieleni. Mulle riittää 21,1 kilsaa.

Ensi viikolla saan tarkemmat tulokset. Niitä odotellessa jatkan hymyilyä ja tyytyväisyyttä itseeni. Olen tehnyt oikeita asioita ja olen tehnyt oikein. Matka on alussa ja se etenee omaa tahtiaan. Neljän viikon kuluttua 2.50 alitus on tiukassa, mutta ei mahdotonta. Mun on oltava itselleni armollinen ja luvattava, etten hauku itseäni maan rakoon, jos se ei alitu. Mitään en menetä lähtemällä kokeilemaan. Jos en kokeile, siinä menetän paljon enemmän.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Syksyn lehtiä onnistuneen viikon varrella


Töissä kiire. Salitreeni tekemättä. Uimassa käymättä. Ja silti - treeniviikko oli tosi onnistunut. Väliäkös sillä, jos en ehdi kaikkea tehdä. Paljon tärkeämpää on, että teen hyvällä mielellä ja teen kunnolla sen, minkä teen.

Viikon lenkkien aikataulutus oli Sarin oppikirjan mukainen eli pitkälti päin seiniä. Kun viikossa on seitsemän päivää, juoksut on toki laitettava kalenteriin neljälle peräkkäiselle päivälle. Ei ollut loisto idea edes niitä kalenteriin kirjoittaessa. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten oli päätettävä, juoksenko kaikki neljä treeniä vai skippaanko niistä yhden. En sitten skipannut.

Joko taas viisiminuuttisia?


Miten mun ohjelmassa voi taas lukea 4 X 5 min 3 min palautuksilla? Justhan juoksin tällaisia. En tahdo taas! Koska en tahdo, houkuttelen kaveriksi jonkun sata kertaa mua vauhdikkaamman, jonka kellolla saadaan vetojen keskaritkin ylös.

Sailalle sopi tiistai eli töiden jälkeen matkaan. Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja mietittiin strategiaa. Samalla ehdittiin höpötellä kuulumiset. Alkuverkkoja olen tietoisesti pidentänyt, jotta kroppa olisi oikeasti lämmin reippaan tai kovan lähtiessä. Nyt tuntuu, että aiempi tapani noin 1,5 kilsan alkuverkasta oli huono ja pidennys 2-3 kilsaan on tuonut jotain muutosta.

Vanha tuttu suora Vantaanjoen ja Oulunkylän siirtolapuutarhan välissä odotti. Entäs jos en tahdo? Ai, ei ole vaihtoehtoja. Hmmm.... Ei sitten. Yhyy!

Eka lähti ja tavoiteltiin 7:20 keskaria, jolla olin viimeksi juossut kaikki vitosen vedot heinäkuun helteisenä aamuna. Vauhti poukkoili ja puskat sotkivat gbs:n elämää. Ei ollut helppoa, mutta lopulta sekunnit kuluivat ja 7:29 oli tulos, johon piti tyytyä. Ehkä oli hyvä, sillä nousujohteinen sarjahan tästä on tultava.

Kakkonen meni nopeammin ja kolmonen alkoi. Tuntui, etten ehtinyt kolmessa minuutissa palautua kunnolla. En tiedä, miksi. Siltä vain tuntui. Hei, tämä suora ei kohta riitä pitkiin vetoihin - huomautti Saila. Kolmas oli helpoin ja keskarina 7:14.

Sitten se kuuluisa vika. Mun tavaksi on tullut ottaa loppukiri noin viimeisen puolen minuutin aikana. Siihen tavoite tänäänkin. Ei ollut enää helpohkoa vaan töitä sai tehdä tosissaan. Vikat 40 sekkaa, puoli minuuttia, 9 sekkaa ja se oli siinä. Ajattelin, että alta seiska olisi kiva. No, 6:52 keskari oli kai sitten kiva. Ja totta on, ettei tuo suora kohta riitä pitkiin vetoihin. Kehitynkö mä sittenkin?

Jälkikäteen Saila pohdiskeli, että parissa ekassa saattoi olla varaa, kun vika meni näin selkeästi kovempaa. Tuossa lienee totuus, mutta ei rohkeus riittänyt kokeilemaan. Syke huiteli vetojen aikana reilussa 160 eli jotain duunia punatukkainen tyttö teki. Hengittäminen ei pahemmin takunnut, sillä avaava oli otettu alle. Jaloissa alkoi vikan vedon kohdalla tuntua, että ne menevät solmuun eivätkä eteenpäin.

Tyytyväinen iltahuviini olin. Taisi siinä olla ohikulkijoillakin ihmettelyä, mitä nuo suhaavat edestakaisin tässä. Ja kuinka moni oli ihminen, joka on nähnyt mun ramppaavan tuota pirun suoraa lukuisat kerrat milloin minkäkinlaisella vauhdilla ja seurassa?

Ne ihanat aamut


Töiden alettua kello seiskan aamulenkit ovat mahdollisuus. Vetojen jälkeen olin kotona iltaseiskan jälkeen ja ovella tuumasin Sailalle olevani 12 tunnin kuluttua tossut jalassa jossain itäisen Helsingin nurkilla heräämässä uuteen päivään. Yllättävän vähän muita kulkijoita, sorsia, joutsenia, pari uimaria, rapiseva hiekka, rupattelua ja lupa olla vain hiljaa. Jossain kutosen jälkeen alkoi jaloissa painaa väsymys. Yksipuolisesti päätin, että oikaistaan muutama sata metriä paluumatkalla eikä kivuta niitä pieniä mäkiä, jotka olisivat Marjaniemen siirtolapuutarhan toisella puolella. Mua houkutteli paljon enemmän kuusiaidan vierusta ja tasainen baana.

Vikat sadat metrit ja työpaikka näkyvissä. Pilvinen taivas. Pientä rakoilua ja pilvien karkaamista. Ja sitten.... Aivan työpaikan nurkalla ihana aurinko kurkisti ja laittoi hymyilemään. Totesimme ystävän kanssa yhteistuumin, että aurinko toi just lupauksen hyvästä päivästä.

Kiihtyvä reipas yllätti


Ei taatusti ollut maailman viisainta juosta reipas 45 min torstaina töiden jälkeen. Olisiko sitten ollut viisaampaa jättää se juoksematta? Jos multa kysytään, tässä kohdassa ei olisi.

Itsekkäästi livistin töistä heti neljältä, sillä halusin ehtiä joogaan lenkin jälkeen.

Tammisalon kanavan nurkilta jalkoihin lisää vauhtia ja kohti Hertsikan uimarantaa. Sanoin avustajalle, että käännytään siellä päädyssä, jossa alkavat kiemurat ja tullaan omia jälkiämme takaisin. En halunnut lähteä kiemurtelemaan ja hidastamaan vauhtia ehdoin tahdoin.

Ihmeen hyvin jaksoi. Kääntöpaikka ja takaisin. Ihan kuin vähän kiihdytettäisiin? Apua, joko tässä on ylitys, josta lähdettiin. Vielä on viitisen minuuttia jäljellä eli kovempaa olen paluumatkan tullut.

Kun korviin tulivat seuraavat aika- ja vauhtitiedot, sanoin avustajalle, että laskee mielessään yhdeksäänkymmeneen. Parempi, että hän laski enkä minä. Olisi voinut olla kiusaus pikavauhtiin. Viimein noin kolme varttia täynnä ja todellakin loppua kohti kiihtyvä reipas. Noilla vauhdeilla jos jaksaisin viiden viikon kuluttua rutkasti pidempään, olisin tyytyväinen.

Joogaan ehdin, mutta suuremmin eivät jalat perustaneet sotureista tai voimaliikkeistä. Paljon enemmän ne kiinnostuivat venyttelystä ja etenkin lonkankoukistajia venyttävistä asanoista.

Pitkis työviikon päätteeksi


En mielelläni juokse pitkistä perjantaina, kun takana on työviikko. Ideaali aika olisi lauantaina, mutta ei aina voi valita. Ohjelmassa kolmanneksi vika tosi pitkä pitkis ennen Kaarinaa.

Halusin vähän vaihtelua, joten kurvattiin jokivarresta kohti Paloheinää. Todennäköisesti oltiin lähellä Paloheinän mäkeä, mutta kaverille seutu oli vierasta eikä mäkeä löytynyt. Väitän yhä, että parkkis oli just se, jossa ollaan joskus pidetty autoa, kun ollaan juostu lenkki ja kivuttu mäkeä ylös.

Parkkikselta takaisin hiekkateille ja kohti Haltialaa. Voi huokaus sitä Haltialan suoraa. Toki siinä on hyvä tehdä vetoja, mutta eihän se oikeasti lopu ikinä.

Kiira-myrskyn tuhoja näkyi täälläkin metsissä. Vanhoja isoja puita, jotka olivat tainneet kaataa myös toinen toisiaan. Koivikko oli pysynyt pystyssä. Kunnon vanhanajan Suomi-filmi fiilis, kun aurinko heijasteli koivikon seasta. Kerrassaan tunnelmallinen kohta.

Haltialan nurkat ja pieni kierros sillan kautta joelle, jossa nenä kohti kotinurkkia. Juomatauko ja matka jatkui. Työkaveri käveli vastaan koiran kanssa, pieniä ihmisiä pyöräili ja lenkkeilijöitäkin oli melkoisesti.

Aurinko lähestyi taivaanrantaa. Tosi kaunista, vaan en hoksannut pyytää kaveria ottamaan mulle kuvaa.

Auringon painuessa alaspäin pieni syksyinen viileys iski jalkoihin. Lehdet rapisivat jaloissa ja shortseissa ei ollut kuuma. Uskottava on - syyskuu ja jokin hetki shortsilenkit on tältä kesältä juostu. Ihan vielä en suostu luovuttamaan.

Pieni extrakierros kotinurkilla, jotta saisin 150 min täyteen. Päivityksen jälkeen Sports trackerin automaattipysäytys ei suostu toimimaan, joten vähentelin minuutteja mielessäni. Onneksi saan kotona koneella Trackerin selainpuolen kautta nähtyä, missä kohdassa aika on vain pyörinyt matkan etenemättä metriäkään. Tarkkaa työtä pitkis oli, sillä saldoksi tuli 2.29:39 ja 16,62 km. Rauhallista, jota tarvitsen. Sykekin pysyi aisoissa, vaikka tuppaa aina loppua kohden pitkiksillä nousemaan.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Maanantain opetus: Älä unohda avaavaa


Viikon ainoa kovempi treeni olivat 8 X 2 minuutin vedot, joissa sai palautella välissä kaksi minuuttia. Ajattelin, että ne ovat alta pois, kun juoksen heti maanantaina. Kiireinen ja budjettipainotteinen päivä töissä, sillä vuoden 2018 suunnittelu on must do just now -listalla.

Kotona säätöä uuden puhelimen ja sykevyön kanssa. En käsitä, miksei Sports trackeriin sopiva Suunnon vyö suostu parittumaan uuden iPhoneni kanssa. Olen yrittänyt kohta kymmenen kertaa ja tulos on nolla. Gigantin asiakaspalvelu-chatin mukaan sen pitäisi toimia, vaan ei niin ei.

Tänään aioin Itiksen Gigantissa käydessäni kysyä tuosta eli tehdä kuten chat-nainen viikolla neuvoi. Sain kuitenkin niin hurjan huonoa palvelua, että jätin toiseen kertaan. Bluetooth-näppis otti ja hajosi perjantai-illan kunniaksi, joten uutta olin vailla. Taivas, millaista kohtelua sain myyjämieheltä! Ei heillä ole kuin tämä yksi, ei missään muussa sanota sen toimivan Applen laitteiden kanssa, kyllä kaikki ostavat just tämän, ei ole netissäkään, kyllä se tämä on ostettava ja niin edelleen. Alkoi punatukkaiselle tytölle tulla vedätyksen maku suuhun ja proput alkoivat hehkua. Kun jälleen selitin myyjämiehelle, että olen eilisiltana katsonut netistä ja teillä on sen mukaan myös muunlainen näppis ja sitä on tässä myymälässä, päätin, että asiointini jää pelkkään näppikseen. Mies selasi nettiä, mutisi itsekseen ja yllätys yllätys - lopulta alkoi löytyä muutakin. Hemmetti, mulle ei myydä ihan mitä sattuu eikä mua myöskään kohdella miten sattuu. Kaikenlaista vuosien varrella ostaneena olen oppinut varmistamaan taustani etsimällä faktoja etukäteen, sillä siitäpäs saavat, jos koettavat myydä ties mitä.

Mutta siihen maanantaihin... Yhtäkkiä tajusin, että Merituuli on ihan kohta ovella ja sitten mennään. Tossut jalkaan ja ulos. Verkkailtiin jokivartta kohti Vanhankaupunginkoskea. Oltiin menty pari kilsaa, kun jostain ajatusten syövereistä paljastui totuus - kaikessa hötäkässä en ottanut avaavaa. Mitähän tästäkin tulee? En mä kyllä vetoja juoksematta jätä!

Eka meni ihan ok. Tokassa alkoi hengittäminen olla hankalaa, neljännessä kuulin itse, miten hengitys vinkui ja kuudennen jälkeen se vasta vinkuikin. Oli pakko pysähtyä ja hengitellä kaikessa rauhassa. Pari vikaa menivät miten kuten ja hengissä selvisin.

Raivostutti oma muistamattomuus. Ärsytti, etten päässyt parhaimpaani tuollaisen alkeellisen mokan vuoksi. Ylipäätään kiukutti, kun olisin halunnut leikkiä vauhdeilla ja katsoa, mitä irtoaa. Sitten menen säätämään noin.

Todellisuudessa mentiin ihan kelvollisesti. Eka oli jossain 6:55 tienoilla, jonka jälkeen saatiin vauhdit pysyttelemään 6:20-6:50 välissä. Kelvollinen olosuhteisiin nähden. Ja sainpas jossain vedossa Merituulinkin hengästymään. Se oli ihan uutta.

Vähän mietin, laitanko näitä ollenkaan. Jostain juoksuryhmästä luin pari päivää sitten, miten eräs kirjoitti olevansa hidas juoksija, kun kymppi menee vain noin 47 minuuttiin ja ainakin 45 minuuttiin pitäisi päästä, jotta saisi pikkuisen nopeutta itselleen. Niin.... Suhteellinen käsite eikä pitäisi verrata, mutta tuossa kohdassa omat vauhdit ja tekemiset tuntuivat lähinnä pelleilyltä.

Jo loppuverkassa mietin juttua myös toiselta puolen. Tuo treeni näytti mulle, että avaava on todella tarpeen. Se näytti, ettei astmalääkettä ole määrätty turhaan. Ero oli valtava, kun vertasin mielessäni just tehtyjä vetoja ja vetoja, joita ennen olin avaavan ottanut. Enää ei tarvitse miettiä, onko se tarpeen ja mitä se todellisuudessa auttaa.

Seuraavana päivänä keuhkoissa ja kurkussa tuntui. Sen verran tiukoille olin itseni vetänyt. Vielä keskiviikkoaamunakin sanoin aamulenkillä, että tuntuu pikkuisen keuhkoissa. Yleensä en ota avaavaa ennen leppoisia lenkkejä, sillä en sitä niissä tarvitse. Keskiviikkona otin varman päälle ja hengittelin annoksen vähän ennen lähtöä.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Palauttelua, malttamattomuutta ja väsymystä


Tuntui, että palauduin HSR:ltä tosi hyvin. Sunnuntain lepäilin ja maanantaina keskipäivän maissa pää koetti selittää, että nyt pitäisi päästä lenkille. Lenkille - vajaa kaksi vuorokautta lappujuoksun jälkeen! Ei mun ole ikinä tehnyt mieli kipaista lenkkarit jalassa ulos näin nopeasti.

Laitoin yhdelle ystävälle viestin, jossa pohdiskelin, onko mulla päässä jotain vikaa, kun tällaisia mietin. Varovasti pohdin myös, onko mun tosiaan maltettava yli viikon puolivälin, kun eka lenkki oli sovittuna vasta torstaiaamulle. Vastauksena sain tiukan komennuksen "On" ja perässä ainakin kaksikymmentä huutomerkkiä. Bonuksena sain ukaasin olla riehumatta liikoja. Kannattiko kysyä?

Maanantai oli vika lomapäivä ja pääsin kerrankin arkena aamupäivästä pilatekseen. Se teki hyvää, kun tehtiin tosi rauhassa ja kaikki liikkeet lattiatasolta. Ohjaaja oli palannut just lomalta, joten ei ollut hänelläkään halua sen kummempaan. Vaikka jalat eivät olleet kipeät, pohkeissa ja takareisissä oli kireyttä. Myös etenkin toinen lonkka oli liikuttelua ja venyttelyä vailla.

Puhti pois jälkikäteen


Muutamat huonot yöunet veivät puhdin loppuviikosta. Torstaiaamun lenkki oli tosi voimatonta taaperrusta. Kostea ja pilvinen aamu, mutta samalla niin ihanan lämmin. Nautin liikkeestä ja koetin olla itselleni armollinen. Kroppaa saa väsyttää ja aina ei tarvitse olla täydessä terässä. Onneksi sanoin tuon ääneen, sillä vasta siinä se konkretisoitui. Huomasin, että ystävällä oli menohaluja, mutta nätisti tyytyi mun jarrunaisen rooliin.

Tammisalon kanavassa oli sinilevää eikä joutsenia näkynyt. Pari sorsaa kertoili ajatuksiaan aamutuimaan ja läheisen päiväkodin pihalta kuului pienten lasten elämäniloista hihkumista. Herttoniemessä oli nainen menossa uimaan. Hetken teki mieli pulahtaa viileään meriveteen. Ei ollut uimakamoja ja työpäivä odotti, joten se siitä ajatuksesta.

Perjantaina juoksin kevyen viikon reippaan. Vaihdoin viikolla puhelinta ja jouduin asentamaan Sports trackerin uudestaan. Siinä hötäkässä en muistanut, että äänipalautteet on laitettava erikseen päälle. Onneksi juostiin mulle niin tutulla reitillä, että kilsamäärät olivat automaationa päässä. Reipasta oli 25 minuuttia ja päättelin meidän ehtivän aavistuksen reilun kolme kilsaa. Todennäköisesti juostiin ajallisesti muutama minuutti kauemmin, vaan ei se tappioksi ole.

Yhä oli voimattomuutta ja väsymystä. Annoin mennä rauhallisemmin, mutta kuitenkin pk-vauhtia kovempaa. Niin vauhdilla olin töistä tullut, että vasta reipasta juostessa muistin, etten koskaan ottanut avaavaa lääkettä ennen lähtöä. Jännitti, miten hengitys pysyy matkassa, sillä en ole juossut reippaita enkä kovia ilman avaavaa. Yllättävän hyvin hengitys kulki. Se ei vinkunut eikä tullut ahdistavaa oloa, kun happi loppuu. Vikoilla minuuteilla aloin huomata, että hengitys kävi raskaammaksi, mutta eiköhän sen siinä kohdassa vähän kuulukin käydä.

Vantaanjoen varressa myrskytuhot olivat hurjia. Kaatuneita puita oli valtavasti. Aivan pienet puuskat eivät olleet yli pyyhkäisseet, sillä osa puista oli valtavan kokoisia. Raivaustöitä oli tehty ja monessa kohtaa tuoksui tuore puu. Ehkä ihanin oli siirtolapuutarhan nurkalla ollut kuusen tuoksu.

Tuomarinkylän peltojen luona oltiin kaverin kanssa kumpikin ponkaista ylimääräinen askel. Pellolla ollut hevonen ei tainnut innostua juoksevista ladyista, vaan pärskähteli meille mielipiteensä. Kookas ja uljas eläin, jota on kaunis katsella, mutta joka on samalla vähän pelottava.

Tapaninvainion uimarannan sillalla reippaan osuus oli tehty ja ansaittu juomatauko odotti. Loppumatkan hölkkäilin pienessä tihkusateessa. Aika virkistävää, sillä kuumahan tuossa oli ehtinyt tulla.

Vielä kerran Siili


Kaveri tutustutti tänä kesänä ihanaan käpyläläiseen kesäkahvilaan. En ollut kahvila Siilistä ikinä kuullutkaan. Miten lähes keskellä kaikkea voi olla niin idyllinen ja ihana kahvila? Mäkelänkatu ja Koskelantie ovat nurkalla, mutta Puu-Käpylän talossa on aivan oma tunnelmansa.

Eilen lenkkeiltiin Marikan kanssa kahvilaan, kun kesä on sen osalta ihan just ohi. Vielä muki kahvia, vaan porkkanakakusta maltoin kieltäytyä. Sopivasti pidettiin sadetta kahvilassa ja lenkin jatkuessa aurinko kurkisteli, miltä Helsingissä tänään näyttää.

Kotinurkilla oli kriisi lähellä. Elokuulle kilsoja oli oman oven näkyessä 99,5. Eihän sitä voinut tuohon jättää. Mikä kauhea luku tuollainen pilkullinen kaksinumeroinen onkaan, kun vaihtoehtona on hieno kolminumeroinen summa? Siispä tehtiin reilun puolen kilsan kierros, jonka jälkeen elokuun osalta satanen oli täynnä.

Pari kaveria juoksi eilen Paloheinässä Masokistin unelmalla sata kilsaa. Mun eilinen sata kilsaa tuli vähän eri tavalla. Vaan sata mikä sata. Tämä tapa sopii mulle paremmin. Ei tulisi mieleenkään juosta sataa kilsaa yhtenä pätkänä. Sisukkaita naisia olivat, kun matka alkoi aamukasilta ja kilsat olivat kasassa joskus klo 22.30 jälkeen.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Selätin helteen - Helsinki street run


Eilisiltana tiivistin Helsinki street runin eli HCM:n kyljessä juostun 17 kilsan matkan Kaija Koota mukaillen - Väsytin helteen ja selätin sen. Kuumuus, painostava ilma, kosteusprosentti melkoinen, satunnaisia tuulenvireitä meren lähellä, pilvien seasta väijynyt aurinko ja ilmassa väreillyt ukkosen uhka tekivät HSR:stä pelottavan vastuksen. Olin seuraillut sääennusteita reilun viikon. Päivä päivältä lämpötilaennuste nousi nousemistaan - eka +18 ja lopuksi +25. Ei naurattanut, sillä epäilin reissusta tulevan todellisen Via dolorosan.

Takana oli muutama loman jälkeisen elämän työpäivä ja sen jälkeen pari vapaata. Vikat lenkit ennen HSR:ää juoksin maanantaina ja tiistaina. Tiistain lenkillä piti juosta muutama kerta pari lyhtypylvään väliä rivakammin, vaan muistin koko idean kotona. Ei sitten, mutta tulipahan leppoisa lenkki ilman suurempia revittelyjä.

Torstaina joogasin lähes 1,5 tuntia ja kävin iltakävelyllä kaverin kanssa. Mukavasti kroppa heräili, mutta toinen lonkankoukistaja esitti pieniä vastalauseita. Venyttelin lisää ja rullailin, sillä epäilin oikean syyllisen olevan niskassa tai hartioissa.

Sääennuste pelotti. Join vichyä ja ostin sipsejä. Suosikkiurkkajuomaani eli Dexalin mustaherukka heavya tein perjantaina kannullisen. Vettä join tavallista enemmän ja nappasin pari suolatablettiakin - varmuuden vuoksi.

Perjantaina haettiin ystävän kanssa juoksujen tykötarpeet ja fiilisteltiin tovi Expossa. Perinteitä vaalien hiilaripitoiselle lounaalle, joka oli tällä kertaa Mamma Rosan pitsa. Ei hassumpaa ja plussana pitsaankin kuulunut alkuruoka eli mulla maukas kukkakaalikeitto.

Joko saa mennä?


Mun makuun startti oli vähän liian myöhään, kun HSR:n paukku kajahti vasta klo 15.45. Aamupalasmoothie, kahvia, puuroa ja lounaaksi kana-kasvistortilla. Lisää vichyä, vettä ja just ennen lähtöä sokeripitoinen Elovenan mangosmoothie. Reppuun nappasin vesipullon, jonka aioin tyhjentää ennen lähtöä.

Olin sopinut Sailan kanssa tapaamisen Telia 5 G areenan nurkille Mannerheimintielle. Pieni paniikki oli iskeä matkalla, kun jäin jumiin Mäntymäentien ja oopperan nurkille. Kadut olivat auki, mutta liikenne jumitti pahemman kerran. Jonottaessa seurasimme taksikuskin kanssa taustapeilistä, miten moottoripyöräpoliisi pysäytti vaaleanpunaisella skootterilla ajaneen noin 70-vuotiaan valkohapsisen herran. Papereita herra sai esitellä, ennen kuin poliisi oli tyytyväinen. Ehkei hän kuitenkaan ollut kaikkein vaarallisin kulkija niillä nurkilla.

Katsottiin maratonin lähtö ja sen jälkeen kamat säilytykseen. Tuttujen moikkailua, kevyttä venyttelyä, musat päälle ja lähtöalueelle asettautumista. Viitisen minuuttia ennen starttia huokaisin, voitaisko jo mennä. En olisi enää malttanut odottaa. Hiki oli paikallaan seistessäkin, joten hirvitti, mitä edessä olisi.

Viimein sekuntien laskeminen ja matkaan. Lähdettiin ihan perältä, jotta nopeat saavat mennä menojaan. Melkoinen ryysis, selkiä edessä ja lopulta lähtöviivan ylitys. Matka oli alkanut ja maali olisi edessä jossain kaukana tulevaisuudessa.

Suihkussa vai juoksemassa?


Mannerheimintien varsi oli yhtä tylsää kuin ennenkin. Vesi valui ja epäilin olevani suihkussa enkä juoksemassa kohti Pikku-Huopalahtea. Katujen ylityksiä ja ekat alamäet. Sain hyvän vinkin alamäkien juoksemiseen, jota koetin noudattaa pitkin matkaa. Pari jyrkkää mäkeä pelotti, mutta muissa koetin rentouttaa kropan ja kerätä voimia antamalla painovoiman viedä.

Eka juomapiste Tilkanvierrossa tuli varkain. Ajattelin sen olevan jossain kilsan päässä, kun yhtäkkiä tunnelissa olikin vettä ja urkkajuomaa. Muki vettä, tutun moikkaus ja matka jatkui.

Tonni kasassa


Olin etukäteen sanonut, että kutosen kohdalla on tälle vuodelle tonni juoksukilsoja täynnä. Tracker sanoi kuulokkeisiin kutosen, mutta tiesin sen vähän edistävän. Sailan mittari piippasi kutosen. Pari sataa metriä eteenpäin ja sitten se on siinä. Nyt on taatusti tonni kasassa! Vuonna 2015 tonni täyttyi 20.12 ja vuonna 2016 10.9. Olenko tehnyt jotain eri tavalla kuin edellisvuosina?

Asfalttia, hiekkaa, satunnaisia tuulenvireitä, kuumuus - Saila rupatteli ja vei mun ajatukset pois edessä olevasta matkasta. Satunnaisesti vastasin jotain, mutta lähinnä olin hiljaa ja kuuntelin.

Hyvissä ajoin ennen seuraavaa juomapistettä kaivoin geelin ja hörpin sitä juoksuaskelten lomassa. Kilsan verran pyörittelin suussa kammottavaa lämpimän omenageelin makua, kunnes sain huuhdottua sen pois vedellä. Kaksi mukia vettä ja matka jatkui. Tällä juomapisteellä oli datan mukaan kulutettu aikaa reilusti muita enemmän. Ehkä en vielä osannut kahden mukin taktiikkaa, joten meni harjoittelun piikkiin.

Maran ykkönen ohi


Puusiltoja, meren tuoksua ja ylämäkiä. Osa mäistä käveltiin, jotta en väsytä itseäni. Kuulin, että tosi moni muukin käveli mäet. Lauttasaari lähestyi ja ehdin jo ihmetellä, miksei maran ykkönen mene ohi. Prätkän ääni. Kuulutusauto. Tuleehan se sieltä - tulikin kaksi miestä. Tulin ohitetuksi hieman myöhemmin kuin edellisvuosina, sillä kolmas juomapiste oli jo takana ja Länsiväylän ylitys lähellä edessä. Ohittaneet lienevät kenialainen ja espanjalainen, joiden ero maalissa on ollut alle 10 sekuntia.

Loivia mäkiä ylös. Ihanaa, mäki voi mennä myös alas. Seuraava geeli, sillä juomapisteelle ei ole pitkä matka. Aaarrrgggg.... Jalat mukavan tahmaisessa omenageelissä. Käsissä ei yhtään ja suussa sentään suurin osa. Näin tänään - onhan geelien kanssa tullut säädettyä, mutta tämä oli kokematta. Toivottavasti en muutu ampiaisten unelmaksi.

Jälleen pari mukia vettä, joista toisen pysähdyin juomaan ihan rauhassa. Takaa tuli maratoonari, joka kirjaimellisesti sukelsi juomamukien sekaan. Ehkä hän koki saavansa viilennystä tuolla tyylillä. Saila nappasi suolakurkkua, mutta mulle maistui vain vesi.

Se suola!


Nousu Lauttasaaren sillalle kävelynä, etten telo koipiani sillan rakenteisiin. Siinä on muutama ikävä metallinen kohta. Ihana tuuli! Samassa lamppu syttyy - olen unohtanut ottaa suolaa. Ilmeeni oli varmaan säikähtäneen kauhistunut, sillä pelkäsin olevani tuhon oma huonomuistisuuteni vuoksi. Äkkiä vyöltä pussi ja Sailalle pyyntö kaivaa siitä mulle suolatabletti. Huh, suolalle maistuu. Ehkä selviän.

Eka reissun vaikea hetki, sillä tuohon asti oli ollut pelottavan helppoa. Vauhti oli pysynyt kivasti suunnitellussa. Oli mulla alkujaan tavoite, mutta kammottava kuumuus ja ilman painostavuus veivät sen mennessään. Lähdettiin varman päälle, jotta pääsen ongelmitta maaliin.

Kahdella aiemmalla HSR:llä olen tuskaillut kramppaavien koipien kanssa ja könynnyt miten kuten maaliin. Pelotti tosissaan, miten käy. Päätin, etten ajattele. Sailakin kielsi ajattelemasta. Olli Lindholm ja Stina Girs lauloivat sopivasti "Voiko pettääkään enempää kuin itseään? Voiko oikein tehdessään tehdä väärin kellekään?". Biisin sanoma hieman toinen, mutta just tässä Lauttasaaren sillalla voin pettää itseäni lopettamalla ajattelemisen ja kramppien pelkäämisen, sillä niitä ei tule.

Hain voimaa musiikista, kun korviin tuli Twisted sisterin 1980-luvun helmiä. Melkein hyräilin itsekseni, kun yksi teinivuosien suosikki W.A.S.P:n I wanna be somebody sai soittolistalla vuoronsa. Kasarihevin tahtiin tossua toisen eteen. En silloin tiennyt, miten ilahduttavia nämä biisit voivat olla 30 vuotta myöhemmin.

Mihinkään bajamajaan ehditä


Ruoholahden juomapiste ja lisää vettä. Otin kaksi mukia silläkin riskillä, että kutosesta asti vainonnut pissahätä pahenee. Ei tässä bajamajaan nyt ehdi. Jos on selvinnyt jo noin seiskan, selviää maaliinkin. Nyt juostaan eikä ajatella. Minä en bajamajaan aikaani hukkaa!

Ratikkakiskoja, katukiveyksiä, rotvallinreunoja ja epätasaisuuksia. Saila huomasi, että aloin väsyä. Sanalliset ohjeet tarkentuivat ja vähänkin huonot kohdat otettiin kävelyaskelilla. Tätä taitoa lukea mua arvostan suunnattomasti parissa juoksuystävässäni. En tiedä, miten he sen tekevät. Mun ei tarvitse sanoa mitään, kun oppaana juokseva vain tietää, milloin väsymys alkaa viedä pieniä paloja keskittymiskyvystä ja omasta tarkkuudestani.

Baana - kohta maalissa


Baanan alussa juoksututtu kannustamassa. En tiedä, mitä salaperäisiä taikavoimia tuolla naisella oli taskuissaan, sillä siitä hetkestä lähtivät retken nopeimmat kilsat. Kilsojen keskivauhdit olivat siihen asti pyörineet 8:02-8:22 tienoilla painottuen jonnekin haitarin puoliväliin. Nyt lähti. Taikavoimat ja uusi vaihde. Saila laskee loppuaikaa ja koettaa saada multa vahvistusta matemaattisille harrasteilleen. Ynnäilen päässäni, mutta sanoja ei enää irtoa. Tiedän, että HSR:n parhaani tulen juoksemaan. Arvoitus on, mikä tuo paras tulee olemaan.

Eikö Baana lopu ikinä? Ratikan ääniä - joko? Vihdoin Mannerheimintien tunneli ja kurvaus Kiasman ja musiikkitalon nurkille. Musiikkitalon kulmalla kaveri kannustamassa. Jälkikäteen kuulin, että olin jopa hymyillyt varovasti. Muistan vilkuttaneeni hänelle ja jos olisi ollut voimia, olisin purskahtanut nauruun. Kaveri huikkasi, että tähänhän sä olet kaikilla hellelenkeillä harjoitellut. Just, tosiaan olin. Jokin tarkoitus kai oli sillä, että kesän aikana suurin osa reippaista tai kovista treeneistä on osunut paahtavaan aurinkoon, helteeseen, tuulettomuuteen ja tukahduttavaan kuumuuteen. Olinhan mä siis harjoitellut, joten hellehän ei mua vie.

Töölönlahti - luojan kiitos


Töölönlahdella joku maratoonari ohittaa hurjan läheltä. Kädet osuvat vastakkain, mutta ei sen kummempaa. Hän ei tainnut oivaltaa, etten todellakaan aio siirtyä senttiäkään sivuun. Useamman miehen letkassa muut ohittivat nätisti, mutta tämä yksi ei. Ehkä hän hoksasi lopulta.

Korviin iskeytyy yksi lempitsemppibiiseistäni "Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon". Kyllä! Tällä minimaalisella matkalla kohti maalia ainoa ja pahin vihollinen olen minä itse.

Vaihteeksi kirosin Töölönlahden kävelyteiden epätasaisuuksia. Taisin kirota sama tkohdat kesäkuussa. Väsymys alkaa painaa ja hengittäminen käy raskaammaksi. Otin aamulla ylimääräisen avaavan ja vielä uuden avaavan puolisen tuntia ennen starttia. Tähän asti ei ole ollut ongelmia, joten toimivat. Astmalääkitys on auttanut - onneksi.

Vika juomapiste, josta otan vielä mukillisen vettä. Maaliin on kilsa, mutta nyt ei mennä riskillä. Selkiä napsitaan, vauhti on hyvä. Hesarin ylitys, ratikkakiskojen yli kävelyaskelilla ja sitten - maalin äänet kuuluvat. Miljoonasade rallattelee "Ostarin helmi, viitoskassan kaunotar, myy nappi auki tupakkaa". Mistä kummasta olen tuonkin soittolistalle poiminut?

Käännös ja alamäki. Rennosti, kerää sekunti voimia. Edessä stadionin nurmikko ja loppusuora. Saila huomauttaa vauhdin olevan alle kutosta. Mulla? Alle kutosta? Loppusuoralla 17 kilsan jälkeen? En voi uskoa! Käännös oikealle, matkaa 10 metriä. Johtomatto, toinen johtomatto ja se on siinä. Maalikuvassa lienee kammottava irvistys, vaan väliäkö tuolla.

Pyörryttää. Istun tovin nurmikolla ja olo kohenee. Mitali, skumppaa, kahvia, syötävää ja se bajamaja. Koipiin Ice poweria. Se tuntuu taivaalliselta! Rupattelua tuttujen kanssa ja maaliin tulijoiden seuraamista. Muutamia tuttuja nimiä odottelen. Kuivaa vaatetta päälle ja Relaxin opiskelijoiden hierontaa. Mun hartiat hieroneella kundilla oli hyvät otteet ja hartiasärky helpotti.

Myräkkä alkoi, kun olin lähdössä kohti kotia. Hurja kokemus tavaroidenlentäessä, sateen rymistellessä ja ukkosen pauhatessa.

Hymyä, hymyä, hymyä, hymyä


Ehkä palaudun maan pinnalle vähitellen. Nettoaika 2.23:22 on 9:19 parempi kuin vuosi sitten ja 9:31 parempi kuin kaksi vuotta sitten. Kolme vikaa kilsaa olivat reissun nopeimmat. Ne nopeutuivat tasaisesti ja vika oli kaikkein nopein. Tuntuu uskomattomalta. Varman päälle meno kannatti, sillä voimia mulla selvästi oli lopussa. Kahdella vikalla kilsalla pyöritin kahta ajatusta: hirveä pissahätä ja maratonia crocksit jalassa juokseva Mannermaan Harri ei kyllä mun ohi mene. Onneksi en tiennyt, että Harrin matka oli valitettavasti jäänyt kesken.

Tuntuu, että leijailen. Tämä oli ehdottomasti vuoden paras lappujuoksu. En ole ollut näin tyytyväinen juoksuuni sitten viime syksyn puolimaran. Tämä antoi uskoa ja näytti mulle, että muutosta tapahtuu pikku hiljaa.

Jotain olen tehnyt viikkojen ja kuukausien varrella oikein. Jotain tein oikein valmistautumisessa. Ehkä niillä kammottavilla helletreeneillä oli oma roolinsa. Tekisi vain mieli fiilistellä ja hymyillä. Nappijuoksu!

Ja ne krampit - niitä ei tullut! Varmaan eka pidempi lappujuoksu, jossa pohkeet ja takareidet eivät krampanneet. Siinäkin tein jotain oikein.