lauantai 14. heinäkuuta 2018

Uutela, +15 ja 762


Kävin viime viikolla kahdesti ihastelemassa Vuosaaren ulkoilualueita. Minä, joka käyn Vuosaaressa pari kertaa vuodessa, olin siellä viime viikolla kolmesti.

Eka torstaina juostiin avustajan kanssa reipas lenkki ja reippaan aikana kierrettiin Vartsikanlahtea. Käännyttiin ympäri just ennen Rastilan leirintäalueen nurkilla olevien mäkien alkua. Ylämäkeä sain kokea vain muutamia askelia - ei haitannut.

Sen sijaan sain ihastella pitkää ja tuoksuvaa pinkkiä ruusupensasrivistöä, vieressä olevaa merta ja lahtea Puotilan ja Vuosaaren puolelta. Kipaisin myös Puotilan kartanon vieressä olevien palstojen läpi. Olin tiennyt, että palstoja siellä on, mutta aivan muualle olisin ne sijoittanut.

Reipas osuus oli 50 min ja meni oudon helpolla. En laskenut minuutteja manaten, koska tämä hemmetin aika loppuu. Ei tuntunut vaikealta. Jalat vaan vei ja vauhti pysytteli kivasti just ja just alle kasin kilsavauhdissa. Tiedän, mitä Harri näillä reippailla hakee. Ihan samaa haen minä, sillä on mun tavoitteellisuus päässyt niin pitkälle, että puolimaran aikaa olisi kiva parantaa edes aavistuksen. Se vaan tarkoittaa, että keskarin on oltava alta kasi, koska viime syksynä Kaarinassa se oli 8:02 min/km.

Uutelan ihanuus


Torstaina oli eka lomapäivä ja sain lenkkeillä Uutelassa sekä ympäri Vuosaaren rantoja. Metsää, saniaisia, karhunsammalta, tiheää puustoa ja sen hämäryyttä, hiljaisuutta ja tunnelma kuin jossain kaukana. Suurin osa oli juostavaa, mutta juurakkopolut käveltiin.

Hetkeksi poikettiin polulta ja kiivettiin pienelle kalliolle. Meri oli nenän edessä, aurinko paistoi ja horisontissa näkyi vain vettä. Olisin voinut jäädä kalliolle kirjan ja kahvimukin kanssa tai vain pysähtyä siihen hetkeen. Rauha ja hiljaisuus, jonka särkivät vain Vuosaaren sataman kolinat. Kun niiltä sulki korvansa, saattoi unohtaa olevansa Suomen pääkaupungissa.

Pitkospuilla en ole kävellyt vuosikymmeniin. En kyllä ole kiivennyt kalliollekaan. Mitä väliä, vaikka se kallio oli ehkä kolme metriä. Se oli kallio ja pääsin sinne. Se oli lämmin - aivan kuin lapsuuskesinä mummulan kalliot.

En tiennyt, että Uutelassa on suota. En myöskään tiennyt, että siellä voi olla niin kaunista ja hiljaista. Vuosaari oli ollut mulle yksittäisiä palasia sievässä sekasotkussa. Palaset hyppivät paikoilleen ja sain kiinni kokonaisuudesta, joka oli paljon kauniimpi kuin kuvittelin. Uutelan rinnalla olivat Aurinkolahti, Kauniin ilman kujan nurkan vesiputous, Ramsinniemi ja paljon muuta.

Teletappimaiseen tapaan päätin tahtovani tuonne uudestaan. Sunnuntaina hurautettiin maailmalta Suomeen palanneen ystäväni kanssa Aurinkolahteen ja lähdettiin ihmettelemään samoja metsäisiä nurkkia. Matkalla Kehä I:llä näkyi komeasti, kun vanha rouva DC3 laskeutui Malmille. Uljashan se on.

Kaksi kuvaa Uutelan rannoilta

Lämmin sunnuntai oli saanut ihmiset liikkeelle. Väkeä oli triplasti enemmän kuin torstaina keskellä päivää. Koiranulkoiluttajia, fillareita, piknik-seurueita ja kävelijöitä. Meriharjussa olivat juhlat ja herätettiin lievää pahennusta kulkiessamme parkkipaikan kautta. Jos nyt vähän eksyttiin... Ei kai se juhlakansaa haitannut.

Metsäpolkujen varrelta löytyi hiirenvirnaa. En edes muistanut tuota nätin liilaa kasvia. Mummulassani sitä kasvoi tosi paljon. Samoin kasvoi kissankäpälää ja kissankelloja. Niitä kissankelloja oli Uutelassakin. Ja olihan siellä vihreyden seassa pieniä punaisia, jotka poimittiin retkeilyherkuiksi - metsämansikoita. Samalta maistuivat kuin lapsuuskesinä, jolloin olen niitä viimeksi kerännyt suoraan suuhun jonkin metsämättään luota.

+15 - hrrr......


Viime kesänä uin meressä vain kerran. Talviturkin kastoin joskus heinäkuulla Vuosannan rannassa. Torstaina lenkin päätteeksi kipaistiin Kallahden rantaan ja uimaan. En ollut varma, olisinko halunnut kuulla rantavahdin kertovan vedenlämpötilan ennen vai jälkeen uinnin. +15!

Olin päättänyt uida, joten sittenhän menen. Kahlasi ja vauhti hidastui mitä syvemmäksi vesi kävi. Päätös pitää - juu, pitää. Rohkeuden keräämistä, kunnes henkeä haukkoen kastelin itseni kokonaan. Voihan uimiseksi kutsua sitä viittä metriä, jonka kylmässä vedessä räpiköin? Vaan miten ihanan virkistävää se olikaan.

Vantaanjoessa en ole vielä käynyt. Eilen kuulin, että Keravanjoen ja Vantaanjoen yhtymäkohdassa on nähty runsaasti sinilevää. Toivottavasti se ei ajaudu Pikkukoskelle asti. Merelläkin sinilevää on, joten hirvittää, ovatko mahdolliset tulevat uintihetken lenkkien lopulla uhattuina.

762 ja Paloheinä


Toissapäivänä kipusin ja kipusin. Ensin Paloheinän pururatojen ylämäkiä. Hiihtolatupohjalla mäkeä tosiaan riitti. Välillä epäilin, ettei ylöspäin kipuaminen lopu koskaan.

Muutaman kilsan jälkeen palattiin parkkiksen kupeeseen ja käytiin Paloheinän portaissa. Niiden kaide on aivan loistava. Jos noudatan liikennesääntöjä ja kuljen aina oikeaa puolta, ylöspäin kavutessa kaiteessa on kaksi aukkoa. Niissä kuitenkin ylettää seuraavaan kaiteeseen, kun vähän kurkottaa. Alas menon puolella kaide on yhtenäinen.

Kun olin ekan kerran kävellyt alas ja keksinyt, ettei sillä puolella tarvitse kurkotella, päätin ryhtyä pahatapaiseksi. Alhaalla käännyin vain ympäri ja lähdin kapuamaan ylös vastavirtaan. Yhden mulkaisun tekemisilleni huomasin, mutta punatukkainen tyttö mulkaisi takaisine ikä välittänyt sen enempää. Uskoin ja toivoin, että näkövammasta kertova huomioliivi selittää tekemiseni. Toivottavasti selitti, sillä toki en tahallani halua aiheuttaa muille liikkujille ongelmia, kun kapuan väärää puolta.

Kolmesti ehdin portaat ylös kiivetä. Koetin astua oikein ja välttää pelkkien pohkeiden ja reisien käyttöä. Askelmat tuntuivat pakaroissa, joten ehkä se meni oikein. Kaikkien 762 portaan jälkeen pelkäsin, mikä on fiilis seuraavana aamuna. Ihme kyllä - ei mikään. Jaloissa ei tunnu ja olo on kuin en olisi mitään portaita kiivennytkään. Jotain tein oikein ja jollain lenkillä sama uudestaan.

Lenkin lopulla käytiin katsomassa, onko Pitkäkosken maja auki. No, eihän se ollut. Onneksi vieressä oli kesäkahvilan kyltti. Kyltin mukaan eteenpäin ja vanhan puisen omakotitalon pihaan. Kesäkahvila talon puutarhassa. Vieressä valtava vanha kuninkaantammi, parin sadan metrin päässä Vantaanjoki ja levollinen kahvihetki Vantaan ja Helsingin rajalla. Nämä ovat ihania, kun ne vain löytää ja pysähtyy hetkeksi.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Saako skoolata?


Kesäkuu vaihtui heinäkuuksi ja mielessä siinteli tavoite. Se on aika lähellä. Se on yllättävän lähellä. Jos...

Torstaina laitoin kaverille viestin, voitaisko huomenna juosta 13,4 km. Tunnustin tulleeni ahneeksi. Ei voinut antaa olla, kun houkutus kävi ylivoimaiseksi.

Olin juossut viikolla hirmuisesti ja tiesin, että perjantain lenkki on ihan ylipitkä. Vaan silti se oli tehtävä. Lähdin jokivartta Vanhankaupunginkoskelle. Ylämäet tuntuivat väsyneissä jaloissa. Oli kuuma, kun aurinko päätti ilmestyä. Vähän tuulee, joten en ehkä häviä vesipisaroina hiekkatien pintaan.

Arabianrantaan ja meren ihastelua. Päätöksiä, mistä ja miten kierretään. Hanhia edessä - ei kiitos. Hanhet pitäköön nurkkansa - annan periksi ja käännyn takaisin.

Kotinurkilla kymppi täynnä. Ei riitä, sillä 3,4 tarvitaan. Suunnitelma, jonka pitäisi riittää. Tiukalle voi mennä, mutta riittää. Kehän luona joen yli ja Kehän vartta kohti junarataa. Ihmeellisiä katutyömaita, joissa joku oli ryövännyt asfaltin ja jättänyt vain pölyävän hiekan. Oli siinä yksi kaivurikin.

Junaradan ali ja puolisen kilsaa kotipihaan. Varmuuden vuoksi pihassa sen verran eestaas, että kaverin mittari näytti 13,43 kilsaa. Nyt ei jää mitään epävarmuutta eikä sattumalla ole sijaa tässä puuhassa.

Vuoden 2018 juoksukilsojen saldo on 1000,2 km. Ihmettelen, miten olen ehtinyt. En tiedä, miten olen jaksanut. En käsitä, mistä olen kaivanut motivaation lähteä. Suurin mysteeri on kuitenkin aika. On vaikea ymmärtää, mistä olen elämässäni löytänyt hieman yli kuusi vuorokautta, jotka olen kuluttanut hiljaa hipsutellen, reippaita lenkkejä manaten tai vetojen minuuttien loppumista toivoen. Samalla olen tehnyt valtavasti töitä ja opiskelijanuoreni mielestä olen myös ollut kotona ja jutustellut hänen kanssaan opinnoista, maailmanmenosta ja kaikesta eriskummallisesta nähdystä tai kuullusta.

Vuonna 2015 tonni täyttyi räntäsateessa pimeänä joulukuun iltana muutama päivä ennen joulua. Katselimme ikkunoiden jouluvaloja ja tahdonvoimalla kipitimme puuttuvat kilometrit. Muistan sen huiman fiiliksen, kun ekan kerran saavutin jotain ennen aivan uskomattomalta tuntunutta.

Vuonna 2016 tonni täyttyi 10.9, joka oli kuulas syyskuinen lauantai. Aurinko pilkisteli ja syyskuinen päivä näytti parhaita puoliaan. Vuonna 2017 tonni täyttyi keskellä tukahduttavan helteistä Street runia. Jossain ennen Lauttasaarta se maaginen kilsamäärä oli täynnä.

Nyt tuo lukema oli vastassa aurinkoisena ja lämpimänä perjantai-iltana 6.7. Aiempina vuosina en ole tallettanut, miten paljon tunteja olen tonniin päästäkseni kuluttanut. Tällä kertaa kirjoitin tuon ylös. Jos saan ja voin jatkaa juoksuaskelilla hetkien taittamista, uteliaana haluan nähdä, miten monta vuorokautta siihen ensi kerralla kulutan.

Punatukkainen tyttö miettii ja katsoo taaksepäin. Jos mulle olisi muutama vuosi sitten joku sanonut, mistä iloitsen tänään, olisin pitänyt häntä pahasti seonneena. En olisi voinut kuvitellakaan, että juokseminen vie sydämeni. Annoin sille varovasti pikkusormen ajatellen kiskaisevani omani lujaa takaisin. SE ei päästänyt irti, vaan nappasi mukaansa koko käden ja koko punatukkaisen tytön.

Sokeana en juoksisi ulkona metriäkään ilman näkeviä ihmisiä. Olen äärimmäisen kiitollinen ystävistä ja kavereista, jotka olen elämääni saanut. Aivan yhtä kiitollinen olen niistä parista avustajasta, jotka ovat juosseet kanssani milloin mitäkin lenkkejä. Juoksun kautta olen tutustunut uusi ihmisiin ja saanut aikuisiällä ystäviä. Elämä voisi olla kovin toisenlaista, jos olisin valinnut muuta. Tänään en osaisi ajatella, mihin olisin voinut päätyä toisenlaisilla ratkaisuilla. Uskon, ettei kaikkia ratkaisuja ole vielä tehty, vaan yllätyksiä on edessä.

Haluan jatkaa suuntaan, johon olen menossa. Hassusti uskon, että sateenkaaren päästä tai jostain aivan muualta löydän asioita, joista nyt vain varovasti haaveilen. Haluan pitää kiinni unelmista ja ihmisistä, jotka mun elämään ovat viimeisten vuosien aikana tulleet. Samalla toivon kohtaavani uusia ihmisiä ja ties mitä muuta.

Kaikelle tälle punatukkainen tyttö skoolasi Cavalla. Se maistui ja juhlisti omaa fiilistä hitusen lisää.

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Takki, vastatuuli, vesisade ja itsensä huiputtamista


Tekisi mieli kysyä säähaltijalta, miksi aina on kauhea tuuli, kun mun pitäisi juosta vetoja. Viime kesää siteeraten kysyisin myös, miksi useimmiten on helle, kun mun pitäisi kipittää vetoja. Pärjäisiköhän näillä sään ennustamisessa? Menestys on tähän asti ollut varsin hyvä. Valittavana joko kaamea tuuli ja helle tai vähintään toinen.

Missä on mun takki?


Juhannusviikolla sanoin, että tänä vuonna on sentään juhannusaattona taatusti lämpimämpi kuin jouluaattona. Olin vetää sanani takaisin, kun kurkkasin aattoaamuna mittaria ja huokaisin - +12. Lenkkivaatteiksi olin varannut lyhythihaisen ja kaprit, koska eihän siellä nyt kauhean kylmä voi olla. Juu, kyllä voi. Pitkähihaisia ei missään, koska ei niitä kesällä tarvita. Kaapin penkomista, henkareiden siirtelyä - jossain täällä ihan varmasti on. Jokin järki oli kesähepenien esille ottamisessa säilynyt, sillä muutaman juoksutakin olin jättänyt kaiken varalta. Ei ollut yhtään liikaa.

Jo edellispäivänä olin kastunut lenkillä. Kun sääennuste näyttää, että sadekuuroja tulee tunnin kuluttua, voi lähteä lenkille shortseissa. Sehän sataa vasta tunnin kuluttua. Nopsasti tunti meni, koska ehdin vain jokivarteen, kun ekat pisarat hyökkäsivät taivaalta kimppuun. Takaisin en suinkaan kääntynyt, vaan itsepäisesti juoksin shortseissa koko tunnin. Pikkuisen oli jaloilla viileä.

Muutamat vedot


Juhannusaaton ideana oli juosta 4 x 3 min vedot 3 min palautuksilla. Verkkailtiin pitkään, jotta tihkusade ja hyytävä tuuli eivät syö kaikkea lämpöä itseensä. Kaarros tutulle baanalle Pukinmäenkaarelle ja matkaan.

Avustajalle sanoin, että mennään kutosella alkavia vauhteja, koska niitähän näissä vedoissa olen yleensä juossut. Taktisesti kipaistiin vedot myötäiseen ja palauttelut vastaiseen. Seinää päin juokseminen olisi ollut tuhoon tuomittu yritys. Tuolla tyylillä homma toimi enkä ehkä aivan hurjia hyötyjä sivutuulesta ottanut.

Ekan vedon lopulla aurinko kurkisti. Kai se ajatteli katsoa, mitä nuo naiset puuhaavat, kun ei ketään muita näy mailla eikä halmeilla. Jokivarressa pari koiranulkoiluttajaa ja Pukinmäenkaarella autoja, mutta muuten tyhjää täynnä.

Kuva juhannuskokosta

Ihmeteltävää auringolla taisi olla, sillä pysyi seurana koko 24 minuutin ajan. Vedoista tuli hieno nouseva sarja, kun eka lähti 6:58 ja vika 6:15. Ja niitä kolmeminuuttisia olen tähän asti juossut aloittaen seiskalla alkavista vauhdeista ja vasta vikoissa kutosella alkavia. Olin päässäni sekoittanut kaksi- ja kolmeminuuttiset. Hyvin meni, joten itsensä huiputus kannatti.

Toiset kolmeminuuttiset juoksin toissapäivänä Merituulin kanssa. Luonnollisesti tuulenpuuskat riepottelivat jälleen ja extrana asteita hellelukemien verran. Mittari eli omaa elämäänsä, joten ihan tarkasti ei vauhteja ylös saatu. Jossain 7:19 ja 6:36 välissä vedot pyörivät ja kolme pinkaistiin nenä kohti vastatuulta.

Aika työlästä puuha oli, sillä viisi kipaletta oli helteessä urakka. Kun sen hetkinen vauhti oli mittarilla hukassa, arvoin sitä omista tuntemuksista. Ihmeen likelle osuin arvioissani. Yhdessä vedossa olin just ajatellut, että voisi olla 6:40 tienoilla, kun mittari yhtäkkiä heräsi ja Merituuli kertoi vauhdin olevan 6:40. Omasta jaksamisesta huomaan, että hengästyminen alkaa jossain kutosen ja seiskan rajamailla. Kun mennään likelle 6:20-6:30 tahtia homma alkaa olla työn takana. Eihän näillä kehuskella voi, mutta muistan myös ajan, kun pelkkä ajatus vauhdin alkamisesta kutosella sai aikaan puistatuksia.

Aina ei saa mitä haluaa


Puolessa viikkoa olin aikeissa juosta pitkiksen. Ensin ajattelin sitä ihan muualle viikkoon, vaan työelämän realiteetit iskivät vasten ja muuttivat ajatuksen. Tiesin, että sen päivän lenkkiseurani kanssa suunnitelma ei välttämättä onnistu, sillä tässä hetkessä toisen avustajani kunto ei vain riitä. Se kohenee, mutta ei ole vielä kunnossa.

Tein reittisuunnitelman ja puhuin itselleni vauhdin hillitsemisestä. Maltoin ja hipsuttelin. Pitkästä aikaa menin koko ajan yli ysin kilsavauhteja, koska ajattelin sen jelppaavan. Hipsuttelin ja pidettiin juomataukoja. Ylämäissä koetin hidastaa entisestään.

Ohjelmassa pitkis oli kaksi tuntia ja mua olisi juoksututtanut helposti sen verran. Suunnittelen niin, että reilusti alle 1,5 tunnin kohdalla ollaan paikassa, johon voi lopettaa lenkkeilyn. Haaveilin, etten kuitenkaan vielä jäisi työpaikan ovelle vaan kierrettäisiin edes Marjaniemen siirtolapuutarha, jolloin pituutta tulisi vajaa 20 min lisää.

Varovasti puutarhan reunaa lasketellessa kysyin, miltä tuntuu. Haaveilin, että pääsen jatkamaan. Olin kyllä huomannut hengästymisen ja pieniä väsymyksen merkkejä. No, ratkaisu oli, ettei mielellään enää lisälenkkiä. Ei sitten. Ei sitten, vaikka miten olisin halunnut. Ymmärsin ja samalla harmitti vietävästi.

En vain mahda mitään sille, että mun ulkolenkit vaativat aina näkevän seuran. En voi mitään sille, että oppaani ei jaksanut. En voi mitään sille, että mua tämä ärsytti pahemman kerran. Harkitsin hetken käyväni juoksemassa uupuvan 35 min työpaikan salin matolla. Sen verran kyllästytti ja harmitti. Sisällä luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska ulkokengillä en olisi voinut matolle mennä ja sisäkenkien luo oli matkaa 112 porrasta ja muutamia kymmeniä metrejä käytäviä.

Maailma ei tähän kaadu. Se sai kolauksen ja palautti punatukkaisen tytön maanpinnalle tosiasioiden eteen. Sokeana en juokse ulkona yksin. Olen niin hemmetin riippuvainen näkevästä juoksuseurasta. Välillä se lyö lujaa ja suututtaa. Välillä mietin, olenko hullu, kun haluan harrastaa tällaista. Välillä myös mietin, miten ihanaa olisi, kun arkeen kuuluisi mies, joka juoksisi myös itse. Se antaisi satunnaisesti mahdollisuuden yhteiseen lenkkiin, vaikka toki kumpikin treenaisi omiaan. Niitä ei vaan kasva joka oksalla tai ei ole ainakaan oksalta päähäni tipahtanut.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Eteenpäin, sanoi punatukkainen tyttö vastatuulessa, kun 30 min reipasta kipitti


Siteeraus eiliseltä, kun juoksin avustajan kanssa viikon reipasta. Onneksi sitä oli vain puoli tuntia, sillä ajoittain vastatuuli oli hurja. Tuuliseinästä oli vain puskettava läpi.

Mulla oli lenkille lähtiessä motivaatio-ongelma. Oli kiva juosta, mutta reipas ei innostanut tippaakaan. Tiesin, että se on juostava, jos ylipäätään aion sen tällä viikolla tehdä.

Verkkaa kiertoteitse Tapaninvainion uimarannalle. Urhoollisesti sanoin avustajalle, että vesihörppy ja sitten mennään. Vauhdiksi kaavailin jotain himpun verran alle kasia. Suunnitelmana juosta vartti, kääntyä ympäri ja toivoa olevansa jälkimmäisen vartin jälkeen lähtöpisteessä.

Lähdin liian kovaa - tiedän. Kun vauhti hipoi 7:20-7:30 nurkilla, tiesin noutajan tulevan. Kengännauha aukesi - haa, saan pysähdyksen hetkeksi. Ehkä sitten vähän iisimmin. No, yhä vauhti pyrkii 7:30 nurkille. Hengästytti ja jalat olivat raskaat, mutta sen verran kiukutti, että jatkoin kipittämistä.

Juttelin viikonlopun työmatkalla yhden ihmisen kanssa,joka oli jostain kuullut, että olin juossut HHM:n. Tyyppi itse juoksee puolimaran erittäin reilusti alle kahteen tuntiin. Hän kyseli mun aikaa, johon vastasin vain heitolla, että paljon enemmän kuin sulla.

Takaisin sain naurahduksen ja kommentin, ettei kai sulla sentään kolmea tuntia mennyt. Jep, jep - meni mulla. Hänen silmissään 3 min 50 s alle kolme tuntia on taatusti kolme tuntia.

Aiemmin olen kokenut näistä kommenteista huonommuutta ja alemmuutta. Olen vai miettinyt, miten huono olenkaan. Nyt kuohahti puhdas kiukku. Epäilin, että laavakiviset rannekoruni hohkaavat punaista ja korujen omistaja sylkee kohta laavaa. Koska työminä käyttäytyy hillitysti tällaisissa tilanteissa, nielaisin laavan ja käyttäydyin sivistyneesti. Kiukuttamaan tuo jäi ja nousi uudestaan pintaan, kun eilinen reipas oli edessä.

Malmille vievän tien sillan alla oli väkeä musan kanssa. Aika hupaisa hetki kuunnella oman musan rinnalla tovi kunnon diskojumputusta. Ehkä se piristi toviksi.

Jokivarressa mies penkillä piirtämässä. Äkkiseltään kuvat näyttivät nykytaiteelta, johon oma ymmärrykseni ei riitä. Mikäs siinä, kun oli upea aurinkoinen ilta ja paikkakin oli hieman suojassa pahimmilta puhureilta.

Vartti oli mennyt ja stoppasin juomaan. Käännös ja vastatuuli. Onneksi olin välillä suojassa, mutta kyllä se silti ehti puhista ja puhkua. Teki mieli hiljentää, mutta mieli ei siihen pahemmin suostunut.

Välillä vauhti hiipui reiluun kasiin. Sitten taas kiihdytin ja kipitin jossain 7:30 nurkilla. Hetkellisessä mielenhäiriössä jopa 6:55, mutta se mielenhäiriö meni nopeasti ohi. Ei mulla ole tällä hetkellä toivoakaan jaksaa kutosella alkavia vauhteja kuin vedoissa.

Viimeiset minuutit olivat tervassa tarpomista. Jalat väsyivät, hengitys oli raskasta ja teki mieli antaa periksi. Ja minä en periksi anna! Piruuttani juoksen tämän loppuun ja kiukuttelen kaikenlaisille typerille kommentoijille. Juoksen silläkin uhalla, että seuraavallakaan puolikkaalla en pääse kovin kauas kolmentunnin alituksesta. Alan toki uskoa, että se on nykyisin helpompi pala, mutta itsestään selvänä en halua kolmen tunnin alitusta pitää. En siltikään, vaikka seuraava tavoite on asetettu ja se on realistinen ehkä ensi vuonna, jos pysyn terveenä ja jaksan juosta.

Avustajani seurasi uimarannan lähestymistä. Hyvältä näytti. Vastatuulesta ja väsymyksestä huolimatta päädyimme liki samaan, josta reipas alkoi. Uimarannan sillalla huokaisin jääneeni henkiin. Se lienee suotavaa.

Datasta katselin, että olin tosiaan kipittänyt poikkeuksellisen hurjasti. Ei ollut kivaa, mutta ehkä oli hyödyllistä. Yhtään pidempään en olisi jaksanut, joten tokihan tiedän reippaan vauhdiksi tuon olleen liian kova. Tällä kertaa näin ja toisella kertaa viisaammin. Toisaalta en saa mitään, ellen rohkene kokeilla. Ehkä eilinen oli rajojen kokeilua. Uskalsin, koska minuutteja oli vain 30 ja sekunteja 1800.

Kuva Kallavedeltä, jossa vietin perjantai-illan

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Punatukkainen tyttö ja Via dolorosa - HHM 2018


Neljäs HHM ja kahdeksas puolimara ei ollut helpoimman kaavan kautta. Koko talven olen ollut terveenä ja saanut juostua hyvin. Viimeiset 2,5 vuotta olen ollut terveenä ja saanut juostua hyvin. Ei flunssaa eikä mitään, kunnes tuli toukokuun viimeinen päivä. Nenä tukossa, yskittää, nenä vuotaa ja kaikki just nyt. Etkö flunssa voi tulla 1,5 viikon kuluttua?

Laskin päiviä ja paranemisen todennäköisyyttä. Skippasin yhden sovitun lenkin. Lepäsin, luin, lepäsin ja tein kaikki mahdolliset taiat. Keskiviikkona testilenkki - joko pahenee tai ei pahene. Päätös sen mukaan. Ei pahentunut eikä tapahtunut mitään muutakaan. Tukkoisuus helpotti ja taivuin jopa nenäkannuun, jota inhoan. Mitäpä ei ihminen tekisi päästäkseen kuluttamaan lauantaiaamupäivän ulkoillen?

Hermostuttaa ja oksettaa


Aamupalaksi smoothie ja puuroa. Ei tahdo maistua. On huono olo. Jännitystä, ei sen kummempaa. Rauhallisempi olen kuin monena edellisenä juoksupäivän aamuna. Yskä tahtoo jotain lämmintä. Kahvi ei maistu, joten kiehautan mukin inkivääriteetä. Vielä viimeiset yskänkarkoitusloitsut ja toive, jospa tämä tästä.

Joko mennään?


Finlandia-talolla eestaas kävelyä, vessajonoja ja ihania kohtaamisia tuttujen kanssa. Muutamien näkemistä olin odottanut ja onneksi heidät kaikki kohtasin.

Lähtöalueella tuulee. Missä olisi suojaisempaa? Vähän kylmä. Kylmät kädet - mulla, jolla ei ole kylmät kädet kuin paukkupakkasella. Yskittää. Pari avaavaa lisää, jotta omat hengitysongelmat eivät kaada tätä huvia. Karmoliskarkki suuhun, koska se auttaa vähän.

Voitaisko jo mennä? Ai vieläkin starttiin aikaa pari minuuttia. En mä jaksa odottaa. Mennään jo! Ajatus kipaista matkaan jossain 2.45 ja 3.00 jänisten puolivälistä. Ajatus ja toteutus jotain ihan muuta. Kolmen tunnin jänis pääsi eteen - ei tässä näin pitänyt käydä. Ihanaa, kun järjestäjä on laittanut jäniksen myös kolmen tunnin vauhtiin. En muista koskaan ennen nähneeni. Arvostan, sillä mulle se kertoo, että järjestäjä haluaa mukaan myös meitä muita eikä pelkkiä pikakiitäjiä.

Kiemuroita sinne ja tänne. Melkein kiinni jonkin talon seinässä - ehkä Sanomatalo, en muista enää. Kiasman kulma ja koiranulkoiluttajalta vihainen kommentti "Menkää laitakaupungille juoksemaan!". Jep, ei nyt mennä. Me mennään just tästä, koska tämä on hyvä.

Viimein kiemuroiden jälkeen Baanalle. Kolmen tunnin jänikselle heipat. Nätisti pääsee ohi. Lupasin itselleni olla tyytyväinen, kun kolmen tunnin jänis on takana ja pysyy takana. Epävarmuus yskimisestä kaihertaa, mutta en tiedä, ellen kokeile.

Kohti Kaivaria


Alku ehkä vähän liian kova. Ratikkakiskoja ja Hietalahden tori. Ei ruuhkaa ja saa mennä rauhassa. Edellinen jänis näkyy horisontissa, mutta hän menköön menojaan. Ei ole tänä vuonna punatukkaista tyttöä varten tuo vauhti. Vilkaisu taakse - kyllä seuraava jänis on jäänyt ja jää edelleen.

Pehmeää hiekkaa kohti Kaivaria. Meri ja aina vain likemmäs rantaa. Meri ihan vieressä. Kesäpäivä ja saan juosta just nyt tässä. Juha Tapio huomauttaa kaupungin ihmettelemisestä aamunkoitteessa. Kyllä, sitä olen tehnyt monet kesäaamut ja monet pimeät tuuliset talviaamut.

Juomapisteeltä vettä. Mukijalkapalloa -hyvin potkaisin sekä tässä että myöhemmin. Eka ylämäki tuntuu ihmeen hankalalta. Yskittää. Silja Kustaanmiekassa ja sen terminaalin mäki. Ei paha. Se edellinen mäki oli pahempi.

Lakkauttakaa mukulakivet!


Eka geeli ja hörpin sitä Kauppatorin lähestyessä. Hemmetti näitä mukulakiviä! Epätasaista. Kuka on tehnyt mukulakivistä kuoppia ja rakentanut tällaisen kadun? Pakko rauhoitella itseä, sillä nyt voi vain satuttaa koipensa. Ihanaa, kohta saa vettä ja kaamea geelinmaku lähtee pois. Kauppatorilla nainen huutelee, että on yksi keskeyttänyt.

Kohti Katajanokkaa. Jättisuuri rotvallin reuna alas. Jättisuuri rotvallinreuna ylös. Rekka pysähtyneenä keskellä risteystä. Sitä ei voi ylittää eikä alittaa eikä läpikään pääse, joten on kierrettävä.

Katajanokka on ollut joka kerran mulle hankala. Alas kadulle, ylös jalkakäytävälle, mukulakiveä, alas kadulle, ylös jalkakäytävälle - tätä samaa loputtomiin. Viikkarin terminaalilla sora rapisee laivamatkaajien jaloissa. Ei onneksi yhtään ihmistä matkalaukkuineen keskellä tietä. Juomapiste ei tule yhtään liian aikaisin. On jano.

"Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan" Tänään ainakin Katajanokasta selvisin. "Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään....". Kaija Koo on osunut ytimeen ja just tämän punatukkainen tyttö on viimeisten vuosien aikana oivaltanut ja oivaltamassa. Ristiriita onnellisuuden ja vaivihkaa hiipivän väsymyksen välillä. Kumpi voittaa? Se selviää ennen keskipäivää.

Kymppi tavoitteessa ja vapautus sillasta


Kympin väliaika on sitä, mitä ajattelin. No, jopa parikymmentä sekuntia parempi, kun jäi 1.22 puolelle. En kysynyt, vaan arvailin ja päättelin. Ajattelin, etten oikeastaan halua tietää, jos se onkin pettymys. Faktat katsoin jälkikäteen.

Jee, ei noustakaan tuolle kauhealle sillalle tuota kauheaa mäkeä. Ei mennä Pohjoisrannasta Merihakaan, vaan kierretään. Pitkäsilta lähestyy. Yskittää. Sillan yli Hakaniemeen ja kohti Kalasatamaa.

Aina vaan vastatuuli. Olen taatusti kääntynyt useamman kerran. Kuka kumma kääntää tämän tuulen samalla? Tietty se viilentää, mutta en tahdo puskea läpi tuuliseinän.

Jätänkö tähän?


Notkahdus ja yskittää. Ei ole voimia jatkaa. Olkoon koko lysti! Ajattelen jättäväni kesken seuraavalle juomapisteelle. Ei ole tänään mun päivä, vaan flunssan rippeet vie voiton punatukkaisesta tytöstä. Samalla kaivan geeliä. Onko tässä mitään järkeä kaivaa geeliä ja ajatella keskeyttävänsä? Olenko oikeasti kuitenkin jatkamassa? Koskaan en ole näin vakavissani miettinyt jättäväni kesken.

Kulttuurisauna. Ihmisiä pelaamassa sitä tenniksen tapaista peliä, jonka mailat ovat kuin isot pingismailat. Geeli helpottaa ja kohta saa vettä. Ruma laiva purkamassa lastia. Kuormaaja nostaa kauhan, avaa sen ja kahmaisee lastia mukaansa. Laivan kyljessä jotain Eirasta ja Helsingistä.

Rumat tornitalot. Ei nuo ole valkoisia. Mikä puuduttavan tylsä pätkä. Purettuja taloja, asfalttia ja tylsyyttä. Nuoruusvuosien tuttu rallatus Famesta raikaa korvissa.

Vankilanmuuri. Teurastamolta ruoan tuoksu ja paljon ihmisiä. Vankilassa näyttää olevan lentopallokenttä. Siitä on kauan, kun kävin noiden muurien sisäpuolella. Se oli oma maailmansa.

Taas ylämäki. Ei näitä pitänyt olla, kun Märskyn mäki on pois. Ai, tästä saa luopua kesken. Ei haittaa, sillä olen ihan poikki. Tuntuu, että vauhti katoaa täysin. Data kuitenkin tietää, että notkahduksia oli vain muutama ja iso osa oli joko tasaisen tappavaa tai notkahdusten jälkeen menetettyjä sekunteja kiinni ottavaa.

Taatusti tuplattuja kilometrejä


Uskon yhä, ettei kolmen tunnin jänis ota kiinni. Mulla on aikaa. Muistan, että 15 kilsassa aikaa kolmen tunnin alitukseen on reilut 55 minuuttia.

Vaihteeksi yskittää. Teollisuuskatu ja punaiset liikennevalot. Onko pakko pysähtyä? Jos pysähdyn, pääsenkö enää liikkeelle? Karmoliskarkki, jos se helpottaa yskimistä vähän.

Pohkeissa jotain outoa. Kaivan suolan ja nieleskelen sitä. Olihan se juomapiste jossain? Teollisuuskatu on kai ihan kiva, vaikka siinäkin saa hyppiä poikkikatujen yli. Eikö vaan voisi juosta ajoradalla? Siinä ei olisi rotvallinreunoja.

Konepaja ja radan varsi lähestyy. Mietin vielä kerran jättäväni kesken. Ei kukaan jätä kesken 19 kilsan juomapisteellä! Yritä nyt ymmärtää, että yskimisen kanssa elät ja juokset. Sun hengitys ei vingu eikä ole vaikea hengittää. On vaan raivostuttavaa yskiä. Ja miksi sitten hörpit just geelin, jos muka jätät kesken? Älä höpötä! Tosi kehittävää keskustelua itseni kanssa. Olen ihan poikki. En edes jaksa kuunnella, mitä musaa korviin soi. Pätkiä sieltä täältä tarttuu ja mieli virkistyy hetkeksi " Korkkarit kattoon, tää ilta on meille Mun sielunsiskoille, supernaisille Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa".

Silta ja rata on tuossa. K-juna, jonka kyydissä ei voi liftata kotiasemalle. Taas nousua. En juokse. Aloitan mattojen kutomisen, koska se on paljon helpompaa. Juu, ei kuulema sovi mulle. Olen samaa mieltä. Kai sitten juoksen.

Ohitettiin joku. Jää taakse ja raahaa jalkojaan. Tekee mieli kääntyä tokaisemaan "Ei saa raahata jalkoja. Kengänpohjat kuluu.". Kuulostaisin äidiltäni. Vika juomapiste, josta muki vettä. Huh, kenkien kuluttaja jää taakse. Lintsillä laitteiden hurinaa ja kiljuntaa. Jos tuo on Lintsi, seuraava autotie on Hesari. Tiedän, että se 20 kilsan kyltti on siinä tunnelin jälkeen hiekkatien alussa. Sen täytyy tulla kohta.

Lopu jo!


Hiekkaa ja Finlandia-talo näkyy. Vaan yksi pieni lahti pitäisi kiertää. Abba osuu muistuttamaan The winner takes it all. Otan, mutta ei tule tänään helpolla. Tässä on ylämäki. Ai ei muka ole - älä väitä. Mun jalat kyllä tietää. En muista, koska olen ollut näin loppu.

Kuulema yhä napsitaan selkiä. Kyynisesti huomautan, että ne ovat kuitenkin tavallisia lauantaiulkoilijoita. Jaa, jos niillä on tämän vuoden HHM-paita, ei ne kai sitten ole. Pääsenkö oikeasti vielä jonkun ohi, vaikka oma keskittyminenkin on aivan nollassa? Muutama sata metriä tuntuu kympiltä.

Jotain koetan vielä irrottaa, kun todella se vika satanen on edessä. Kai sitä irtosi, kun vikan satasen selätän 36 sekunnissa. Maalissa tuntuu, että vain yskin ja yskin. Marjo oli jäänyt odottamaan. Kuulumisten vaihdot ja muutama kyynel. Jäin henkiin - kaikesta epäuskosta ja puolikuntoisuudesta huolimatta.

Ei se jänis tullut


Kolmeen tuntiin jäi varaa, kun kello pysähtyi 2.56:10. Via dolorosa toi kolmanneksi parhaan puolimaran ajan. Ei selityksiä, vaan fakta, ettei punatukkainen tyttö ollut täydessä iskussa. Toinen fakta on, että nestehukka iski huomaamatta. Ei ollut ymmärrystä juoda osalla juomapisteistä kahta vesimukillista. Totuus selvisi vasta iltapäivällä ja illalla, kun olisin voinut tyhjentää Päijännetunnelin.

Syke huiteli vahvasti vk:n yläpäässä, mutta siitäkin selvisin. Jossain vikoilla kilsoilla joku liikenteenohjaaja sanoi, että sisulla loppuun. Päivän saldona paras kotikaupungissa juostu puolimara. Yskä ei ollut moksiskaan retkeilystä. Kai se huokaisi, että hullu akka, joten jospa vähitellen annan sille periksi. Vaikka otin sen, mitä otettavissa oli, jotain jäi kaihertamaan. Jos juoksen puolikuntoisena tuon, voisinko... Kunnianhimo kolkuttelee ovella ja loppuvuonna katson, päästänkö sen sisään.