lauantai 24. helmikuuta 2018

Hengityksenlämmittimen testailua


Kovin ovat päivät karanneet töihin, lenkkeihin, kaikenlaiseen elämään ja arjen rientoihin. Ajattelin, että olen naputellut ajatuksiani tänne ihan just. No, se ihan just näyttää olevan yli kuukausi sitten.

Viime vuodenlopulla aloin tuskaantua lenkeillä yskimiseen ja limaisuuteen. En saanut aikaan tehdä asialle mitään. Hirvitti, jos astmalääke ei auta ja jos sitä tai tätä tai tuota. Pelotti, etten ehkä voikana juosta läpi talven. Oli helpompaa laittaa hetkeksi pää pensaaseen ja koettaa selvitä lenkit mahdollisimman vähällä yskimisellä. Välillä onnistui tosi hyvin ja välillä ei yhtään hyvin.

Tammikuun lopulla luin Facebookin astma-ryhmästä hengityksenlämmittimistä. Olin siitä pari talvea sitten yhdeltä ystävältä kuullut, mutta jotenkin asia oli kadonnut mielen syövereihin. Luin keskusteluja ja ihmettelin kokemuksia. Kysyin ystävältäkin neuvoa ja käyttökokemuksia.

Hiemanb huuhaana tuota pidin. Miten muka joku tuollainen suun ja nenän eteen laitettava systeemi voi helpottaa yskimistä ja lenkkeilyä? Niin varmaan. Kaikkea kuuleekin. Positiivisia kokemuksia oli niin paljon, että mietin kokeilun kenties sittenkin kannattavan. Vaikka huuhaatahan se tietty on eikä ainakaan sovi mulle.

Yllätyin, että Suomen Jonas on tehnyt hengitysilmanlämmittimiä 1980-luvulta lähtien. Ajattelin, että tämä on jokin viime vuosien juttu. Jonaksen hengityksenlämmitin on tehty polyeteenivaahdosta ja teräsverkosta. Ulos hengittäessä sen kennot lämpenevät ja sisään hengittäessä ne luovuttavat sitoutuneen lämmön ja lämmittävät hengitysilmaa.

Tammikuun lopulla tilasin Suomen Jonaksesta hengityksenlämmittimen ja siihen mukana tulevan merinobuffin. Rastitin kohdan ulkoilu ja urheilu ja jäin jännäämään, mitä posti mulle kiikuttaa. Tilaus tuli hurjan äkkiä ja pääsin testaamaan tuotetta heti postista haettuani.

Buffi on hyvä. Siinä on takana kiristysnauha, jolla sen saa sopivan tiukalle. Hengityksenlämmitin on palanen, joka asetellaan nenän ja suun eteen. Nenän kohdalla on pieni klipsin tyylinen, jolla sen saa kiinnitettyä jotenkin. Lisäksi buffi pitää sen paikallaan.

Yskiminen väheni merkittävästi. Hengittäminen oli kuitenkin tosi raskasta. Tuntui, etten vain saa happea. Samalla tiesin, että happi kyllä kulkee. Tunsin, että tukehdun ja ahdisti. Enemmän tuo oli tunne, sillä inhosin ajatusta, että jotain on nenän ja suun edessä.

Muutamat lenkit tuon kanssa juoksin. Hengittäminen oli raskaampaa ja syke nousi reilut kymmenen pykälää. Viime viikon sunnuntaina onnistuin pitkiksellä saamaan keskisykkeen likelle aerobista kynnystä vain siksi, että hengityksenlämmitin oli matkassa mukana kaikki 2,5 tuntia.

Toimi ja ei toiminut. Tiesin, että auttaa. Ahdisti, koska syke nousi ja hengittäminen oli raskasta. Plussat ja miinukset kamppailivat toisiaan vastaan. Ilman buffia hengityksenlämmitin ei pysynyt paikallaan, joten vaihtoehto buffi pois oli mahdoton. Parhaiten se pysyi aloillaan, kun buffi oli nenään asti. Helpompi oli hengittää, kun buffi oli vain suuhun asti. Ei, juu, ei, juu, ei.... En mä tiedä.

Olin jo aikaisemmin lukenut Jonaksen tekemästä Jonasportista, joka on tarkoitettu erityisesti urheiluun talvisissa lämpötiloissa. Ynnäilin, etten kai mitään menetä, vaikka kokeilen. Hintaa oli vajaa neljäkymppiä, joten en tuosta konkurssiin mene. Kun testaan, ei ainakaan jää pohdituttamaan, olisiko kannattanut.

Tilasin Jonasportin sunnuntaina ja postipaketti oli haettavissa parin päivän kuluttua. Olin mennä solmuun tarrojen kanssa ja lopulta kahlitsin hiuksenikin Jonasportin tarrakiinnitykseen. Auts, kun niitä irrottelin.

Tänään lähdin pakkasaamunlenkille auringon paistaessa ja mittarin näyttäessä -15. Pohjoistuulen kera tunne oli -23. Hrrr..... Vaatetta päälle ja operaatio näin kiinnitän uuden hengityksenlämmittimen käyntiin.

Vantaanjoen vartta kohti Vanhankaupunginkoskea ja sieltä Koskelantietä Mäkelänkadulle, Puu-Käpylän läpi radan varteen ja lopulta 11 kilsan jälkeen kotiovella. Ja hei - se toimi! Hengittäminen oli helppoa. Tarrakiinnitys pysyi paikallaan enkä solminut itseäni siihen. Yskiminen lakkasi lähes täysin. Hengityksenlämmitin pysyi paikoillaan. Syke nousi, mutta ei niin paljon kuin toisen version kanssa.

Avustajani katseli, että Jonasportissa suuaukko on jotenkin isompi. Lisäksi se näytti hänestä näppärämmältä. Kommentoipa myös sen, että mun puhe kuului eri tavalla ja ylipäätään mun elämä tuon kanssa näytti helpommalta kuin sen toisen version kanssa.

Pankkirosvon ja avaruusolion yhdistelmältä tuon kanssa näytän, vaan väliäkö sillä. Tärkeintä, että voin hengittää, voin olla lenkillä yskimättä ja voin juosta myös pakkasella. Huomenna uusi testi. Jos tulos on yhtä positiivinen kuin tänään, otan Jonasportin vakiokäyttöön pakkasilla. Sen toisen jätän kävelylenkeille ja rauhallisempaan ulkona liikkumiseen. Huomenna näen senkin, juokseeko ystävä lujaa pakoon, kun kuvittelee mun olevan jokin avaruusolio.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Lumipyrytyttö lenkkeilee


Taisi tulla talvi - ainakin siltä keskiviikkona töiden jälkeen tuntui. Olin tehnyt viikolle hienon lenkkisuunnitelman, jolla saan pidettyä Excelini ja itseni tyytyväisenä. Keskiviikolle olin ajatellut 35 minuutin reipasta, sillä olin palautunut maanantain vedoista ihmeen hyvin.

Aamulla ja päivällä tuuli ja ihmettelin työpaikan pihassa, lähtisinkö lentoon vai menisinkö ovesta sisään. Kahden vaiheilla olin, sillä niin paljon puhuri iski suoraan kohti. Maa oli lumeton, joten ei kai sääennuste ehdi toteutua ennen neljää. Ei kai...

Työkaverit vinkkasivat, että vähän tuota lunta näyttää tulevan. Taisivat pitää mua seonneena, kun kiirehdin lenkkarit jalassa ulos. Hieman olin alkanut epäröidä ja tein ajatuksissani suunnitelmanmuutosta. Ehkei tänään kuitenkaan reipasta. Juu, tosiaan ei!

Mietittiin avustajani kanssa, missä oltaisiin suojassa tuulelta. Lähdettiin kohti Myllypuroa, joka oli varmaan viisaampi päätös kuin merenrantaan suuntaaminen.

Lunta, lunta, lunta ja lisää lunta. Voi taivas, miten sitä oli. Lunta edessä. Lunta takana. Lunta sivulla. Lunta suussa. Lunta pipossa. Lunta silmissä. Lunta, josta ei vain tullut loppua.

Myllypuroa ristiin rastiin, Metropolian työmaan kiertäminen, Liikuntamyllyn parkkis ja vähitellen kohti voimalinjojen alla kulkevaa kävelytietä. Kumma juttu, miten vähän oli muita kulkijoita. Edes koiranulkoiluttajia ei näkynyt. Voimalinjojen alla tuli sentään vastaan yksi sauvakävelijä.

Vauhtia ei kannattanut edes miettiä. Ei siinä puuterilumessa ja pöperössä päässyt mihinkään. Ylämäki kohti jotain huoltoasemaa ja Vartsikan Alepaa. Mäkeä riitti ja riitti. Syke pilvissä ja henki ei kulje. Yskittää. En uskalla pysähtyä tai piipahtaa huoltsikalla sisällä, sillä sitten en lopeta yskimistä seuraavaan varttiin. Kotona katsoin, että yksi puolen kilsan pätkä oli ollut sykkeiden puolesta vk2:lla - taisi olla tuo ylämäki.

Lopulta Itiksen Prisma. Liikennevaloista yli ja Turunlinnantietä kohti työpaikkaa. Inhoan ihmisiä, jotka taivastelevat suojatiellä. Kun valot vaihtuvat, sitten mennään eikä ihmetellä. Inhoan ihmisiä, jotka kävelevät jalkakäytävällä monta rinnan ilman aikomustakaan väistää. Illalla puuskahdin, etten ikinä koskaan milloinkaan enää juokse Turunlinnantiellä. En! Kärsivällisyyteni alkoi loppua ja tunsin, miten ärsytys nostaa päätään. Sanoin avustajalle, että nyt alkaa mennä yli mun sietokyvyn. En ärsyyntynyt ilmasta, vaan ärsyynnyin autoista ja poukkoilevista ihmisistä. Ärsyynnyin jalkakäytävästä ja siitä, ettei voinut mennä jonnekin kauas pois niiden kaikkien säntäilevien tyyppien seasta.

Työpaikan ovella matkaa oli takana vähän reilut 11 kilsaa ja aikaa olin käyttänyt noin 102 minuuttia. Putsailin pahimmat lumet pois ja lähdin kapuamaan 112 porrasta kohti työhuonetta. Punatukkainen lumityttö taisi tiputella mennessään lunta ja vettä joka puolelle. Vaan olihan lumityttö käynyt lenkillä.

Kuvassa luminen puun oksa

Koko illan olin tosi väsynyt. Tuntui, ettei ole voimia mihinkään. Vähän venyttelin ja koetin syödä, jotta voimat palautuisivat.

Tiesin, ettei ole kaikkein viisainta juosta heti seuraavana aamuna. Vaan ei aina tarvitse olla viisas. Torstaiaamun lenkki li voimattominta menoa pitkään pitkään aikaan. Jalat olivat järkyttävän kipeät. Etenkin etureidet tuntuivat ja askel oli tosi voimaton. Lumessa rämpiminen kävi työstä eikä siitä ollut tulla mitään. Auratut pätkät olivat parempia. Voi, olisipa se Sahaanjankadun jalkakäytäväkin ollut aurattu. Syke nousi jokaisessa ylämäessä ja jalka ei tahtonut nousta.

Selvisin ja kaikesta huolimatta oli virkistävää aloittaa päivä ulkoilman ihmettelyn jälkeen. Töissä kipusin rappuja kuin hidastetussa filmissä. Jalat eivät vain nousseet askelmalta toiselle. Kaikki voima oli pois ja jokainen askelma tuntui vuorelta. Onneksi töiden jälkeen oli hieroja, joka hieman elvytti väsyneitä koipia.

Eilen aioin kokeilla uudemman kerran viikon reipasta. Kokeiluksi sekin jäi. Jokivarsi oli aurattu, mutta pakkanen laittoi keuhkot koville. En halunnut yskiä koko aikaa enkä halunnut rasittaa keuhkoja liikaa. Parin kilsan jälkeen päätin, että reippaan sijasta juostaan pitkis. Väitän viisaaksi päätökseksi, sillä muuten pitkis olisi jäänyt juoksematta. Eihän lumipyryn sävyttämä 102 minuuttinen ole sama kuin 130 minuutin pitkis.

Vantaanjoki oli paikoin jäässä ja paikoin aivan sula. Sorsia, lapsia pulkkien kanssa, pari hiihtäjää ja kaunista talvimaisemaa. Helsingin pitäjän kirkonkappelin kellot kumahtelivat. Rauhoittava ja levollinen tunne, vaikka kelloissa oli jotain surumielistä. Hyvin aurattua baanaa ja alamäkeäkin, joten vähän lisää vauhtia. Nostin sykettä pariksi kolmeksi kilsaksi. En reippaan tasolle, mutta aerobisen kynnyksen nurkille kuitenkin. Se tuntui hyvältä eikä yskittänyt, kun tuuli tuli takaa.

Nautin matkasta, vaikka nälkä alkoi huudella viestejään. Nastat olivat tarpeen ja Oulunkylän liittymän liikennevalot suosivat lenkkeilijää. Loppuverkaksi imurointi ja sauna. 15,1 kilsan jälkeen oli ihana nostaa jalat kohti kattoa ja lepuuttaa väsymystä pois. Aika hyvin arvioin, sillä sain pitkiksestä vain kuusi minuuttia ylipitkän. Mainio suoritus arviointivirheiden mestarilta.

Saunassa hiljaista, lämmintä ja rauhallista. Muutama lapsi kulki pihalla ja nautti talvileikeistä. Suihkussa astma muistutteli olemassaolostaan, sillä taisi pakkanen ja sauna olla sille kinkkinen yhdistelmä. Vartin verran otti henkeen ja huimasi, vaan sitten olo koheni ja maailma oli jälleen oikein päin. Jatkossa tiedän olla varovaisempi pakkaslenkin jälkeen saunoessa. Ehkä otan maltillisemman löylyn tai lyhennän löylyssä makoiluaikaa.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Onko kukaan nähnyt yhtä motivaatiota?


Olen käynyt salilla reilun viisi vuotta yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Taukoja on ollut muutama, kun olen keskittynyt vain juoksemiseen jahdaten aikatavoitetta jossain lappujuoksussa eli suomennettuna kolmena syksynä Kaarinassa.

Olen tykännyt aamusaleista ja siitä, että voin ja saan tehdä treenin ennen työpäivää. Helppoakin se on, kun voin käyttää työpaikan salia. Se on pieni, mutta kaikki tarpeellinen löytyy. Ja onhan pienellä salilla helppo liikkua, kun kaikki on vain muutamien askelten etäisyydellä.

Meitä on ollut muutaman ihmisen porukka, jotka olemme aamuisin salilla uurastaneet. Kokoonpano on vaihdellut päivän ja vuodenajan mukaan, mutta samat tutut naamat sinne ovat ilmestyneet vuodesta toiseen. Satunnaisesti on mukaan tullut uusia, jotka ovat jääneet tai kadonneet muutaman viikon jälkeen.

Olen vaihdellut ohjelmia ja kehitellyt uusia. Saliohjelmapohjia on vaikka miten, joten vaihtelua on löydettävissä. On enemmän laitteilla tehtävää ja on enemmän vapailla painoilla tehtävää. Hyvin olen viihtynyt ja ehkä jotain tulostakin on syntynyt.

Vaan nyt... Mulla ei ole mitään motivaatiota mennä salille. Ei huvita nostella puntteja. Ei huvita istua jalkaprässiin. Ei huvita lämmitellä crossarilla. Ei huvita ajatella, mitä tekisin ja millaisen ohjelmarungon rakentaisin. Ei huvita eikä kiinnosta. Ajatuskin siitä, että menisin salille nostelemaan jotain typeriä puntteja on vastenmielinen.

Jotain lihaskuntoa on tehtävä, sillä ei tässä iässä parane sitä kokonaan skipata. Olen nelisen vuotta sitten ottanut eron bodypumpista. Sitä alkoi tulla korvista ulos ja jotenkin tykkäsin paljon enemmän salitreenin vapaudesta. Nyt olen jopa miettinyt, että voisihan pumpia käydä kokeilemassa. Tähän asti se on ollut ei ikinä koskaan enää -kamaa.

Eilen kävin jälleen shapessa ja alkuun otin vielä corenkin. Heittäydyin ihan hurjaksi, sillä tein lihaskuntojuttuja jotain 80 minuuttia. Nautin siitä, ettei tarvinnut ajatella. Oli ihanaa, kun ohjaaja sanoi, mitä tehdään ja sitten vain tein. Tosin piti kuunnella tarkkaan, jotta pysyi kärryillä. Paljon oli tuttuja liikkeitä, mutta myös jotain aivan uutta.

Täysin epäselväksi jäi, mitä kummaa coressa tarkoitti koppakuoriainen. Edestakaisin selältään vatsalleen ja takaisin väki pyöri. Kovasti hengästyneiltäkin kuulostivat biisin loputtua. Mulle tuli vain mieleen koppakuoriainen, joka on vahingossa joutunut jalat kohti kattoa ja huitoo avuttomasti koettaessaan pelastaa itseään pois ahdingosta. Kun ei auennut, sovelsin. Tein lankkua ja vuorikiipeilijää ja kai jotain muutakin. Vähän hakemista se oli, mutta pääasia, että tein jotain. No, ensi kerralla tässä coren ohjelmassa tiedän, että koppakuoriaiset jääkööt omaan arvoonsa ja osaan soveltaa suoraan oman liikkeen. Coren tempokin oli kovin nopea, joten hidastin. Elixialla on tuolle jumpalle uusi ohjelman tekijä, jotenmuutos on puhkunut ja tuonut vauhtia lisää. Osalle taatusti hyvä, mutta mulle ei. Teen sitten omaan tahtiini, vaikka se rikkookin yhtenäisen rytmin. Väliäkö sillä.

Jotain olen eilen tehnyt oikein. Vatsalihakset ovat aivan hirmuisen kipeät. Päivän mittaan tunne on vain pahentunut. Enää ei voi edes yskiä ilman irvistelyjä. Myös pakaroissa tuntuu, sillä shapessa kyykkäiltiin ja tehtiin yhtä helpon tuntuista, mutta oikein tehtynä karmean tiukkaa pakaraliikettä. Etureidetkin ovat päivän mittaan heräilleet ja kertoilevat, että taisit tyttö eilen kyykätä. Ei näköjään tarvitse kyykyissä edes lisäpainoja, kun kyykkää riittävän paljon - toistoja oli varmaan muutama sata.

Mutta mutta... Mistä löytäisin sen motivaation? Onko kenellekään tullut vastaan? Tällä hetkellä annan salitreenin olla. En mene, koska ei huvita. Väkisin siitä ei tule mitään ja huvittamattomuus voi vain lisääntyä. Jos pystyisin käymään keskimäärin kerta viikkoon jossain lihaskuntojumpassa, se olisi ideaali. Luultavasti en pysty, joten se on mun hyväksyttävä. Aivan retuperälle en tätä jätä, mutta keventelen ja lorvailen. Uskon, että jokin päivä tuntuu toisenlaiselta. Ehkä tarvitsen syystä tai toisesta tätä just nyt. Voi olla, että muu kuormitus on sellaista, että mieli ja kroppa laittavat stopin salitreenin kohdalle. Kiltti ja tunnollinen Sari sanoo, että ei saa luistaa. Onneksi myös valmentajana työtä tekevä siskoni sanoi, että älä mene.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Jotain uutta ja jotain tuttua


Vuoden ekan viikon kilsat yllättivät. Oma tuntuma on, että viikkokilsat ovat pyörineet yleensä jossain kolmenkympin tienoilla. En ole niitä aikoihin seurannut, vaan taidanpas katsoa muutaman viikon, onko todellisuus jotain muuta kuin luuloni. Tälle viikolle juoksin neljä lenkkiä ja kilsoja kertyi 43.

Vuoden voi aloittaa vaikka vedoilla. Sen voi aloittaa vedoilla aamusella ja itselle uudella setillä. Ennen joulua luin ohjelmaa eteenpäin ja kummastelin rakkaan Excelini solua. Siinä tosiaan luki kaksi 10 min vetoa ja 5 minuutin palautus. Luin ja luin, mutta numerot eivät muuttuneet. Ei mulla ole tällaista koskaan ollut! Tässä on ihan taatusti kirjoitusvirhe.

Laitoin Harrille viestin ja ihmettelin, onko todella näin, mitä Exclistäni luen. Ei ollut kirjoitusvirhettä, joten ei auttanut. Tosiasia oli myönnettävä ja tuollaiset ihmevedot juostava. En ole ikinä juossut kuin pisimmillään viiden tai kuuden minuutin vetoja. Kuinka ihmeessä mystinen kymmenminuuttinen edes juostaan? Se on eri kuin lyhyt reipas. Se on eri kuin vaikka viiden minsan veto. Ei mulla ollut aavistustakaan, kuinka homman hoitaisin.

Lähdettiin Sailan kanssa ennen auringonnousua verkkaamaan Malminkaarta kohti Pukinmäenkaarta. Työmatkalaisia ja joitain pyöräilijöitä. Paikoittain jäistä ja käveltiin. Liikenneympyrä ja nenä kohti veistettä sekä Kehän Oulunkylän liittymää. Tämä pätkä on ehkä kilsan tai vähän alle, joten vaihteen vuoksi pääsen kipittämään edestakaisin.

Ekassa vedossa ei tahdo löytyä vauhtia. Poukkoillaan kaikkea mahdollista reilusti alle seiskasta reiluun kasiin. Mun ajatus oli ollut 7:40, mutta ajatushan ei ole välttämättä todellisuus. Mäkkärin risteys ja käännyttiin ympäri, jottei jouduta ylämäkeen ja Kehän ramppeihin. Alkoi tehdä tiukkaa, mutta pariminuuttia olisi jäljellä. Huh, mikä rutistus. Kai se oli, kun keskari oli kaikkien poukkoilujen jälkeen 7:25. Vaihteen vuoksi jalat veivät ja tavoitevauhti vikisi.

Sydän hakkasi ja palautumiseen meni aikaa. Viisi minuuttia ei ollut yhtään liian lyhyt. Taas ympäri ja kohti Mäkkärin risteystä. Saila kertoi uudenvuodenaaton lenkkeilystään Hesan keskustasta Kirkkonummelle, liikennevaloissa kohtaamistaan palomiehistä ja niistä vikoista kilsoista, jotka eivät olleet loppua. Mun uudenvuodenaaton lenkki oli 8,33 kilsaa ja Sailan hurjat 39 kilsaa.

Tokan vedon vauhti pysyy vähän paremmin kuosissa. Poukkoilua, mutta ei yhtä pahasti. Aika pitkään 7:09 tai 7:14. Vikat pari minuuttia ja lähes jatkuvasti alta seiskaa. Alkaa tuntua riittävän tiukalta eli saisi jo loppua. Tiukkahan se oli, kun keskariksi tuli 7:04. Jälkikäteen mietin, että tuolla keskarivauhdilla jaksaisin varmaan pari kilsaa. En ole kokeillut, mutta ainakin teoriassa.

Kyseenalaista päivänvaloa


Nautin rauhallisemmasta elämästä joulun ja loppiaisen välissä. Tuntui luksukselta livahtaa töistä ennen kolmea ja juosta reilun tunnin pk edes osittain elämässä ennen auringonlaskua. Vielä hurjemmaksi heittäydyin torstaina, kun pistäydyin aamupäivästä juoksemassa viikon reippaan. Se oli alkujaan tarkoitus juosta vasta perjantaina, mutta aikataulusäädöt muuttivat suunnitelmia. Tiesin, ettei ollut optimaalisin ajankohta vedoista palautumisen kannalta, mutta päätin silti kokeilla.

Sanoin Merituulille, että saadaan juosta päivänvalossa. Kyseenalaista se oli, sillä ei päivä tuntunut valkenevan ollenkaan. Täysin sula Tammisalon ja Hertsikan ranta, joutsenperhe kolmen ruskeaharmaan poikasen kera, omaehtoista elämää viettänyt joutsen kävelytien varren ojassa sorsaseurueen keskellä ja Laajasalon sillan nurkilla kolme melojaa. Ei tuntunut tammikuulta.

Kuva Herttoniemen rannasta. Näyttää tosi talviselta...

Reipas oli puoli tuntia. Verkatessa muistin, että hyvistä aikeista huolimatta avaava jäi ottamatta. Verkka otti vähän henkeen ja pohdin, mitä tästäkin mahtaa tulla.

Ihan puolta tuntia en tainnut reipasta kirmata. Luulen, että 28 minuuttia on lähellä todellisuutta. Tosin olen niin yltiökunnollinen ja -kriittinen, että arvioin tuon luultavasti niin minimiaikaan kuin mahdollista. Juostiin Hertsikan rantaan ja käännyttiin ympäri. Pidettiin parin minuutin kuvaustauko ja tasoittelin hengitystä ja sykettä. Omatunto kolkutti, ettei tällaisia taukoja reippaissa pätkissä pidetä. Ehkei pidetä, mutta torstaina pidettiin. En olisi jaksanut juosta koko pätkää ilman tuota hetken lepuutusta. Niin paljon vedot painoivat koivissa ja kropassa, että parin minuutin levolla sain voimat koottua uuteen rutistukseen.

Datojen vauhdit heittelivät melkoisesti. Musta tuntui, että mentiin alta kasia. Tracker näytti mulle reippaan kilsoiksi 8:06, 7:40, 7:46 ja 7:36. Merituulin mittari näytti hitaampia vauhteja ja sen mukaan mentiin pitkään päälle kasia. En tiedä, mikä oli totuus. Kroppa sanoi, että reilummin alta kasia mennään, mutta mikä siitä oli totta ja mikä kropan väsymystä. Pääasia, että juoksin. Ja pääasia, että sain ulkoilla päivällä, vaikkei sitä valoa juuri ollutkaan. Suihkun jälkeen lounas ja pitkäksi iltapäiväksi takaisin töiden pariin. Piristi ja antoi puhtia iltapäivän puuhiin.

Loppiaispitkis ja mutalammikko


Katselin, että kaksi vuotta sitten olen juossut loppiaispitkiksen mittarin näyttäessä yli -20 astetta. Tänä vuonna mittari näytti noin +4. Kaksi vuotta sitten lumi narisi tossujen alla ja vaatetta oli päällä riittävästi. Tänä vuonna oli märkää hiekkaa, muutama pieni jäinen kohta ja vesilammikoita.

Juostiin jokivartta Haltialaan ja kiepautettiin Kartanonkosken kautta takaisin. Ajatuksena oli juosta pari tuntia ja siihen saisin matkaa jotain 13,5 kilsaa. Jäljellä oli pari kilsaa, kun vastaantulija varoitti mudasta. Katsottiin eteenpäin ja uuupppsss..... Reilusti yli yhden valotolpan välin mittainen mutapätkä oli suoraan edessä. Oli siinä kaidetta, mutta näytti liukkaalta ja kävelytie oli kalteva.

Hetki ihmeteltiin ja päätettiin kääntyä ympäri. Mieluummin pidempi lenkki kuin tasapainoilu mudassa. Yhtä aikaa mutaan törmännyt koiranulkoiluttaja teki saman ratkaisun. Tosin koira ei ollut halukas kääntymään ympäri. Käännöksen sijasta se ampaisi lähes äyräidensä yli tulossa olevaan jokeen, koska siellä oli sorsia. Houkutus taisi käydä liian suureksi, vaikka omistajansa oli kyllä tempauksesta ehdottomasti eri mieltä.

Jaloissa alkoi tuntua, kun lähestyttiin junarataa ja kotia. Viisitoista kilsaa oli niin lähellä, että extrakierros oli otettava, jottei jää tyhmästi vajaaksi. Lopulta noin 15,5 kilsaa ja 18 minuuttia yli kahden tunnin. Taisi olla yhä kropassa väsymystä, sillä yllättävän paljon tuntui jaloissa. Oli ihana nostaa saunassa jalat kohti kattoa ja levätä. Taisi tosiaan väsyttää, sillä lämmin sauna oli tuoda nukkumatin.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Sinne meni vuosi 2017


Kun juoksin vuoden 2017 ekan lenkin pimeänä ja tuulisena tammikuun aamuna, en tiennyt, mitä kaikkea vuosi tuo mukanaan. Ekaa lenkkiä olin odotellut hämmentävän pitkään, sillä elin tuossa hetkessä lähes tammikuun puoliväliä. Kävin loppiaisen aikaan katsomassa aurinkoa, joten lenkkeilyt olivat kävelyjä ja lyhyitä sellaisia.

Kokonaisuutta katsoessa näen kremppoja, ongelmia, epäonnistumisia, ratkaisuja ja elämässä kesäloman jälkeen muutaman onnistumisen. Näen hulluuden highwayn, jota koetin karkottaa juoksemalla ja vähän lisää juoksemalla. Ei varmasti joka hetkessä viisain ratkaisu, mutta lenkkarit ja ulkoilma saivat maailman asettumaan ja ajatukset selkiintymään. Taatusti oli lenkkejä, jotka olisi pitänyt jättää juoksematta. Vaan ei ollut punatukkainen tyttö niin fiksu. Pikemmin hengähdin päivästä ja hengähdin elämästä lenkkarit jalassa jossain kävelyteillä, meren äärellä, jokivarressa tai ihan vain jossain.

Henkireikä - hyvä ja huono juttu


Luin vuoden viimeisestä Juoksija-lehdestä ylikuormituksesta. Haastatellun triatlonistin toteamus, että harjoittelu on henkireikä, oli liian tuttu. Just tuota juoksu ja muu liikunta mulle on. Henkireikä ovat myös kirjat ja lukeminen. Ei taida mennä päivääkään, etten lukisi ainakin muutaman sivun. Yleensä iltaisin otan kirjan seuraksi ja rauhoitun sekä usein nukahdan siihen.

Näen, että loppuvuodesta ylikuormituksen riski oli olemassa. Joulukuussa tekaisin kaiken muun elämän ja arjen rinnalla juoksukilsojen kuukausienkan. Se jäänee kohdallani historian kirjoihin, sillä mulle 182,8 kilsaa kuukauden aikana on tosi kova. Tuokin näyttää, että vain juoksin ja juoksin, sillä lenkkejä kertyi joulukuulle 19. Jos en olisi juossut, mitä olisin tehnyt. En tiedä - enkä halua ajatella.

Kremppoja ja happi loppuu


Vuotta sävyttivät pari kremppaa ja pahat hengitysongelmat. Maaliskuussa podin komentelevaista selkä-pakarakremppaa. Juoksin muutaman lenkin ja liikuin muuten. Komentelevainen kremppa oli, sillä juoksuvauhdiksi se salli vain 9:00 min/km tai hitaamman. Kun koetin salaa mennä kovempaa, vihlaisu pakarassa palautti järjestykseen.

Keväällä tuntui, että lopetin hengittämisen kaikissa kovemmissa lenkkeilyissä. Cooper meni pahemman kerran pieleen ja Espoo iltajuoksu oli viimeinen pisara. Hankala on juosta, kun ei hengitä. Astman toteaminen selitti paljon, vaikka yhä on vaikea ymmärtää, että tuollainen seuralainen tuli loppuiäksi. Monia asioita pitäisi astmasta selvittää, mutta en vain saa aikaan. Hengittämisen kanssa oli taas loppuvuodesta vaikeaa. En tiedä, miksi. Elättelin toiveita, että helpottaisi ja siltä jopa tuntuu. Ehkä sain jonkin palasen kohdilleen ja happi muistaa taas reittinsä keuhkoissa. No, aika näyttää, miten tuon kanssa elän ja juoksen.

Helle ja loma juosten


Loma ja loman jälkeen työkaverien kysymys, mitä tein lomalla. Juoksin - ilmeisesti, kun sydänkesälle tekaisin siihen mennessä elämäni kuukausikilsaenkan 181,83. Kahvittelulenkkejä, hömpöttelylenkkejä ja taattu helle, kun punatukkainen tyttö oli lähdössä juoksemaan reipasta tai vetoja. Tunsin itseni hellemagneetiksi. Vuoden loppumisen lähetessä hellemagneetti oli muuttunut vastatuuli-, kaatosade-, rae- ja räntämagneetiksi. Ei kai kovempia juttuja voi juosta kuin vastatuuleen jossain sateessa. Ja niissä vastatuulissa kävin kumoamassa tuon heinäkuisen kuukausikilsaenkan huimalla yhdellä kilsalla.

Kolme onnistumista


Elokuussa Helsinki street run ja mikäs muukaan kuin helle. Matkaan varman päälle vauhdilla, jotta selviän maaliin. Vuoden eka onnistuminen. Se tunne, kun ymmärrät parantaneesi edelliskerran aikaa noin yhdeksän minuuttia. Ja lähdin vain varman päälle. Tuo antoi uskoa, että olen tehnyt jotain oikein. Samaa uskoa valoi syyskuun alussa juoksemani laktaattitseti. Yhä jaksan hymyillä testipalautteen kohdalle, jossa harjoitteluni sanottiin olleen laadukasta ja sillä olleen hyvä vaste. Tuntui upealta kuulla, että on mennyt oikeaan suuntaan oikeilla keinoilla.

Tuli kaarinalainen vesisade ja kaikki kaameat 21097 metriä. Vuoden kolmas onnistuminen odotti maalissa. Se kirjattiin lukuihin 2.49:44, josta olen yhä ylpeä. Ei tosiaan mikään hehkutusaika, kun monet juoksevat pk-lenkkinsä kovempaa. Silti tuo oli mulle yksi etappi kohti seuraavia haaveita ja tavoitteita.

Noihin kolmeen onnistumiseen tiivistyy päättynyt vuosi. Extrana pidän Joulujuoksua, jossa vahingossa huvitellen ja hömpötellen juostiin mulle paras virallisesti kirjattu kympin aika. En lähtenyt mitään hakemaan ja sain kaiken, mitä en edes osannut odottaa. Lisäksi sain viettää iltapäivän ihanien kavereiden seurassa ja nauttia Helsingin joulukuusta vaihteeksi keskustan maisemissa.

Pahaa hiekkaa


Uusi kremppa odotti Kaarinan jälkeen. Oli sateinen lokakuu ja joka paikassa märkää hiekkaa ja märkiä kävelyteitä. Oli Vantaan maratonin lauantai ja Tracker hihkaisi korviin matkaa taitetun 13 kilsaa. Jokivarressa märkä hiekka valui alta ja löi punatukkaisen tytön maahan. Mitään ei ollut tehtävissä, sillä hiekka vain valui ja rakensin mennessään railoa, johon lankesin. Nilkkaa podin lähes koko loppuvuoden. Oli helpottavaa, ettei mitään ollut rikki. Se vain vaati oman aikansa ja kasan kärsivällisyyttä. Helpottavaa oli, että koko ajan sain liikkua, mutta mikään tekeminen ei saanut sattua koipeen. Vaan oli se huima tunne, kun itsenäisyyspäivänä sain juosta ekan kovemman treenin tapaturman jälkeen. Silloin tunsin itseni voittajaksi.

Faktat kasaan


Vuoden 2017 juoksukilsat ovat 1643,2 ja aikaa sain tähän kaikkeen käytettyä lähes 244 tuntia. Vuoden takaiseen on lisäystä 173,9 kilsaa ja ajallisesti lähes 26 tuntia - hämmentävää. Tossujen nauhat olen solminut 168 kertaa, joka on vain neljästi enemmän kuin vuonna 2016. Lisänä uintia, salia, joogaa, pilatesta ja satunnaisesti muuta. Erilaiseen liikkumiseen käytin elämästäni noin 354 tuntia. Se on mulle paljon.

Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kilometrejä taittaa. Ainoatakaan kilometriä en olisi ulkona juossut ilman näkevää seuraa. Ainoatakaan lappujuoksua en olisi juossut ilman näkevää seuraa. Vuodessa on ollut paljon hyvää ja paljon ajatuksiin kätkettävää.

En tiedä, mihin vuosi 2018 punatukkaisen tytön vie. Haaveita, unelmia ja toiveita, jotka kantavat tai rapisevat tyhjiin. Uusia kujeita ja itsepäisyyttä. Omalle kropalle lupaus paremmasta kehonhuollosta - se olkoon ainoa uudenvuodenlupaukseni.

Aurinkoisia ajatuksia ja hyvää mieltä tulevaan!

Kuva vuoden vaihteen ilotulituksesta