lauantai 28. lokakuuta 2017

Jotenkin tyhjä fiilis


Vuoden tavoitteet ovat takana. Fiilis on tyytyväinen, helpottunut ja samalla kovin tyhjä. Annoin kaikkeni Kaarinassa ja sen jälkeen ihmeellinen tyhjyyden tunne valtasi ajatukset.

Olen tosi tyytyväinen siihen, mitä sain. Olen tosi tyytyväinen siihen, mitä itsestäni löysin. Olen tosi tyytyväinen tulokseen ja kehitykseen, jota on kaikesta huolimatta tapahtunut. Tälle hymyilin monta päivää ja kelasin mielessäni vesisaderetkeä. Ja silti... Apeus ja tyhjyys iski ehkä viikko Kaarinan jälkeen.

Mietin, mikä merkitys on sillä, mitä juoksin. Onhan sillä - iso merkitys mulle itselleni. Mietin, panostinko varmasti riittävästi - panostin ja kaikki otin irti, mitä otettavissa oli. Toki aina voi tehdä asioita paremmin tai huolellisemmin, mutta täydellisyyttä on turha tavoitella.

Hetkittäin osaan yhä iloita onnistumisesta. Toisina hetkinä kaikki tuntuu merkityksettömältä. En muista, olenko edellisvuosina hukkunut tällaisten ajatusten mereen. Kaarina on kaikkina kolmena vuotena ollut mulle hyvä ja juoksuna vuoden paras puolikas. Olen kokenut siellä suuria onnistumisia ja suuria tunteita. Muistan jokaisen maaliintulon kuin eläisin sen just nyt. Muistan yksityiskohtia ja kaiken peittävän riemun siitä, miten punatukkainen tyttö matkansa taittoi.

Mieli on hämmentynyt, sillä eiväthän tällaiset ajatukset ja tyhjyyden tunne voi olla sitä, jota tarvitsen. Vai voiko sittenkin? Kaipaako kroppa lepoa? Osaanko ottaa sen vastaan helpommin tätä kautta?

Mietin pitkään, kannattaako fiiliksistä edes kirjoittaa. Jostain somen syövereistä huomasin, etten ehkä olekaan ainoa, joka kokee tyhjyyden tunnetta, kun vuoden tavoitteelliset juoksut ovat paketissa. Se on asia, joka tuli valmiiksi. Ehkä samanlaista hämmennystä ja tyhjyyttä on minkä tahansa itselle ison asian valmistumisessa. Ajatuksissa koetin verrata tätä vaikka gradun jättämiseen talvella 1999. Silloin päällimmäinen tunne oli valtava helpotus, koska homma oli paketissa. Alle vuosikkaan kanssa kotona ollessa osasin varmaan täyttää gradun tekemisestä vapautuneen elämän nukkumisella, sillä olinhan kirjoittanut pari kuukautta aamuyön tunteihin asti.

Millä nyt täytän elämääni, kun lenkkejä on vähemmän ja ylimenokautta en voi skipata? Töillä, töillä ja vähän vielä töillä. Kummasti työt ottavat leijonan osan ajasta, joka on ollut tyhjää lenkkien ja muun treenin ollessa vähäisempää. Pientä kommenttiakin tästä ehti jo työkavereilta tulla, vaan lupasin palata ruotuun ensi kuussa.

Tyhjyyden keskellä olen tuntenut pitkästä aikaa itseni myös oudon yksinäiseksi. Ystäviä on, kavereita on, poika on, mutta silti.... Kun lenkkeilyä on ollut vähemmän, sosiaalista elämääkin on ollut vähemmän. Kaipaan sitä, että itselle tärkeitä asioita voi jakaa ja elämässä on samaan suuntaan katsovia ihmisiä. Kaipaan tunnetta siitä, että voi jakaa yhdessä merkityksellisiä asioita. I believe - some day in the future.

Viikolla mietin, josko olisin käynyt salilla. En kuitenkaan mennyt. Ohjelma on ja puntit kutsuvat vienolla huutelulla. Annan kutsuhuudon jäädä omaan arvoonsa vielä reiluksi viikoksi. Ensin vietän lomaa omien ajatusteni kera. Arjen alkaessa katson, mihin treenisuunnitelmat yhden tytön vievät. Samalla katson, mihin elämä ja haaveet sen saman punatukkaisen tytön vievät.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Ensimmäinen pakkasaamu


Perjantaina kello piipitti 5.50 ja kurkkasin tavan mukaan lämpömittaria. Hui, -0,9 ja yön alin -1,9. Lenkille ja pakkasta - joko on pakko. En tahdo nastoja. En tahdo kasaa lämpimiä vaatteita. En tahdo, että vielä tulee talvi. En tahdo liukasta. En tahdo lumikasoja. En vain tahdo!

Syksyn tuoksu, rapsakka ja raikas ilma, peilityyni meri, kuuraisia ja liukkaita puusiltoja, petollista mustaa jäätä, kasoittain lehtiä, rauhallinen mieli - siinä se oli punatukkainen tyttö juoksemassa meren rannassa kohti vaalenevaa taivaanrantaa. Aurinko kipusi esiin juuri, kun stoppasin työpaikan ovelle ja lähdin suihkun kautta kohti palaverien täyttämää päivää.

Koko päättyvä viikko meni perjantaiaamuun asti liikunnatta. En juossut, en uinut, en käynyt salilla enkä tehnyt kerrassaan mitään. Tai tein toki - töitä ja vähän lisää töitä. Mikäs siinä oli naputtaessa konetta ja tehdessä keskeneräisiä puuhia valmiiksi, kun kaikki liikuntaan tavallisesti menevä aika oli käytettävissä. Itselleni lupasin, ettei tämä jää tavaksi. Perjantaiaamuna mua vain hymyilytti, sillä niin uudeksi ihmiseksi itseni aamun kirpeydessä tunsin.

Eilen kävin parin kaverin kanssa hakemassa vaihtelua tossujen askeliin. Kierreltiin Paloheinässä reilu seitsemän kilsaa. Ihailtiin syksyä, kuunneltiin kentällä liikkuvia lentokoneita, rupateltiin ja nautittiin rauhassa päivän viimeisistä auringonsäteistä. Omat lenkkimaisemat alkavat tosiaan välillä kyllästyttää. On ihana päästä jonnekin aivan muualle ja ihmetellä, mitä sieltä löytyy. Paloheinän portaita katseltiin sillä silmällä, mutta niiden kipuaminen jää toiseen kertaan.

Kaarinasta palautuminen alkaa olla mallillaan. Jalat eivät ole enää raskaat, mutta syke nousee vieläkin kovin helposti. Tänä vuonna Kaarinan huviretki otti koville ja huomasin sen palautumisen kestossa. Hieman osoittelen sormella myös heti perään ollutta Tanskan työmatkaa, sillä eihän se ainakaan palautumista helpottanut eikä nopeuttanut.

Uuden ohjelman saan parin viikon päästä. Siihen asti teen, mitä huvittaa ja mitä jaksan tai ehdin. En olisi vielä valmis ottamaan vastaan Excel-taulukkoa, joka tietää, mitä haluan milläkin viikolla juosta. Nyt kaipaan vapautta ja leppoisia lenkkejä. Luulen, että niiden jälkeen olen valmis ottamaan vastaan uudet kuviot ja uudet haasteet sekä lähtemään kohti seuraavia mörköjä. Niitäkään en päästä karkuun, vaan lähestyn vaivihkaa takaa hiipien.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Jälleen mun juttu - kaikesta huolimatta


Kaarinan puolimarasta on reilu viikko. Tuntuu, että siitä olisi paljon kauemmin, sillä sen jälkeen on tapahtunut monenlaista. Ehkä eniten etäisyyden tunteeseen vaikuttaa se, kun lähdin lähes suoraan Kaarinan vesisateesta kohti aurinkoista Etelä-Tanskan Fredericiaa. Ehdin käydä kotona viettämässä lauantai-illan ja sunnuntaiaamuna taksilla kohti kenttää jo klo 5.35.

Vaan mitä tapahtui ennen koneeseen nousua ja kongressin tauoilla ulkona nautittua aurinkoterapiaa?

Kuva Frederician auringosta kongressipaikan sisäpihalta. Kuvassa olen pohjoismaisen kollegan kanssa ihmettelemässä aurinkoa.

Sataa sataa....


Turun motaria ajellessa ehti nähdä kaiken kaatosateesta aurinkoon. Perillä Kaarinassa oli pilvistä, mutta ei satanut - vielä. Starttiin vartin verran ja ulkona tulee kaatamalla vettä. Ei suuremmin huvita alkuverkkailla, vaan sisällä lukion aulassa viimeiseen asti. Puolikas geeli, annos avaavaa ja vähän vettä. Musat päälle, Tracker päälle ja muutama minuutti ennen starttia ulos.

Lähtö on ruuhkainen, kun noin 300 puolikkaan ja kokonaisen juoksijaa on samaan aikaan viivalla. Aiempina vuosina nämä ovat lähteneet eri aikaan. Nyt lähdöt yhdistettiin, kun osallistujia on edelliskertoja vähemmän. Ajankohdan aikaistaminen taitaa vaikuttaa ja olihan se kaataa munkin reissun tänne kaarinalaiseen vesisateeseen.

Suosiolla jään ihan häntäpäähän, jolloin tiedän voivani aloittaa matkan kaikessa rauhassa. Vesipisarat kastelevat, vähissä vaatteissa palelee ja uhkaan palata sisälle ja lukittautua naisten vessaan. Mua ei oteta erityisen vakavasti, vaan huomautetaan, että kohta ei ole kylmä. No, ei ollut.

Reitin alkua on muutettu ja ne kummalliset kiemurat ovat poissa. Ilahduttava ja mun elämää helpottava muutos, kun pääsee suoraan kohti kevyenliikenteenväyliä ja väljempiä vesiä. Ensimmäinen alikulku ja siitä matka jatkuisi metri metriltä.

Ekat kolme kilsaa rauhassa


Mulla oli selkeä tavoite, jota lähdin metsästämään. Tiesin, ettei hommasta tule helppoa. Onneksi en tiennyt koko totuutta lähtötättärään kajahtaessa.

Ohjeeksi olin saanut "Ekat kolme kilsaa rauhassa". Jotenkin sitä uskon, sillä eka kilsa taisi olla retken hitain. Olin sanonut, että kolmen kilsan kohdalla saa olla kulunut yli 24 minuuttia. Se piti, sillä kolmosen kilsamerkinnän kohdalla aikaa on mennyt 24:10. Sen jälkeen väliaikatietoja parin kilsan välein, mutta matkan edetessä ne unohtuvat muun alle.

Tracker on päällä ja huutelee korviin puolen kilsan välein aikaa, vauhtia ja sykettä. Siitä saan jonkinlaisen tuntuman ja ynnäilen, miten jahtaamalleni mörölle käy - jäänkö jalkoihin vai pinkaisenko rallatellen ohi. Mörkö on paha vastus, vaan liekö voittamaton.

Olin laittanut Trackerin päälle reilu kymmenen minuuttia ennen starttia, joten matemaattisilla harjoituksilla onnistuin saamaan jotain kuvaa käytetystä ajasta. Syketietoja tuli vähän alle puolimatkaan, jonka jälkeen sykevyö irtosi. Lähinnä huvitti, kun sen jälkeen Tracker väitti sykkeen olevan 70-80. Niin varmaan.... Totuus taisi olla jotain 156-159 ja loppua kohden paljon enemmän.

Mitä tämä on?


Ei ollut mennyt kilsaakaan, kun pohkeisiin sattui, vatsa oli pallo, oksetti ja maailma oli väärinpäin. Ekat mietteet, mitä pirua teen täällä ja mitä kuvittelen jahtaavani. Ihanko tosissani kuvittelen jaksavani vielä parikymmentä kilsaa?

Annoin muiden mennä menojaan ja päätin keskittyä vain omiin askeleisiini. Isoja omakotitaloja, pohdintaa asuntojen hintavertailuna Helsinki vs Kaarina ja Helsingin keskustan hintojen kauhistelua. Sadepisaroita, käännös uudelle reittipätkälle ja paha olo vain mylläsi vatsassa. Musaa napauttelin isommalle autojen metelin mukaan. Halusin kaikkien turhien ajatusten pysyvän pois. En halunnut ajatella oksettavaa oloa. En voinut käsittää, mistä se iski kimppuun. En voinut käsittää, miksei se mennyt pois.

Jee, uutta asfalttia


Eka juomapiste, josta muki vettä. Ihanaa, tässä ei olekaan sitä soratietä vaan uutta asfalttia. Kaarinan kaupunki on asfaltoinut pätkän tietä vastikään, sillä niin mustaa pinta on.

No, ilo jäi lyhyeksi, sillä kohta olin soratien ja kuran syövereissä. Kuoppia, petollisen liukkaita mutakohtia, irtokiviä - varovasti, jotta nilkat pysyvät kunnossa. Apua, täällä on luistinrata! Hetkittäin tuntuu, että jalat lähtevät alta, kun muta vain luistaa.

Hei, mun pohkeisiin ei enää satu. Jotain jaloissa on muuttunut. Ne ovat yhteistyöhaluiset ja pohjesärky on poissa. En tiedä, onko kierroksen alun katupinnoite jotenkin erilainen, sillä kakkoskierroksen alussa olin samanlaisen pohjesäryn armoilla. Sitä kesti aikansa, jonka jälkeen askel helpottui ja jomotus lakkasi.

Suomi 100 - heinäpaaleilla


Yhden talon luona heinäpaaleista rakennettu Suomen lippu. Paaleja neljä kumminkin päin. Osa valkoisia ja risti tietenkin sinisellä. Hauska ajatus ja muistutus Suomen juhlavuodesta.

Kohta juomapiste. Ajatukset pohtivat, otanko riskillä geelin. Pakko ottaa, sillä voimat eivät muuten riitä. Mulla on kaksi vaihtoehtoa - ottaa riski geelin kanssa tai ottaa riski ilman geeliä. Tiedän, että tavallisesti vatsa sietää useamman Lidlin omenageelin, jossa on neste mukana. Nyt ei kuitenkaan ole mikään normaalia. Vatsa on yhä samanlainen ja oksettava olo pyörii kurkussa. Juomapisteeltä vettä geelin päälle ja hetken olo tuntuu paremmalta.

Taatusti lisättyjä ylämäkiä!


Kaarinan reitti on kiva myös siksi, ettei siellä ole pahemmin mäkiä. Suurin osa nousuista on alikuluista poisjuoksemisia. Lisäksi on muutama loiva pieni mäki, jotka eivät ole yhtään pahoja. Niin muistin ja luulin...

Mistä nämä kaikki ylämäet tulivat? Kaarinan kaupunki on taatusti rakentanut ne viimeisen vuoden aikana. Kroppa laittaa tosissaan vastaan. Positiivista on, että hengittäminen on vaivatonta vaikka raskasta. Sataa, ei sada, sataa, ei sada - happea riittää eli se ei lopu. On ihanaa, kun ei tarvitse pelätä hengityksen loppuvan. Avaava on varalta mukana, mutta en usko sitä tarvitsevani. Aamulla kotona otettu ja vähän ennen starttia otettu toinen annos riittävät.

"Elämä syksyyni valonsa tuo Ja silloin kun henkäys aamutuulen se täyttää tämän pienen huoneen se mut viimeinkin herättää Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä minut pystyyn kiskaisee elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä mua eteenpäin rohkaisee". Kipuan ja kipuan, vaikka mäet ovat pieniä, ne tuntuvat tänään voittamattomilta. Jostain kaivan rohkeuden ja sisun ottaa aina uusi askel ja jatkaa matkaa seuraava metri.

Puolikkaan kärki kirmaa ohi. Jaa, mukamas näkyy kohta se suora, josta kaarretaan maaliin sitten joskus tulevaisuudessa. Niin varmaan... En usko, mutta en myöskään vastusta. Punatukkainen tyttö pitää suunsa kiinni - kerrankin.

Kakkoskierros ja rakas tsemppibiisi


Kakkoskierros alkaa ja puolikkaan sijat 7-8 kaartavat samalla hetkellä maaliin. Olen yhä mörön peesissä ja kaikki on mahdollista. Jälkikäteen katsoin noiden miesten loppuajat, joten näin, mikä oli 10,55 kilsan väliaika. Melko samoissa menin kuin viime vuonna Kaarinassa, mutta nyt ei olisi varaa hyytyä.

Juomapisteeltä vesi ja banaania. Suolakurkun haju yököttää. Saan ohjeen, mihin suuntaan heitän banaaninkuoren. Nurmikolle meni - hyvä juttu. Miksi mun kädet ovat tahmeat? Geeliä vai banaania? En tiedä. Sataa sataa, joten sillä tahmeuskin lähtee.

Kakkoskierroksen alku on tosi vaikea. Ihanko oikeasti mun on vielä juostava? Takana reilu 11 kilsaa ja mun rakas tsemppibiisi kajahtaa korviin. Hyräilen mielessäni "Jos tahdot, sä voit voittaa juuri sen joka pahin on". Voinko? Hetken jaksan uskoa tähän ja tokihan tiedän oman pääni olevan itseni pahin vihollinen. Oksettava olo menee kyllä hyvin samoihin.

Muutama kilsa lisää ja ynnään, milloin on oltava 15 kilsan kohdalla. Ei tämä onnistu! Juomapiste ja soratie lähestyy. Riskillä toinen geeli, josta uskallan ottaa reilun puolet. Vesi helpottaa oloa hetkeksi.

Valitsin juosta - niinkö?


Kasariheavya, sillä mua muutamassa lappujuoksussa palvellut soittolista on taas työssä. Twisted sister, W.A.S.P, Kiss... Väliin suomipoppia ja kaikkea muuta.

Olen purskahtaa nauruun, kun korviin osuu "Mä valitsin juosta, koska luulin, etten osaisi muuta. En enää tunnista itseäni tuosta, se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan.". Vai valitsin juosta - just niin.... Olenko tosiaan vapaaehtoisesti täällä? Ehkä Kaija Koon ajatus oli jotain muuta, mutta tuossa hetkessä sanoitus osui.

Maratonin kärkikaarti painelee ohi yksittäin. Alan odotella 3.30 jänistä, sillä se tulee kohta. Ei kovin pitkää letkaa jäniksen perässä, mutta häntiä muutamia joidenkin kymmenien metrien päässä. Vika juomapiste, jos otan nyt geelin, joko oksennan tai sitten en. Puolet uskalsin siitä kammottavasta lämpimästä omenageelistä hörppiä. Kumma, miten vesi maistui sen jälkeen hyvälle.

En juokse enää yhtään!


Takana 19kilsaa ja mielessä olen luovuttanut. Kirosanojen määrä mielessä lisääntyy ja muutamat mutisen ääneen. En kiipeä yhtään mäkeä! En! Jaa, kiipeän vai. Ei mulla ollut vaihtoehtona kuin jatkaa ja uskoa, että kiipeän.

Ankie Bagger kyselee Where were you last night. Haen voimaa näistä ja tiedän, että tällä soittolistalla juoksen vielä monet lappujuoksut. "Saa-aa-aa Jäädä tämä kylmä maa Jossa ei voi rakastaa Kauas katoaa myrkynkeittäjä suloinen" Mariskakin on päätynyt mukaan viemään mun ajatukset kaikkialle muualle paitsi tähän typerään matkaan.

Kyltti 20 km. Kello näyttää, että mörköön, jota lähdin selättämään on aikaa 9:09. Jos matkaa on 1,1 kilsaa, se riittää. Eikä riitä sanoo pää. Ajatus ei kulje yhtään. Kiroan itseni ja koko typerän asfalttitien. Vielä puolisen kilsaa. Järjestäjä puhuu jotain alamäestä. Huijaa kuitenkin. Oksettava olo pahenee ja tuntuu, että nyt riitti. Nilkkoihinkin sattuu. Pohkeissa kramppien ensioireita.

Apua!


Maaliin viitisenkymmentä metriä. Mikä tämä on? Hiekkaa? Tasapaino ei pidä. Pyöräilijä-nainen olisi voinut mennä jostain muualta kuin yhtä aikaa mun kanssa kapeasta S-mutkasta. Väistöliike sivulle ja suoraan johonkin hiekkakasaan. Horjahdus, mutta pelastus. Kaikki hyvin.

Käsi käteen. 30 metriä, 10 metriä. Yritän vaatimatonta loppukiriä. Loppu - luojankiitos! Pää polviin ja hengittelyä. Älyän kysyä aikaa, jota ei mulle heti sanota. Varaudun pahimpaan, sillä en mä voinut onnistua.

Sari vastaan mörkö 1 - 0


2.49:44 ja parannusta ennen tätä päivää juoksemaani puolimaran parhaaseen 4:03! Mörkö jäi jälkeen vaatimattomat 16 sekuntia, sillä se mörkö oli 2.50:00. Vaikka koko matka oli karmea ja oksettava olo kesti kaikki nuo sekunnit ja minuutit, Kaarina oli mulle jälleen hyvä ja päivä oli parasta tänä syksynä.

Onnistuin!

Kun katson taaksepäin, näen seitsemän puolimaraa. Ekan juoksin 6/2015 ja tähän asti vikan 10/2017. Jotain olen tehnyt oikein, sillä näiden välissä minuutteja on pudonnut kyydistä 19. Pukuhuoneessa otin otteen seuraavasta tavoitteesta. Se tulee, kun on sen aika, mutta matka jatkuu.

Turun motarilla olo on ihan hyvä. Selkään sattuu ja jalat ovat voimattomat. Veikkaan, että olin syönyt liikaa. Vatsa ei tainnut olla retkellä mukana riittävän tyhjänä. Kaarinan huviretki on karmeudessaan ehdotonta top kolmosta mun lappujuoksuissa. Tätä en olisi halunnut kokea, mutta silloin en myöskään olisi korkannut uutta minuuttilukua enkä hymyilisi itselleni ja maailmalle.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Lähes kaikki tehty


Etsin viime vuoden lokakuun kirjoituksia, jotta olisin nähnyt, millä fiiliksillä silloin lähestyin Kaarinaa. Paljoa en löytänyt, sillä lokakuu on ollut reissuineen ja töineen kovin kiireinen. Harmi, sillä olisi ollut hauska lukea, mitä mielessä on liikkunut. Voi olla, ettei suuremmin mitään, sillä Kaarina-viikolla olin mm. tehnyt 49 tunnin työviikon ja unohtanut hiilaripitoisen tankkauksen aivan täysin. Samoin olin selvittänyt, miten saan tuntemaan oloni palloksi - ahtamalla itseeni ensin pitsan ja heti perään 1,5 tunnissa 1,6 litraa urkkajuomaa. Pitäiskö taas kokeilla?

Syyskuun päätteeksi katselin dataa ja mietin, millaisella pohjalla olen matkaan lähdössä. Juoksukilsoissa olen viime vuotta edellä noin 175. Lenkkien määrää tai niihin käytettyä aikaa en ole vuosi sitten merkinnyt ylös kuin kesäkuussa ja vuoden lopussa. Koska kilsoja on noin paljon enemmän, on mun täytynyt kuluttaa aikaa lenkkarit jalassa viime vuotta kauemmin. Syyskuun loppuun mennessä olen tänä vuonna käyttänyt aikaani hyvin tai tuhlannut hömpötyksiin - näkökulman saa vapaasti valita - 186.17:50. Exceliin turvautuen selvitin, että tuo on lähes kahdeksan vuorokautta. Taatusti en ole kaikista hetkistä tykännyt ja monet kerrat olen ollut valmis heittämään kaikki tavoitteet ja haaveet jorpakkoon. Tästä huolimatta olen plussalla ja nauttinut matkasta.

Viikon ohjelma oli keventelyä. Aurinko sai omapäiseksi ja juoksemaan yhden lenkin enemmän. Tuskin siitä suurta vahinkoa oli, sillä mieli lepäsi perjantai-iltapäivän auringossa ja kesäisessä lämmössä. En olisi millään malttanut tulla sisälle, vaan olisin vain voinut jatkaa pitkin meren ja joen rantoja auringosta nauttien. Arabianrannassakaan ei ollut kylmä, vaan meren tunnelmasta sai nauttia kesähepenissä auringolle hymyillen.

Tänään viimeinen pitkä lenkki, kun kierreltiin Kumpulan nurkilla ja ihasteltiin syksyä. Koetin välttää ylämäkiä, vaan mistä kummasta niitä kuitenkin nenän eteen tipahteli. Jossain Kumpulan kampuksen nurkilla huokaisin, että tällä reitillä ovat ilmeisesti Helsingin kaikki ylämäet.

Ensi viikolla kaksi lyhyttä lenkkiä, joista jälkimmäiseen nappaan mukaan muutamat reippaat pätkät. Jos tämän viikon reipasta 25 minuuttista uskoisin, mikään ei menisi ensi lauantaina nappiin. Huokaus, miten tappavalta tuntui vähän reilu kolme kilsaa vauhtia, jolla pitäisi jaksaa mahdollisimman pitkään. Ehkei metsäsienikeitolla saanut voimia riittämään ja toki työpäivän jälkeen on eri juosta kuin muulloin.

Huomenna yin yoga ja hieroja. Jokin aamu käyn hetken uimassa ja torstaina vika lenkki. Ehkä torstaina myös jooga, kun vain jätän kaikki jalkojen voimaa vaativat liikkeet kevyiksi tai teen jotain muuta. Työpäivien pituutta voisin säädellä, jottei menisi yhtä hyvin kuin vuosi sitten. Helppo sanoa nyt, vaan mikä lie totuus, kun katson peiliin perjantai-iltapäivänä.

Kaarinaan suhtaudun tosi vaihtelevasti. Tiedän, että mun haave ja tavoite on kovan työn takana. Samalla tiedän, etten kurota kuuta taivaalta, mutta varvistamaan joudun, jos haluan siihen ylettää. Pasin neuvo mielessä - kolme ekaa kilsaa rauhassa ja sitten kohti tavoitevauhtia - lähden matkaan. Pelottava rauha ja usko omaan tekemiseen on mielessä. Välillä se katoaa paniikin alle ja epäluottamus omaan osaamiseen vie voiton.

Jännitystä lisää se, että olen tähän asti juossut monet lappujuoksut puolisalaa. Olenpa jo saanut nimityksen salajuoksijakin - kiitos Mintun. Nyt olen avannut retkeilyni näkyväksi, joten epäonnistumisen mörkö kummittelee mielessä. Mitä kaikki sitten sanovat, kun epäonnistun ja kaikki menee pieleen? Sitten kaikki nauravat kuitenkin mun haihattelulle. Ajatus kaukaa menneisyydestä, joka ei suureksi osaksi ole tätä päivää.

Luotan itseeni ja luotan matkaseuraksi lähtevään ystävään. Luotan tavoitteeseeni ja luotan tahtooni kokeilla, mihin punatukkaisesta tytöstä on. Enää tarvitsee pysyä terveenä, ajella Turun motaria ja juosta. No, matkalaukku on kyllä pakattava, koska lähden Kaarinasta likimain suoraan Tanskaan työmatkalle.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Testipalaute - olihan siinä


Sain toissa viikon lopulla Pasilta laktaattitestin palautteen. Oivallisesti olin just Tallinnassa ja puhelimella sähköpostin lukeminen oli mitä oli. Liitteitä en saanut auki, vaikka olisin päälläni seissyt ja pyytänyt kaikki tekniset hyvät haltijat apuun. Onneksi testitulosten pääviesti oli sanoja peräkkäin varsinaisessa viestissä, joten ihan tulisilla hiilillä en kokousviikonloppua kiemurrellut.

Laktaatti oli pysynyt alhaalla ensimmäisten tonnien aikana. Siirtymä vk-alueelle oli ollut selkeä ja tonneista keskimmäiset olivat osuneet vk-alueelle. Kaksi vikaa menivät sitten kovemmalla, mutta niistäkin selvisin.

Oli palkitsevaa lukea, että kestävyyskunto on parantunut huomattavasti sitten edellisen testin, jonka juoksin aprillipäivänä 2016. Turhaan en ole kilometri kilometriltä matkaa taittanut. Turhaan en ole lähtenyt kaatosateeseen, lumipyryyn, räntähaituvien sekaan, auringonnousuun, kesäiseen lämpöön tai kauniisiin iltoihin töiden jälkeen.

Yllätyin, miten aerobinen ja anaerobinen kynnysvauhti ovat kumpikin parantuneet reilulla minuutilla. Miten se on mahdollista? Voiko lahjatonkin kehittyä näin? Aika huimaa!

En ole tainnut turhaan pk:ta sahata, sillä palaute kertoi pk-alueen olevan laaja. Olen juossut pk:ta eri vauhdeilla - välillä tosi rauhassa ja välillä vähän kovempaa. Yllättävän paljon olen mennyt pk2:lla. Huomasin sen, kun katselin treenihistoriaa ja mietin, mitä kaikkea olen viikkoihin ja kuukausiin mahduttanut.

Vk-alueen leveys oli nyt 46 sekuntia. Muistan Pasin sanoneen edellisellä testikerralla, että vk-alue on tosi kapea. Se näkyi silloisesta palautteestakin. Harrin tekemän ohjelman myötä olen juossut välillä tyytyväisenä ja välillä hampaat irvessä reippaita ja vetoja. Olen kironnut 45-50 minuutin reippaita pätkiä ja toivonut joka hetki niiden loppuvan. Sitkeydellä ja punatukkaisen tytön päättäväisyydellä olen ne kaikki juossut antamatta tuumaakaan periksi. Testipalautetta lukiessa sain kiittää itseäni tuosta päättäväisyydestä. Joku saattaisi sanoa, että härkä mikä härkä.

Testissä oli myös maratonennuste. Ei paljon lämmitä, kun ennusteaika oli 6.25:42. No, en ole maratonia juoksemassa, joten tuolla ei todellisuudessa ole mulle merkitystä. Vaikka tiedän, ettei numeroiden tuijottaminen ole maailman tärkein juttu, vähän tuo silti sapetti. Mun tavoitteet ovat toisaalla ja lyhyemmillä matkoilla. Toki voi olla jännää seurata, mitä maraennusteajalle tapahtuu, kun juoksen uudestaan testin ehkä joskus syksyllä 2018.

Ja sitten... Hymyilyttävin kohta palautteessa oli "Harjoittelusi on ollut laadukasta ja sillä on ollut hyvä vaste.". Tähän kiteytyi koko testin sanoma ja se, mitä testi kertoi mulle menneestä just siinä hetkessä. Tuntui uskomattomalta, että näin voi olla. En käsitä vieläkään, että olen todella tehnyt joitain oikeita asioita ja jotain oikein. Tällä lauseella jaksaa pitkälle.