lauantai 15. huhtikuuta 2017

Selkä parempana ja reippaampiakin lenkkejä


Pitkään vihoitellut selkä ja pakara ovat olleet pari viikkoa täysin oireettomia. En tahdo uskoa todeksi, että raihnaisakan elämä voisi olla taaksejäänyttä ja tästä voisi olla suunta kohti kesää. Yhä on vaikea ymmärtää, minkä ihmeparantumisen selkä ja pakara kokivat Kyproksen työmatkalla. Ainakaan paljosta liikkumisesta ja vähästä istumisesta tuo paraneminen ei saanut voimia, sillä Kyproksella kumpikaan noista ei toteutunut.

Viime viikolla rohkaistuin juoksemaan ensimmäisen reippaan. Varovasti ajattelin, että jos vartin tai jos vähän enemmän. Ohjelmassa luki 35 minuuttia, mutta Harri teki vaihtoehtoisen ohjelman, jossa reippaampien minuuttimääriä oli vähennetty. Tämä vain siksi, ettei iske stressi, jos en pystykään.

Sailan kanssa lähdettiin Vantaanjoen varteen ja haikailin parista 8:00 kilsasta. Lämmiteltiin vartin verran, jonka jälkeen kokeilin, miltä askel tuntuisi. Päätin, että menen 20 minuuttia ja sitten 5 minuuttia kerrallaan kohti 35 minuuttia, mutta vain sillä ehdolla, ettei pakaraan eikä selkään satu. Musat korvissa ja Sailan rupattelua kuunnellen homma eteni melkein kuin unelma. Minuutit kuluivat - 16 minuuttia, 19 minuuttia ja Saila kysyy, mitä tehdään. Jatkuu! 22 minuuttia, 23 minuuttia, jolloin päätin, että 30 menee. Tuli 27 minuuttia, tuli 28:40, jolloin päätin, että hamaan loppuun asti eli ei tässä enää himmata.

Viimeisillä minuuteilla kiristettiin vauhtia ja katsottiin, mitä punatukkaisesta tytöstä irtoaisi. Yllätys oli melkoinen, kun reippaan osuuden keskari oli 7:51 ja lopun kirissä kovimmaksi vauhdiksi irtosi 6:28. Hymyilin päiväkausia tuon jälkeen. En voinut uskoa, että jonain päivänä lenkki voisi kulkea kuin unelma. Aurinko paistoi, tuuli lennätti pölyä ja loppuverkassa mua vain hymyilytti. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tosiaan tarvitsin tuon.

Tämän talven viimeinen vai ensi talven ensimmäinen lumisadelenkki?


Kiirastorstaiaamuna ahkeroin tämän viikon reippaan. Pihalta olin pyörtää ympäri, kun nenänpäähän leijaili lumihiutaleita. Epäilin, etten sittenkään ollut hereillä - ei voi enää.

Jokivarren hiekkatie oli lumikerroksen peitossa. Lumi narisi tossujen alla ja puusillat olivat petollisen liukkaita. Tunsin, etten herää millään. Herätyskellon soidessa olin jonkin unimaailman vankina ja ylösnouseminen tuntui kerrassaan tahmealta. Kolmisen kilsaa mentiin rauhakseen, vaikka jälkikäteen katselin, että kilsa kilsalta vauhti oli kiihtynyt. Tapaninvainion uimarannan sillalla päätin, että sillan jälkeen kokeilen, onko kroppa tässä maailmassa.

Vauhtia tossuihin ja matkaan. Jälleen päätin, että jos se 20 minuuttia menee, olen tyytyväinen. Vauhti oli hitaampi kuin edellisellä reippaalla ja syke oli lähteä taivaisiin. Kolme kilsaa meni hujauksessa ja sisu ei antanut myöten lopettaa. Ei kyllä tuntunut niin ikävältä, että olisi ihan oikeasti tehnyt mieli lopettaakaan. Ajankulua seuratessa tajusin, että kohta tulee kiire töihin. Lopulta reippaasta taisi tulla noin 33 minuuttinen ja loppuverkasta vähän turhan lyhyt. Dataa katsoessa huomasin, että jälleen olin tehnyt kiihtyvän reippaan, kun ekat kilsat kipaisin 8:24 keskarilla, olin vikaan saanut keskariksi 8:05. Tyytyväinen saatoin olla, sillä aamuseiskalta lumisateessa ei ollut kaikkein hurmioitunein juoksufiilis.

Minne tuuli kuljettaa?


Kysymystä pohdimme kaverin kanssa maanantai-iltana, kun lähdimme extemporelenkille kohti Vanhankaupunginkoskea. Ajateltiin, että siellä voisi olla hieman tuulensuojassa, kun ei ole peltoaukeita. No, ajatella saa kaikenlaista. Onhan seinää päin juokseminenkin juoksemista - tai jotain puskutraktorin hommaa muistuttavaa puuhaa. Tuuli puski vastaisena koko matkan. Vasta nenän kääntyessä takaisin Savelaa kohti helpotti ja saattoi nauttia tuulen viemästä.

Kaveri katseli jokivartta ja päätteli, ettei yhdelle huonolta tienpätkältä vaikuttavalle ole asiaa. Hmmm... Sain kunnon ylämäkilenkin kun kivuttiin, kivuttiin ja vielä vähän kivuttiin. En tarkkaan tiedä, missä ylämäissä käytiin ja mikä huikean jyrkkä mäki tepsuteltiin alas. Syke nousi ja jaloissa tuntui, vaan hyvää se teki.

Kotipihan kulmilla pohdiskelin, tuleeko taivaalta muutama vesipisara. Ei kai... Ei enää tunnu - ei täällä mitään sada. Tuulee vain. Kotona suihku ja suihkun jälkeen puhelin piippaa. Kaveri laittaa viestiä "Katso ulos. Oli meillä tuuri!". Kaatosade oli alkanut ehkä vartti sen jälkeen, kun olin sisällä ja kaveri autossa. Hän oli päässyt parkkikselta kuivana kotiin, mutta ei ollut monesta minuutista kiinni.

Pääsiäislenkki Haltialaan


Eilen oli aikeena juosta viikon pitkis, joka olisi viimeinen ennen Länsiväyläjuoksua. Ystävällä oli pieniä flunssanoireita, joten ei lähdetty riskeeraamaan mitään. Lämpömittari näytti -2,5 ja mulla oli kesäisempiä juoksuvaatteita käden ulottuvilla. Poika nauroi mulle, kun etsin pipoa ja manasin, että olen jo laittanut talvijuoksuvaatteet yläkaappiin perimmäiseen nurkkaa. Hanskoja ja buffeja oli, mutta pipoa jouduin tosissani etsimään. Lopulta se ei pysynyt päässä kuin kilsan verran, mutta olipahan mukana.

Pitkäperjantain auringossa noin 70 minuuttia oli paras aloitus päivälle. Mua olisi juoksututtanut ja huomasin, etten olisi millään malttanut lopettaa. Järki sanoi, ettei flunssaoireilla leikitä eli kotipihaan mars. Aika metka tunne lopettaa lenkki, kun jalat vain veisivät ja mieli ei millään asettuisi aloilleen.

Viime viikonloppuna olimme muutaman kaverin kanssa viesteilleet pääsiäispyhien kävelylenkistä. Eilisiltana laitoin viestiä ja kyselin naisten aikatauluja. Keskipäivän korvilla meitä lähti neljä naista kohti Haltialaa ajatuksena rupatella, kävellä, ehkä kahvitella ja nauttia rauhallisesta menosta.

Välillä muutama lumihiutale leijaili maahan. Tuuli oli paikoittain hyinen eivätkä kaapin perukoilta kaivamani talvijuoksutrikoot olleet yhtään liikaa. Joella oli muutama meloja ja etenkin fillaroitsijoita oli paljon. Mieleen jäi yksi sinivalkoinen meloja, joka näytti aivan Suomi 100 -tunnelmissa olevalta.

Haltialassa väkeä riitti. Paljon lapsia, jotka olivat ihmettelemässä poniratsastusta, hevoskärryajelua ja varmasti lampolan pieniä karitsoja. wanhan pehtoorin terassi oli auki ja istahdimme kahvimukien ääreen. Ei ollut aivan terassikeli, vaan ensimmäinen terassihetki kesässä 2017 on istuttu. Kuuma kahvi lämmitti ja munkki maistui, kuten ennenkin. Montaa hetkeä ei terassin korituoleilla istuttu, kun alkoi tuntua viileältä.

Oli ihanaa olla liikkeellä ilman mittaria ja ilman mitään vauhtien tuijottamisia. Käveltiin reippaasti ja ainakin mulle reissu oli päivän parhaita paloja. Niin, helppo oli lähteä ilman mittaria, kun tiesin, että edestakaisin Haltialaan kilsoja tulee noin 12. Yhden kaverin mittari vahvisti muistikuvani, sillä se näytti matkaa tehdyn 11,7 km.

Päiväkävely oli mulle muistutus siitä, miten ihanaa voi olla tehdä lenkki myös kävellen. Yksin valkoisen kepin kanssa kävelyvauhti on väistämättä hitaampi, mutta seurassa askeleessa on reippautta. Vähintään yhtä tärkeää kuin liike oli kavereiden seura ja voima, jota siitä sain.

2 kommenttia:

  1. Saitko Kyproksella auringon tarjoamaa lämpöhoitoa? :) On nää kyllä ihmeelliset kelit, vuoroin aurinkoa ja lunta, ainakin tänään molempia samaanpäivään ja vieläpä useampaan kertaan.

    Mietin Länsiväyläjuoksuun osallistumista mutta en pääsekään. Meillä on kirjabloggaajien teatterireissu, ja esitys alkaakin jo klo 13. Jos olisi alkanut vasta klo 19 niin olisin ehtinyt kipaista Espoossa. Ensi vuonna sitten.

    VastaaPoista
  2. Onneksi ehdin Kyproksella vähän ulkoillakin. Työmatka, joten aurinkoa tuli enemmän ihailtua ikkunasta kuin ulkona. Lounastauoilla, iltaisin ja lähtöpäivänä nautin keväästä.

    Olisi ollut kiva nähdä, vaan toisen kerran sitten. Olitko tulossa HCR:lle? Mun osallistuminen on vielä auki, sillä just siinä saatan olla työreissulla. Luultavasti selviää tällä viikolla.

    VastaaPoista