maanantai 15. elokuuta 2016

Hidasta menoa - liianko hidasta?


Monet kerrat olen miettinyt ja potenut huonoa omaatuntoa siitä, miten hidas juoksija olen. Olen miettinyt, kannattaako edes juosta. Kannattaako edes sanoa juoksevansa, kun matelee eteenpäin? Mitä ihmiset ajattelevat ja pitävätkö koko touhua päättömänä, kun ei vauhtia ole samaa määrää kuin muilla? Onko mitään järkeä lähteä lappujuoksuihin, kun puolimaratonin ennätys on himpun verran alle kolme tuntia?

Tänään yllätin itseni ajattelemasta näin. Olin palauttelevalla lenkillä uuden oppaan kanssa. Vauhti oli pidettävä hitaana, jotta en tee hallaa palautumiselle lauantain Helsinki Street runista. Vauhti pyöri 8:52-9:14 lukemissa. Huomasin tarkkailevani oppaan reaktioita ja miettiväni, mitähän hän tästäkin touhusta ajattelee. Koetin hakemalla hakea vihjettä siitä, että homma on hänestä kerrassaan tylsää ja olen liian hidas. Vielä kotipihassakin tarkistin, mikä oli oppaan fiilis. Itsepäisesti hän väitti, että tuntui hyvälle. Oma rimakauhuni helpotti vähän, mutta jäi sen verran elämään, että seuraavan kerran tämän oppaan kanssa juoksen vetoja. Niihin saan sentään vähän vauhtia.

Kun on riittävän monta kertaa lukenut hämmästelyjä, miten kukaan voi juosta hitaammin kuin kutosen keskarilla tai miten kukaan voi viettää kympillä yli tunnin, alkaa oma ajatusten kierre solmiutua pahemman kerran. Kun lukee, miten huonosti meni, koska puolimaratonin aika oli vain 1.40 eikä kirjoittaja voi omasta mielestään sanoa tuota edes juoksemiseksi, vyyhti sotkeentuu entisestään.

Olenko maailman ainoa hidas juoksija? Onko hitaille edes paikkaa juoksemisen maailmassa? Olisiko parempi keksiä jotain muuta tekemistä? Eihän juoksija ole uskottava näin hitaana. Mitä kummaa kuvittelen tekeväni?

Vaikka tiedän, että verrata voi vain itseensä ja edistymistä voi katsoa vain omista tekemisistään, vertailu muihin ja huonommuuden tunne iskevät välillä lujaa. Huomaan, etten monessakaan seurassa kehtaa sanoa, millaisia aikoja ja millaisilla vauhdeilla juoksen. Nolottaa sanoa ääneen niin kamalan hitaita aikoja ja vauhteja. Pelkään arvostelua ja pelkään vähätteleviä kommentteja. Kuvittelen reaktiot, joita ei välttämättä edes tulisi. Näen mielessäni epäuskoiset ilmeet.

Taaksepäin katsoessa näen, että olen mennyt eteenpäin. Kehitys on ollut hidasta, mutta askel kerrallaan olen saanut muutosta aikaan. Marraskuussa 2014 tein kuolemaa päälle ysin kilsavauhdissa ja nyt tuollainen ysi ja vähän päälle vauhti on kevyttä ja helppoa. Kestävyys on parantunut hurjasti. Tiedän jaksavani pitkiä lenkkejä, kun saan mennä omalla vauhdillani.

Kestävyyden parantuminen ja vauhdin pudottaminen ovat vieneet terää kovemmilta vauhtilenkeiltä. On ollut tuskallista huomata, etten tällä hetkellä saa itsestäni irti vauhdillisesti samaa kuin vuosi sitten. Toisaalta tiedän, etten olisi vuosi sitten juossut pitkiä lenkkejä ja ollut koko matkan hyvävoimainen. Jalat ja koko nainen olisivat tehneet stopin paljon nykyistä aikaisemmin.

Koetan muistaa, että ilman perustuksia ei voi rakentaa taloa. Ilman pohjatyötä en voi juosta kovempaa enkä kehittyä. Vuosi sitten kärsin kipuilevasta kantapäästä. Epäilin kaikenlaista, kun astuminen sattui. Marraskuussa aloitin KU-58:n juoksukoulussa Mannermaan Harrin ja Ala-talkkarin Timon ammattitaitoisessa ohjauksessa, sain ohjelman, rohkaistuin hidastamaan vauhtia ja kas - kantapääkipu lakkasi eikä ole palannut. Olen saanut juosta yhdeksän kuukautta ilman, että jokainen askel sattuu.

Ystävissä, joiden kanssa saan juosta, on pari hurjan kovavauhtista ja monta kovavauhtista. Kipuilen huonon omantunnon kanssa, kun he saavat lappujuoksuissa tasoonsa nähden kammottavan huonoja aikoja vain siksi, että juoksevat oppaanani. Onhan se noloa - ainakin minusta ja etenkin niinä huonoina hetkinä. Ihmetykseni on aina yhtä suuri, kun he kuittaavat ajan toteamalla, ettei sillä ole väliä. He saavat hyvän treenin ja käsittämättömästi nauttivat siitä kun juoksevat hitaasti. Käsittämättömästi vain minun mielestäni. Heistä asiassa ei ole mitään ongelmaa. Myönnän, ongelma on ajatuksissani ja vallalle päästämässäni tiiliskiven kovassa itsekritiikissä.

Yksi ystävä sanoi ääneen faktan, jonka pengon välillä esiin "Sulla Sari on miehen itseluottamus tosi monessa asiassa. Miksi ei tässä?". Niin, miksi juoksemisessa ei ole samanlaista itseluottamusta? Ehkä siksi, että muihin vertaaminen on siinä liian isossa roolissa. Ehkä siksi, että olen ollut huonoin ja hitain. Ehkä siksi, että siskoni on aina ollut urheilija ja minä en. Ehkä siksi, että en ole antanut itseluottamuksen kasvaa.

Alkuun odotin malttamattomana kehitystä ja halusin edistyä nopeasti. Muistan, miten riemuissani olin, kun sain ekan lenkin juostua alle kasin keskarilla. Merituuli ehkä muistaa myös sen maaliskuisen riemunkiljahduksen, kun tuo ihme kevätsateessa 2015 tapahtui.

Ohjelmaan on tämän kesän aikana lisätty vauhtilenkkejä. Koetan saada viikkoon neljä lenkkiä, joista kaksi on kovempia. Koetan uskoa Harrin sanoihin, että näillä vauhti kehittyy, mutta perusta on luotava ensin. En väitä rakastavani vetoja enkä etenkään reippaita lenkkejä. Ilman niitä en pääse eteenpäin ja jonain päivänä tässä hetkessä hankalat ja tuskallisen raastavat vauhdit muuttuvat helpommiksi.

Minä olen minä ja minulla ovat omat tavoitteeni. Ne eivät ole yhtään vähäisemmät kuin niiden supernopeiden, jotka juoksevat maratoninkin ties mihin hirmuaikoihin. Edistyn omalla tahdillani eikä se ole vertailukelpoinen keneenkään muuhun. Parasta on katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä on tapahtunut ja mikä vaikea asia on muuttunut helpommaksi. Parasta on sulkea korvat kommenteilta, joilla en tee mitään. Parasta on pitää ne ajatukset, tsemppaukset ja se ystävien ja muiden tuki, jonka haluan pitää ja jonka tarvitsen. Muun voin jättää omaan arvoonsa. Ehkä on aika kasvattaa miehen itsetunto myös juoksemisessa ja muussa liikunnassa.

En lupaa, etten enää saa itseäni kiinni noloudesta, huonosta omastatunnosta ja häpeilevästä piilottelusta juoksemiseen liittyvissä keskusteluissa. Lupaan, etten tuomitse itse itseäni. Ja koetan uskoa, että ne ihmiset, jotka haluavat juosta kanssani haluavat sitä oikeasti - vauhdista riippumatta.

Askel ja unelma kerrallaan - hitaasti ja pala palalta enemmän itseen uskoen.

2 kommenttia:

  1. Onpa hienoa, kun löysin blogisi, ja sekin on hienoa, että kirjoitat tästä aiheesta. Olen itsekin miettinyt tosi paljon tätä aihetta, kun vähän väliä mietin, miten hitaasti juoksen verrattuna moneen muuhun. Avainsana taitaa kuitenkin olla tuo "vertaan". Ei pitäisi verrata vaan edetä omaan tahtiin ja omilla nopeuksilla niin, että tuntuu hyvältä. Sehän on tärkeintä, että juokseminen antaa itselle jotain, vauhdista viis.

    VastaaPoista
  2. Ihana kuulla! On niin vaikea muistaa, että jokainen etenee omalla tahdilla ja omilla tavoitteilla. Vertaamisen tielle on pelottavan helppoa lähteä. Ajattelin, jos tällä saisin tehtyä näkyväksi sitä, että juoksijoita on erilaisia ja kaikki ovat yhtä arvokkaita. Tärkeintä on, että saadaan ja voidaan tehdä. Vielä tärkeämpää on, että nautitaan siitä, mitä tehdään.

    VastaaPoista