lauantai 19. marraskuuta 2016

Kadonneen innostuksen metsästys


Kaarinan puolikkaan jälkeen tapahtui jotain. Tuntui, että innostus on kateissa ja ei vain huvita. Ajatus lenkistä tuntui kivalta, mutta meno oli tahmeaa. Pelkkä ajatus jostain kovempivauhtisesta aiheutti ahdistusta ja olo tuntui suorastaan tuskaiselta. Tykkäsin juosta, mutta tahdoin juosta vain ihan hitaasti ja ilman mitään suoritukseen viittaavaakaan. Kaikki muu ahdisti ja sai vastenmielisyyden nousemaan.

Olen juossut muutamia lenkkejä ja lähes kaikki tosi rauhassa. En ole halunnut kiirehtiä, sillä tärkeämpää on ollut hyvän mielensäilyttäminen. Viime viikolla oli juoksukoulun tapaaminen, jossa treeninä juostiin vetoja. Oli pöperöä, oli lunta, oli kinoksia ja oli vastatuulta. Syke nousi taivaisiin ja olisi tehnyt mieli itkeä, kun ei huvittanut eikä tuntunut yhtään kivalta. Väkisin pakersin alku- ja loppuverkat sekä kahdeksan minuutin vetoa. Sailan kanssa ei kellotettu vauhteja, mikä oli mulle tosi hyvä. Ajatus jostain vetojen nousujohteisuudesta ja vauhtien kyttäämisestä ahdisti. Ylipäätään vain ahdisti taaplata nastatossuilla jossain pirun pöperössä. Harri kysyi treenin jälkeen mielipiteitä. Taisin olla tosi kypsä, kun annoin tulla rehellisen mielipiteeni höystettynä kasalla kirosanoja- mitäs kysyi.

Sitten tällä viikolla tapahtui jotain. Kävin kaverin kanssa heräilemässä tiistaiaamuun pitkin Roihuvuoren ja Marjaniemen enemmän tai vähemmän hyvin aurattuja teitä. Roihuvuorentiellä oli käydä köpelösti, kun puretun talon työmaan kohdalla työkoneet olivat tehneet jalkakäytävästä peilijäätä. Erinäisten akrobatialiikkeiden jälkeen yhdessä tekeminen voitti ja kaveri pysyi pystyssä. Onneksi toinen ranteeni oli kunnossa, joten sillä saattoi pelastaa.

Satutin oikean ranteen ja kämmenselän maanantaina. Työterveyshuolto kuvasi ja ohjeisti lepuuttamaan. Käsi paranee vähitellen, mutta moni asia on vielä tehtävä toisin tai jätettävä tekemättä. Kädelle ei saa varata liikaa painoa eikä missään tapauksessa saa kaatua. Lääkäri totesi, että toista kaatumista käsi ei kestä.

Totaalisen oikeakätisenä olen kohdannut kaikenlaisia koordinaatiohaasteita. Poikani huokaili syvään, kun muun muassa kävin kysymässä, mihin suuntaan hammasharjaa pitää liikuttaa, kun se on vasemmassa kädessä. Tunsin, että koko ajan suunta on ihan väärä. Vasenkätinen poikani ei ymmärtänyt lainkaan äitinsä kriisiä. Hiuksia vasemmalla kädellä harjatessa ensimmäinen työ oli viskata harja lattialle. Kai tässäkin kehittyy, vaan onneksi oikeaa kättä on pitänyt vain lepuuttaa ja varoa. Kääk, jos se olisi kokonaan pois pelistä.

Mutta siis... Tiistaiaamuna tapahtui jotain. Tunsin haluavani juosta. Tunsin nauttivani siitä. Tunsin, että innostus ja hykerryttävä tunne edessä olevista lenkeistä valui milli milliltä takaisin.

En tiedä, mikä aukaisi tulpan. Sain sanoa, ettei huvita. Tulin kuulluksi ja ymmärsin, että olin tullut kuuluksi jo silloin, kun en itse vielä oivaltanut, että innostus on poissa. Mun tunne oli luettu rivien välistä. Kaarinan puolikas oli henkisesti ja fyysisesti niin iso panostus, että takki oli sen jälkeen tosi tyhjä. Onneksi en pakottanut itseäni mihinkään, mikä ei tuntunut hyvältä. Onneksi osasin kuunnella ja mennä fiiliksen mukaan. Uskon, että tällä viisaudella säästin itseäni paljolta. Kroppa ja pää saivat palautua rauhassa. Ne saivat asettua tähän hetkeen ja kerätä voimia uusiin kujeisiin.

Keskiviikkoillan sohjossa kahlatessa kysyttiin motivaatiota. Tunnin verran kahlattiin tossut märkinä ja jalat aivan poikki. Tuntui, että pääsi askeleen eteenpäin ja kolmanneksen taaksepäin. Olin valmis muuttamaan kauas pois, kunhan ei vain tarvitse kahlata nilkkoja myöten jossain pirun pöperössä. Silti ulkoilma tuntui hyvältä ja liike lepuutti ajatuksia työpäivän jälkeen.

Tänään kävin parin tunnin lenkin pitkin asfalttiteitä. Jokivarteen ei uskallettu mennä kurkistamaan, vaan lähdettiin seikkailemaan radan vartta kohti Tapanilaa ja Puistolaa. Aurinkomäen hevostallit, Tapanilan idylliset puutalot, katukylttien lukemista ja hurja vastatuuli. Lopulta vajaat 14 kilsaa ja taskussa hyvä mieli.

Tunnen olevani valmis uuteen ohjelmaan ja uusiin haasteisiin. Enää en ahdistu ajatuksesta, että olisi juostava kovempi treeni. En ahdistu ajatuksesta, että olisi kipaistava salille. Otan haasteen vastaan ja tiedän nauttivani siitä. Tarvitsin nämä viikot ja tarvitsin tilaa huvittamattomuudelle. Tarvitsin ympärille ihmisiä, jotka näkivät ja kuulivat tunteet - jopa ennen kuin itse niitä oivalsin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti