Leppoisaa lomailua Madeiralla

Hassua, että huomenna on jo kolme viikkoa siitä, kun kipusin Funchalin kentällä koneeseen ja aloitin paluumatkan talviseen Helsinkiin. Epätodelliselta tuntui, kun ajelin lumista Tuusulantietä sakeassa pyryssä lumen ryöpytessä ympäriinsä. Helsinki otti matkaajan vastaan talvimyräkällä ja viikon aikana kasaantuneella muutaman kymmenen sentin lumipeitteellä. Kontrasti Madeiran aurinkoon ja viikkoa aiempaan Helsingin mustaan kuivaan syksyyn oli hurja.

Olen ollut Madeiralla kerran - lähes 10 vuotta sitten hiihtolomaviikolla. Silloin majoituimme Funchalin vanhassa kaupungissa, joka oli tunnelmaltaan kuin unelma jostain kaukaa historiasta. Suhtauduin kovin epäilevästi nyt majapaikaksi valikoituneeseen Lidon alueeseen. Punatukkaisen tytön mieli halasi vanhan kaupungin kujille, vaan elämä on täynnä kompromisseja. Lohdutin itseäni sillä, että tämän jälkeen Lido on nähty ja sieltä on vanhaan kaupunkiin vain muutama kilometri.

Hotelliksi valikoitui Alto Lido ja siellä tärppäsi, kun sain merinäköalan. Muutaman sadan metrin päässä parvekkeelta katsoessa välkehti milloin turkoosi ja milloin lähes sinisenharmaa Atlantti.

Kuvassa on maisemaa hotellin läheltä merelle katsoessa.Toisessa kuvassa on hotellin vieressä ollut banaaniviljelmä.

Lenkkarit oli mukana, jos vaikka... Paljon ihmiset juoksivat hotellin edessä kulkevalla tiellä. Siinä oli jopa erikseen kapea kaista juoksijoille ja pyöräilijöille. Yhtään juoksulenkkiä en kuitenkaan viikon aikana tehnyt, sillä tuo väylä on liian kapea kaksi rinnan. Lisäksi se oli täynnä rotvallin reunoja, puunjuurien tekemiä kohoumia ja kaikenlaista muuta, jonka vuoksi olisi ollut varottava ja hidastettava yhtenään. Rannassa oli parempaa baanaa, mutta sielläkin tyydyin kävelemään. Funchalin keskustan rantabaana oli paremmassa kunnossa, joten siellä olisi voinut juosta. Se olisi edellyttänyt, että hotelli olisi ollut havittelemassani vanhassa kaupungissa.

Aurinko paistoi ja lämpötilat kipusivat likelle Suomen hellerajaa. Sateenvarjon sai kaivaa esiin muutaman kerran. Jännästi sateessakin oli lämmin. Kävelyä, uimista, shoppailua, auringonottoa, hyvää ruokaa, vino verdea, lepoa, lukemista ja rauhallista olemista.

Kuvissa katselen merta. Aurinko paistaa ja meri on lähes turkoosi.

Funchalin vanhassa kaupungissa kierreltiin pienillä kujilla, istuttiin kahvilassa ja kuunneltiin fadoa kaupungin hämärtyvässä illassa. Tuossa portugalilaisessa musiikissa on jotain, joka koskettaa. Sanoista en ymmärrä juuri mitään, mutta jotain kerrassaan lumoavaa siinä on.

Kuva ravintola Arseniuksesta, jossa kuunneltiin fadoa ja syötiin maukas päivällinen. Mitäs muuta kuin espadaa.

Rauhallisia kävelykilometrejä tuli paljon. Pisin päiväretki tehtiin kävelemällä Lidosta Los Lobosin kalastajakylään. Reitti kulki pitkin merenrantaa ja kivikkoa ylitettiin pitkospuita pitkin. Vesisade yllätti pariin kertaan. Sitä saattoi paeta rannan kahvilaan ja kahvilan puuttuessa söpön sinisen RAY tukee -tekstillä varustetun sadeviitan uumeniin.

Los Lobos oli kaunis. Vanhoja katuja, pieniä taloja, upea näkymä satamaan ja jollain tavalla kiireetön tunnelma. En ihmettele, että Winston Churchill vietti siellä paljon aikaa 1950-luvulla. Kuva Lobosin satamaan on otettu samasta kohdasta, jossa hän maalasi maisemia. Tämän kylän kalastajia on kiittäminen siitä, että sain viikon aikana herkutella kilometrin syvyydessä elävällä espada-kalalla. Espadaa kalastetaan pitkillä siimoilla luultavasti samalla tavoin kuin jo 150 vuotta sitten.

Kuvissa on Los Lobosin satamaa samasta kuvakulmasta, josta Winston Churchill maalasi maisemaa. Etualalla on kirjavia kalastusveneitä, vasemmalla satamaa ja veneiden laskupaikka ja taustalla valkoisia pientaloja, joissa kaikissa on punertavanruskea tiilikatto. Vuorella näkyy sateen uhka.

Matkalla Lobosiin kuljettiin läpi luolan, josta näki luonnon muovaamaan meren pauhun täyttämään luolaan. Meri tuli aivan liki ja pauhu oli korvia huumaava. Vesipisarat lentelivät kasvoille ja meren voiman tunsi.

Paljon olen Madeiralla nähnyt ja paljon on näkemättä. Sen tiedän, että Lidon alue on nyt nähty. Vaikka siellä oli kasoittain loistavia ravintoloita, eläkeikäisten luoma rauhallinen tunnelma ja mukava hotelli, en aio palata sinne kuin läpi kulkemalla. No, ehkä voin käydä kurkistamassa, ovatko samat hyvät ravintolat paikoillaan. Jonain päivänä lennän Madeiralle kolmannen kerran. Silloin on huhtikuu, kukkaloisto herää talven jälkeen ja hotelli on vanhassa kaupungissa. Näillä reunaehdoilla saisin jälleen sydämeeni palan tuosta kauniista saaresta.

Kuvassa megaiso mojito, joka nautittiin lauantai-illan kunniaksi. Toisessa kuvassa ravintola Paellan luona ollut mintunvihreä Kleinbus. Auto oli tosi hyvässä kunnossa. Se oli puunattu ulkoisesti ja sisällä olivat vaaleat nahkapenkit. Viikon aikana nähtiin myös tummanpunainen kleinbus, vaan se ei päässyt kuvaan.

Reissumieli jäi kalvamaan ja ensi keväälle tai syksylle haikailen jotain. Toisena voisi matkustaa pariksi päiväksi johonkin kaupunkiin ja syksyn pimeiden iskiessä ottaa viikon reissun aurinkoa katsomaan. Reissukaveria olen vailla molempiin.