Kävin viime viikolla kahdesti ihastelemassa Vuosaaren ulkoilualueita. Minä, joka käyn Vuosaaressa pari kertaa vuodessa, olin siellä viime viikolla kolmesti.
Eka torstaina juostiin avustajan kanssa reipas lenkki ja reippaan aikana kierrettiin Vartsikanlahtea. Käännyttiin ympäri just ennen Rastilan leirintäalueen nurkilla olevien mäkien alkua. Ylämäkeä sain kokea vain muutamia askelia - ei haitannut.
Sen sijaan sain ihastella pitkää ja tuoksuvaa pinkkiä ruusupensasrivistöä, vieressä olevaa merta ja lahtea Puotilan ja Vuosaaren puolelta. Kipaisin myös Puotilan kartanon vieressä olevien palstojen läpi. Olin tiennyt, että palstoja siellä on, mutta aivan muualle olisin ne sijoittanut.
Reipas osuus oli 50 min ja meni oudon helpolla. En laskenut minuutteja manaten, koska tämä hemmetin aika loppuu. Ei tuntunut vaikealta. Jalat vaan vei ja vauhti pysytteli kivasti just ja just alle kasin kilsavauhdissa. Tiedän, mitä Harri näillä reippailla hakee. Ihan samaa haen minä, sillä on mun tavoitteellisuus päässyt niin pitkälle, että puolimaran aikaa olisi kiva parantaa edes aavistuksen. Se vaan tarkoittaa, että keskarin on oltava alta kasi, koska viime syksynä Kaarinassa se oli 8:02 min/km.
Uutelan ihanuus
Torstaina oli eka lomapäivä ja sain lenkkeillä Uutelassa sekä ympäri Vuosaaren rantoja. Metsää, saniaisia, karhunsammalta, tiheää puustoa ja sen hämäryyttä, hiljaisuutta ja tunnelma kuin jossain kaukana. Suurin osa oli juostavaa, mutta juurakkopolut käveltiin.
Hetkeksi poikettiin polulta ja kiivettiin pienelle kalliolle. Meri oli nenän edessä, aurinko paistoi ja horisontissa näkyi vain vettä. Olisin voinut jäädä kalliolle kirjan ja kahvimukin kanssa tai vain pysähtyä siihen hetkeen. Rauha ja hiljaisuus, jonka särkivät vain Vuosaaren sataman kolinat. Kun niiltä sulki korvansa, saattoi unohtaa olevansa Suomen pääkaupungissa.
Pitkospuilla en ole kävellyt vuosikymmeniin. En kyllä ole kiivennyt kalliollekaan. Mitä väliä, vaikka se kallio oli ehkä kolme metriä. Se oli kallio ja pääsin sinne. Se oli lämmin - aivan kuin lapsuuskesinä mummulan kalliot.
En tiennyt, että Uutelassa on suota. En myöskään tiennyt, että siellä voi olla niin kaunista ja hiljaista. Vuosaari oli ollut mulle yksittäisiä palasia sievässä sekasotkussa. Palaset hyppivät paikoilleen ja sain kiinni kokonaisuudesta, joka oli paljon kauniimpi kuin kuvittelin. Uutelan rinnalla olivat Aurinkolahti, Kauniin ilman kujan nurkan vesiputous, Ramsinniemi ja paljon muuta.
Teletappimaiseen tapaan päätin tahtovani tuonne uudestaan. Sunnuntaina hurautettiin maailmalta Suomeen palanneen ystäväni kanssa Aurinkolahteen ja lähdettiin ihmettelemään samoja metsäisiä nurkkia. Matkalla Kehä I:llä näkyi komeasti, kun vanha rouva DC3 laskeutui Malmille. Uljashan se on.
Kaksi kuvaa Uutelan rannoilta
Lämmin sunnuntai oli saanut ihmiset liikkeelle. Väkeä oli triplasti enemmän kuin torstaina keskellä päivää. Koiranulkoiluttajia, fillareita, piknik-seurueita ja kävelijöitä. Meriharjussa olivat juhlat ja herätettiin lievää pahennusta kulkiessamme parkkipaikan kautta. Jos nyt vähän eksyttiin... Ei kai se juhlakansaa haitannut.
Metsäpolkujen varrelta löytyi hiirenvirnaa. En edes muistanut tuota nätin liilaa kasvia. Mummulassani sitä kasvoi tosi paljon. Samoin kasvoi kissankäpälää ja kissankelloja. Niitä kissankelloja oli Uutelassakin. Ja olihan siellä vihreyden seassa pieniä punaisia, jotka poimittiin retkeilyherkuiksi - metsämansikoita. Samalta maistuivat kuin lapsuuskesinä, jolloin olen niitä viimeksi kerännyt suoraan suuhun jonkin metsämättään luota.
+15 - hrrr......
Viime kesänä uin meressä vain kerran. Talviturkin kastoin joskus heinäkuulla Vuosannan rannassa. Torstaina lenkin päätteeksi kipaistiin Kallahden rantaan ja uimaan. En ollut varma, olisinko halunnut kuulla rantavahdin kertovan vedenlämpötilan ennen vai jälkeen uinnin. +15!
Olin päättänyt uida, joten sittenhän menen. Kahlasi ja vauhti hidastui mitä syvemmäksi vesi kävi. Päätös pitää - juu, pitää. Rohkeuden keräämistä, kunnes henkeä haukkoen kastelin itseni kokonaan. Voihan uimiseksi kutsua sitä viittä metriä, jonka kylmässä vedessä räpiköin? Vaan miten ihanan virkistävää se olikaan.
Vantaanjoessa en ole vielä käynyt. Eilen kuulin, että Keravanjoen ja Vantaanjoen yhtymäkohdassa on nähty runsaasti sinilevää. Toivottavasti se ei ajaudu Pikkukoskelle asti. Merelläkin sinilevää on, joten hirvittää, ovatko mahdolliset tulevat uintihetken lenkkien lopulla uhattuina.
762 ja Paloheinä
Toissapäivänä kipusin ja kipusin. Ensin Paloheinän pururatojen ylämäkiä. Hiihtolatupohjalla mäkeä tosiaan riitti. Välillä epäilin, ettei ylöspäin kipuaminen lopu koskaan.
Muutaman kilsan jälkeen palattiin parkkiksen kupeeseen ja käytiin Paloheinän portaissa. Niiden kaide on aivan loistava. Jos noudatan liikennesääntöjä ja kuljen aina oikeaa puolta, ylöspäin kavutessa kaiteessa on kaksi aukkoa. Niissä kuitenkin ylettää seuraavaan kaiteeseen, kun vähän kurkottaa. Alas menon puolella kaide on yhtenäinen.
Kun olin ekan kerran kävellyt alas ja keksinyt, ettei sillä puolella tarvitse kurkotella, päätin ryhtyä pahatapaiseksi. Alhaalla käännyin vain ympäri ja lähdin kapuamaan ylös vastavirtaan. Yhden mulkaisun tekemisilleni huomasin, mutta punatukkainen tyttö mulkaisi takaisine ikä välittänyt sen enempää. Uskoin ja toivoin, että näkövammasta kertova huomioliivi selittää tekemiseni. Toivottavasti selitti, sillä toki en tahallani halua aiheuttaa muille liikkujille ongelmia, kun kapuan väärää puolta.
Kolmesti ehdin portaat ylös kiivetä. Koetin astua oikein ja välttää pelkkien pohkeiden ja reisien käyttöä. Askelmat tuntuivat pakaroissa, joten ehkä se meni oikein. Kaikkien 762 portaan jälkeen pelkäsin, mikä on fiilis seuraavana aamuna. Ihme kyllä - ei mikään. Jaloissa ei tunnu ja olo on kuin en olisi mitään portaita kiivennytkään. Jotain tein oikein ja jollain lenkillä sama uudestaan.
Lenkin lopulla käytiin katsomassa, onko Pitkäkosken maja auki. No, eihän se ollut. Onneksi vieressä oli kesäkahvilan kyltti. Kyltin mukaan eteenpäin ja vanhan puisen omakotitalon pihaan. Kesäkahvila talon puutarhassa. Vieressä valtava vanha kuninkaantammi, parin sadan metrin päässä Vantaanjoki ja levollinen kahvihetki Vantaan ja Helsingin rajalla. Nämä ovat ihania, kun ne vain löytää ja pysähtyy hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti