sunnuntai 14. elokuuta 2016

Pettymys, kiukun kyyneleitä ja monia hyviä asioita - Helsinki Street Run


Valmistautuminen eiliselle Street Runille meni omasta mielestä suunnitelman mukaan. Tosin torstaina söin luvattoman huonosti, sillä kirjaa lukiessa käsi kävi yhtenään Ässämix-pussilla. Noinhan se pussi tyhjenee ripeästi eikä tunnu, että olisi nälkä.

Perjantaina haettiin kaverin kanssa numerot ja muut tykötarpeet. Ihana kohtaaminen vuosien jälkeen oli maratonin paitojen luona, jossa yhtenä jakajana oli poikani hoitotäti ryhmäperhepäiväkodista. Päivitimme kuulumiset, sillä 5-vuotiaana ryhmiksestä päiväkotiin siirtynyt poika on tänään 18-vuotias lukiolainen. Hoitotäti jäi eläkkeelle vuonna 2007, joten sen jälkeen häntä ei ole nähnyt puistossakaan hoitolasten kanssa.

Perjantai-iltana en jaksanut lähteä Megahertsiin joogaan, vaan tein kotona SATSin online-trainingin yin yogan. Tuntui, että se avasi jalkoja ja rentoutti. Mielikin lakkasi harhailemasta ja rauhoittui odottamaan pyssyn pamahdusta.

Ennen lähtöä


Paljon oli tuttuja lähdössä matkaan. Maratonille lähtijöistä näin vain Merituulin, joka pinkoi kohti lähtöaluetta. Pikainen halaus ja hyvän matkan toivotus. tavarat säilytykseen ja sadeviitta päälle. Ripotteli ja välillä vettä tuli kaatamalla. Sadeviitat rapisivat ja tunsin itseni lentoon lähdössä olevaksi Harry Potteriksi.

Kuva on otettu varustesäilytyksen luona ennen starttia. Sadeviitta-look oli pakko ikuistaa.

Verkkailtiin vähän, moikkasin pari kaveria ja pitelin sadetta puiden alla. Lähtöalueelle hipsittiin muutama minuutti ennen H-hetkeä. Samalla luovuin sadeviitasta, vaikka vettä tiputteli edelleen.

Matkaan


Viimeiset sekunnit, perhosia vatsassa ja sitten matkaan. Alun ruuhka oli jälleen hankala. Useamman kerran olin astua jonkun kantapäille ja muutama ohitti ikävästi oikealta samalla minua sivuun tönien. Ei mennyt perille, miksi kaksi naista juoksee itsepäisesti rinnakkain. Yhtä naista mulkaisin tosi pahasti ja ilmeisesti ilmeeni kertoi kaiken, koska sain hätäisen vieraskielisen anteeksipyynnön. Taisi huomioliivini näkövammaismerkki sytyttää jonkin lampun.

Ruuhka helpotti ja päästiin omaan vauhtiin. Piia katseli sen hetken vauhtia ja keskivauhtia. Mäkiä oli alussa yllättävän paljon, joten niihin hiljensin ja hoin itselleni malttia. Paikoittain oli tosi liukasta. En tiedä, liukastelinko lehtiin, kaivonkansiin vai mihin, mutta muutamassa kohdassa tuntui, että teen spagaatin.

Ensimmäinen juomapiste yllätti. Sama pojan vanha hoitotäti oli jakamassa juomia. Hymyilin, mutta pidin suuni kiinni. Olin päättänyt puhua vain pakollisen ja muun höpöttelyn jätin Piialle. Muki vettä ja matka jatkui.

Kalastajatorpan lähestyessä aurinko pilkahti pilvien takaa. Lammikoita kierrellen ja parissa kunnolla uiden. Vauhti pysyi ihmeen tasaisena ja juomapisteiden hidastukset saatiin kirittyä takaisin.

Toisen juomapisteen lähestymisen ennakoin reilun kilsan liian aikaisin. Maximin geelipiste hämäsi. Juoksin avattu geeli kädessä ja koetin varoa, ettei geeliä ole kaikkialla muualla paitsi siinä paketissa. Juomapisteellä geeli ja muki vettä, jonka jälkeen ripeästi eteenpäin.

Erikoisempi juoksija ja maratoonareita ohi


Päästäinen koetti osallistua juoksuun säntäilemällä edestakaisin kadulla. Hyvä, ettei jäänyt alle. Katsojat sanoivat, että pieni eläin oli pyörinyt siinä epätietoisena pidemmän aikaa. Ehkä juoksijat laittoivat sen pään solmuun eikä reittiä pois kadulta löytynyt.

Maratonin voittaja paineli ohi kevyin askelin. Lisää mäkiä, mutta edes Katajaharjun mäessä ei tehnyt mieli kävellä. Lyhensin askelta ja hidastin vauhtia. Maratoonareita paineli ohi harvakseltaan. Ensimmäisen suomalaisen tunnistimme, kun paidan selässä luki Helsingin Jyry.

Episodi juomapiste


Lauttasaaren juomapisteellä pientä sählinkiä. Sain urheilujuomaa, jota en halunnut. Koetin heittää sen pois ja saada vettä tilalle. Anteeksipyyntö sille pienelle tytölle, jonka päälle kaadoin ainakin urheilujuoman ja ehkä myös veden. Olen pahoillani, että jouduit tuollaiseen suihkuun. Veden jälkeen nappasin puolikkaan banaanin, jota kuorin juostessa. Piiaa hakkasin banaaninkuorilla, jotta sain ne pois kädestäni.

Lauttasaaren silta ja vilvoittava tuuli. Sillan nurkilla meidät ohitti mies Mikkelin kilpaveikkojen paidassa. Ihanasti hänellä riitti tsemppausta meille hitaammille Street Runin juoksijoille. Hymyilytti ja juuri tuollaiset kohtaamiset jäävät mieleen.

Ruoholahden juomapisteellä toinen geeli, vettä ja kolmen tunnin jäniksen ryhmän väistelyä. Kannustajia oli paljon ja etenkin Friskis&svettiksen naiset saivat hyvälle tuulelle. Heillä oli loistava meno päällä.

Ei enää paljon


Baanan alku ja kohta, jossa viime vuonna uhkasin keskeyttää. Nyt ei käynyt mielessäkään. Alitettiin katuja ja yhdessä kohdassa säikähdin yläpuolella rymistellyttä ratikkaa. Pikkuparlamentti ja sieltä ne tulivat - ensioireet krampeista. Vasta matkalla huomasin unohtaneeni suolan kotiin. Ei ollut yllätys, että takareidet ja pohkeet viestittivät krampeista. Koetin unohtaa jalat, koska matkaahan oli jäljellä minimaalisen vähän.

Kuva Baanalta. Kuvaaja Laura Mononen.

Kiasman kulmalla oli hulabaloo kannustajia ja eri yhteistyötahojen juttuja. Over the hills and far away kaikui radio Cityn pisteellä. Sen tahdissa matka jatkui.

Lämmittävä kohtaaminen


Finlandiatalo - Töölönlahti lähestyy. Noilla nurkilla Piia herkesi ihmettelemään, miten läheltä miesmaratoonari ohitti. Tässä oli hetki, jolloin pyörsin päätökseni puhumattomuudesta ja selitin, mitä tilanteessa oikeasti tapahtui. Yhtäkkiä tunsin käden selässäni. Käsi pysyi siinä hetken ja lämmitti väsynyttä naista. Tovia myöhemmin näin silmäkulmasta jonkin hahmon vilahtavan ohi aivan vierestä. Sanaakaan ei vaihdettu. Kiitos sinulle, kuka ikinä olitkin. Ohikiitävässä hetkessä tiesit, mitä kaipasin.

Maali näkyy - just kohta


Viimeinen juomapiste, jonka olin ajatellut skipata. Suuta kuivasi, joten muki vettä oli saatava. Piia nappasi mukin ja muutaman ripeän kävelyaskeleen jälkeen tuntui, että tuuppasin Piian matkaan. Hesari näkyvissä, ratikkakiskojen yli ja Kisahalli näkyvissä. Viimeisiä satoja metrejä. Viimeinen kohta, jossa oli oltava tarkkana, koska ylitettiin jokin johtojen suojaputki, joka oli inhottavan korkea.

Kajareissa Livin' on a prayer, jonka voimalla 1980-luvun teini kaarsi Sonera stadiumille. Pyöritin kertosäettä päässäni ja koetin olla ajattelematta viimeistä sataa metriä. Se pirun tekonurmi... Loppukiri ei tahtonut irrota, mutta lopulta vikat 50 metriä taisin onnistua kiristämään kaikki jäljellä olevat vauhdit jalkoihin.

Pettymys


Ultimatelta tekstari ajasta, johon omat kommenttini olivat ainakin kymmenen kirosanaa. Pettymys ja kertakaikkinen kiukku omaan tekemiseen iskivät voimalla. Nettoaika näytti 2.32:41, joka oli vaivaiset 12 sekuntia viime vuoden aikaa parempi. Se oli kaikkea muuta kuin mairitteleva suhteutettuna työmäärään, jota olen viime elokuun jälkeen tehnyt.

Hengitys kulki koko matkan hyvin. Ei ahdistanut, ei tullut paha olo eikä ollut ongelmia nesteiden tai geelien kanssa. Ei tehnyt mieli keskeyttää eikä kävellä. Voimia oli ja kroppa pysyi mukana. Pääkin pysyi mukana ja vasta aivan lopussa tunsin sydämen ponkaisevan rinnasta ulos.

Keskisyke oli ollut korkeampi kuin tuntemukset kertoivat. Jaloissa ei ollut puhtia liikkua nopeammin. Hetkittäin tunsin, että muu kroppa olisi vienyt, mutta jalat irtisanoutuivat yhteistyöstä. Jotain oli naisessa pielessä. Liekö palautumattomuutta jostain?

Krampit helpottivat urheilujuomalla ja kahvilla. Maalihuollon tarjonta matkaan ja vaihtamaan kuivia vaatteita. Kotona saunaan, jossa vuodatin katkerat kiukun kyyneleet löylyihin ja kaljatölkkiin.

Matkassa oli monta hyvää asiaa, mutta eilisiltana en osannut niitä nähdä. Valtaisa pettymys oli konkreettisesti läsnä ja vei ilon siitä hyvästä, mitä matkaan mahtui. Onneksi sain illalla vuodattaa koko tunneskaalan viesteissä muutamalle ystävälle, joiden tiesin ymmärtävän. Kotona liimasin hymyn kasvoille ja otin näyttelijänlahjat käyttöön, jottei pettymys näy. Tiesin, että ymmärryksen tunnemyrskylle saan ystäviltä.

Tänään maailma on valoisampi. Street Runin matkaa on ihmetelty useammissa nettikeskusteluissa. Ilmoitetun hieman yli 17 km:n sijasta matka on tainnut olla aavistuksen alle 18 km. Se on ollut lähes kilsan viime vuoden matkaa pidempi. Kun katson juoksua tuossa valossa, voin murentaa pois palan pettymyksestä. Ehkä en sittenkään ollut huippusurkea ja vailla edistystä viime vuodesta.

12.8.2017


Revanssi on luvassa 12.8.2017! Tosin sen päätin jo perjantaina Kisahallilla, kun kaverin kanssa ilmoittauduttiin ensi vuodelle. Kaverin maratonilmoittautumisen siivellä olin vahingossa päätyä maratonille. Onneksi sain sanan väliin ja stopattua moiset hullutukset.

Kuva on maalista ennen mitalien kaulaan pujottamista. Hyvävoimainen, mutta pettynyt.

2 kommenttia:

  1. Sari, näitä on huippua lukea. Niin rehellistä ja vilpitöntä kerrontaa niin negatiivisista tunteista kuin hyvistä hetkistäkin :)

    VastaaPoista