lauantai 3. syyskuuta 2016

Hirvitysvetoja ja pelottavia koiria


Viikon viimeinen lenkki on kirmattu lauantaiaamun auringossa. Kovin monia muita kulkijoita ei ollut näkyvissä, kun Merituulin kanssa pinkaistiin matkaan aamuysiltä. Ihana aurinko ja aavistuksen syksyinen tunnelma kulkivat mukana 1,5 tuntia. Loppumatkalla näimme muuttopuuhissa olleita kurkia. Monta pienempää ja suurempaa auraa lensi pään ylitse kohti etelää. Vaikuttava näky, joka kuuluu syyskuisiin päiviin.

Yllättävän hyvin onnistuin pitämään vauhtia ja pitkis taittui kovempaa kuin aikoihin. Kilometrit pyörivät 8:10-8:40 välissä ja sykekin pysyi pk2:lla. Tuntui, että olisin voinut jatkaa tuolla vauhdilla ainakin muutaman lisäkilsan. Tämä antaa toivoa siihen, että seitsemän viikon kuluttua saan kirjoittaa uudet luvut puolimaratonin ennätykseen. Eihän mikään ole varmaa, ennen kuin se on tehty, mutta toiveikkuutta tästä yritykseeni saan.

Kuva loppumetreiltä Vantaanjoen varresta, jossa kaksi lenkkiin tyytyväistä naista hymyilee maailmalle.

Hirvitysvetoja odotettua helpommin


Koko alkuviikon mietin, miten kummassa selviän hengissä ohjelmassa olleista vedoista. En käsittänyt, miten voisi olla mahdollista juosta neljä viiden minuutin vetoa ja välissä vain kahden minuutin palautukset. Pelkkä ajatus sai kylmän hien nousemaan otsalle.

Houkuttelin vetoihin seuraksi kaverin, jonka kanssa olen juossut pari puolimaraa, ja jonka vauhdit ovat aivan toisesta ulottuvuudesta kuin omani. Epäilin, että jään Vantaanjoen varteen enkä pääse sieltä ikinä takaisin. Jokivarressa on mainio suora, jonka arvelin juuri ja juuri riittävän viiden minuutin vedoille.

Alkuun lämmiteltiin pari kilsaa rauhakseen. Ja sitten... Ensimmäisessä lähdettiin tavoittelemaan keskivauhtia 7:30. Hmmm.... Ei onnistuttu, kun ekan vedon keskari oli 7:10. Enää ei voinut himmata, koska tavoitteena oli nousujohteinen sarja ja tietysti viimeinen kaikkein kovimpana.

Hitaan varmasti hilattiin keskivauhteja ylöspäin: toinen 7:06 ja kolmas 7:01. Kolmosessa ei onnistuttu tavoitteena olleen kutosella alkavan keskarin jahtaamisessa. Kahden minuutin palautukset hävisivät taivaantuuliin ja tuntui, että ehdin saada hengityksen tasoittumaan, mutta syke pysyi korkealla.

Ennen vikaa vetoa nenän eteen tipahti lähistöllä asuva kaveri fillarilla. Saila laski sekunteja ja sitten mentiin. En voinut kuin tehdä parhaani, kun kaksi naista höpöttelee vieressä ja jutut olivat taattua erinomaista laatua. Kirittäjänä fillaroitsija ja oppaanani juokseva, joten vaihtoehtoni olivat melkoisen vähissä. Vauhti pysyi kivasti, vaikka kolmen minuutin jälkeen alkoi tosissaan tehdä tiukkaa. Metsästettiin 6:45 keskaria, joten himmailun varaa ei ollut.

Vikan minuutin alkaessa Saila käski kiristää. Siinä hetkessä teki mieli irvistää ja toivottaa hänelle hyvää matkaa ulkoavaruuteen. Puhuminen oli mahdotonta eli vaihtoehdoksi jäi totteleminen. Nostettiin vauhtia, junarata lähestyi - apua suora loppuu. Viideksi sekunniksi oli pakko kääntyä asfaltille ja pinkoa muutama askel radan vartta kohti keskustaa. Tuossa kohdassa huomasin, että oma rytmini sekosi ja hiljensin automaattisesti.

Tavoite ylittyi - vikan vedon keskari 6:41. Olin poikki ja hengästynyt. En kuitenkaan ollut aivan kuollut, mitä olin eniten pelännyt. Odottamaani helpompi setti. Taisin karkottaa viiden minuutin vetojenmörön, sillä mahdottomasta tuli mahdollista ja voitin kauhistukseni. Kun loppuun hölkkäiltiin pari kilsaa, saatoin olla tyytyväinen tekemiseeni.

Parkkipaikalla mittareita sulkiessa huokasin, miten ihana tuoksu jostain tulee. Aivan vieressä kukkivat roosaan ja pinkkiin vivahtavat ruusut. Ikuistettavahan ne oli (kuva alla).

Säikähdys ja koirat


Uuteen viikkoon lähdin aamulenkin kautta. Raikkaassa maanantaiaamussa nautittiin kaverin kanssa rauhasta ja itäisen Helsingin rannoista. Laajasalon sillan alla ympäri ja takaisin kohti Marjaniemen siirtolapuutarhaa, jonka kulmalta oli kurvattava työpaikan ovelle.

Tammisalon rannassa vastaan tuli nainen kahden koiran kanssa. Kulkijat liikkuivat hiljaa, sillä en kuullut yhtään heidän olevan tulossa. Yhtäkkiä kaksi koiraa tempaisee hihnoissa eteenpäin ja rähähtää meitä kohti. Loikkasin nurmikolle, sydän hakkasi miljoonaa ja taisin mennä likimain kaverin selän taa piiloon. Siinä hetkessä olin erityisen onnellinen, että olin reunan puolella ja kauempana rähisijöistä.

Muutaman valikoidun sanan jälkeen jatkoimme matkaa. Sydän hakkasi edelleen. Nainen huusi koirille ja kaverin kääntyessä katsomaan taakseen koirat saivat osakseen mojovat potkaisut. Ei jäänyt epäselväksi, miksi koirat käyttäytyivät kuten käyttäytyivät. En ole erityisen suuri koiraihminen, mutta huonoa kohtelua en siedä. Miten kukaan voi tehdä koirille noin? Eikö asialle voi tehdä mitään?

Reipasta tuntemusten mukaan


Viikon reippaan lähdin juoksemaan tuntemusten ja fiiliksen mukaan. Ajattelin mennä siten, ettei huvita puhua, mutta ei tunnu pahalta.

En ole koskaan kuunnellut juostessa musiikkia, paitsi matolla taaplatessa. Jotta reipas menisi nopeammin ja olisi henkisesti helpompi, ajattelin kokeilla, veisikö musiikki ajatuksia muualle.

Korvia en uskalla peittää, sillä ympäristön havainnointi on totaalisesti kuulon varassa. No, näen valon ja varjon ja jotain hahmoja, mutta juostessa en uskalla yhtään luottaa siihen, että huomaisin edessä olevan möhkäleen ajoissa. Toki valoisassa on ihana juosta, kun näkyy valoisaa ja aurinkokin näkyy kauniina loisteena. Kaikki näkeminen on kuitenkin täysin oppaana juoksevan varassa.

Ostin vuosi sitten Aviriksesta langattomat luukuulokkeet , joihin olen ollut tosi tyytyväinen. Kuulokkeiden sanka tulee niskan takaa ja ne kohdat, joista musiikki tai muu kuuluu, tulevat korvien etupuolelle. Ääni kiertää kuuloluiden kautta ja jättää korvat vapaiksi. Huomattavasti turvallisempaa kuin korvien peittäminen.

Heinäkuussa Hesari arvosteli yhdet luukuulokkeet . Arvostelu ei osannut päättää, olisivatko ne hyvät vai eivät. Plussia ja miinuksia löytyi yhtä lailla. Loppupäätelmänä oli "Jos syystä tai toisesta musiikista haluaa nauttia korvat auki muulle maailmalle, Trekzit ovat erinomainen ratkaisu.". Ne ovat erinomainen ratkaisu erityisesti silloin, kun ei näe, mitä ympärillä tapahtuu tai näkee hyvin huonosti. Pelkkä ajatus siitä, että yksin valkoisen kepin kanssa kulkiessa peittäisin korvani kuulokkeilla, on hengenvaarallinen. Se on hengenvaarallinen myös oppaan kanssa juostessa.

Musiikki auttoi ja 50 minuutin reipas katosi nopeasti. Kilsavauhdeiksi sain 7:54-8:08, joihin olin varsin tyytyväinen. Etenkin siksi, että ne tulivat helpohkosti.

Olin päättänyt, etten kysy oppaalta ajan kulua, ennen kuin olen kuunnellut kymmenen biisiä. Pari kertaa hän ehti sanoa minuuttimäärän ja molemmilla kerroilla olin yhtä yllättynyt, miten paljon olimme jo juosseet. Myönnän, etteivät esimerkiksi Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras ja Päivät on täällä hitaita suuremmin vauhtia kiristäneet, vaan ei sillä ollut väliä. Enemmän oli väliä sillä, että sain kuunnella musiikkia ja sain sen avulla ajatukset muualle. Tämän teen varmasti toistekin reippaiden lenkkien aikana. Ehkä kokeilen lappujuoksussakin, jos musiikki veisi ajatukset pois jaksamisesta ja väsymyksestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti