Eilen iltapäivällä muutaman asteen pakkasessa ja paikoittain hyisessä tuulessa starttasi lähes tuhat kävelijää ja juoksijaa kolmanteen Joulujuoksuun. Matkoina vitonen ja kymppi ja hyväntekeväisyyskohteena Pelastakaa lapset ry.
Mulle Joulujuoksu oli toinen, sillä ensimmäinen on mennyt aivan ohi. Tänäkin vuonna lähdin kympille ajatuksena juosta hyvällä mielellä ilman kiirettä ja nauttia matkasta. En halunnut ottaa mitään suorituspaineita enkä aikatavoitteita, vaikka toki vuoden vanhan ajan parantaminen tuntui houkuttelevalta.
Hop hop - minuuttipeliä
Lähtö meni kiireeksi, kun jonotettiin ja säätöä oli suuntaan ja toiseen. Muutaman tutun näin Finlandia-talon aulassa ja narikan luona. Erityisen ihanaa oli nähdä Marjo, jonka kanssa ei olla nähty sitten HHM:n ja kesäkuun. Yksi kaveri toivotti punatukkaiselle tytölle hyvää matkaa ja käski olla varovainen, kun olin lähdössä kesätossuilla. Kenkävalintaa arvoin viimeiseen asti ja nastat olivat mukana.
Tavarat säilytykseen ja vessajonoon. Katselin huolestuneena kelloa, sillä inhoan kiireisiä startteja. Ei mulla koskaan liikaa aikaa ole, mutta ei myöskään mene sekuntipeliksi. Eilen meni ja huomasin ahdistuvani minuuttien laskemisesta ja ajan loppumisesta.
Päästiin pihalle ja kaivoin puhelimen esiin. Viritin just Sports Trackeria päälle, kun lähtöön kuulutetaan olevan 20 sekuntia. Niinpä niin.... Onhan tässä vielä aikaa - tai sitten ei. Kävellessä ei puhelinta räplätä, koska kädet loppuvat kesken. Kaksi kättä puhelimessa ja kolmas oppaana olleen kaverin käsivarresta kiinni pitämässä. Voi, miksi lapseni ei aikoinaan antanut mun pyytää joulupukilta lahjaksi kolmatta kättä? Eilen sitä olisi jälleen tarvittu.
Ryysistä, ryysistä ja lisää ryysistä
Lähtöhässäkän vuoksi jäätiin ihan perälle, mikä vei pahoihin sumppuihin. Edessä kävelijöitä, ihmisten kantapäitä, yhtäkkiä pysähtyviä ihmisiä, leveästi monta rinnan kulkevia ihmisiä, ryntäilyä ja kovin kaoottinen fiilis. Rytmi katosi yhtenään ja koko homma tuntui turhauttavalta. Odotin kuumeisesti hetkeä, jolloin kaikki tuo ryysis on pois ja saan juosta kaikessa rauhassa.
Massatapahtumat ovat tunnelmaltaan kivoja. Niissä on ihana nähdä tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin. Niissä on se oma juttunsa, jonka vuoksi lähden uudestaan ja uudestaan. Sitten niissä on kääntöpuoli eli lähdön hirveä ryysis. Oppaan kanssa juostessa se on joka kerran yhtä ahdistavaa. Siinä punnitaan mun hermot, oppaan taito lukea ympäristöä, oppaan hermot sekä mun ja oppaan keskinäinen luottamus. Samalla punnitaan ennustustaitoja, koska eihän ruuhkassa edes näkevä näe, mitä edessä on. Siinä on vain massa ihmisiä, joten ympäristön lukeminen on tosi hankalaa.
Äääääkkkkk - liukasta
Kenkävalinta oli tällä kertaa tosi vaikea. Keskiviikkona juoksin kesätossuilla ja liukastelin jopa hiekkatiellä. Päivän aikana pinnat olivat salakavalasti jäätyneet. En olisi uskonut, että jopa hiekkatiet olivat paikoittain petollisenliukkaita.
Perjantaina lähdin nastoilla, jottei tarvitse luistella. Nastat ovat hyvä ja turvalliset. Testasin pari viikkoa sitten Intersportin alesta ostamiani Sarvoja, jotka tuntuivat jalkaan yllättävän hyviltä. En tiedä, oliko epävarmuutta, ensimmäisen kerran kokeilua vai todellista, mutta aivan kuin Sarvojen nastat eivät olisi pitäneet yhtä hyvin kuin Icebugien.
Keskustan tuntumassa oli paljon sulaa, joten kesätossut olivat sen puolesta hyvä valinta. Petollisen liukkaita kohtia oli alamäissä, alamäkien mutkissa ja silloilla. Myös rannan tuntumassa tossut lipsuivat ja tuntui, että jalat lähtevät alta. Alamäissä ei uskaltanut rallatella rennon kovaa alas, vaan oli mentävä supervarovasti. Sillat olivat pahoja, sillä pikkiriikkisillä askelilla sipsutellessa pääsi kyllä eteenpäin ja jokaisella askeleella myös muutaman sentin taaksepäin. Muistini ja järkeni sanoo, että jää kiiltää. Uskoisin, että ainakin joissain kohdissa sen voi nähdä ja siten kiertää. Juttelin illalla Joulujuoksun jatkoilla yhden tutun kanssa, joka vahvisti ajatukseni sanomalla, että näkevänä hän voi valita, mihin astuu. Siten välttää astumasta pahimpiin jäätikkökohtiin. Mulla ei tätä vaihtoehtoa ole, ellei näkevä huomaa katsoa vähemmän liukasta kohtaa.
Muutaman pätkän saatoin juosta asfaltin vieressä hiekalla. se oli hyvä, sillä siinä saattoi rentouttaa kropan hetkeksi. Huomasin, että lähes koko matka meni hartiat korvissa ja kroppa hälytystilassa kaatumisuhkaa vältellen. Illalla huokasinkin kaverille, kuka kumma on juossut niskallani ja hartioillani. Hieroja-aikaa odotellessa - enää vajaa kolme päivää.
Tsemppejä ja maaliin asti
Yhden kaverin mies tsemppasi loistavasti useamman kerran. Hymyilytti, kun kaukaa kuului "Hyvä Sari!". Se antoi voimia sinnitellä matka loppuun asti.
Retki ei ollut rankka, paitsi kropan jännittämisen ja mielettömän tarkkaavaisuuden vuoksi. Se taisi nostaa sykettäkin niin paljon, että olin mennyt vk1-alueella, vaikkei siltä tuntunut.
Kakkoskierros meni vähän ekaa nopeammin. Oli helpottavaa, kun sai juosta omassa rauhassa ja oli tilaa. No, Pitkälläsillalla jouduin johonkin lauantai-iltapäivän viettäjien ruuhkaan, josta ohi pääsy ei tahtonut onnistua.
Maalisuoralla lyhyt loppukiri, vaikka siinäkin pelkäsin jäätä. Nettona 1.31:47 on kelvollinen. Viime vuoden ajasta jäin lähes 2,5 minuuttia, mutta ei maailma siihen kaadu. Keli oli aivan eri ja tällä kertaa liukasteluun, varomiseen ja hipsutteluun kului useita minuutteja.
Ohjelmassa kymppi oli merkitty vauhdikkaaksi lenkiksi. Sitä eilinen ei ollut, mutta turvallisuus ja järjen käyttö edellä. Tärkeintä on, että sain liikkua ja sain ulkoiluttaa itseäni joulukuisessa Helsingin iltapäivässä. Itsekriittisyyden voin unohtaa, sillä talvi on talvi ja silloin on mentävä olosuhteiden ehdoilla.
Yksi kaveri pohdiskeli, että hän olisi laittanut nastat. Voi olla, että olisi ollut hyvä valinta. Kesätossut puolsivat paikkaansa 60 % reitistä, joten plussalle ehkä jäin. Nastoissa tuntuma alustaan on paljon huonompi kuin kesätossuissa. Se lienee syy, miksi en erityisemmin niistä välitä. Jos on valittava kahdesta pahasta pienempi eli juoksemattomuus talvella tai nastat, valitsen nastat. Vielä pahempaa olisi olla juoksematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti