Kuka varasti viikon?

Eilisiltana ajatuksissa pyöri just tuo kysymys - se, joka varasti tämän viikon, olkoon ystävällinen ja palauttakoon. Ei palauttanut, mutta leppoisa sunnuntai on antanut uskoa vapaapäivien olemassaoloon.

Päivät tuntuivat valuvan käsistä ja kuuden päivän työviikko sotki viikonpäivien hahmottamisen. Perjantaina elin torstaissa ja eilen töihin lähtiessä pohdin, että on perjantai. No, ei ollut. Sen huomasi ainakin työmatkaliikenteestä ja työpaikan hiljaisuudesta.

Facebook tarjoili muistoja 11.2 päivämäärältä. Huokasin, että onneksi tuo päivä on ensi vuonna sunnuntai.

Vuonna 2016 olin 11.2 etsinyt lompakkoani työpaikan kahvihuoneen jääkaapista. Olin hakenut alakerran ruokalasta kilon kasvislasagnea ja laittanut lompakon lasagnelaatikon päälle. Ei käynyt jääkaapilla mielessä, että sinne on menossa muutakin kuin lasagne. Etsinnän ja pohdinnan jälkeen lompakko löytyi hyvin säilyneenä jääkaapista. Eivät ainakaan kortit pilaantuneet.

Vuonna 2017 löysin 11.2 käsilaukkuni erään opaskoiran kaulasta. Olin jättänyt kaikki tavarani työpaikan auditorion pöydälle ja marssinut eteen pitämään oman esitykseni. Mukana vain paperit ja valkoinen keppi, sillä mitäs minä käsilaukulla ja muulla omaisuudella siellä teen. Istumapaikan nurkille palatessani vieruskaveri totesi ihmetelleensä, mitä on koirassa kiinni. Tavalla tai toisella koira oli onnistunut nappaamaan käsilaukkuni hihnan, kiskaisemaan laukun alas pöydältä ja saamaan sen itsensä ympärille. Eikä laukussa edes ollut ruokaa, vaan pelkästään tyhmiä puhelimia, nenäliinoja, hiussolki ja avaimet. Kaikki vetoketjut viisaasti suljettuina, joten koira koostui lähinnä laukun ihmettelystä ja nuuhkimisesta.

Väliin jätettyjä treenejä

Olen aika ylpeä itsestäni, että ajatuskamppailun jälkeen jätin tällä viikolla salitreenin väliin. Olin aikatauluttanut torstaiaamun saliaamuksi. Illalla pakkasin työvaatteet reppuun ja salivaatteet jakkaralle odottamaan. Vesipullo jääkaappiin ja kello soimaan ajoissa.

Heräsin kuuden maissa ja mietin hetken. Ei. Ei. Ei. Ei. Olenko huono ihminen? Olenko vian laiska? Eikö mua vain huvita? Onko pakko? Ei. Ei. Ei. Ylös, suihkuun, työvaatteet repusta päälle ja salivaatteet takaisin paikalleen, aamupalasmoothie, pikainen meikkaus ja punatukkainen tyttö oli valmis työpäivään. Omatunto kyseli, olenko laiska. Hoin uudelleen, etten ole. Yksinkertaisesti ei ollut voimia lähteä huhkimaan punttien kanssa. Kropasta oli puhti pois ja ajatus salista tuntui vastenmieliseltä.

Päivän mittaan ajatus oikeasta päätöksestä vain vahvistui. Kroppa tuntui heräävän ja voimat palautuivat. En tosiaan olisi aamulla ollut valmis jalkaprässin liikutteluun enkä mihinkään muuhunkaan. Tiesin, että illan joogakin jää väliin kahden työkaverin eläkejuhlien vuoksi. Ei asanoita vaan pari lasia skumppaa. Pieni harmitus, mutta eläkejuhlat ovat vain kerran ja jooga on myös ensi viikolla. Luulen, että tieto joogan skippaamisesta oli se, jonka vuoksi kamppailin omantuntoni kanssa salitreenin väliin jättämisestä. Kauheaa, tulee ihan liikkumaton päivä. Juu, tosi kauheaa. Pikemminkin se oli viisautta - nyt pohdittuna.

Perjantain aamulenkillä juttelin tästä ystävälle, jonka kanssa ihmettelimme aamun valkenemista. Kun sain palautteen, että hän on ylpeä mun päätöksestä, sain viimeisen pisteen uskolleni, että päätös oli ainoa oikea. On kerrassaan vaikeaa myöntää, että joskus lepo on viisautta. Ensimmäinen ajatus on, että olen vain laiska, mukavuudenhaluinen ja aidan matalimmasta kohdasta ylittävä. On niin helppoa soimata itseään ja päätellä, että on huono ihminen, kun ei tee suunnittelemaansa treeniä.

Juha Mieto on joskus sanonut jotain sen suuntaista, että toisinaan treenin väliin jättäminen on viisautta, ellei se aiheudu laiskuudesta. En palaudu enkä ole valmis seuraavaan lenkkiin tai muuhun liikkumiseen, ellen lepää. Monien mutkien kautta olen opetellut kuuntelemaan itseäni ja sitä, mikä on treenaamisessa mulle hyvä. Tällä viikolla se oli tämä. Ei ole helppo taito, mutta uskon kerta kerran jälkeen vahvistuvani ja arvostavani enemmän sitä pientä tunnetta ja ääntä, joka kertoo, että treenisuunnitelma on tänään tehty muutettavaksi.

Pakkaslenkkeilyä

Tiistaiaamuna mittari näytti kotoa lähtiessä -15,7. Onneksi ei tuullut, sillä hyisyys olisi tuulen kera ollut kaamea. Ensimmäinen pakkaslenkki, joten hyvin varovaisesti ja vain lyhyesti. Olin tammikuun pakkasten aikaan Teneriffalla, joten en ollut edes ollut ulkona kuin noin -7 asteen pakkasessa.

Tosi rauhassa hipsuteltiin vajaa tunti. Herätti ja piristi. Keuhkoissa tuntui oudolta ja pakkasilman hengittäminen hirvitti. Entäs jos saan flunssan? Buffia suun eteen ja taas pois. En osaa hengittää buffin läpi, joten venkslasin sitä ylös ja alas yhtenään.

Onneksi keskiviikkoillaksi lauhtui vähän. Olin päättänyt sään salliessa juosta ohjelman vedot eli 8 X 2 min 2 min palautuksilla. Lähtiessä pakkasta oli vajaa -7 ja auringon laskettua tiesin asteiden kiristyvän. Ei siis maksimivauhteja, vaan jotain kevyempää, mutta kuitenkin vedoilta näyttävää.

Jokivarsi oli osittain tosi hyvässä kunnossa. Löydettiin oivallinen suora, jossa saattoi pinkoa. Lauhtuminen oli tuonut muitakin lenkkeilijöitä. Hyvin mahduttiin sekaan, vaikka yhden pitkän, hoikan ja täysin mustiin pukeutuneen miehen kanssa oli tulla kolari. Käännyimme palauttelun jälkeen ympäri lähteäksemme uuteen vetoon, kun mies juoksee suoraan nenän edestä ja vielä kävelytien valottomalla puolella. En tiedä, kumpi säikähti enemmän. Omat tossutkin ratisivat lumessa sen verran, ettei edes kuulunut hänen askeliaan. Ei yhteentörmäystä, vaan kaikki jatkoivat lenkkiään tyytyväisinä.

Vedoista ei ole vauhteja, kun ei ollut kelloa. Juoksin avustajani kanssa, jolla oli vain ajanottokello. Siitä katsottiin, että minuuttimäärät täyttyvät. Yllättävän helpolla ne menivät ja viimeisen loppuun kiristin sen, mitä pakkasessa uskalsin. Kuvittelen, että yhden vedon aikana ehdimme jotain 250-350 metriä. Pelkkä arvaus, mutta totuus lienee jossain noiden lukujen välissä.

Haltialaan munkkikahville

Eilen juoksin töiden jälkeen pitkiksen. Olin syönyt ja etenkin juonut aika huonosti, mutta vajaa kaksi tuntia meni kohtalaisen helposti. Loppua kohti kiristettiin ja jälkikäteen katsoin yhtä kilsaa lukuun ottamatta jokaisen olleen edellistä nopeampi. Vikassa kilsassa oli mukana lopun kävelypätkä, joten sitä en tähän laskelmaan huolinut. Ei huvittanut sammuttaa härpäkettä pakkasessa, vaan mieluummin lämpimässä rappukäytävässä, joten jokivarresta parkkiksen kautta kotiovelle kävely olkoon lyhyt loppuverkka.

Heittäydyin ihan hurjaksi ja jätin perinteisen sunnuntain pilateksen väliin. Lähdimme Piian kanssa aamupäiväkävelylle päämääränä Haltiala ja munkkikahvit. Nam, ihana lämmin munkkirinkilä ja kunnolla sokeria päällä. Se maistui taivaalliselta.

Kuvassa Tapaninvainion uimarannalle rakennettu jäälinna. Kirkkaan jään lisäksi linnassa on mm. punaista ja sinistä. Jäälohkareet oli otettu joesta uimarannan luona joen ylittävän sillan Tikkurilan puolelta. Siellä oli lippusiimoilla eristetty alue, jottei kukaan harhaudu väärään kohtaan.

Matkalla tuntui kovin keväiseltä. Linnut lauloivat, pajunkissoja näkyi monessa kohdassa ja väkeä oli paljon ulkoilemassa. Jäällä oli hiihtäjiä ja ulkoilijoita. Olin vakaasti päättänyt, että minä en jäälle astu. Se kantaa kaikki muut, mutta mun kohdalla aivan varmasti rasahtaa rikki.

Never say never... Paluumatkalla ei huvittanut taiteilla Tuusulantien alituksessa, jossa oli epämääräistä polkua ja möykkyjä. Rohkeasti jokitörmää jäälle. Kirkasta jäätä ja lumen peittämää jäätä. Näkyi, että paksuus on parikymmentä senttiä. Mutta entäs jos...

Sillan jälkeen jäältä pois. Ei vaan, hetki kävelyä, kun kerran joen jäälle olin uskaltautunut. Lopulta lunta alkoi olla sen verran, että kenkiin uhkasi mennä oma osuutensa. Kipuaminen jokitörmää takaisin kävelytielle. Hei, mä uskalsin! Jää kesti kuin kestikin - jopa sen munkkirinkilän jälkeen.

Kuvassa on pajunkissoja jokivarresta.