tiistai 28. helmikuuta 2017

Tavoitteita kuluvalle vuodelle


Kun uudenvuoden kynnyksellä ynnäilin päättyvän vuoden plussia ja miinuksia, ajatukset karkasivat väkisin myös tulevaan. Silloin en halunnut sanoa tavoitteita ääneen, vaikka melko selkeitä olivatkin. En tiedä, uskallanko niistä vieläkään puhua. Entäs jos eivät toteudu? Entäs jos en onnistukaan? Entäs jos sitä ja tätä ja tuota. Yksinkertaisesti, entäs jos en pääsekään tavoitteisiin ja sitten olenkin huono.

Onko itsearvostus tosiaan kiinni siitä, pääsenkö kaikkiin tavoitteisiin? Ei ole, vaikka välillä siltä tuntuukin. Onko itsearvostus kiinni siitä, että omat tavoitteeni ovat vaatimattomia monien muiden tavoitteisiin verrattuna? Ei ole! Pelkäänkö epäonnistumista? Hieman, mutta maailma tuskin siihen kaatuu.

Itseluottamus on kovilla, kun koetan olla vajoamatta maan alle pienine tavoitteineni. Kuuta en lähde kurkottelemaan, sillä uskon enemmän siihen, että pienin askelin pääsen lopulta perille. Perille pääseminen ja tavoitteen saavuttaminen on upea tunne. Aivan yhtä upeaa on tehdä matkaa ja katsoa, mihin on lopulta menossa.

Olin ajatellut, että lähtisin vitosella tavoittelemaan 36 minuutin rajaa. Aktia olisi siihen hyvä testipaikka, vaan tiedä tästä talvesta. Maaliskuun Aktiaan oli tosissani aikeissa lähteä kokeilemaan. Kun katson sääennusteita, taitaa jäädä kokeilematta. Haluan, että Sotungintie on sula ja haluan juosta kesätossuilla ilman pelkoa liukastumisesta. Nastoilla tai epävarmana jäätiköistä en lähde. Vaikka miten kutkuttaisi, turvallisuus menee edelle.

Kympillä haikailen aikaparannusta jonnekin 1.17 tienoille. Jos en ole työmatkalla, käyn kokeilemassa syyskuussa Rantakympillä, miltä ne kilsat tuntuisivat. Jos työmatka Eurooppaan kutsuu just tuossa, myyn Rantakympin osallistumisen pois ja käännän katseen johonkin toiseen lappujuoksuun. Rantakymppi houkuttelee, koska en ole siellä ikinä ollut. Vertailukelpoista tietoa saisin juoksemalla Pääkaupunkijuoksun varttimaran. Se ei viime vuonna mennyt suunnitelmien mukaan, mutta neljäs kerta samalla reitillä näyttäisi jotain suuntaa. Ehkä sinne, jos ei Espooseen.

Ja se tärkein eli puolikkaan ajan hilaaminen 2.49:XX minuuttiluvulle. Sydän ja pää sanoivat, että se menee ensi lokakuussa Kaarinassa. Siinä on se jokin, joka on mua varten. Pettymys oli suunnaton, kun huomasin järjestäjien siirtäneen Kaarinan syysmaran lokakuun ensimmäiseen lauantaihin. Olin aivan vakuuttunut, että se on jompanakumpana lokakuun viimeisistä lauantaista. En ollut uskoa lukemaani. Suljin Kaarinan nettisivun, suljin selaimen, avasin uudelleen, suljin ja avasin kolmannen kerran. Siinä se luki: juostaan lauantaina 7.10.2017.

Tämä nainen on lauantaina 7.10.2017 matkalla Tanskaan. Olen siellä lähes viikon työreissussa. Kaarinassa startataan ja nautitaan juoksusta, kun minä istun lentokoneessa ja junassa ja matkustan. Kiukunkyyneleet eivät olleet kaukana.

Missäs nyt juoksen vuoden parhaan puolikkaan? Ei kukaan tiedä, olisiko Kaarina ollut sitä. Siitä on tullut itselle jokin kultareunainen juttu, sillä molemmat Kaarinan reissut ovat olleet just sitä, mitä lappujuoksut voivat parhaimmillaan olla.

Kesäkuun alkupuolella on HHM, josta on tullut jo perinne. Vaikka startti on aamulla, helleriski on olemassa. Se on mulle myös hurjan aikaisin, kun on vasta alkukesä. Onko mun lähdettävä yrittämään kotikaupungin rannoilla ja kaduilla kurkottamaan kohti haavetta? Uskallanko? Mitä menetän, jos kokeilen? Mitä menetän, ellen kokeile?

Syksyt ovat mulle parhaita, kun ei ole helle ja takana on kesä lenkkeineen ja kesätekemisineen. Missä ihmeessä saisin juosta syksyllä puolikkaan? Vantaalle en lähde. Se ei rotvallinreunoineen ole mua varten. En yksinkertaisesti jaksa hyppiä ylös ja alas enkä olla niin hurjan tarkkana, ettei vain satu mitään. Väsyneenä keskittyminen herpaantuu, joten rotvallinreunaviidakko jääköön omaan arvoonsa. Lisäksi palaan Tanskasta vajaa pari vuorokautta ennen Vantaan starttia, joten sekin sulkee koko homman pois.

Mitä on tarjolla? Työkaveri houkutteli Tallinnaan. Se on kovin ajoissa ja helleriski on olemassa. Pääkaupunkijuoksun puolikkaan reitti on rankka. Haluan melko tasaisen asfalttipuolikkaan tai hiekka-asfalttipuolikkaan. Ei mitään ylämäki, ylämäki, ylämäki -viritelmiä.

Onko sulla ehdotusta? Missä kohtalaisen lähellä Helsinkiä olisi mulle hyvä puolikas? Oma pää on aivan tyhjä ja huomaan pettymyksen Kaarinan päivämäärään kalvavan vieläkin. En olisi uskonut, että yksi puolikas ja sen menettäminen työmatkalle ottaa näin koville.

Nuo ovat kaikki numerollisia tavoitteita. Niitä tarvitsen, mutta lopulta elämä ei ole niistä kiinni. Tärkein tavoite on oma hyvä olo, liikkumisen ilo ja asioiden tekeminen siten, että tekeminen on kivaa. Ei se aina ole kivaa, mutta pääosin kyllä.

Toivon osaavani pitää itsestäni huolta ja tekeväni asioita, joista nautin. Toivon löytäväni itseni sellaisten ihmisten seurasta, jotka ovat samanhenkisiä ja joiden kanssa maailma useimmin hymyilee kuin irvistelee. Toivon löytäväni onnellisuuden ja tasapainon arjen keskellä. Toivon löytäväni hyvän olon ja levollisuuden.

Ja extrana toivon saavani kesäkuun alussa viettää poikani lakkiaisia ja myöhemmin kesällä iloita yhdessä hänen kanssaan opiskelupaikasta fysiikassa tai tietojenkäsittelytieteessä. En ole varma, kumpi näitä jännittää enemmän - äiti vai poika.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti