Aurinkoa Teneriffalla

Vuoden vaihtumisen jälkeen pakkasessa ja lumipyryssä ajelin kentälle ja kävelin koneeseen kohti aurinkoa. Teneriffan sääennusteet näyttivät etukäteen hyvä, vaan en osannut odottaa, että viikosta tulisi helteinen.

Parque Cristobal oli hotellina keskitasoa. Siisti, hyvä aamiainen ja rauhallinen hotellialue, mutta huoneiston terassi oli lähes koko päivän varjossa. Aamiaisella kaipasin tuoreita hedelmiä, jotka olisivat kruunanneet maistuvan kokonaisuuden.

Ensimmäisessä kuvassa on palmu, johon on aseteltu valoköynnöstä. Näitä oli hotellin pihalla useampia. Toisessa kuvassa on tyrsky, joka on juuri nousemassa Atlantista kohti rantaa.

Poolilla sai aurinkoa, jos muisti käydä varaamassa tuolin ennen aamiaiselle menoa. Tapa, josta en pidä, mutta se näytti olevan tuolla lähes välttämätön, jos halusi lekotella aamupäivän aurinkotuolissa. Pari aamupäivää vietin kirjan seurassa, poolin hälinää seuraillen ja aurinkoa ihaillen.

Kävelyetäisyydellä oli paljon kaikenlaista. Kaupoissa en juuri kiertänyt - eihän lasketa muutamaa laukku-kenkäkauppaa eikä paria vaatekauppaa. Ravintoloista parhaimmat ruoat tarjosivat jonkinlaisella kauppakadulla olleet Malibu ja Mamma mia. Hinnaltaan olivat keskitasoa vähän tyyriimpiä, mutta ruoka oli loistavaa. Mamma mia oli etenkin lastenrataskansan suosiossa, sillä siellä oli hieman tilavampaa kuin monessa muussa paikassa.

Kuvassa on iltanäkymä jonkilaiselta kauppakadulta Las Amerikasin ja Los Cristianoksen välistä. Tällä kadulla olivat Malibu ja Mamma mia.

Yksi päivä kului Teiden kansallispuistossa. Teiden huipulle ei ollut asiaa, sillä köysirata oli suljettu kovan tuulen vuoksi. Kun olin 1990-luvun alussa opiskelijatyttönä Teneriffalla, taisi olla tuuria, koska silloin kävin huipulla. Se oli vielä aikaa, kun köysiradan yläasemalta pääsi ilman lupalappuja kävelemään aivan huipulle. Ilma oli ohutta ja viileää, mutta polku oli ihan käveltävä. En olisi arvannut, että koin silloin sellaista, johon ei ehkä koskaan tule uutta mahdollisuutta. Nykyisin köysiradan yläasemalta huipulle kävelemiseen tarvitaan lupa. Se on ymmärrettävää, sillä luonto alkoi kärsiä liiasta turistitulvasta.

Kuvissa on Teide ja maisemaa vuoren rinteiltä.

Viikon aikana en lenkkeillyt, vaikka baanoja siihen olisi ollut. Osa muusta seurueesta tahtoi lyhyitä kävelymatkoja, joten tyydyin kohtalooni. Yhtenä päivänä kävelin reilut 8kilsaa, kun oli käytävä katsomassa, millainen on Calle Helsinki. Se löytyi lähialueen kartasta, jossa olivat myös ainakin Calle Reykjavik ja Calle Dublin.

Ei ollut aivan Hesarin kilpailijaksi, sillä Kalliossa on moninkertaisesti enemmän elämää kuin Costa Adelen ja Playa del Fanabén jälkeen ennen autiompaa pätkää olevalla Calle Helsingillä. Kapeahko jalkakäytävä, katu, autoja, suuri luonnonmuovaava kuoppa, kauempana ehkä taloja ja motarille vievä ramppi - se oli sikäläinen Helsinginkatu.

Kuva Calle Helsingiltä, jossa näkyvät jalkakäytävä, katu, auto ja motarin ramppi.

Nautin kävelystä auringossa. Juotavaa oli mukana liian vähän, joten välillä supermarketiin ja ulos vesipullon kanssa. Juomapullovyön unohdin kotiin, mutta ei lähes tyhjä reppu selässä paljon painanut. Ihan laitoin jalkaan lenkkarit ja päälle kesäiset juoksuvaatteet. Ne olivat nappi ratkaisu, sillä aurinko porotti hellelukemissa.

Olen kadulla jossain Costa Adelen tienoilla.

Hotellin poolilla oli hyvä uida. Vähän oli katsottava, ettei sinne ryntää vilkkaimpaan aikaan. Varovainen piti olla ja näkevämpiä silmiä tarvittiin avuksi, jotta yhteentörmäyksiltä vältyttiin. Kaikensortin vesihirviöitä oli pooliin eksynyt ja seilasipa siellä uimapatjakin jonnekin maan ääriin kyydissään pieniä tyttöjä.

Viimeisinä reissupäivinä palo lenkille alkoi olla kova. Haikailin, että ehtisin jo ensimmäisenä kotipäivänä, vaan ei niin ei. Ruokakauppa, pyykkivuoren setviminen ja muut arkijutut veivät ajan. Vuosien varrella olen oppinut, että matkan jälkeen on aina pidettävä yksi vapaapäivä. Se on tarpeen palautumisen ja oman mielenterveyden kannalta. On niin monta arkista asiaa, jotka on hoidettava, joten työpäivä tuohon lisänä ei ole hyvä juttu.

Aurinko antoi voimaa ja väriäkin ehdin itseeni kerätä. Tutut sanoivat, että olin ruskettuneempi kuin marraskuisen Madeiran reissun jälkeen. Aurinkoa oli varmasti nyt enemmän ja lämpötilat huitelivat koko ajan +24-27 asteessa. Öisinkin oli noin +20, joten jo aamusta tuntui mukavan kesäiseltä. Tuuli viilensi sopivasti, vaan tokihan se tyyntyi päivänä, jolloin mittari kipusi tuonne +27 lukemiin. Mitäs sitä nyt tuulemaan, jotta on varmasti kunnolla lämmintä.

Uusi matka pyörii mielessä. En ole katsonut, vaan vasta haaveillut ajatuksissani. Punatukkainen tyttö halajaisi marraskuulla Fuerteventuralle lepäämään, katsomaan aurinkoa ja liikkumaan. Sellainen sopiva combo tuota kaikkea antaisi puhtia vuoden pimeän ajan kynnyksellä.

Tässä kohdassa huomaan harmittelevani, ettei näköä ole liikkumiseen. Jos näkisin sen verran, että pystyisin kävelemään itsekseni vieraassa paikassa, en epäröisi hypätä koneeseen ja lähteä omin päin kohti aurinkoa. Koska näköä on vain valon, varjojen ja joidenkin superisojen möhkäleiden tai superhyvien kontrastien huomaamiseen, realismi vie pohjan tuolta haaveelta. Yksin ei punatukkainen tyttö aurinkomaille tai kaupunkeja ihmettelemään lähde.

Periksi en haikailulle anna, vaan kaveri on etsinnässä. Viime syksyinen Madeiran reissu osoitti, että asioilla on tapana järjestyä. Työmatkaillut olen paljon itsekseni ja suuremman tai pienemmän porukan kanssa, mutta lomareissut ja irtiotot arjesta kavereiden tai henkilökohtaisen avustajan kanssa ovat vieraampaa.

Vaikkei eteläisille maille ole lentoja varattuna, yksi lentolippu on sähköpostissa - Rovaniemelle. Joulupukin nurkat kutsuvat helmikuulla työmatkan muodossa. Harmillisesti en pääse hyödyntämän Lapin urheiluopiston tarjontaa, sillä lopulta aikatauluongelmat kääntyivät niin kinkkisiksi, että lentelen päiväseltään napapiirille ja takaisin. Onkohan siellä -30 pakkasta? Tarvitsenkohan pilkkihaalarin vai tarkeneeko pienemmällä vaatetuksella?

Lopuksi kuva auringolaskusta, merestä ja rannasta. Toisessa kuvassa olen rantabaanalla auringonlaskun aikaan.