sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Katuvarsibaanoja korvista ulos


Otsikko kertonee kaiken jäätikkövaltakunnan vangin juoksureittifiiliksistä. Kävelytiet ovat peilijäätä, röpelöjäätä tai ihan vain jotain jäätä. Niihin ei ole asiaa kuin muutamassa harvassa paikassa. Jalkakäytävät ovat kohtalaisessa kunnossa ja paikoittain oikein hyviäkin. Jalkakäytävät vain tarkoittavat autoteiden varsia, liikenteen hälyä ja kaikkea muuta ajan mittaan tympiinnyttävää.

Kun jäätikkövaltakunta sulaa pois, en vilkaise katuvarsibaanoihin päinkään. En astu jalallanikaan Malminkaarelle enkä taaplaa Pukinmäenkaarta tai Tapanilankaarta mihinkään suuntaan. Pakenen kävelyteiden suojaan ja nautin niiden rauhasta. Nautin hiekan rapinasta, hiljaisuudesta ja just siitä hetkestä, kun saan juosta kesää kohti.

Tammikuun aikana olen oppinut, että Malminkaarella on pituutta hieman yli neljä kilsaa. Olen oppinut, että Pukinmäenkaari on pirun pitkä. Olen oppinut, että Malmin aseman nurkat ovat kolkkoja. Olen oppinut, että Päivöläntietä pääsee Tapanilan asemalle ja siitä eteenpäin vaikkapa Viertolantietä. Olen oppinut, että Tapaninvainiontiellä on vilkas liikenne, vaikka se on asuinkatu ja kadun keskellä on puurivistö.

Roihuvuoresta muistan, miksi se on vuori. Ei pääse unohtumaan, kun kipuaa suunnasta ja toisesta ylämäkeä. Erityisen tappava on Tulisuontien mäki, joka jatkuu ja jatkuu. Itäväylän pauhu on ärsyttävää ja jossain koululaiset odottavat koulupäivän alkua pihalla mekastaen hieman ennen aamukasia. Metro vinkuu, autoilijat ampaisevat milloin mistäkin ja koiranulkoiluttajilla on merkillisesti käyttäytyviä hauvoja.

Vaikka purnaan, olen silti onnellinen, että voin juosta. Jäätikkövaltakunta ei kestä ikuisesti. Tulee päivä, jolloin nastat voi heittää nurkkaan, askel on kevyt ja maailma hymyilee kilpaa rauhallisten kävelybaanojen kanssa. Silloin voi ihmetellä keväistä kaupunkia aamunkoitteessa ja nauttia valoisista illoista.

Jalat kovilla


Jalat ovat olleet kovilla nastoissa ja asfaltilla. Vuoden ekan lenkin juoksin vasta 12.1, kun herättelin itseäni Helsingin talveen ja työarkeen loman jälkeen kirmaamalla itäisen Helsingin maisemissa mukavan aamulenkin. Sen jälkeen kilsoja on tammikuulle kerääntynyt hieman reilut sata. Kaikki asfaltilla ja kaikki nastoilla, joten tiedän juosseeni.

Koetin saada Vellulta hieronta-aikaa, vaan eivät kalenterit natsanneet. Minä onneton en muistanut, että hän tekee kolmena päivänä töitä Arkadiankadulla ja kahtena Nurmijärvellä. Toivotti tervetulleeksi Nurmijärvelle, vaan en minä sinne pääse.

Niskan ja hartiat kävin hierottamassa Iiriksen Aktivossa. Teki hyvää, mutta jalkoihin ei siitä apua ollut. Jalat ja alaselkä ovat nyt oikeasti kipeät. Olen koettanut venytellä ja rullailla. Olen laittanut kylmä-lämmingeeliä ja vaihtanut nastakenkiä Sarvoista Ice bugeihin ja takaisin Sarvoihin. Se on ainoa, jota voin just nyt kenkien kohdalla tehdä.

Eilen tepsuteltiin pari tuntia Pukinmäki-Tapaninvainio-Tapanila-Malmi -nurkilla. Lenkin jälkeen oli taivaallista lämmittää sauna, nostaa jalat ylös ja antaa lämmön vaikuttaa. Alkoholiton olut saunajuomaksi ja lenkin jälkifiilis oli just se, mikä pitikin. Kun oli pari tuntia kierrellyt vesilammikoita, varonut jäätiköitä, jännännyt maastokengissä olevan kaverin liukasteluja, ihmetellyt sumua ja pohtinut valtaisaa nousevien lentokoneiden määrää, tiesi tehneensä viikon pitkiksen. Sumu taisi tehdä sen, että kentältä suurin osa koneista nousi suoraan meidän pään päälle. Lopulta koneisiin turtui, sillä niitä menivarmaan parikymmentä.

Harmaata ja sumuista, mutta samalla oudon lämmintä. Sama jännä leppeys oli ilmassa eilen töiden jälkeen, kun kierrettiin Roihuvuoren mäkiä. Lähtiessä kaunis vaalean violetti iltarusko siivitti matkaa.

Pyramidivetoja juoksukoulussa


Viikolla oli vuoden toka juoksukoulutapaaminen. Eka jäi väliin, kun istuin koneessa matkalla Helsinkiin. Tämänkin aioin skipata, kun lenkin kera olisi mennyt aivan liian myöhään. Ei musta ole juoksijaksi puoli kahdeksan illalla.

Joskus asioiden ääneen sanominen voi olla ihmeellisten käänteiden alku. Lopulta kyselin Harrilta, mitä juostaisiin, kun tehdään treeni ennen teoriaosuutta. Näin sain molemmat ja vuoden ekan kovan treenin sekä tunteen, että taisin kuolla jo ainakin kymmenen minuuttia sitten.

Sailan kanssa juostiin Hiekkaharjun kentän tienoilla pyramidivetoja 1-2-3-3-2-1 -setti. Alla ei ollut yhtään kovaa koko vuonna, joten en tiennyt, mitä odottaisin. Intoa oli ja samalla pelotti, etten pysty mihinkään. Nousujohteista sarjaa tavoittelin ja melkein onnistuin. Kun vertasin samanpituisia vetoja toisiinsa, vain kolmosissa jälkimmäinen oli keskariltaan hitaampi kuin eka. Eroa oli hurjat neljä sekuntia. Viisi vetoa meni ahdistuksen ja mä kuolen nyt -tunteen vallassa. Liukasta, röpelöä ja nastat, mutta silti mentiin.

Vika minuutti oli edessä ja sanoin Sailalle, että alle kutosen keskarilla mennään. Siitä se lähti. Yhtäkkiä kaikki oli helppoa. Ei ahdistanut, ei tuntunut pahalta ja olisin voinut jatkaa ja jatkaa. Toki hengästytti, mutta mukavammin kuin edellisissä vedoissa. Välillä juostiin 5:20 ja Saila lähti tavoittelemaan vitosen alitusta. Siihen sain älähdettyä, että se oli kutosen alitus. Lopulta minuutti täynnä ja keskarina 5:44. Se oli mulle hyvä. Taisi olla niin, että kroppa oli lämmin vasta vikassa vedossa. En keksi, mikä muu selittäisi tunteen, että nyt lähtee.

Tikkurilan lukiolla kuivaa vaatetta, palkkari ja vettä. Teoriaosuudessa puhuttiin myös vetovauhdeista ja vetojen juoksemisen ideasta. Tiedän, että saatan juosta vedot vähän liian kovaa. Ne pitäisi aloittaa kympin kisavauhdin tienoilla olevalla vauhdilla. Sitä en tee. Lähden suoraan kovempaa, sillä jotenkin se tuntuu hyvältä. Olen onneksi oppinut, ettei vetojen jälkeen tarvitse olla puolikuollut väsymyksestä. Sen verran on oltava varaa, että vielä menisi yksi. Vaikea sanoa, oliko sitä tiistaina.

Uskalsin katsoa viime vuoden vetotreenien dataa ja yllätyin positiivisesti. Ei vauhti ollut kadonnut mihinkään. Palautuminen vetojen välissä oli huonompaa ja juoksu tuntui pahemmalta, mutta muuten kaikki oli kohdallaan. Noita tunteita en ihmettele, sillä koko alkuvuoden olen juossut rauhakseen. Edelliset vedot pinkaisin välipäivinä ja silloinkin liukkaita kohtia varoen.

Optimistisesti kuvittelen, että tästä se lähtee. Ensi viikon treenit on suunniteltu. Kevyt viikko, joten iisimmin saa mennä. Vetoja on hurjat kolme yksiminuuttista, joten ne menevät matolla. Sattumalta kuulin, että kaksi työkaveria jakavat keskenään työpaikan salin juoksumatonkäyttöä. Taidanpa laittaa miehille viestin, että tiistaiaamuna matto on varattuna mulle noin 35 minuuttia, jotta vedot verkkoineen on tehty. Matolla tasainen vauhti on helppo pitää ja hurjana ajattelen lähteväni tavoittelemaan kahta kolmesta alle kutosella. nähtäväksi jää, miltä tasaisena vauhtina tuo tuntuu. Tavoite on asetettu ja lopputulos on tiedossa tiistaina työpöydän ääressä aamukahvia juodessa.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Aurinkoa Teneriffalla


Vuoden vaihtumisen jälkeen pakkasessa ja lumipyryssä ajelin kentälle ja kävelin koneeseen kohti aurinkoa. Teneriffan sääennusteet näyttivät etukäteen hyvä, vaan en osannut odottaa, että viikosta tulisi helteinen.

Parque Cristobal oli hotellina keskitasoa. Siisti, hyvä aamiainen ja rauhallinen hotellialue, mutta huoneiston terassi oli lähes koko päivän varjossa. Aamiaisella kaipasin tuoreita hedelmiä, jotka olisivat kruunanneet maistuvan kokonaisuuden.

Ensimmäisessä kuvassa on palmu, johon on aseteltu valoköynnöstä. Näitä oli hotellin pihalla useampia. Toisessa kuvassa on tyrsky, joka on juuri nousemassa Atlantista kohti rantaa.

Poolilla sai aurinkoa, jos muisti käydä varaamassa tuolin ennen aamiaiselle menoa. Tapa, josta en pidä, mutta se näytti olevan tuolla lähes välttämätön, jos halusi lekotella aamupäivän aurinkotuolissa. Pari aamupäivää vietin kirjan seurassa, poolin hälinää seuraillen ja aurinkoa ihaillen.

Kävelyetäisyydellä oli paljon kaikenlaista. Kaupoissa en juuri kiertänyt - eihän lasketa muutamaa laukku-kenkäkauppaa eikä paria vaatekauppaa. Ravintoloista parhaimmat ruoat tarjosivat jonkinlaisella kauppakadulla olleet Malibu ja Mamma mia. Hinnaltaan olivat keskitasoa vähän tyyriimpiä, mutta ruoka oli loistavaa. Mamma mia oli etenkin lastenrataskansan suosiossa, sillä siellä oli hieman tilavampaa kuin monessa muussa paikassa.

Kuvassa on iltanäkymä jonkilaiselta kauppakadulta Las Amerikasin ja Los Cristianoksen välistä. Tällä kadulla olivat Malibu ja Mamma mia.

Yksi päivä kului Teiden kansallispuistossa. Teiden huipulle ei ollut asiaa, sillä köysirata oli suljettu kovan tuulen vuoksi. Kun olin 1990-luvun alussa opiskelijatyttönä Teneriffalla, taisi olla tuuria, koska silloin kävin huipulla. Se oli vielä aikaa, kun köysiradan yläasemalta pääsi ilman lupalappuja kävelemään aivan huipulle. Ilma oli ohutta ja viileää, mutta polku oli ihan käveltävä. En olisi arvannut, että koin silloin sellaista, johon ei ehkä koskaan tule uutta mahdollisuutta. Nykyisin köysiradan yläasemalta huipulle kävelemiseen tarvitaan lupa. Se on ymmärrettävää, sillä luonto alkoi kärsiä liiasta turistitulvasta.

Kuvissa on Teide ja maisemaa vuoren rinteiltä.

Viikon aikana en lenkkeillyt, vaikka baanoja siihen olisi ollut. Osa muusta seurueesta tahtoi lyhyitä kävelymatkoja, joten tyydyin kohtalooni. Yhtenä päivänä kävelin reilut 8kilsaa, kun oli käytävä katsomassa, millainen on Calle Helsinki. Se löytyi lähialueen kartasta, jossa olivat myös ainakin Calle Reykjavik ja Calle Dublin.

Ei ollut aivan Hesarin kilpailijaksi, sillä Kalliossa on moninkertaisesti enemmän elämää kuin Costa Adelen ja Playa del Fanabén jälkeen ennen autiompaa pätkää olevalla Calle Helsingillä. Kapeahko jalkakäytävä, katu, autoja, suuri luonnonmuovaava kuoppa, kauempana ehkä taloja ja motarille vievä ramppi - se oli sikäläinen Helsinginkatu.

Kuva Calle Helsingiltä, jossa näkyvät jalkakäytävä, katu, auto ja motarin ramppi.

Nautin kävelystä auringossa. Juotavaa oli mukana liian vähän, joten välillä supermarketiin ja ulos vesipullon kanssa. Juomapullovyön unohdin kotiin, mutta ei lähes tyhjä reppu selässä paljon painanut. Ihan laitoin jalkaan lenkkarit ja päälle kesäiset juoksuvaatteet. Ne olivat nappi ratkaisu, sillä aurinko porotti hellelukemissa.

Olen kadulla jossain Costa Adelen tienoilla.

Hotellin poolilla oli hyvä uida. Vähän oli katsottava, ettei sinne ryntää vilkkaimpaan aikaan. Varovainen piti olla ja näkevämpiä silmiä tarvittiin avuksi, jotta yhteentörmäyksiltä vältyttiin. Kaikensortin vesihirviöitä oli pooliin eksynyt ja seilasipa siellä uimapatjakin jonnekin maan ääriin kyydissään pieniä tyttöjä.

Viimeisinä reissupäivinä palo lenkille alkoi olla kova. Haikailin, että ehtisin jo ensimmäisenä kotipäivänä, vaan ei niin ei. Ruokakauppa, pyykkivuoren setviminen ja muut arkijutut veivät ajan. Vuosien varrella olen oppinut, että matkan jälkeen on aina pidettävä yksi vapaapäivä. Se on tarpeen palautumisen ja oman mielenterveyden kannalta. On niin monta arkista asiaa, jotka on hoidettava, joten työpäivä tuohon lisänä ei ole hyvä juttu.

Aurinko antoi voimaa ja väriäkin ehdin itseeni kerätä. Tutut sanoivat, että olin ruskettuneempi kuin marraskuisen Madeiran reissun jälkeen. Aurinkoa oli varmasti nyt enemmän ja lämpötilat huitelivat koko ajan +24-27 asteessa. Öisinkin oli noin +20, joten jo aamusta tuntui mukavan kesäiseltä. Tuuli viilensi sopivasti, vaan tokihan se tyyntyi päivänä, jolloin mittari kipusi tuonne +27 lukemiin. Mitäs sitä nyt tuulemaan, jotta on varmasti kunnolla lämmintä.

Uusi matka pyörii mielessä. En ole katsonut, vaan vasta haaveillut ajatuksissani. Punatukkainen tyttö halajaisi marraskuulla Fuerteventuralle lepäämään, katsomaan aurinkoa ja liikkumaan. Sellainen sopiva combo tuota kaikkea antaisi puhtia vuoden pimeän ajan kynnyksellä.

Tässä kohdassa huomaan harmittelevani, ettei näköä ole liikkumiseen. Jos näkisin sen verran, että pystyisin kävelemään itsekseni vieraassa paikassa, en epäröisi hypätä koneeseen ja lähteä omin päin kohti aurinkoa. Koska näköä on vain valon, varjojen ja joidenkin superisojen möhkäleiden tai superhyvien kontrastien huomaamiseen, realismi vie pohjan tuolta haaveelta. Yksin ei punatukkainen tyttö aurinkomaille tai kaupunkeja ihmettelemään lähde.

Periksi en haikailulle anna, vaan kaveri on etsinnässä. Viime syksyinen Madeiran reissu osoitti, että asioilla on tapana järjestyä. Työmatkaillut olen paljon itsekseni ja suuremman tai pienemmän porukan kanssa, mutta lomareissut ja irtiotot arjesta kavereiden tai henkilökohtaisen avustajan kanssa ovat vieraampaa.

Vaikkei eteläisille maille ole lentoja varattuna, yksi lentolippu on sähköpostissa - Rovaniemelle. Joulupukin nurkat kutsuvat helmikuulla työmatkan muodossa. Harmillisesti en pääse hyödyntämän Lapin urheiluopiston tarjontaa, sillä lopulta aikatauluongelmat kääntyivät niin kinkkisiksi, että lentelen päiväseltään napapiirille ja takaisin. Onkohan siellä -30 pakkasta? Tarvitsenkohan pilkkihaalarin vai tarkeneeko pienemmällä vaatetuksella?

Lopuksi kuva auringolaskusta, merestä ja rannasta. Toisessa kuvassa olen rantabaanalla auringonlaskun aikaan.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Vuosi 2016 - mitä jäi mieleen?


Uudenvuodenaattona ynnäilin päättyvän vuoden juoksukilometrejä ja muuta liikuntaa. Samalla mietin, mitä vuodesta jäi mieleen. Tapahtumarikas vuosi, josta jäin aurinkoiselle puolelle, vaikkei välillä siltä tuntunutkaan.

Juoksukilometrejä tuli huikeat 1469,3. Se on lähes 40 % enemmän kuin vuonna 2015. Se on moninkertaisesti enemmän kuin vuonna 2014, jolloin kesäloman jälkeen muutin epäsäännöllisen satunnaisen lenkkeilyn säännölliseksi ja aloin havitella ensimmäisen puolimaran juoksemista. Aikaa näihin kilometreihin tärvääntyi 219 tuntia ja 13 minuuttia. Seassa on pakkaslenkkejä, kaatosateita, paahtavia helteitä, aamuisia auringonnousuja, merenrantoja, liukastelua ja ties mitä muuta. Juoksumatolla näistä tunneista on kulunut murto-osa. Rakastan ulkona juoksemista, vaikken väitä ihan kaikenlaisista koiranilmoista pitävänikään. Olen onnekas, kun elämässä on tärkeitä ja ihania ihmisiä, joiden kanssa voin hiekkaa ja asfalttia kuluttaa.

Kun lisään mukaan joogan, pilateksen, uinnin, salitreenit ja satunnaiset ryhmäliikunnat, käytin viime vuonna liikkumiseen aikaa ehkä noin 350 tuntia. Se on mieletön määrä, kun katsoo tuntimäärää yhtenä pakettina. Se on hieman yli kaksi viikkoa. Monien mielestä olisin varmasti voinut käyttää aikani paremminkin. Osa taatusti ajattelee, että kaikenlaisiin hömpötyksiin tuo nainen on aikansa tuhlannutkin. Kyllä olisi voinut tehdä jotain järkevää. Kommentit eivät ole tuulesta temmattuja, sillä näitä kuulen ajoittain ympäriltäni. Yleensä osaan jättää kommentit omaan arvoonsa. Silti ne välillä kirpaisevat, koska kommentoija ei näe, mikä on mulle tärkeää ja mistä ammennan voimia arjen puuhiin.

Eniten olen nauttinut juoksulenkeistä, joogasta ja pilateksesta. Aamu-uinnit työpaikan hiljaisella altaalla ovat olleet lepoa ajatuksille. Ei ole kuulunut kuin veden kohina ja satunnaisesti altaan alapuolella olevalta parkkihallin ajorampilta autojen ääniä. Ovat olleet vain minä, vesi, omat ajatukset ja hiljaisuus - parasta ennen työpäivää.

Salilla kävin ahkerammin ja vähemmän ahkerasti. Syksyllä pidin parin kuukauden tauon, jotta voimia säästyi tärkeimpään. Siinä hetkessä tärkein oli saada nainen kuosiin, jota Kaarinan teillä tarvittiin. Salitreenissä on oma viehätyksensä. Sekin on itsensä ylittämistä ja on palkitsevaa huomata kehitystä. Viimeksi tänä aamuna huhkin punttien kanssa ja haaveilin jalkaprässissä painojen korottamisesta. Jätin tekemättä, vaan parin viikon kuluttua saan lisätä siihen kympin - tiedän ja uskon tuohon.

Katastrofin kautta kohti tavoitetta


Vuosi alkoi katastrofaalisesti maaliskuun Aktia cupin vitosella, joka on yhä vahva ehdokas elämäni karmeimmaksi lappujuoksuksi. Jälkikäteen ajatellen viisautta olisi ollut jättää kesken. Sisu ei sitä luvannut, joten taistelin loppuun asti. Päivä oli kaikin puolin huono eikä sitä ainakaan parantanut valtava pyörrytyksen tunne, joka kesti lähes koko matkan. Startissa haikailin 37 minuutin alituksesta, mutta ei tuossa pyörrytystunteessa ollut mitään toiveita moiseen. Maaliviiva ylittyi vitoselta mitatulla surkeimmalla ajalla 38:36. Eihän tuosta voinut kuin koettaa ärsytyksen läpi katsoa eteenpäin. Aikani kirosin ja lopulta katsoin eteenpäin. Sen verran ahdistusta Sotungintiestä jäi, etten ole tuon jälkeen Aktiassa juossut. Tällä kaudella marraskuun juoksussa olin oikeasti töissä ja joulukuu oli kelin puolesta huono.

Länäri odottaa


Huhtikuun lopun Länsiväyläjuoksu jäi väliin oppaaksi tulossa olleen kaverin sairastumiseen. Tauti kaatoi Merituulin sen verran viime tipassa, ettei korvaavaa juoksuseuraa löytynyt. Varovasti kysyin järjestäjiltä, mitä teen, sillä ilman opasta en voi tulla. Ihana järjestävä taho vastasi, että siirtävät osallistumiseni vuodelle 2017. Olimme yhtä mieltä, etten minä tosiaan mahda tilanteelle yhtään mitään. Länäri on odottamassa viikko ennen vappua. Se on oikeastaan mukava testi talven jälkeen.

Salajuoksija


Toukokuussa tein extemporepäätöksen ja lähdin HCR:lle. Salajuoksijana en kertonut kuin yhdelle kaverille ja oppaaksi lähteneelle Sailalle olevani menossa lenkkeilemään 21,1 kilsan verran ympäri Helsinkiä. Vaatteita Sonera stadiumin nurkilla vaihtaessa Merituuli bongasi meidät - jäin kiinni. Parille muullekin kaverille salajuoksijan suunnitelma paljastui samana päivänä. Toiselle laitoin viestin, jossa kerroin, että numerot tämä ja tämä lähtevät Helsingin iltapäivään kellonaikaan tämä.

Arvelin, ettei kolmen tunnin alitus ole realistinen vielä tuossa kohdassa. Ei ollut, sillä aika painui kolmisen minuuttia yli. Reitistä tykkäsin eivätkä Keskuspuiston mäet tuntuneet turhan raskailta. Auroran sillalle nousemisen olisin voinut jättää väliin. Loppukiriä ajattelin, vaan siinä hetkessä eteen ponkaisi intialaisnainen, joka tarrasi Sailaan viimeisillä voimillaan. Kun Sailan liivissä luki "Guide", nainen ilmeisesti oletti Sailan olevan tapahtuman yleisopas. Näppärästi Saila neuvoi naista englanniksi ja samalla koetti pitää meidät selvällä reitillä. Huomasin himmailevani, sillä välillä näin edessä hahmon, johon pelkäsin törmääväni. Todellista vaaraa ei ollut, mutta se tunne.

Arpajaisvoitto vei Espooseen


Toukokuun lopulla voitin New Balancen arvonnasta osallistumisen Espoo iltajuoksuun. Ei olisi tullut mieleenkään lähteä jonnekin "keskellä yötä" starttaavaan tapahtumaan, vaan olihan voitto käytettävä. Juoksu oli Tapiolan kulmilla ja matkana onneksi vain seiska. Puolikkaankin olisi voinut juosta, mutta ei todellakaan, kun lähtö oli klo 20.00. Seiska meni helpolla ja kevyesti vähän reiluun 54 minuuttiin. Lopussa oli varaa jopa kiriin, sillä voimia oli oikeasti jäljellä.

Juoksun jälkeen nautittiin paljusta ja vankkurisaunasta. Aivan ihania! En ollut ikinä käynyt paljussa, joten pelkästään siksi kannatti lähteä. Vankkurisaunasta tuli mieleen Pieni talo preerialla tai Viisikko Englannin nummilla. Metka keksintö ja kätevä kuskata just tuollaisiin tapahtumiin.

Toukokuinen ilta oli lämmin ja kesä oli aivan kosketuksen päässä. Hieman harmitti, kun päivä oli poikani 18-vuotispäivä, vaan ei hän pahastunut, vaikka äiti kävi Espoon kulmilla juoksemassa.

HHM - kasa kirosanoja


HHM:lle olin ilmoittautunut jo edelliskesänä. Sieltä havittelin kolmen tunnin alitusta. Kun Konepajan nurkilla tajusin, ettei aika riitä, tympiinnys oli hurja. Viimeinen kilsa oli täynnä ajatuksia juoksemisesta ja sen mahdottomuudesta. Taisinpa kertoa näkemykseni kaverillekin sangen pontevasti, sillä vielä muutamaa viikkoa myöhemmin hän naureskeli mielipiteilleni. Onhan ne kerrottava, kun sellaisia on. Sanavalinnat olivat vähemmän kauniita. Saattoi irrota ainakin kymmenen kirosanaa.

Ja sitten loppuvuoden lappujuoksuja


Lopuista vuoden juoksuista olenkin kirjoitellut aiemmissa teksteissä. Oli Tampereella kuuma ja ylämäki. Street runin pettymys, joka muuttui iloksi. Oli Pääkaupunkijuoksu, jossa kaikki ei ollut itsestä kiinni. Oli yhä hymyilyttävä Kaarina, jossa kolme tuntia alittui puolimaralla kevyesti. Oli Joulujuoksu ja oli kasoittain lenkkejä.

Aattoaamu ja kaatosade


Kun jouluaattoaamuna kipitin pitkin Vantaanjoen vartta, en voinut olla vertaamatta vuoden 2015 jouluaattoon. Silloin juoksin samaa jokivartta auringon noustessa ja lopun lenkin kirkkaassa talviauringossa. Tänä vuonna vettä tuli taivaan täydeltä, tuuli antoi oman lisänsä ja jouluinen tunnelma oli kaukana. Käskynhaltijantien kulmilla ollut kukkakauppa koetti viritellä tunnelmaa ulkotulilla ja ajotien nurkalla olleella jätkänkynttilällä. Kovin jätkänkynttilä savutti vesipisaroiden moukaroidessa tulta. Ihan heti en olisi sanonut, että oli todella jouluaatto.

Pitkäkoski - kannatti käydä


Olen pitkään haaveillut käyväni Pitkäkosken ulkoilumajalla. Vuoden viimeisellä pitkiksellä kiepautettiin sinne munkkikahville. Oih, taivalalisen hyviä lämpimiä munkkirinkilöitä. Sen ja kahvin voimalla taittui kotimatka, sillä paussi taisi tulla just 19 kilsan puoliväliin.

Idyllinen paikka, jonne voi retkeillä toistekin. Haltialan pihassakin piipahdettiin, mutta jatkettiin matkaa kohti jotain uutta. En ole ihan kartalla, missä kohdassa Pitkäkosken ulkoilumaja on. Kuvittelen, että kauempaa kuulunut iso tie oli Hämeenlinnan väylä. Hiihtolatujakin kyltit mainostivat. Ei ollut silloin hiihtokelejä, mutta äskeisestä lumipyrystä kotiutuneena veikkaan, että loppuviikolla on.