lauantai 31. joulukuuta 2016

Joulusauna ja talvella mereen


Kävin herättelemässä joulumieltä Villa Vuosannan naisten joulusaunassa. Yllättävän paljon saunojia oli jouluviikon keskiviikkona, mutta hienosti mahduimme rantasaunalle ja Pikku villaan. Kaverin kanssa pähkäilimme hetken, kumpaan menemme, kun jotain oli valittava. Rantasauna voitti, koska grillikota ja etäinen ajatus joulukuisesta merestä houkuttelivat.

Muutama lämpöaste ja pimeä ja märkä joulukuinen ilta. Vesilammikoita oli joka paikassa ja taskulamppu oli arvokas kapine. Vuosannassa tunnelmaa oli loihdittu ulkotulilla ja lyhdyillä. Viisaasti osa ulkotulista oli viritetty pahimpien rapakoiden kohdalle, jotta kulkijat näkivät kiertää ne.

Meri oli lähes sula, sillä vain rannan tuntumassa oli jääriitettä. Vastakkaisen rannan valot heijastuivat mustan meren takaa ja toivat palasen erikoista fiilistä. Ensivilkaisulla ei ollut tajuta, että välissä on meri ja valotäplät tulevat vastarannalta.

Saunan puulämmitteinen kiuas antoi hyvät löylyt ja terassin lämmin allas houkutteli. Uikkarit päälle, pyyhe ympärille ja terassille kurkistamaan pimeää joulukuista iltaa. Paljaiden varpaiden alla terassi tuntui viileältä, vaan kohta pääsisi lämpimään altaaseen.

Portaita astellessa pohdin ääneen, uskaltaako vai eikö uskaltaa. Olin jonain heikkona hetkenä luvannut kokeilevani talviuintia ennen 50-vuotispäivää. Ei kiirettä - siihen on lähes 5,5 vuotta. Houkuttelisi, vaan ehkä tai ehkä ei. Jos kuitenkin... Uskaltaisinkohan?

Näitä pohdiskelin ääneen ja takana kävellyt nainen tarrasi ajatuksiini. Muitta mutkitta hän ehdotti, että lähtee kanssani mereen, koska aikoo mennä itsekin. Sadasosasekunnin pohdinnan jälkeen tajusin tarttuvani tilaisuuteen ja lähteväni rohkeasti katsomaan. Ajattelu oli parasta lopettaa, heittää pyyhe kaverille ja tepastella viimeisten portaiden kautta rantaan vieville pitkospuille.

Rannassa pientä jääriitettä ja vähän roskaa. Pohjassa kiviä, jotka muistin heinäkuiselta saunareissulta. Varovasti askel askeleelta syvemmälle. Vettä reisiin asti - jokohan olisi sopivan syvää. Hengitys ja kyykkyyn. Mä tein sen! Hengitys tahtoi salpautua ylös noustessa, mutta mä tein sen. Olin kastautunut joulukuisessa meressä.

Tovi ja toinenkin terassin lämpimässä altaassa poreiden kera. Pientä ryhmäpainetta taisi olla nähtävissä, kun altaan viidestä naisesta kaksi oli käynyt meressä. Kyllähän loput kolmekin sinne menivät. Kiljahduksista päätellen vesi oli kylmää, mutta voittajafiiliksellä naiset palasivat.

Koska olin käynyt kerran, ajatus toisesta kerrasta ei ollut mahdoton. Ennen paluuta saunaan pistäydyin kastautumassa uudelleen. Jälleen kahlaus veteen ja sopivan syvällä kyykkyyn. Hieman paleli, mutta altaan lämmin vesi auttoi.

Virkistävää ja mukavaa, joten tuskin jää ainoaksi kerraksi. Jos joskus jossain on mahdollisuus, käyn uudelleen. Eihän sitä tiedä, vaikka vielä ennen ensi kesää. Mitään en lupaa, mutta tartun mahdollisuuteen, kun sellainen eteen annetaan.

Saunan jälkeen makkarapaketin kanssa grillikotaan. Vuosannan grilli on loistava. Grillimakkara ja alkoholiton olut maistuivat ja hiillos lämmitti. Yhdet savupöllähdyksetkin grilli heitti kodassa istuvien päälle.

Vuosannan saunavuorot jatkuvat säännöllisen epäsäännöllisesti. Varmasti menen uudelleen. Käy sinäkin kokeilemassa tai lähde kaveriksi!

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Liukasta, katuvarsilenkkeilyä, helppoa menoa ja joulun läheisyyttä


On ollut niin liukasta, että olen tyytynyt katujen varsilla lenkkeilyyn ja jättänyt kaikki kovat juoksematta. Itsenäisyyspäivän jälkeen kirmattiin Sailan kanssa vetoja työpaikkani nurkalla. En tiedä, kuinka moni katseli lähitalojen ikkunoista pohtien, mitä nuo naiset tuolla puuhaavat. Kuudesta minuutin vedosta minuutin palautuksilla saatiin hyvä nousujohteinen setti. Vikassa otin kaiken irti ja sen keskariksi tuli upea 5:22. Ei jäänyt jossiteltavaa, sillä seitsemättä minuutin vetoa ei olisi irronnut. Vähän lisäarvoa tuolle antaa sekin, että nastat jalassa on aina kömpelömpää.

Tälle viikolle olisi ollut reipas puolituntinen. Puolessa viikkoa oli hyvä suunnitelma korvata tuo muutamalla juoksumatolla tehdyllä vedolla. No, ei mennyt suunnitelman mukaan.

Olin tiistaina työmatkalla Seinäjoella, joka verotti voimia niin paljon, ettei keskiviikkoaamuna salilla irronnut kuin perussalitreeni. Juoksumatto oli suorastaan luotaantyöntävä ja lämmittelytkin menin tekemään crossarille. En usko, että maailma kaatuu yhteen juoksemattomaan kovempaan lenkkiin. Jos kaatuu, sitten saa kaatua.

Torstaista lähtien olen nauttinut lenkkiputkesta, kun olen käynyt joka päivä jonkinlaisella enemmän tai vähemmän hipsuttelulenkillä. Torstaina kierrettiin lyhyesti lähistön jalkakäytäviä pitkin ja perjantaiaamuna yllätettiin kaverin kanssa itsemme taaplaamalla noin 9,5 kilsaa pitkin itäistä Helsinkiä. Ohjelmassa on helmikuulla mäkivetoja, joita varten käytiin tsekkaamassa Myllypuron jätemäki. Ei hassumpi, vaikka ehkä aavistuksen turhan jyrkkä. Pituudesta en ole varma, kun en ajatellut sitä ylös kavutessa. Enemmän ajattelin kauniita vihreitä ja sinisiä valoja, joilla mäki oli valaistu. Olisi ollut vielä punaista, jolloin jouluvalaistu mäki olisi ollut valmis. Sinisestä valosta tulee toki kaikenlaisia ajatuksia, mutta vihreä pehmensi sitä tosi nätisti eikä tunnelma ollut ollenkaan kalsea.

Tänään käytiin iltapäivällä Merituulin kanssa helppo 8 kilsaa ja todettiin Vantaanjoen varsi juoksukelpoiseksi. Onneksi, sillä onhan se paljon miellyttävämpää kuin katujen varret. Malminkaari, Pukinmäenkaari ja muut vastaavat ovat kuitenkin liikennemelua, autoja ja muuta hälyä täynnä. Kyllä niillä juoksee, mutta kieltämättä jokivarren hyvä kunto oli positiivinen yllätys. Sinne siis huomisiltanakin!

Lenkkien keskivauhdit olen pitänyt jossain 8:37-9:00 välissä ja keskisykkeen enemmän pk2:n kuin pk1:n puolella. Vaikea sanoa, onko sykkeessä tapahtunut muutosta huhtikuisen laktaattitestin jälkeen. Uuteen testiin aion mennä joskus alkuvuodesta. Tänään keskisyke oli pk2:n ja vk1:n rajamailla, mutta pystyin puhumaan ihan hyvin koko reissun eikä tuntunut yhtään raskaalta. Olisin voinut jatkaa vielä muutaman kilsan, vaan viisautta oli jättää päivän matka tuohon 8 kilsaan. Huomasin, että tässä tulee kuusi juoksupäivää putkeen, joten järkipuhetta on itselle pidettävä, ettei mene liian rankaksi.

Hassua, kun viikon kuluttua on joulupäivän ilta. Joulu tulee ilman stressaamista ja ilman eestaas säntäilyä. Ruokakauppaan hyökkään torstaina, joululaatikot, rosollin ja sienisalaatin nappaan aatonaattona mukaan työpaikkani ruokalan joulutorilta - luksusta - ja siivous hoituu joka toinen viikko käyvän siivoojan osuessa oivallisesti alkavalle viikolle. Paketteja on, vaan ei ole paketoitu. Se on asia, jota inhoan yli kaiken. Paketeista tulee aina jotenkin muhkuraisia ja eriskummallisia. En ymmärrä, miten kaupoissa saadaan aikaan nättejä paketteja. Ehkei mulla ole paketointigeeniä.

Joulukuusi ilmestyi olohuoneen nurkkaan tänään. Kolme vuotta sitten totesin, että olen elämässäni katsellut ja nuuhkinut riittävästi oikeaa kuusta, joten nyt voin ostaa tekokuusen. Yllättävän kaunis siitä tulee valoineen ja koristeineen. Hyasintti tuoksuu, kuusenkynttilät loistavat ja joululaulut soivat.

Muutama päivä sitten hain joulufiilistä Tuomaan markkinoilta. Vaikka siellä oli hulinaa, kummasti tunnelma rauhoitti. Levollisuus laskeutui mieleen, kun ihailin joulua, nautin tunnelmasta ja korviin kantautui:

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut, taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut. Sanoma joulun on uusi mahdollisuus."

Muistan, miten ehkä kymmenisen vuotta sitten stressasin joulusta ja kaikesta siihen liittyvästä. Vuosi vuodelta olen päästänyt irti ja todennut, että joulu tulee joka tapauksessa. Tänä vuonna sain lähetetty hurjat kolme joulukorttia, kun edellisvuosina niitä on lähtenyt kasoittain. Ei tullut aitoa tunnetta, että haluaisin niitä etsiä ja kirjoittaa. Siispä muistin vanhempiani ja kahta muuta Unicefin korteilla.

Edessä on täysi työviikko, monia keskeneräisiä asioita ja paljon muuta mukavaa. Keskiviikkona käydään Villa Vuosannassa naisten joulusaunassa ja aattoaamun saan aloittaa lenkillä. Kun vain flunssat ja muut pöpöt pysyisivät kaukana. Ainakin tilaisuuksia niiden mukaan ottamiseen on yllin kyllin, vaan jospa pojan kanssa pysyttäisiin terveinä.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Uintitekniikkaa vai ei?


Huomisia työvaatteita ja töiden jälkeisen lenkin kamoja pakkaillessa jäin miettimään uintitekniikkaa ja yleensä uimista. Ajatus lähti siitä, kun päätin käydä viikon uintireissun huomisaamuna ennen työpäivää.

Olen itseoppinut uimari, jonka uintitekniikkaa tai mitään muutakaan uimiseen liittyvää ei ole kukaan koskaan katsonut. Kotikylälläni järjestettiin uimakouluja, mutta niihin en koskaan päässyt. Tarkkaan en muista syytä, mutta jotain tekemistä sillä oli paikallisen järven veden ja järven rannalla olleen Aaltosen kenkätehtaan kanssa.

Saattoi olla niin, että äitini piti järvivettä likaisena, sillä muistelen, etten saanut koskaan uida tuossa järvessä. Vanhempana pyöräilin yksin tai kavereiden kanssa muutaman kilometrin päässä oleville järville, joissa uimme monet kerrat helteisinä kesäpäivinä.

Mummulan rannassa uin käsipohjaa ja vähitellen rohkenin kokeilla muutakin. En muista, miten vanha olin, kun tajusin osaavani uida edes jotenkin. Koira oli se, jonka opin ja jota uin pitkään. Toisena harjoittelin sammakon, joka alkoi joskus tuntua luontevammalta kuin koira.

Uimahalleissa en lapsena tai nuorena juuri käynyt. Parilla uimahallireissulla olin mukana, kun kotikylältä tehtiin bussiretkiä Mäntän uimahalliin. Yläasteella uintia oli liikuntatunneilla ja se kauhistus - uinticooper.

Muistan lopunikääni kauhistuksen, kun selvisi, että on päivä, jolloin uidaan tämän lukuvuoden cooper. Ei 12 minuuttia uintia ole paljon, mutta kun se menee totaalisen suorittamisen puolelle, mielekkyys on kaukana. Liikunnanopettaja oli urheiluvalmentaja, jonka ajatukset olivat suorituksissa, kisoissa ja etenkin huippusuorituksissa. Niihin eivät mahtuneet tavalliset tytöt, joiden uintitaito ja muu liikunnallinen lahjakkuus oli kaukana huipusta.

Peruskoulun jälkeen olin vuosia uimatta. Satunnaisesti kävin kesäisin järvessä ja uimahallissa ehkä viisi kertaa. Inhosin koko ajatusta jostain typerästä uimisesta.

Pari vuotta sitten olimme työpaikan syysretkellä Hämeenlinnassa. En halunnut lähteä tutustumaan linnaan, jossa olin käynyt monet kerrat. En halunnut lähteä Aulangon maille ulkoilemaan. Vaihtoehdoksi jäi kylpylä, johon hieman vastahakoisesti lähdin. Olisin toki voinut jäädä töihin, mutta toisaalta retki oli ajatuksena houkutteleva.

Aulangon kylpylässä sain uida rauhassa, sain lekotella poreissa ja sain käydä kylmäaltaassa. En tiedä, mikä näistä herätti miettimään, jos kuitenkin - ehkä...

Seuraavalla viikolla olin menossa uimaan ennen työpäivää. Uimahalliin en lähtisi, mutta työpaikan luksuksena on alakerrassa oleva uima-allas. Se tekee tästä niin helppoa, että ei ole mitään syytä jättää kokeilematta.

Kun olen pari vuotta uinut lähes viikoittain, taito on kehittynyt hieman. Olen auttamattoman hidas ja tekniikasta ei ole tietoakaan. Välillä onnistun kipeyttämään niskan ja välillä unohdan hengittää. Hengittämiseen sain vinkkejä, joita koetan muistaa noudattaa edes joka kolmas kerta. Oppi ei ole vielä mennyt aivan perille, koska milloin vettä on nenässä ja milloin suussa.

Olen miettinyt, saisinko mitään irti uintitekniikkakurssista. En tiedä, millaisia ne ovat. En tiedä, miten iso ryhmä on. En tiedä, perustuuko koko opetus mallioppimiseen ja visuaalisuuteen. En ylipäätään tiedä uintitekniikasta tai sen oppimisesta tuon taivaallista.

Jos haluan kehittyä uimarina, tekniikalle on tehtävä jotain. Kun tietäisin, mitä tuo mystinen jotain on. Vedestä ja aamun uintihetkestä on tullut rauhoittava laskeutuminen päivään. Jännästi nautin siitä, kun saan useimmiten olla altaalla omissa oloissani ja kuunnella veden kohinaa.

Onko vinkkejä?

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Joulujuoksussa kymppi kaikessa rauhassa


Eilen iltapäivällä muutaman asteen pakkasessa ja paikoittain hyisessä tuulessa starttasi lähes tuhat kävelijää ja juoksijaa kolmanteen Joulujuoksuun. Matkoina vitonen ja kymppi ja hyväntekeväisyyskohteena Pelastakaa lapset ry.

Mulle Joulujuoksu oli toinen, sillä ensimmäinen on mennyt aivan ohi. Tänäkin vuonna lähdin kympille ajatuksena juosta hyvällä mielellä ilman kiirettä ja nauttia matkasta. En halunnut ottaa mitään suorituspaineita enkä aikatavoitteita, vaikka toki vuoden vanhan ajan parantaminen tuntui houkuttelevalta.

Hop hop - minuuttipeliä


Lähtö meni kiireeksi, kun jonotettiin ja säätöä oli suuntaan ja toiseen. Muutaman tutun näin Finlandia-talon aulassa ja narikan luona. Erityisen ihanaa oli nähdä Marjo, jonka kanssa ei olla nähty sitten HHM:n ja kesäkuun. Yksi kaveri toivotti punatukkaiselle tytölle hyvää matkaa ja käski olla varovainen, kun olin lähdössä kesätossuilla. Kenkävalintaa arvoin viimeiseen asti ja nastat olivat mukana.

Tavarat säilytykseen ja vessajonoon. Katselin huolestuneena kelloa, sillä inhoan kiireisiä startteja. Ei mulla koskaan liikaa aikaa ole, mutta ei myöskään mene sekuntipeliksi. Eilen meni ja huomasin ahdistuvani minuuttien laskemisesta ja ajan loppumisesta.

Päästiin pihalle ja kaivoin puhelimen esiin. Viritin just Sports Trackeria päälle, kun lähtöön kuulutetaan olevan 20 sekuntia. Niinpä niin.... Onhan tässä vielä aikaa - tai sitten ei. Kävellessä ei puhelinta räplätä, koska kädet loppuvat kesken. Kaksi kättä puhelimessa ja kolmas oppaana olleen kaverin käsivarresta kiinni pitämässä. Voi, miksi lapseni ei aikoinaan antanut mun pyytää joulupukilta lahjaksi kolmatta kättä? Eilen sitä olisi jälleen tarvittu.

Ryysistä, ryysistä ja lisää ryysistä


Lähtöhässäkän vuoksi jäätiin ihan perälle, mikä vei pahoihin sumppuihin. Edessä kävelijöitä, ihmisten kantapäitä, yhtäkkiä pysähtyviä ihmisiä, leveästi monta rinnan kulkevia ihmisiä, ryntäilyä ja kovin kaoottinen fiilis. Rytmi katosi yhtenään ja koko homma tuntui turhauttavalta. Odotin kuumeisesti hetkeä, jolloin kaikki tuo ryysis on pois ja saan juosta kaikessa rauhassa.

Massatapahtumat ovat tunnelmaltaan kivoja. Niissä on ihana nähdä tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin. Niissä on se oma juttunsa, jonka vuoksi lähden uudestaan ja uudestaan. Sitten niissä on kääntöpuoli eli lähdön hirveä ryysis. Oppaan kanssa juostessa se on joka kerran yhtä ahdistavaa. Siinä punnitaan mun hermot, oppaan taito lukea ympäristöä, oppaan hermot sekä mun ja oppaan keskinäinen luottamus. Samalla punnitaan ennustustaitoja, koska eihän ruuhkassa edes näkevä näe, mitä edessä on. Siinä on vain massa ihmisiä, joten ympäristön lukeminen on tosi hankalaa.

Äääääkkkkk - liukasta


Kenkävalinta oli tällä kertaa tosi vaikea. Keskiviikkona juoksin kesätossuilla ja liukastelin jopa hiekkatiellä. Päivän aikana pinnat olivat salakavalasti jäätyneet. En olisi uskonut, että jopa hiekkatiet olivat paikoittain petollisenliukkaita.

Perjantaina lähdin nastoilla, jottei tarvitse luistella. Nastat ovat hyvä ja turvalliset. Testasin pari viikkoa sitten Intersportin alesta ostamiani Sarvoja, jotka tuntuivat jalkaan yllättävän hyviltä. En tiedä, oliko epävarmuutta, ensimmäisen kerran kokeilua vai todellista, mutta aivan kuin Sarvojen nastat eivät olisi pitäneet yhtä hyvin kuin Icebugien.

Keskustan tuntumassa oli paljon sulaa, joten kesätossut olivat sen puolesta hyvä valinta. Petollisen liukkaita kohtia oli alamäissä, alamäkien mutkissa ja silloilla. Myös rannan tuntumassa tossut lipsuivat ja tuntui, että jalat lähtevät alta. Alamäissä ei uskaltanut rallatella rennon kovaa alas, vaan oli mentävä supervarovasti. Sillat olivat pahoja, sillä pikkiriikkisillä askelilla sipsutellessa pääsi kyllä eteenpäin ja jokaisella askeleella myös muutaman sentin taaksepäin. Muistini ja järkeni sanoo, että jää kiiltää. Uskoisin, että ainakin joissain kohdissa sen voi nähdä ja siten kiertää. Juttelin illalla Joulujuoksun jatkoilla yhden tutun kanssa, joka vahvisti ajatukseni sanomalla, että näkevänä hän voi valita, mihin astuu. Siten välttää astumasta pahimpiin jäätikkökohtiin. Mulla ei tätä vaihtoehtoa ole, ellei näkevä huomaa katsoa vähemmän liukasta kohtaa.

Muutaman pätkän saatoin juosta asfaltin vieressä hiekalla. se oli hyvä, sillä siinä saattoi rentouttaa kropan hetkeksi. Huomasin, että lähes koko matka meni hartiat korvissa ja kroppa hälytystilassa kaatumisuhkaa vältellen. Illalla huokasinkin kaverille, kuka kumma on juossut niskallani ja hartioillani. Hieroja-aikaa odotellessa - enää vajaa kolme päivää.

Tsemppejä ja maaliin asti


Yhden kaverin mies tsemppasi loistavasti useamman kerran. Hymyilytti, kun kaukaa kuului "Hyvä Sari!". Se antoi voimia sinnitellä matka loppuun asti.

Retki ei ollut rankka, paitsi kropan jännittämisen ja mielettömän tarkkaavaisuuden vuoksi. Se taisi nostaa sykettäkin niin paljon, että olin mennyt vk1-alueella, vaikkei siltä tuntunut.

Kakkoskierros meni vähän ekaa nopeammin. Oli helpottavaa, kun sai juosta omassa rauhassa ja oli tilaa. No, Pitkälläsillalla jouduin johonkin lauantai-iltapäivän viettäjien ruuhkaan, josta ohi pääsy ei tahtonut onnistua.

Maalisuoralla lyhyt loppukiri, vaikka siinäkin pelkäsin jäätä. Nettona 1.31:47 on kelvollinen. Viime vuoden ajasta jäin lähes 2,5 minuuttia, mutta ei maailma siihen kaadu. Keli oli aivan eri ja tällä kertaa liukasteluun, varomiseen ja hipsutteluun kului useita minuutteja.

Ohjelmassa kymppi oli merkitty vauhdikkaaksi lenkiksi. Sitä eilinen ei ollut, mutta turvallisuus ja järjen käyttö edellä. Tärkeintä on, että sain liikkua ja sain ulkoiluttaa itseäni joulukuisessa Helsingin iltapäivässä. Itsekriittisyyden voin unohtaa, sillä talvi on talvi ja silloin on mentävä olosuhteiden ehdoilla.

Yksi kaveri pohdiskeli, että hän olisi laittanut nastat. Voi olla, että olisi ollut hyvä valinta. Kesätossut puolsivat paikkaansa 60 % reitistä, joten plussalle ehkä jäin. Nastoissa tuntuma alustaan on paljon huonompi kuin kesätossuissa. Se lienee syy, miksi en erityisemmin niistä välitä. Jos on valittava kahdesta pahasta pienempi eli juoksemattomuus talvella tai nastat, valitsen nastat. Vielä pahempaa olisi olla juoksematta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Leppoisaa lomailua Madeiralla


Hassua, että huomenna on jo kolme viikkoa siitä, kun kipusin Funchalin kentällä koneeseen ja aloitin paluumatkan talviseen Helsinkiin. Epätodelliselta tuntui, kun ajelin lumista Tuusulantietä sakeassa pyryssä lumen ryöpytessä ympäriinsä. Helsinki otti matkaajan vastaan talvimyräkällä ja viikon aikana kasaantuneella muutaman kymmenen sentin lumipeitteellä. Kontrasti Madeiran aurinkoon ja viikkoa aiempaan Helsingin mustaan kuivaan syksyyn oli hurja.

Olen ollut Madeiralla kerran - lähes 10 vuotta sitten hiihtolomaviikolla. Silloin majoituimme Funchalin vanhassa kaupungissa, joka oli tunnelmaltaan kuin unelma jostain kaukaa historiasta. Suhtauduin kovin epäilevästi nyt majapaikaksi valikoituneeseen Lidon alueeseen. Punatukkaisen tytön mieli halasi vanhan kaupungin kujille, vaan elämä on täynnä kompromisseja. Lohdutin itseäni sillä, että tämän jälkeen Lido on nähty ja sieltä on vanhaan kaupunkiin vain muutama kilometri.

Hotelliksi valikoitui Alto Lido ja siellä tärppäsi, kun sain merinäköalan. Muutaman sadan metrin päässä parvekkeelta katsoessa välkehti milloin turkoosi ja milloin lähes sinisenharmaa Atlantti.

Kuvassa on maisemaa hotellin läheltä merelle katsoessa.Toisessa kuvassa on hotellin vieressä ollut banaaniviljelmä.

Lenkkarit oli mukana, jos vaikka... Paljon ihmiset juoksivat hotellin edessä kulkevalla tiellä. Siinä oli jopa erikseen kapea kaista juoksijoille ja pyöräilijöille. Yhtään juoksulenkkiä en kuitenkaan viikon aikana tehnyt, sillä tuo väylä on liian kapea kaksi rinnan. Lisäksi se oli täynnä rotvallin reunoja, puunjuurien tekemiä kohoumia ja kaikenlaista muuta, jonka vuoksi olisi ollut varottava ja hidastettava yhtenään. Rannassa oli parempaa baanaa, mutta sielläkin tyydyin kävelemään. Funchalin keskustan rantabaana oli paremmassa kunnossa, joten siellä olisi voinut juosta. Se olisi edellyttänyt, että hotelli olisi ollut havittelemassani vanhassa kaupungissa.

Aurinko paistoi ja lämpötilat kipusivat likelle Suomen hellerajaa. Sateenvarjon sai kaivaa esiin muutaman kerran. Jännästi sateessakin oli lämmin. Kävelyä, uimista, shoppailua, auringonottoa, hyvää ruokaa, vino verdea, lepoa, lukemista ja rauhallista olemista.

Kuvissa katselen merta. Aurinko paistaa ja meri on lähes turkoosi.

Funchalin vanhassa kaupungissa kierreltiin pienillä kujilla, istuttiin kahvilassa ja kuunneltiin fadoa kaupungin hämärtyvässä illassa. Tuossa portugalilaisessa musiikissa on jotain, joka koskettaa. Sanoista en ymmärrä juuri mitään, mutta jotain kerrassaan lumoavaa siinä on.

Kuva ravintola Arseniuksesta, jossa kuunneltiin fadoa ja syötiin maukas päivällinen. Mitäs muuta kuin espadaa.

Rauhallisia kävelykilometrejä tuli paljon. Pisin päiväretki tehtiin kävelemällä Lidosta Los Lobosin kalastajakylään. Reitti kulki pitkin merenrantaa ja kivikkoa ylitettiin pitkospuita pitkin. Vesisade yllätti pariin kertaan. Sitä saattoi paeta rannan kahvilaan ja kahvilan puuttuessa söpön sinisen RAY tukee -tekstillä varustetun sadeviitan uumeniin.

Los Lobos oli kaunis. Vanhoja katuja, pieniä taloja, upea näkymä satamaan ja jollain tavalla kiireetön tunnelma. En ihmettele, että Winston Churchill vietti siellä paljon aikaa 1950-luvulla. Kuva Lobosin satamaan on otettu samasta kohdasta, jossa hän maalasi maisemia. Tämän kylän kalastajia on kiittäminen siitä, että sain viikon aikana herkutella kilometrin syvyydessä elävällä espada-kalalla. Espadaa kalastetaan pitkillä siimoilla luultavasti samalla tavoin kuin jo 150 vuotta sitten.

Kuvissa on Los Lobosin satamaa samasta kuvakulmasta, josta Winston Churchill maalasi maisemaa. Etualalla on kirjavia kalastusveneitä, vasemmalla satamaa ja veneiden laskupaikka ja taustalla valkoisia pientaloja, joissa kaikissa on punertavanruskea tiilikatto. Vuorella näkyy sateen uhka.

Matkalla Lobosiin kuljettiin läpi luolan, josta näki luonnon muovaamaan meren pauhun täyttämään luolaan. Meri tuli aivan liki ja pauhu oli korvia huumaava. Vesipisarat lentelivät kasvoille ja meren voiman tunsi.

Paljon olen Madeiralla nähnyt ja paljon on näkemättä. Sen tiedän, että Lidon alue on nyt nähty. Vaikka siellä oli kasoittain loistavia ravintoloita, eläkeikäisten luoma rauhallinen tunnelma ja mukava hotelli, en aio palata sinne kuin läpi kulkemalla. No, ehkä voin käydä kurkistamassa, ovatko samat hyvät ravintolat paikoillaan. Jonain päivänä lennän Madeiralle kolmannen kerran. Silloin on huhtikuu, kukkaloisto herää talven jälkeen ja hotelli on vanhassa kaupungissa. Näillä reunaehdoilla saisin jälleen sydämeeni palan tuosta kauniista saaresta.

Kuvassa megaiso mojito, joka nautittiin lauantai-illan kunniaksi. Toisessa kuvassa ravintola Paellan luona ollut mintunvihreä Kleinbus. Auto oli tosi hyvässä kunnossa. Se oli puunattu ulkoisesti ja sisällä olivat vaaleat nahkapenkit. Viikon aikana nähtiin myös tummanpunainen kleinbus, vaan se ei päässyt kuvaan.

Reissumieli jäi kalvamaan ja ensi keväälle tai syksylle haikailen jotain. Toisena voisi matkustaa pariksi päiväksi johonkin kaupunkiin ja syksyn pimeiden iskiessä ottaa viikon reissun aurinkoa katsomaan. Reissukaveria olen vailla molempiin.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Kadonneen innostuksen metsästys


Kaarinan puolikkaan jälkeen tapahtui jotain. Tuntui, että innostus on kateissa ja ei vain huvita. Ajatus lenkistä tuntui kivalta, mutta meno oli tahmeaa. Pelkkä ajatus jostain kovempivauhtisesta aiheutti ahdistusta ja olo tuntui suorastaan tuskaiselta. Tykkäsin juosta, mutta tahdoin juosta vain ihan hitaasti ja ilman mitään suoritukseen viittaavaakaan. Kaikki muu ahdisti ja sai vastenmielisyyden nousemaan.

Olen juossut muutamia lenkkejä ja lähes kaikki tosi rauhassa. En ole halunnut kiirehtiä, sillä tärkeämpää on ollut hyvän mielensäilyttäminen. Viime viikolla oli juoksukoulun tapaaminen, jossa treeninä juostiin vetoja. Oli pöperöä, oli lunta, oli kinoksia ja oli vastatuulta. Syke nousi taivaisiin ja olisi tehnyt mieli itkeä, kun ei huvittanut eikä tuntunut yhtään kivalta. Väkisin pakersin alku- ja loppuverkat sekä kahdeksan minuutin vetoa. Sailan kanssa ei kellotettu vauhteja, mikä oli mulle tosi hyvä. Ajatus jostain vetojen nousujohteisuudesta ja vauhtien kyttäämisestä ahdisti. Ylipäätään vain ahdisti taaplata nastatossuilla jossain pirun pöperössä. Harri kysyi treenin jälkeen mielipiteitä. Taisin olla tosi kypsä, kun annoin tulla rehellisen mielipiteeni höystettynä kasalla kirosanoja- mitäs kysyi.

Sitten tällä viikolla tapahtui jotain. Kävin kaverin kanssa heräilemässä tiistaiaamuun pitkin Roihuvuoren ja Marjaniemen enemmän tai vähemmän hyvin aurattuja teitä. Roihuvuorentiellä oli käydä köpelösti, kun puretun talon työmaan kohdalla työkoneet olivat tehneet jalkakäytävästä peilijäätä. Erinäisten akrobatialiikkeiden jälkeen yhdessä tekeminen voitti ja kaveri pysyi pystyssä. Onneksi toinen ranteeni oli kunnossa, joten sillä saattoi pelastaa.

Satutin oikean ranteen ja kämmenselän maanantaina. Työterveyshuolto kuvasi ja ohjeisti lepuuttamaan. Käsi paranee vähitellen, mutta moni asia on vielä tehtävä toisin tai jätettävä tekemättä. Kädelle ei saa varata liikaa painoa eikä missään tapauksessa saa kaatua. Lääkäri totesi, että toista kaatumista käsi ei kestä.

Totaalisen oikeakätisenä olen kohdannut kaikenlaisia koordinaatiohaasteita. Poikani huokaili syvään, kun muun muassa kävin kysymässä, mihin suuntaan hammasharjaa pitää liikuttaa, kun se on vasemmassa kädessä. Tunsin, että koko ajan suunta on ihan väärä. Vasenkätinen poikani ei ymmärtänyt lainkaan äitinsä kriisiä. Hiuksia vasemmalla kädellä harjatessa ensimmäinen työ oli viskata harja lattialle. Kai tässäkin kehittyy, vaan onneksi oikeaa kättä on pitänyt vain lepuuttaa ja varoa. Kääk, jos se olisi kokonaan pois pelistä.

Mutta siis... Tiistaiaamuna tapahtui jotain. Tunsin haluavani juosta. Tunsin nauttivani siitä. Tunsin, että innostus ja hykerryttävä tunne edessä olevista lenkeistä valui milli milliltä takaisin.

En tiedä, mikä aukaisi tulpan. Sain sanoa, ettei huvita. Tulin kuulluksi ja ymmärsin, että olin tullut kuuluksi jo silloin, kun en itse vielä oivaltanut, että innostus on poissa. Mun tunne oli luettu rivien välistä. Kaarinan puolikas oli henkisesti ja fyysisesti niin iso panostus, että takki oli sen jälkeen tosi tyhjä. Onneksi en pakottanut itseäni mihinkään, mikä ei tuntunut hyvältä. Onneksi osasin kuunnella ja mennä fiiliksen mukaan. Uskon, että tällä viisaudella säästin itseäni paljolta. Kroppa ja pää saivat palautua rauhassa. Ne saivat asettua tähän hetkeen ja kerätä voimia uusiin kujeisiin.

Keskiviikkoillan sohjossa kahlatessa kysyttiin motivaatiota. Tunnin verran kahlattiin tossut märkinä ja jalat aivan poikki. Tuntui, että pääsi askeleen eteenpäin ja kolmanneksen taaksepäin. Olin valmis muuttamaan kauas pois, kunhan ei vain tarvitse kahlata nilkkoja myöten jossain pirun pöperössä. Silti ulkoilma tuntui hyvältä ja liike lepuutti ajatuksia työpäivän jälkeen.

Tänään kävin parin tunnin lenkin pitkin asfalttiteitä. Jokivarteen ei uskallettu mennä kurkistamaan, vaan lähdettiin seikkailemaan radan vartta kohti Tapanilaa ja Puistolaa. Aurinkomäen hevostallit, Tapanilan idylliset puutalot, katukylttien lukemista ja hurja vastatuuli. Lopulta vajaat 14 kilsaa ja taskussa hyvä mieli.

Tunnen olevani valmis uuteen ohjelmaan ja uusiin haasteisiin. Enää en ahdistu ajatuksesta, että olisi juostava kovempi treeni. En ahdistu ajatuksesta, että olisi kipaistava salille. Otan haasteen vastaan ja tiedän nauttivani siitä. Tarvitsin nämä viikot ja tarvitsin tilaa huvittamattomuudelle. Tarvitsin ympärille ihmisiä, jotka näkivät ja kuulivat tunteet - jopa ennen kuin itse niitä oivalsin.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Vastatuuli - Kaarina yhteen sanaan tiivistettynä


"Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon. Vihollinen seisoo siinä. Omissa vaatteissasi. Mene nyt ja katso peiliin. Näet vastustajasi." Tällä korviin soineella riimittelyllä Pave Maijanen iski heikkoon hetkeen ja sai näkemään, mikä on päivän pahin mörkö. Kaarinassa ei viime viikon lauantaina 22.10 soudettu myötätuuleen eikä väistetty vastatuulta.

Valmistautuminen meni täysin oppikirjojen mukaan. Epäselvää on, kenen oppikirjojen. Takana oli 49 tunnin työviikko, pahasti unholaan jäänyt tankkaus, eestaas säntäilyä ja huipennuksena työpaikalla väijynyt vatsatautiuhka.

Perjantaina ryhdistäydyin hieman, sillä muistin alkuviikosta työpaikalle viemäni Dexalin mustaherukkatankkausjuoman olemassaolon. Kaverin kanssa kävin lounaalla ja mahdutin itseeni maistuvan, vaikkakin melko suolaisen, pizzan. Tiedän, miten saa tuntemaan itsensä palloksi - syö ensin pizzan ja sen jälkeen juo 1,5 5 tunnin aikana 1,6 litraa tankkausjuomaa. Epäilin, että joudun kierimään joogaan.

Koska viikko oli ollut eestaas säntäilyä, päätin poikkeuksellisesti mennä vielä joogaan. En yleensä tee tätä lappujuoksua edeltävänä iltana, mutta halusin rauhoittua ja luotin sen onnistuvan Megahertsin Elixian rauhassa. Ennen tuntia ehdin kertoa Veera-ohjaajalle tilanteen ja mietimme, mitkä liikkeet teen toisin. Jalkoja ei saanut rasittaa tehoasennolla eikä muullakaan. Keskityin rauhoittumiseen, kiertoihin ja venytyksiin. Ihanasti rauha laskeutui mieleen tuon tunnin aikana ja menin paljon paremmalla mielellä nukkumaan kuin olisin uskonut.

Lauantaiaamuna havahduin klo 5.45 ajatukseen, etten ollut varma, joko on sunnuntai vai vasta tänäänkö juostaan. Kerrassaan elävän tuntuisessa unessa luin kommentteja Kaarinan puolimarastani, joka oli mennyt hyvin, vaikka 2.45 ei ollut aivan alittunut. Yltiöoptimistinen kommentti, vaikka pelottavan luottavaisena lähdin matkaan uskoen vuoden vanhan ennätyksen paranevan. Noihin lukemiin ei kuitenkaan vielä ole mahdollisuutta. Ne tulevat aikanaan, kun maltan ja treenaan.

Auton nokka kääntyi kohti Turun motaria ja mieli askaroi tulevissa kilometreissä. Mitä lähemmäs Kaarina tuli, sen hermostuneemmaksi olo kävi. Pienen seikkailun jälkeen perillä. Auto parkkiin ja kohti numerolapun hakua. Jestas, mikä kylmä tuuli puhkui vastaan, kun kävelimme kohti lukion ovia.

Olin päättänyt, missä vaatteissa lähden. No, suunnitelmat on tarkoitettu muutettaviksi. Lopulta pukkarissa venkslasin puserosta toiseen päättämättömänä. Pitkähihainen, pitkähihainen ja lyhythihainen, pitkähihainen ja takki - ei tästä tule mitään! Lopulta valitsin lyhythihaisen ja takin, mikä oli nappivalinta. Geelit taskuun, numerolappu kiinni, tavarat säilytykseen ja lähtöä odottelemaan. Hermostuksissani en saanut Spotifya päälle, vaan onneksi kaveri napautti musat kuuluville.

Lähtö onnistuu aina yllättämään. En tajunnut, että tättärättätää oli lähtömerkki. Matkaan ja saman tien oivallus, että tänään pusketaan seinää päin. Mikä tuuli! Se tuntui vielä raaemmalta kuin puoli tuntia aiemmin. Olin sanonut, että alle kasin kilsoja pitää välttää. No, helpommin sanottu kuin tehty. Meno tuntui hyvältä ja lopulta lakkasin palelemasta. Kolme ekaa kilsaa kaveri sanoi vauhdit, joten oli hieman kartalla, missä mennään. Punaisena lankana oli, etten halua puhua, mutta meno ei saa tuntua pahalta.

Maratonin ylivoimainen ykkönen meni ohi. Pitkän pitkän ajan kuluttua muita maratoonareita. Vettä, geeliä, vettä ja matka jatkui kohti kakkoskierroksen alkua. Jossain vitosen tienoilla meni ohi kaveri, joka oli juoksemassa maraa. Toivottelimme hyvää matkaa ja jatkoimme molemmat omalla tahdillamme. Tiesin, että hän menee ohi toistamiseen, jos haave 3.30 maratonajasta toteutuu.

Kymppi täynnä ja kympin enkka taskussa. En ole ikinä juossut kymppiä alle 1.20, vaan tuossa se meni hämmentävän helpolla. Kakkoskierrokselle lähteminen ei ollut vaikeaa, vaikka tiesinkin puolikkaan kärjen olevan maalissa. Muistin, miten vaikeaa viime vuonna oli jatkaa matkaa just tässä kohdassa. Tällä kertaa nappasin vettä ja banaaninpalan, jonka jälkeen matka jatkui. Vettä hörpin kävellessä ja banaanin onnistuin kuorimaan jossain puolijuoksussa.

Lisää vastatuulta. Pientä jomotusta toisessa sääressä. Reisillä on kylmä. Eteenpäin biisi biisiltä, askel askeleelta ja kilometri kilometriltä. Välillä meni niin paljon autoja, ettei musa kuulunut. En uskaltanut koventaa volumea, vaikka korvat olivatkin luukuulokkeiden ansiosta vapaana. Arttu Wiskari lauloi "Mielessäni olin Henry Toivonen. Ralli-idoli pienten poikien.". Ei ollut vain pienten poikien idoli, vaan myös ainakin yhden pienen rallia rakastaneen tytön.

Jossain 13 kilsan kohdalla heikko hetki - ei tästä tule mitään. Siihen iski Pave Maijanen ja sai näkemään, että nuo ajatukset ovat pahin viholliseni. Painallus off-napista ja ajatusten rata toiseen suuntaan. Samalla pureskelin kaksi suolatablettia, jotta vältän krampit mahdollisimman pitkään. Yök, miten pahoilta maistuivat, mutta tekivät hyvää.

Kilsoja takana 17. Kaveri huomauttaa, että nyt jokainen sekunti irti. Kuulema olen heti kiihdyttänyt. Ei mitään muistikuvaa. Vika juomapiste ja jännitystä, koska takaa maralla kovaa tuleva kaveri painelee toisen kerran ohi. Otin vielä yhden geelin, jos se auttaisi maaliin. Yllättävän helpolta matkan teko edelleen tuntui.

Korvissa Twisted sisteriä ja jäljellä kaksi kilsaa. Ne vikat kaksi, jotka olivat retken pahimmat. Miljoonasade laulaa "Siihen aaltopeltioveen me maalattiin ympyrä ja pirun iso A.". Hengitys alkaa olla raskasta, vaan nyt on maali liian lähellä. Oma ennätys tulee ja enää on kyse vain siitä, miten paljon vuosi sitten näillä samoilla teillä juostu paranee. Tuossa 17 kilsassa kaveri katsoi, että 2.55 on mahdollinen. Se ei mulle riittänyt, sillä halusin enemmän.

Vika kilsa ja takareisissä kramppaa. Ei piru! En ajattele. Mielessä huoli, miksei maraa juokseva kaveri jo mene ohi. Samalla voitonriemua - juoksenpas karkuun ja etpäs saa mua toista kertaa kiinni. Tunsin itseni pahankuriseksi kakaraksi näitä pohtiessa. Ei saanut kiinni! Kaveri kirmasi maran aikaan 3.38, joten monesta minuutista ei tokan kerran ohittaminen jäänyt kiinni. Kuulin, että olimme olleet ottamassa syötävää, kun hän oli kaartanut vikalle kierrokselle.

Viimeinen alikulku. Kuka on laittanut rotvallin reunan 50 metriä ennen maalia? Ei näitä ole matkalla ollut kuin ihan alussa, joten onko pakko just nyt. Varovasti. Kävelyaskel. Nyt et lankea tähän. Käännös vasemmalle, hiekkaa, loppusuora. Loppukirirytmi oli kadota kävelyaskeleeseen, vaan jotain vielä löytyi. Maali, halaus, hymy ja kuumaa mehua.

Ei jäänyt jossiteltavaa, sillä kaikki otettiin irti, mitä otettavissa oli. Virallisesti 2.53:59 ja omalla kellolla viivalta viivalle 12 sekuntia paremmin. Ennätys koheni 5,5 minuuttia. Kaarina oli mulle jälleen hyvä. Kotimatkalla päätös, että seuraava selätettävä on mörkö nimeltä 2.50.

Tällä viikolla on tehnyt mieli lenkille ja olen käynyt jopa kolmesti. Ei ehkä viisainta palauttelua, mutta pää on vaatinut ulkoilutusta. Kaikki panostus oli Kaarinassa, sillä nyt ei huvita. Huvittaa juosta, mutta ei huvita revitellä eikä mennä edes varovaisen kovaa. Pelkkää rauhallista pk:ta, jossa huomaan, miten palautuminen etenee keskisykkeiden laskiessa lenkki lenkiltä. Eilen jokivarren ja Arabianrannan pimenevässä illassa lähes 11 kilsaa ja keskisykkeeksi sain mahtavan 132.

Juoksukoulu jatkuu ensi viikolla ja uusi ohjelma odottaa parin viikon kuluttua. Siihen asti liikun fiiliksen ja innostuksen mukaan. Lähden lenkille, jos huvittaa. Matkaan kaikessa rauhassa ja nautin siitä, että yksi tavoite on saavutettu.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Budapest, työkiireitä ja väsymystä kropassa


Palautuminen Pääkaupunkijuoksusta sujui hyvin ja jo parin päivän kuluttua hipsuttelin rauhallisen aamulenkin. Pohkeisiin jäi jumeja, joita en saanut pois millään kotikonstilla. En tiedä, jämähtivätkö osin kylmästä, sillä kieltämättä lopun kävelykilsojen aikana mulle ehti tulla viileä.

Kävin tällä viikolla hierojalla, joka onnistui pehmittämään vasemman pohkeen yläosan ja oikean pohkeen keskikohdan. Toinen takareisi jumitti vähän, mutta pakarassa ja alaselässä oli edelleen jäänteitä pahemmanluokan jumista, jotka sain niihin elokuulla. Ei siellä sentään niin pahaa kohtaa ollut kuin edellisellä hierojareissulla, joten parempaan päin. Toisessa lavassa ja niskassa oli junassa nukkumisen aiheuttamaa särkyä. Niin... Niskatyynyn omistaja lähti ilman sitä Seinäjoelle ja nukkui menomatkalla puolet ajasta.

Budapestin syksy


Kävin kurkistamassa Budapestin lokakuuhun. Muutaman päivän aikana kävelin paljon ja ihmettelin kaupunkia. Kauppahalli, Linnavuori, Gellertkukkula ja monet muut tuli nähtyä. Paikallinen kylpylä tuli testattua, vaan en syttynyt kylpyläkulttuurille. Matkaseura piti ajatustani siitä, että parhaat altaat olivat kylmäallas, ulkoallas ja allas, jossa mahtui uimaan, lähinnä pähkähulluna.

Lenkille en päässyt, koska ei ollut opasta moiseen huviin. Hetkittäin haaveilin, miten ihanaa olisi juosta pitkin Tonavan rantaa ja nauttia lokakuisesta päivästä. Haikeutta lisäsi plakaatti, jossa mainostettiin saman viikon sunnuntaina juostavaa 31. Budapestin maratonia. Ei se maraton, vaan mahdollisuus juosta.

Ensimmäisessä kuvassa on Gellertkukkulalta otettu kuva, jossa näkyvät Tonava sekä palaset Budasta ja Pestistä.

Toisessa kuvassa on Tonava, joka on kuvattu hotellin lähellä olevalta sillalta.

Kolmas ja neljäs kuva ovat kauppahallista. Toisessa näkyy, miten valtava se on ja toisessa olen löytänyt jotain kiinnostavaa katsottavaa.

Vetoja ja viimeistelyä


Mitä voi tehdä pimeänä ja tyynenä syyskuun aamuna ennen auringonnousua? Silloin voi ihailla Vantaanjoen pintaan heijastuvia valoja. Silloin voi - juosta vetoja klo 6.30. Savelan aamukaheli-ladyt eivät olleet ainoita. Kolmen vartin ulkoilun aikana bongattiin kaksi lenkkeilijää ja yksi pyöräilijä. Muuten oli kumman rauhallista. Tuosta suihkun kautta töihin hyvällä mielellä, koska helposti menneet kolme kolmiminuuttista vetoa oli tehty. Kaveri ihmetteli iltapäivällä, mitä kuuluu tehdä, kun on treenannut aamulla ja työpäiväkin on ohi varhain iltapäivällä. Ehdotin mm. kirjan lukemista tai esseen kirjoittamista.

Ohjelmaan oli tälle viikolle kirjoitettu viihdykkeeksi kymmenen kipaletta minuutin vetoja. Niissä on viehätystä ja karmeutta. Parissa ekassa vedossa säädettiin mittaria, joka eli omaa elämäänsä. Eka menikin valmistellessa ja tokasta tuli jonkinlainen herättely, sillä oli koko setin viidenneksi nopein.

Kolmosveto mentiin vielä iisisti ja nelosesta lähtien mainio nouseva sarja. Vikan lopussa sanoin, että haluan kokeilla sitä mystistä 4:58 vauhtia, jolla maraton taittuu 3.30 aikaan. Hui kauhea! Onnistuin muutamaksi sekunniksi kiristämään tuohon. Tunne oli suorastaan pelottava. Miten kukaan uskaltaa juosta noin kovaa tai vielä kovempaa? Miten kukaan voi juosta tuollaista vauhtia 42,2 km? Pelottavuudesta huolimatta mahtava tunne, koska tietoisesti kokeilin ekan kerran vitosen haamurajan alitusta. Väliäkö sillä, että kyse oli muutamasta sekunnista.

Kokonaisuutena vedot menivät paremmin kuin edellinen samanlainen setti. Reserviä ei paljon jäänyt, sillä kenties yhdestoista olisi mennyt, mutta sitten olisi tullut stoppi. Onnistumisen tunnetta lisäsi, että keskarit pyörivät 6:29-6:00 välissä ja vika 5:33. Vain kaksi mentiin päälle seiskan keskarilla, vaan ne olivatkin valmistelua. Olen tainnut oppia, ettei kymmentä minuutin pätkää revitä koko ajan täysillä, kun palautusaikaa on vain minuutti. Maltilla aloitus tuo parhaan lopun ja hyvän mielen.

Viikon kuluttua olen totuuden edessä. Toivon, että illalla hymyilyttää. Edessä ovat viimeistelylenkit, lepo ja tankkaus sekä lauantaiaamuna auton nokka kohti Kaarinaa. Puolimaratonin osalta on pelottavan luottavainen olo. Luotan, että kroppa kestää ja luotan, ettei matka tapa. Pelkään, että pää ei kestä. Tämä luottavaisuus ja usko onnistumiseen ovat hämmentäviä. Koska tämä muuttuu panikoinniksi? Koska tulee hetki, jolloin epäusko hyökkää? Koska tulee hetki, jolloin pohdin, ettei koko hommassa ole mitään järkeä?

Töissä on ollut vauhtia ja menoa. Olen reissannut paljon ja tehnyt tiukkoja päiviä. Kroppa on väsynyt ja mieli on väsynyt. Asioita tapahtuu paljon ja sellaisella vauhdilla, ettei ajatus pysy perässä.

Tämän viikonlopun lepään. Perjantaina joogassa rauhoituin ja tänään olen lähinnä lukenut ja tehnyt pojan kanssa kotitöitä. Huomenna haaveilen levon jatkuvan ja illalla lenkkeilen rauhakseen viimeisen pitkän ennen numerolapun kiinnittämistä.

Salitreenit olen viime viikkoina jättänyt väliin. Olen tiennyt, että jostain on tingittävä, jotta en vedä liian tiukoille. Pää haluaa ulos ja rauhallinen liikunta tekee hyvää. Ei jäänyt jäljelle kuin sali, josta karsia. Tiedän, etteivät puntit katoa minnekään. Ne ovat samassa paikassa marraskuussakin. Välillä kaipaan tangon nostelua ja itseni haastamista painojen kanssa. Juuri nyt sen skippaaminen on parasta, jota voin itselleni tehdä.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Kaikki ei ole omissa käsissä


Juoksussa kaikki ei ole aina itsestä kiinni ja kaikkeen ei voi vaikuttaa, vaikka miten haluaisi. Kun oma juokseminen on näkevän oppaan varassa, haavoittuvuus on hyväksyttävä. Näihin oppeihin tiivistyy Pääkaupunkijuoksun 2016 varttimaraton.

Lähdin matkaan ajatuksella katsoa, mitä vuodessa on tapahtunut. Tavoite oli parantaa vuoden vanhaa aikaa edes hieman. Tilaisuus oli mainio, koska reitti näytti olevan täsmälleen sama kuin vuosi sitten. Pohjana oli 1.25:31, jonka paranemista edes joillain sekunneilla pidin realistisena. Utopistista en odottanut, vaan jotain kuitenkin.

Valmistautuminen oli huonointa ikinä. En miettinyt, mitä suuhuni laitoin enkä edes juonut tavallista enempää. Lauantain kulutin syömällä Oulun naisten tuomaa suklaata ja laiskottelemalla. Iltapäivällä Tanja houkutteli oman lenkkinsä loppuverkkaan, joten käveltiin Tuomarinkylän kartanolle kahville ja korvapuustille. Korvapuusti oli hyvää, mutta kahvi kylmää ja tarjoilija tympeä. Kesällä kävin viimeksi ja silloin kokemus oli triplasti myönteisempi.

Pirkkolassa oli härdelliä, sillä samaan aikaan oli myös jokin luistelutapahtuma. Grillimakkara tuoksui ja kolmesti kieltäydyin ostamasta ainoatakaan makkaraa ennen juoksua. No, en kyllä ostanut juoksun jälkeenkään.

Aulassa oli ruuhkaa ja hakeuduttiin väljemmille vesille kiinnittämään numerolappuja ja pakkailemaan kamoja säilytystä varten. Hetken pohdin, vaihdanko kuitenkin kaprit shortseihin. En vaihtanut, joka oli lopulta paras ratkaisu. Narikkajonoon päädyttiin sopivaan hetkeen, sillä muutamaa minuuttia myöhemmin jono oli kymmeniä metrejä. Vessajono oli melkoinen, vaan ovelat naiset hipsivät pukkariin, jossa ei jonon jonoa.

Hauskana yksityiskohtana aulassa nenän eteen tipahti nainen, joka totesi meidän ilmeisesti olevan naapureita. Näin oli, sillä hän asuu tuossa pihan toisella puolella. Sanoi, että oli katsonut jo HCR:llä, mutta oli ajatellut näkevänsä väärin. Kumma, ettei olla törmätty jokivarressa, vaikka kumpikin niitä polkuja tallaa. Hän oli lähdössä puolikkaalle, joten toivottelimme hyvää matkaa puolin ja toisin.

Lähdössä jännitysmomentiksi tuli ampiainen, joka pörräsi korvani ympärillä. Onneksi ei pistänyt, sillä juoksu olisi voinut jäädä siihen. Liikunta&tiede -lehden toimittaja tuli kyselemään kuvauslupaa, kun hoksasi massasta poikkeavan juoksukaksikon. Kirjallista lupaa ei irronnut kolme minuuttia ennen starttia, joten toimittaja sai tyytyä suulliseen. Lupasi palata asiaan maalissa, jossa olikin lähes saman tien tsekkaamassa, että asia on ok. Ei minulla mitään näitä vastaan ole. Jos tietoa näkövammaisista juoksuharrastajista saadaan eteenpäin tälläkin tavalla, se on vain positiivista. Toivottavasti toimittaja lähettää kuvia myös mulle, sillä sähköpostiin lupasi sellaisia laittaa.

Pyssyn pamahduksesta matkaan. Alkuun himmailtiin, kun oli ruuhkaista. Ei haluttu ohitella, jotta ei tule liian kovaa alkua. Pari kilsaa juostiin selkien takana, mutta ei lähdetty rynnimään, vaan muistettiin, että matkaa on jäljellä. Tunsin itseni tosi fiksuksi! Kiusaus kiristämiseen olisi ollut, mutta ehkä lopulta olen oppinut sen kostautuvan matkan varrella. Lopulta selät loittonivat ja juoksurauha oli hetkeksi taattu. Tässä loitonneet selät tulivat vastaan jossain 6,5 kilsan jälkeen eli kiirehtiminen ei kannattanut.

Alitajunnassa pelkäsin hetkeä, jolloin puolikkaan juoksijat alkavat rynniä ohi. Kahdesta edellisestä vuodesta muistin sen olevan kamalaa ja vielä vähän kamalampaa. En ole edelleenkään niin nopea, että ehtisin 6,5 kilsan kohdalle, sillä eroa varttimaran ja puolikkaan lähdöissä on vain 20 minuuttia.

Moottoripyörä - voi taivas nyt! Puolikkaan ykkönen paineli ohi ylhäisessä yksinäisyydessä täsmälleen neljän kilsan merkin kohdalla. Askel oli kevyt eikä muita näkynyt lähelläkään. Tuloksista katsoin, että mies oli päihittänyt kakkosen noin kuudella minuutilla. Hän tuli jäljessämme maalihuoltoon ja pakko oli kehua vauhdikasta menoa.

Yksittäisiä juoksijoita tuli takaa ja vitosen jälkeen ensimmäinen rypäs. Huomasin stressaavani ja toivovani reittien erkaantuvan mahdollisimman pian. Jossain vähän ennen kutosta olin purskahtaa nauruun, kun oppaani puuskahti kiukustuneena "tyhmä". Kommentti oli tarkoitettu miehelle, joka rynnisti ohi oikealta eli minun ja puskien välistä. Ei ollut ensimmäinen, sillä yksi samansortin typerys oli mennyt sieltä hetkeä aikaisemmin. Olimme varsin hyvin oikeassa reunassa ja vasemmalla oli tilaa ohittaa.

Kuvittelin, että näkevät ihmiset käsittävät, miksi juoksemme itsepäisesti kaksi rinnan. Kuvittelin, että sokkoliivi ja opasliivi soittavat jotain kelloa. Kuvittelin, että juostessakin on käytöstapoja. Samalla koko ajan tiesin, että tämä tulee toistumaan vuosi toisensa jälkeen. Jos haluan Pääkaupunkijuoksun varttimaran juosta, tämä on kestettävä. En tiedä - luulen, että haluan ensi vuonnakin.

Sitten olivat ne ihanat, jotka ohittivat erilaisissa jonomuodostelmissa vasemmalta. Osa tsemppasi, näytti peukkua tai hymyili. He palauttivat uskon siihen, että kuitenkin 95 % puolikkaan juoksijoista ei saa elinikäisiä traumoja siitä sekunnista, jonka ehkä menettää, kun joutuu hidastamaan ollessaan meitä ohittavassa ryppäässä. Ehkä ohi meni tuttujakin. En tiedä, mutta kannustukset lämmittivät. Tiesin olevani oikeassa paikassa ja tekeväni just sitä, mistä tänä sunnuntaina tulee hyvä mieli.

Juomapiste pääsi lähes yllättämään. Onneksi opas kyseli, otetaanko jotain juotavaa, jolloin hoksasin kaivaa geelin esille. Ryystin geelin nopsasti ja juomapisteeltä vettä sen kaveriksi. En käsitä, miten kotona löysin geeliä sokkoliivistä ja numerolapun hakaneuloistakin. Sitä paitsi, mitä kummaa tapahtui geelitötsälle. Kai annoin sen oppaalle, kun havittelin vesimukia.

Huokaisin helpotuksesta, kun pääsimme omalle reitille ilman puolikkaan juoksijoita. Askel kulki hyvin ja aloimme saavuttaa selkiä. Ohitimme useamman ja jatkoimme matkaa. Omat voimat olivat tallessa ja tuntui, että tästä tulee hyvä. Jälkikäteen katsottuna kilsavauhdit olivat pysyneet omalla reippaallani ja syke vk2:lla, jossa pitikin.

Opasta alkoi salakavalasti pistää jossain seiskan jälkeen. Pistäminen paheni metri metriltä. Huomasin, että välin 7-9 kilsaa juoksin lähes koko ajan puoli askelta edellä. Käytännössä vedin ja pidin vauhtia yllä. Ei maailman fiksuin idea, vaan naisessa oli puhtia jäljellä. Kuuntelin musiikkia ja ajatuksissani jammasin 1980-luvun tyyliin "Fame I'm gonna live forever. I'm gonna learn how to fly..." ja "In the midnight hour she cried more, more, more. With a rebel yell she cried more, more, more...".

Oppaalla pistäminen paheni edelleen ja ysissä oltiin tilanteessa, jossa oli pakko pysähtyä. Rauhoittelin, pyysin pitämään selän suorana, neuvoin hengittämään ja kielsin ehdottomasti painumasta kumaraan. Muistutin moneen kertaan, ettei maailma kaadu juoksutapahtumaan. Muistutin, että arvostan sata kertaa enemmän hänen rehellisyyttään kuin väkisin yrittämistä. Kielsin puhumasta kuin extrasuperpakollisen. Rauhoittelin ja samalla muistutin koko ajan itselleni, ettei vauhti saa nousta yhtään kävelyvauhtia kovemmaksi. Tiesin, että tänään mennään näin ja tänään on mun vuoro tsempata kaveri maaliin.

Kaikesta huolimatta huomasin kuuntelevani korva tarkkana, jos reitin varressa olisi joku tuttu. Ei kuulunut eikä näkynyt. Salaa toivoin, että taivaasta tipahtaisi joku tuttu lenkkarit jalassa. Siinä hetkessä olisi ollut suunnaton houkutus rekrytoida hänestä opas loppumatkalle. Ei niin ei.

Kentän äänet kuuluivat. Jälleen jalat olisivat lähteneet. Pakotin itseni kävelemään, sillä oppaan olo kuulosti tosi tuskaiselta. Pyysin häntä kuuntelemaan, miten puheestakin saa jo selvää. Veikkasin, että ihan kohta maalikin näkyy. Juu, vuoden takaisesta kokemuksesta tiedän, että tuo on myös rasittavaa, vaan silti sanat vain tulivat suusta.

Seuraava idea oli katsella, näkyisikö enemmän tai vähemmän ennen meitä maaliin juossutta kaveriani jossain kentän laidalla, jolloin pyytäisin hänet juoksemaan kanssani loppukirin maaliin. Ei niin ei. Tänään ei tule loppukiriä. Tänään tulee maaliin kävely.

Kaikesta huolimatta muutaman kymmenen metrin loppukiri ja maaliviivan yli. Itsellä oli menohaluja, joten varmistelin moneen kertaan, onko varmasti ok kiristää viimeiset metrit. Nappasin lyhyen vedon loppuverkkana menneen 1,5 kilsan kävelyn päätteeksi. Ehkä hyvä lämpöpiikki, sillä huomasin, että kropalle alkoi tulla kylmä. Maalissa mitalit ja opas heittäytyi nurmikolle makaamaan, jotta sai pistoksen vähitellen helpottamaan.

Aikana 1.29:47 on kelvollinen, kun ajattelen, että tosiaan kävelimme viimeiset 1,5 kilsaa. Se on kaikesta huolimatta vain 4:16 huonompi kuin vuoden takainen, jolloin olin maalissa aivan poikki. Itsekritiikkiä ja pettymystä omaan tekemiseen ei ole. En syytä itseäni epäonnistumisesta enkä arvostele siitä, etten pystynyt parempaan. Tänään tähdet eivät olleet puolellani ja sokean harrastelijajuoksijanaisen askelten haavoittuvuus osui kohdalle ja iski lujaa.

Arvostan oppaani rehellisyyttä ja rohkeutta sanoa totuus tilanteesta. Hän ansaitsi mitalin sitkeydellä ja periksiantamattomuudella tilanteessa, jossa olisi voinut jättää kesken. Sanoinkin hänelle, jos onni on myötä ja joku tuttu osuu matkalle, hän voi jättää kesken. Vastaukseksi sain "Enkä jätä!". Kilpailuvietti kolkutti jossain.

Näillä eväillä kohti uusia kujeita. Kukaan ei tiedä, onko ensi kerralla asfaltti- ja hiekkatieprinsessana nainen, joka vie tossuja vai tossut, jotka pakolla vievät naista.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Palauttakaa vuorokausien tunnit!


Blogihiljaisuu tiivistyy otsikkoon. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet täynnä menoa ja meininkiä. Liikkunut olen, mutta se onkin harvoja asioita, joita olen töiden lisäksi ehtinyt tehdä. Ruokakaupassa muistan käyneeni ja kirjaa olen yrittänyt iltaisin lukea. Tosin brittidekkari ei etene, koska en pysy hereillä. Ilta toisensa jälkeen palaan samalle sivulle, kuvittelen tällä kertaa pääseväni eteenpäin useita sivuja ja seuraavana iltana aloitan jälleen samasta kohdasta samalla ajatuksella. Teletappi-tyylillä Ann Cleevesin Yöperhoset tulee luetuksi vuonna 2020.

Kun viime viikon lauantaina lähdin iltapäivällä töistä kohti Vantaata, ihmettelin voipunutta oloa. Matkalla ynnäilin, että olin ollut viikon aikana töissä kuutena päivänä yhteensä 53,5 tuntia. Voipunut olo tuntuikin sen jälkeen tosi ymmärrettävältä. Onneksi olin sopinut lenkistä ja rupatteluillasta kaverin kanssa, sillä ilman tuota olisin matkannut kotiin syömään suklaata.

Olin sanonut olevani Vantaalla neljän maissa. Hmmm.... Kaverilta tuli viesti muutamaa minuuttia vaille neljä, jossa hän pohdiskeli, olenko löytänyt parempaa lenkkiseuraa. Olin sentään saanut vaatteet vaihdettua ja juuri sulkemassa konetta, joten toiveita päästä ulos työpaikalta oli ilmassa.

Viikon pitkiksenä olisi ollut kaksi tuntia, vaan lyhennettiin sitä suosiolla puolella tunnilla. Juostiin Keravanjoen vartta etelään, käytiin Helsingin pitäjän kirkon luona ja palattiin jokivartta takaisin Tikkurilan nurkille. Tuusulantiet melskasivat, vaan ihana hiljaisuus koitti, kun kaarrettiin peltojen keskelle. Suurin osa reitistä oli uutta, mikä on aina virkistävää. Oli ihana nähdä, että jokivarressa on muutakin kuin nämä kotikulmien kävelytiet.

Huikeita ultrajuoksijoita Malmin illassa


Lenkin jälkeen seurattiin netistä kavereiden matkaa kahdentoista tunnin juoksussa ja etsittiin parin Finlandiamaratonilla olleen kaverin tuloksia. Vähän ruokaa ja kahvia, jonka jälkeen autoon ja viimeiseksi tunniksi Malmille seuraamaan Helsinki ultra runia ja kannustamaan kaverit loppukiriin.

Pimenevä syyskuun ilta oli yllättävän lämmin. Malmilla ei tuullut ja ilma tuntui tosi lempeältä. Kerrospukeutumiseni oli hupaisa yhdistelmä urheilua ja työlookia - onneksi ulospäin ei näkynyt, mitä kaikkea olin päälleni laittanut. Lenkin päätteeksi jätin juoksukaprit jalkaan ja vaihdoin kuivan pitkähihaisen juoksupaidan. Tähän päälle töissä ollut pitkä mustapohjainen kukkamekko, jonka päälle villatakki. Jalkaan kaverin tyttären säärystimet, päälle punainen trenssi ja kaiken kruununa jalkaan lenkillä olleet pirtsakan lohenpunaiset lenkkarit. Sarin lauantai-illan look oli valmis! Ei ollut kylmä, joten kerrospukeutuminen kunniaan - myös erikoisemmilla sovelluksilla.

Huikeita olivat matkat ja juoksijat Malmin illassa. Kahdentoista tunnin juoksu oli startannut aamuysiltä ja kuuden tunnin juoksijat tulivat mukaan iltapäivällä klo 15.00. Juoksijat kiersivät 1,9 kilsan lenkkiä. Viimeisen puolituntisen alkaessa heidät ohjattiin kiertämään hiekkakenttää, jotta kaikki ovat varmasti lähistöllä, kun sumutorvi ilmoittaa ajan päättyneen.

Kevyesti nousivat jalat, kun seurasimme juoksijoiden matkaa. Fiilis oli hyvä ja musiikki sai katsojatkin hyräilemään ja elämään mukana. Viimeisten hiekkakenttäkierrosten aikana hämmästelin, miten vauhdikkaalta ja kepeältä monen askel kuulosti. Ehkä askelissa oli tyytyväisyyttä, tietoa ajan loppumisesta ja varmasti myös väsymystä. Kun ilmoille kajahti Life is life, en ollut ainoa, jonka ensimmäinen ajatus oli "Hyvä Tappara!". Monet kerrat olen tuota maalilaulua odottanut, vaan hyvin sopi juoksun viime minuuteille.

Ei tulisi mieleenkään lähteä juoksemaan kahtatoista tuntia. Jo ajatuksena se tuntuu aivan kamalalta. En käsitä, miten kukaan jaksaa olla liikkeessä niin pitkään yhtäjaksoisesti. En käsitä, miten jalat kestävät tuon. En käsitä, miten pää kestää.

Toisaalta jäin miettimään, jos olisi pakko valita maratonin ja kuuden tunnin juoksun väliltä, taitaisin valita kuuden tunnin juoksun. Se on ajatuksena siedettävämpi ja vähemmän stressaava kuin maraton. Maraton tuntuu suoritukselta, mutta kuuden tunnin juoksu tuntuu tavalta kuluttaa tuo tuntimäärä liikkumalla. Jotenkin maratonin osalta suorituspaineet ja hyvä tulos ovat vaatimuksina mielessä ja matka tuntuu ahdistavan pitkältä. Onneksi ei tarvitse valita, sillä puolimaratonit ja muut lyhyemmät matkat on keksitty.

Vetoja, reipasta ja rauhallista


Viime viikon lenkit oli pakko aikatauluttaa töiden ehdoilla. Systeemista tuli erikoinen, vaan tulipahan juostua. Kaikkiaan ohjelmasta jätin väliin vain pilateksen, sillä sunnuntaiaamuna ei ollut motivaation hiventäkään lähteä kohti Itistä.

Viikon reippaaseen en ollut tyytyväinen. En tainnut uskaltaa lähteä alkuun riittävän kovaa, vaan jotenkin himmailin ja pelkäsin hyytymistä. Sen sijaan sunnuntain vedot kulkivat mukavasti. Taaplattiin kaverin kanssa eestaas Oulunkylän siirtolapuutarhan luona olevalla suoralla. Oli siinä ohikulkijoilla ihmettelemistä, mitä ladyt puuhaavat. Kymmenen kertaa minuutti kovaa ja kymmenen kertaa minuutti palauttelua, jonka jälkeen homma oli paketissa.

Nousujohteinen sarja, jonka osasin kerrankin aloittaa iisisti. Seitsemäs veto meni epämukavuusalueelle, kasi pysyi siellä, ysi meni vähän lisää ja kymppi oli kaamea. Vetojen keskivauhteja ei saatu, mutta huippuvauhdit olivat aika odotettuja. Vikassa taisin ottaa loppukirin, koska sen yksittäinen kovin vauhti oli 4:18. Enhän mä ole ikinä päässyt edes sekunniksi tuollaiseen. Ylipäätään en ole tainnut koskaan päästä edes yksittäisen vedon vauhtihuipussa alle vitoseen. Ehkä kaverin mittarissa oli jotain vikaa.... Ehkä se oli yltiöoptimistinen.

Tälle viikolle olen juossut pari rauhallista vajaan tunnin lenkkiä. Muutenkin viikko on mennyt kevyellä liikunnalla, jotta saisin huomenna Pääkaupunkijuoksun varttimaralla itsestäni irti reippaan lenkin. Se antaisi osviittaa, mitä on luvassa neljän viikon kuluttua Kaarinassa.

Tavallista arkea maustoi puolessa viikkoa tullut tieto työkuvioiden muuttumisesta. Hain yhtä työpaikkaa, jonka valintaprosessi päättyi onnellisesti. Muutosten tuuli puhkuu uusiin työkuvioihin marraskuun pimeinä aamuina. Juuri niinä aamuina, kun räntää tai vettä tulee vaakatasossa ja silti solmin tossujen nauhat ja käännän nenän kohti aamulenkkiä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Tuhannen ja yhden kilometrin tarinat


Eilen sain kirjoittaa tuhannen ja yhden kilometrin tarinat. Siellä on luku loppiaisen pakkaslenkistä, jossa hörpittiin matkalla kuumaa glögiä. On tarina pitkäperjantain pitkiksestä, vappupäivän synttärilenkistä ja lenkkeilystä aurinkoisena juhannuspäivän aamuna vasta heräilevässä Helsingissä.

On luku helmikuisesta pitkiksestä, jossa Tapanilassa suunnittelimme naisporukan kesken lähtevämme selvittämään, missä lähistön taloista tehdään kerrassaan herkullisen tuoksuista ruokaa. Neljä nälkäistä naista huokailivat paistuvan lihan ja kermakastikkeen tuoksun perään.

On reipas lenkki, jossa kaveri sai kirjaimellisesti kiskoa mua perässään. Ei sujunut, niin ei sujunut. Kummallisesti aina tulin vedetyksi seuraavaan askeleeseen ja raivostuttava 40 minuuttia oli lopulta ohi. On aamuseiskalta juostuja minuutin vetoja suoralla, jonne oli loistava näkyvyys ties miten monesta aamukahvipöydästä.

Tarinoissa on hetkiä, joissa olen valmis toivottamaan sillä hetkellä oppaana juoksevalle hyvää matkaa jonnekin ulkoavaruuteen ilman paluulippua. Onneksi muutan mieleni, kun pahin koettelemus on ohi.

Tarinoiden luvuissa on lappujuoksuja, joista mieleenpainuvin tiivistyy sanoihin kuuma ja ylämäki sekä Teiskon maalaismaisemiin. On HCR ja eteen pöllähtäneeseen täysin uupuneeseen intialaisnaiseen kaatunut loppukiri. Luotin täysin kaverin taitoon pitää meidät turvallisella ja selvällä reitillä. Silti nenän edessä hetkittäin häälyvä möhkäle, jonka tiesin tuon naisen seläksi, sai himmaamaan. Rohkeus loppui kesken.

Tarinoiden mukana seuraa hämmennys siitä, mitä kaikkea olen matkan varrella saanut. Siellä on suuria tunteita laidasta laitaan. Siellä on ahdistusta, väsymystä ja loputonta kyllästymistä turhalta tuntuvaan tahkoamiseen. Siellä on huikeita onnistumisia, raikkaita aamulenkkejä, merenrantoja ja voimia antaneita hetkiä. Kramppien tai hengityksen totaalisen hyytymisen keskellä en muista, että muutakin voi olla. Onnistumisten ja kaiken hyvän keskellä vaikeudet unohtuvat ja katoavat taivaantuuliin.

Vuonna 2015 sain kirjoittaa maagisen tuhannen kilometrin merkinnän 20.12, kun kaverin kanssa kirmasimme märillä ja pimeillä jokivarren kävelyteillä katuvaloja ja jouluvaloja katsellen. Varmuuden vuoksi teimme ylimääräistä kierrosta, sillä emme halunneet, että tuhat kilometriä jää vajaaksi joitain satoja metrejä. Se olisi ollut liikaa.

Vuonna 2016 saman itselleni maagiselta tuntuvan luvun sain kirjoittaa aurinkoisena ja ihanan lämpimänä syyskuisena iltapäivänä 10.9. Sama jokivarsi näytti leppeässä lämmössä aivan erilaiselta. Hiekka rapisi, lähes tyyni joki eli elämäänsä ja rauhallinen pitkis kulki omalla painollaan.

Jotain olen vuoden 2016 aikana tehnyt eri tavalla ja systemaattisemmin. En usko, että ilman Harrin ja KU58:n juoksukoulun neuvoja olisin tässä. En usko, että ilman sitä hyvää, hyödyllistä ja ajoittain kerrassaan kamalaa Excel-taulukkoa olisin tänään kirjoittamassa tuhannen ja yhden kilometrin tarinoita. Periksiantamattoman luonteeni kanssa olen taistellut Excelistä rivin ja sarakkeen kerrallaan. Olen selättänyt mörköjä ja välillä halunnut piilottaa koko taulukon.

Uuden luvun tarinaan saan kirjoittaa huomisaamuna toivottavasti raikkaan aurinkoisilla itäisen Helsingin rannoilla. Kun jälleen solmin tossujen nauhat, olen montaa kokemusta ja oppia viisaampi. Tiedän, että matka on pitkä eikä siinä voi kiirehtiä. Tarina saa tänä vuonna monta uutta lukua ja kenties työ antaa palkinnon, jolla saan jonkin haaveen muuttumaan todeksi.

Kanssani tarinoita ovat kirjoittaneet monet ystävät, kaverit, puolitutut ja satunnaiset kohtaamiset. lman heitä ei tuhannen ja yhden kilometrin tarinoita olisi. Ilman samanhenkisiä ystäviä en olisi tänään tässä.

Eilisiltana tuhannen ja yhden kilometrin tarinoiden viimeinen luku päättyi lasilliseen Cavaa, jolla sankaritar skoolasi itselleen. Samalla sankaritar skoolasi kaikille mukana kulkeneille.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Opiskelijan haastateltavana - tekeillä mainio opas


Olin eilen Lapin ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajaopiskelijan haastateltavana. Juoksemiseen tavalla tai toisella liittyneeseen rupatteluun saimme aikaa kulumaan lähes 45 minuuttia. On opiskelijalla melkoinen työ, kun litteroi haastattelut. Muistan työläyden elämästä gradua tekevänä opiskelijana, joka muutaman viikon ikäinen vauva sylissä litteroi tekemiään haastatteluja. Huh, sitä ei tule ikävä.

Opiskelija tekee opinnäytetyönään oppaan, jossa on tietoa näkövammaisen juoksijan oppaalle sekä ideoita näkövammaiselle juoksuharrastukseen. Oppaan tilaajana on Suomen vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry.

Opiskelija etsi haastateltaviksi näkövammaisia juoksuharrastajia ja näkövammaisten juoksuoppaita. Eilen kuulin, että näkövammaisia olisi kymmenkunta ja oppaita kuusi. Oppaana juoksevia mahtuisi hyvin mukaan. Muutamia olen houkutellut ottamaan opiskelijaan yhteyttä, vaan en tiedä, miten moni on viestiä laittanut.

Idea on loistava! Tällaista tietoa ei ole kootusti missään. Puskaradio on monesti ollut paras tietolähde, sillä toisten kokemuksista ammentaminen on antanut ainakin minulle vastauksia kiperiin kysymyksiin. Muistan, miten en kolmisen vuotta sitten edes tiennyt, miten sokeana voisin juosta. En ollut koskaan juossut opastuksessa enkä kyennyt keksimään, miten se voisi käytännössä onnistua. Tässä muiden kokemukset olivat korvaamaton tietolähde.

Opiskelijan kysymyksiin vastauksia pohtiessa huomasin, miten moneen asiaan olenkaan kiinnittänyt huomiota tietoisesti tai tietämättäni. Varusteista jutellessa ajattelin ensin sokkoliiviä ja opasliiviä ja heti perään Spibeltiä tai muuta tavaroiden säilyttämiseen sekä juomapullovyötä tai juomareppua.

Kun opiskelija puhui kengistä, tajusin, etten mielelläni juokse kengillä, joissa on korkeahko droppi. En halua juosta aivan vaimentamattomillakaan, joten keskitie lienee paras. Olen äärettömän tykästynyt NB:n kenkiin. Käytössä ovat jo toiset NB 890 -tossut, sillä ensimmäiset juoksin puhki tämän kesän aikana. Uutena ostin kokeiluun Vazee rushit, joilla olen juossut vasta muutaman lenkin. Ensivaikutelma vazeesta on hyvä, vaikka pitkien nauhojen kanssa olen hieman pulassa. Kun muistaisin kauppareissulle ottaa toisen tossun mukaan, saisin ostettua pirtsakkaan lohenpunaiseen väriin sopivat ja ennen kaikkea hieman lyhemmät nauhat.

Vazee paceakin kaupassa kokeilin. Ne eivät tuntuneet jalassa omilta. En tiedä, mikä oli pielessä, sillä tuntuma ei vain ollut hyvä. Kun laitoin jalkaan rushit, ero oli huomattava. Muita en sitten kokeillutkaan, sillä tiesin, että se on lopulta turhaa vaivaa, koska tulen ostamaan nuo rushit.

Kolmansina kenkinä käytän Adidaksen ultra boosteja. Jännä, että se on ainoa Adidaksen malli, joka istuu jalkaan. Muita olen kokeillut, mutta joko lesti on jalan päältä liian kapea tai droppi on liian korkea. Liian korkea droppi tekee olosta epävakaan. Vaikka kävelen useamman sentin korkkareilla, en juostessa voi kuvitellakaan laittavani jalkaani tossuja, joissa kantakorkeus on sellainen, että tunnen oloni epävarmaksi. Tuntuma alustaan katoaa jonnekin maan ääriin, jolloin askelkaan ei tunnu hyvältä. Lisäksi tunnen huojuvani jossain korkeuksissa ja pelkään taittavani nilkkani, koska olen liian kaukana maan pinnasta. Vaikea sanoa, onko tämä omalle askeleelle luontaista vai onko sokeudella jotain tekemistä asian kanssa.

Yhdet Asicsin Nimbuksetkin kaapista löytyvät. Juoksin niillä ekan puolimaran, mutta sen jälkeen ne ovat jääneet kävelykengiksi. Jalat tuntuvat norsun jaloilta, kun niitä yrittää nostella nuo jalassa. Kävellessä ovat tosi hyvät ja antavat kävellä pitkiä lenkkejä ilman kipeytyviä jalkoja.

Toinen jännä varustehuomioni liittyi talveen ja hetkeen, kun on pakko laittaa pipo. Kesällä en osaa juosta lippis päässä. Se ahdistaa ja kiristää. Ei auta, vaikka olisi miten kevyt juoksulippis.

Pakkasilla pää on pakko suojata - halusin tai en. Huomaan laittavani pipon, joka ei taatusti peitä korvia. Koen, että kuuleminen vaikeutuu merkittävästi, jos korvat ovat jonkin kankaan takana piilossa. Saman huomaan hattua tai huppua päähän laittaessa. En kerta kaikkiaan tykkää kävellä huppu päässä, vaikka se olisi toisinaan paras suoja viiltävää tuulta vastaan. Kuuleminen on niin tärkeä, että kuljen kenties tavallista pidempään paljain päin vain siksi, etten halua laittaa mitään päähäni. Aurinkoa ottaessa sentään hellehattu lähtee mukaan helposti. Kirjaa aurinkotuolissa lukiessa sillä saa sopivasti suojattua silmätkin eikä aurinkolaseja tarvitse kaivaa esille.

Juttelimme myös opastamisesta ja siitä, mitä tietoa matkan varrella tarvitsen ja mikä on kiva tietää. Jännästi oivalsin, miten iso merkitys on sillä, että kaveri kertoilee myös huomioita ympäristöstä. Ne voivat tulla ohi mennen muun rupattelun lomassa, kun kaveri näkee jotain itseään kiinnostavaa tai jotain, jonka tietää kiinnostavan minua. Kovissa treeneissä ja lappujuoksuissa opas saa harrastaa yksinpuhelua. Kuuntelen, vaan en vastaa. Paras kokemus tästä on vuoden 2015 Helsinki Street run, jossa oppaanani ollut Sanna rupatteli sujuvasti 2,5 tuntia. Läpi käytiin maisemia, politiikkaa, polkujuoksuja ja yksittäisiä huomioita kuten meidät ohittanut komea espanjalaismies.

Monenlaisia ajatuksia jäi haastattelun jälkeen pyörimään mieleen. Uteliaana odotan, millainen opas Rovaniemeltä valmistuu. Opiskelija lupaili, että ensi vuoden keväällä olisi valmista.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Käynti hierojalla - kyllä olivat jalat jumissa


Periaatteessa hierojalla käynti on kivaa - siis periaatteessa. Käyn muutaman viikon välein hierottamassa niskan ja hartiat, jotta toimistotyöläisen selkä ei aivan jumita. Usein muutkin kolotukset saavat alkunsa niskasta. Iiriksen Aktivosta saa tähän hyvän avun .

Parin kuukauden välein olen käynyt Arkadiankadulla Aittolan Vellulla hierottamassa jalat. Muutamalla viimeisellä kerralla olen varannut 1,5 tunnin ajan, jolloin on ehtinyt hieroa selän, niskan ja kädetkin.

Tällä kertaa tiesin, että kropassa on jumitusta ja kerrassaan kipeitä kohtia. Elokuun puolivälissä kipeytyneet jalat ovat paremmat, mutta eivät ole kokonaan elpyneet. Venyttelyt, rullailut ja muut poppakonstit eivät ole tuoneet sitä apua, jota niistä yleensä saan. Juoksu on ollut tukkoista ja salillakin painot ovat tuntuneet tavallista raskaammilta. Liikkeelle lähtö on ollut vaikeaa, kun jalat eivät ole olleet hommassa mukana.

Vellun tuomio oli ankara. Melkoinen työmaa oli pohkeissa, reisissä ja etenkin pakara-alaselkä -tienoilla. Keskimmäisen pakaralihaksen, piriformiksen ja kaikenlaiset muut lihakset julistin tarpeettomiksi. Jopa penikoissa tuntui, joten viimeistään siinä hetkessä uskoin, että ongelmaa on tosiaan ollut. En ollut vain kuvitellut enkä ollut purnannut pelkkää mukavuudenhaluani.

Jalkojen voimattomuus ja tahmeus on kenties aiheutunut pakaralihasten ja alaselän jumituksesta. Sain kuulla, ettei viesti juoksuaskelista ole välttämättä mennyt kunnolla perille jalkoihin asti, jolloin jopa koko juoksuasento on muuttunut huonoksi. Enää en ihmettele.

Hartioissa etenkin jokin mystinen hartian hissilihas oli kipeä. Kyllä tuolla on hieno latinankielinen nimikin, mutta hissilihas kuvaa sen tehtävää paljon paremmin. Sitä paitsi, en tosiaankaan muista sitä hienoa nimeä.

Koetin selittää hierojalle, etten käytä hissiä vaan portaita. Ei auttanut, joten tyydyin manaamaan. Väitti päätetyöläisen yleiseksi vaivaksi.

Tänä aamuna epäilin, olenko kuitenkin käynyt salilla enkä hieronnassa. Kroppa tuntui pikemmin salitreenin käyneeltä. Kohtaloa uhmaten varasin uuden ajan, jotta saan itseni kuntoon ennen kuuden viikon kuluttua olevaa puolimaraa. Kotiläksytkin lupaan tehdä - ainakin mahdollisimman hyvin. Auts, jonglööripallo jalkapohjan alla hieromassa säärilihaksen kiinnityskohtaa on herttainen.

Kävin varovasti kokeilemassa, miltä aamulenkki maistuu. Jalat olivat kevyemmät ja yhteistyöhaluisemmat, mutta lihakset olivat voimattomat. Taaplattiin reilu vitonen syksyisen kirpeässä aamussa. Usva leijui puiden ja meren yllä. Aurinko paistoi kauniisti ja lämmitti selkää. Sen verran vilpoisaa oli, että ensimmäisen kerran taivuin ottamana pitkähihaisen puseron.

Aamulenkin vauhti pysytteli 9:00 min/km hitaammalla puolella. Lenkin jälkeen katselin, että keskivauhti oli reilut 10 sekuntia hitaampi kuin aiemmin viikolla tekemälläni kevyellä aamulenkillä, mutta keskisyke oli täsmälleen sama. Onneksi menin helpolla tuntemuksella, sillä hieronnan vaikutukset taisivat jyllätä kropassa, kun syke käyttäytyi noin. Uskallan nostaa itselleni hattua, kun maltoin matkata pk1:lla enkä lähtenyt reuhtomaan.

Illalla SATSilla yin yoga, joka oli perinteisen perjantaijoogani tilalla. Hyvää tekeviä pitkiä venytyksiä, joita tehdessä huomasi, miten vähitellen pääsi syvemmälle asanaan. Malttia ja rauhallista hengittämistä - niin oikea tapa laskeutua työviikon jälkeen pariin vapaapäivään.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Ei taideta tulla Suunnon kanssa kavereiksi


Kirjoittelin toissa viikolla ostaneeni Suunto ambit3 Run HR:n. Olen testaillut ja pyöritellyt mittaria eestaas. Avustajan kanssa saimme alkuasetukset laitettua ja ominaisuuksia tutkittua. Tuossa kohdassa näytti vielä hyvältä. Veikkasin, että voisin jopa oppia ulkoa muutamat säädöt, joita voisin koettaa tehdä omin päin. Lopputuloksesta en menisi takuuseen, koska en näe, mitä mittarin näytöllä tapahtuu. Olisin kuitenkin yrittänyt.

Asetusten laittamisen jälkeen asensin koneelle Suunnon sivuilta ohjelman, jolla voisin katsella dataa ja muokkailla asetuksia. Alkuun tämäkin näytti hyvältä. Hirvitti, mahtaako ohjelma toimia ruudunlukuohjelman kanssa. Peli olisi selvä, jos se ei toimisi.

Mikä on ruudunlukuohjelma?


Ruudunlukuohjelma tulkitsee tietokoneen näytöllä olevan tekstin ja välittää sen edelleen puhesyntetisaattorille ja/tai pistenäytölle. Puhesyntetisaattori taas muuttaa tietokoneen näytöllä olevan tekstin puheeksi. Pistenäyttö on tietokoneeseen liitettävä lisälaite, jonka näyttöriviltä voi lukea pistekirjoituksena tietokoneen kuvaruudun sisältöä. Kuviin ja muihin graafisiin esityksiin nämä apuvälineet eivät taivu. Ne ovat kuitenkin korvaamattomia, sillä ilman apuvälineitä en voisi käyttää konetta.

Mitäs nyt tapahtuu?


Ensin en edes tajunnut, mitä tapahtui. Puhesyntetisaattori jutteli edelleen ja kaikki näytti olevan ok. Jotain oli kuitenkin pielessä. Pistenäyttö oli lakannut toimimasta. Suunnon sivuilta lataamani ohjelma oli tappanut pistenäytön!

Käynnistin ruudunlukuohjelman uudelleen. Käynnistin koneen uudelleen. Ei niin ei! Pistenäyttö oli kuollut ja pysyi kuolleena. Koska en ollut tehnyt koneelle muita muutoksia, syyllisen löytäminen oli helppo homma. Sormi osoitti Suunnon mittarin tarvitsemaan ohjelmaan.

Ei auttanut kuin mennä ohjauspaneelin kautta poistamaan äsken asentamani ohjelma. Koneen uudelleenkäynnistys ja kas - pistenäyttö oli herännyt henkiin. Onneksi!

Kun on tehtävä valinta Suunnon mittarin ja pistenäytön välillä, ei tarvitse edes miettiä. On aivan selvää, että Suunto jää tässä skabassa toiseksi. Pistenäyttö on monta monta kertaa tärkeämpi, koska siitä näen oikeinkirjoitusta, voin lukea vieraskielistä tekstiä sormilla ja tekstien muokkaaminen tai korjaaminen onnistuvat paljon rivakammin kuin pelkän puhesyntetisaattorin varassa.

Ict:hen vihkiytynyt työkaveri pohti, että pistenäyttö ja Suunnon mittari taitavat käyttää samaa virtuaalista (tai jotain) usb-porttia. Vaikka fyysinen portti on eri, yhteentörmäys on tapahtunut. Samainen työkaveri pohti, saisiko jompaa kumpaa opetettua käyttämään muuta porttia. Ehkä tai sitten ei - oma ict-osaamiseni ei tuollaiseen riitä.

Seuraavaksi kokeilin Movescountin absia, jospa homma toimisi iPhonen kanssa. Movescount asentui ja sain siitä jotain irti. Kavereiden varoituksesta tiesin sen kuluttavan tolkuttomasti puhelimen akkua. Tuli huomattua, että niin tosiaan tapahtuu.

Avustajani kanssa koetimme yhdistää Suunnon mittaria ja absia. Tuloksetta - eivät löytäneet toisiaan, vaikka nököttivät vieretysten. Yhteenkuuluvaisuutta ei tuntunut löytyvän, joten luovutimme.

Juuri nyt tuntuu, että hyödynnän Gigantin 30 päivän vaihto- ja palautusoikeuden. Minä ja Suunto emme taida sopia yhteen. Harmi, koska olisin mielelläni suosinut kotimaista. En kuitenkaan suostu tilanteeseen, jossa en saa toimimaan edes sitä vähää, jonka tiedän näiden härpäkkeiden kanssa olevan mahdollista saada toimimaan. Ellei ihmettä tapahdu, Suunto palaa Itiksen Giganttiin loppuviikosta.

Miten lie Garmin?


Seuraavana kokeilen Garminia. Tiedän, että pari sokeaa juoksijaa käyttää sitä. Tiedän, että sen nettipuoli toimii ruudunlukuohjelman kanssa. En tiedä, toimiiko se siten, että osaan sitä käyttää. En saa tätä selville, ellen kokeile. Harmi, ettei Gigantti myy sitä Garminia, jota olen katsellut. Verkkokaupassa näyttäisi olevan, joten kenties turvaudun nettiostoksiin.

Miksi haluaisin mittarin?


Voin tehdä monia asioita Sports Trackerilla. Sykevyön kanssa näen sillä jopa syketietoja. En niin tarkasti kuin oikealla mittarilla, mutta paremmin kuin ilman mitään härpäkettä. Suurimmalla osalla juoksevista ystävistä ja kavereista on oma mittari, joten vauhteja ja vaikkapa vetojen keskivauhteja voin napata heiltä. On kuitenkin tilanteita, joissa juoksen mittarittoman ihmisen kanssa. Ehkä eniten harmittaa, etten silloin saa sen hetken vauhtitietoa tai vaikkapa niiden vetojen vauhteja ja keskivauhteja.

Tänään oli edessä juuri tällainen tilanne. Jo viikonloppuna ärsytti, kun ajattelin joutuvani juoksemaan neljä kahden minuutin vetoa tilanteessa, jossa saan selville vain ajan kulumisen. Totta kai voin juosta vedot tuntemusten mukaan. Se ei vain ole sama asia. Kuinka moni näkevä on valmis juoksemaan vedot pelkkien omien tuntemusten mukaan?

Monet kerrat olen miettinyt, mikä olisi taikasana, jolla saisimme mittareiden valmistajat heräämään siihen, että näkövammaisetkin haluavat saada samaa infoa kuin näkevät. Kotimaisten Suunnon tai Polarin kuvittelisin olevan kiinnostunut asiasta. Ei tuo mikään eurojen kultakaivos ole, mutta voisi herättää kiinnostusta myös maailmalla. Suunto ja Polar osaavat taatusti arvostaa bisnestä.

Näkövammaisille saavutettava mittari olisi bisnestä pienimuotoisena. Jos se leviäisi ympäri maailmaa, siitä voisi tulla jotain aavistuksen enemmän. Varsinaisen liikevoiton nuo firmat tekevät aivan muulla, mutta tuskin kumpikaan firma menisi konkurssiin, vaikka lähtisi kehittämään ajatustani konkreettiseksi tuotteeksi.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Mitä kaikkea mahdutan viikkoon?


Eilen kirjoittelin Tanjan kanssa juoksemisesta ja yleensä treenaamisesta. Ynnäillessäni viikon treenejä havahduin siihen, mitä kaikkea tosiasiassa teenkään.

Kun ohjelmaa päivitettiin heinäkuun alussa, epäilin, etten ikinä tule selviytymään siitä. Aiemmin lenkkejä oli ollut kolme ja neljännen juoksin, jos ehdin. Koska näytti siltä, että neljä lenkkiä voisi olla realistinen lähes joka viikko, pyysin Harrilta päivitystä ohjelmaan. Muokattua Excel-taulukkoa lukiessa oli tulla kuuma ja epätoivo. Päätin, että teen parhaani ja sen on riitettävä.

Viikossa on neljä lenkkiä, jotka olen saanut juostua yllättävän helposti. Kun oma juokseminen on sen varassa, että saan näkevän ihmisen mukaan, aikataulujen sovittelu on välillä melkoista palapeliä. Onneksi ympärillä on ystäviä ja kavereita, joiden kanssa saan juosta. Lisäksi juoksuoppaana toimii henkilökohtainen avustaja, jonka kanssa teen osan lenkeistä. Ilman henkilökohtaisen avustajan apua eivät neljä lenkkiä olisi toteutettavissa. Kalenteripalapelin kokoaminen menisi hankalaksi ja epäilen, että epätoivo iskisi useamman kerran.

Viikon lenkit


Yksi on rauhallinen keskimäärin tunnin lenkki. Sen juoksen monesti aamulla ennen työpäivää. On ihanaa heräillä päivään aamuauringossa, raikkaan kirpakassa aamussa tai lumen narskuessa tossujen alla. En väitä, että pitäisin marraskuun pimeistä ja tuulisista aamuista, jolloin vettä tai räntää tulee vaakatasossa ja Suomen tuloillaan oleva talvi näyttää huonoimpia puoliaan. Silti kerta toisensa jälkeen olen solminut tossujen nauhat ja kipaissut matkaan työpaikan pihalta tai kotiovelta. Puskevaa tuulta uhmaten ja lenkin jälkeen lämpimästä suihkusta nauttien olen lähdössä uuteen työpäivään.

Toisena on pitkä lenkki, joka vaihtelee viikoittain. Ajallisesti pitkis on ollut 90-160 minuuttia. Matkallisesti tuosta tulee nykyisillä vauhdeillani jotain 10,5-18,5 kilsaa. Monet juoksevat pitkiksen sunnuntaisin. Kyllä voin sen silloinkin juosta, mutta ehdottomasti mieluisampi aika on lauantaina joko heti aamusta tai myöhemmin iltapäivällä ennen saunan lämmitystä. Lomilla ja muilla vapailla on aivan sama, milloin lähden pitkikselle, mutta työpäivien rytmittämässä arjessa lauantai tuntuu päivänä ehdottomasti parhaimmalta. Pitkiksen jälkeen saan mennä saunaan, avata alkoholittoman oluen ja nostaa jalat kohti kattoa. Siitä alkaa oma levollinen ja rauhoittumisen viikonloppu. Näin sunnuntaille jää tilaa asioille, joita juuri sillä hetkellä huvittaa tehdä. Jää tilaa pilatekselle ja sille, että voin vaikkapa lukea koko lopun päivää kirjoja.

Kovemmat juoksut ovat 30-50 minuuttinen reipas ja jollain combolla tehtävät vedot. Reippaassa koetan pysyä tuntemuksessa, jossa ei huvita puhua, mutta meno ei tunnu kaamealta. Sen opettelu on ollut vaikeaa, vaan tuntuu, että vähitellen alan saada juonesta kiinni.

Aiemmin inhosin vetoja. Viime kuukausina olen oppinut pitämään niistä, vaikka joka kerran stressaan, jaksanko vai enkö jaksa. Tämän viikon viisiminuuttiset olivat ehdottomasti etukäteispainajaisunen arvoisia. Toinen yhtä paha on kymmenen kipaleen satsi minuutin vetoja olemattomilla minuutin palautuksilla. Vedoissa olen oppinut lähtemään rauhassa ja useimmiten onnistun tekemään tasaisen nousujohteisen sarjan. Toisinaan huomaan, että noin keskimmäinen tai keskimmäiset vedoista menevät hitaammin, mutta sitten saan jälleen vauhdista kiinni.

Ei pelkkää juoksemista


Salilla olen tottunut käymään pari kolme kertaa viikossa. Kesällä ja alkusyksystä on aivan outoa, kun puntit ja tangot kolisevat vain yhtenä aamuna. Aamusali on juttu, jonka olen opettelemalla oppinut. Myönnän, että oppimista auttoi suuresti se, että sali löytyy työpaikalta. Luksusta on, kun voi viedä tavarat työhuoneeseen, kävellä salille, tehdä treenin, käydä suihkussa ja leimata itsensä sisään. Helpommalla en voisi tästä päästä.

Kun salitreenejä on yhtä useampi, teen yhdellä kertaa jalkoja ja toisella yläkroppaa. Jonkin vatsalihasliikkeen otan yleensä mukaan jokaiseen salitreeniin. Välillä iskee kyllästyminen ja korvaan salitreenin jumpalla. SATSilla on ihan kivoja lihaskuntojumppia, joista saa vaihtelua omalle puurtamiselle. Joskus ne voivat täydentääkin omaa tekemistä, mutta useimmiten haen jumpasta puhtaasti vaihtelua.

Juoksuja korvaan satunnaisesti cyclingillä. Kun maltan tehdä tunnilla omien tuntemusten ja päätösten mukaan ja olla lähtemättä ohjaajan innostuksen kautta kiristämään liiaksi, saan juuri sellaisen treenin kuin haluan. Ulkona en pyöräile, sillä tandem on pelottava. Tyytyväisenä pysyttäydyn pyörissä, jotka on pultattu lattiaan, ja jotka eivät taatusti liiku minnekään.

Tandemilla ajamista olen kokeillut kerran. Luulen, että siitä on parikymmentä vuotta. Näkevänä olen ajanut pyörällä vaikka miten paljon, joten periaatteessa se oli ihan tuttua. Pyöräni olivat olleet niitä, joissa istutaan selkä suorassa ja annetaan mennä. Tandem, jota kokeilin, olikin matalaa mallia. Epäonnistuminen oli taattu, koska eihän minulla ollut edes käsitystä, miten sellaisella pyörällä ajetaan. Kokeilua kesti pari minuuttia, jonka jälkeen päätin, ettei kyseinen vekotin ole minua varten.

Uinti herätyskellona


Uimaan opin joskus ala-asteikäisenä omin päin. Uimakoulussa en ole koskaan käynyt. Jotenkin mystisesti onnistuin oppimaan koiran ja perinteisen rintauinnin. Selkää tai muuta en osaa. Kelluminenkin on täysi mysteeri.

Vuosikausiin en uinut kuin kerran pari kesässä ja ehkä talvella etelässä. Toissa syksynä työpaikan tyhy-päivässä päädyin Aulangon kylpylään. Retkelle huvitti lähteä, mutta Hämeenlinna oli nähty enkä jaksanut ulkoillakaan pitkin Aulangon kävelyreittejä.

Yllättäen innostuin. Kävin jopa kolmesti kylmäaltaassa ja tykkäsin. Tästä sain kipinän ja retken jälkeen olen käynyt lähes viikoittain yhdellä aamu-uinnilla. En enää pelkää viileää vettä, vaan nautin siitä. Etelässä olen talvella vain kävellyt altaaseen, kun aiemmin pohdin minuuttikaupalla, kannattaako mennä vai eikö kannata. Viime ja tänä kesänäkin olen uinut sekä Vantaanjoessa että meressä. Hämmästyttävää, mutta aivan ihanaa.

Rauhoittumista joogassa ja pilateksessa


Monta vuotta olen päättänyt työviikon perjantai-illan joogaan. On ihana laskeutua oman hengityksen ja rauhallisten liikkeiden maailmaan. Voimaa ja venytystä sekä loppuun rentoutusta. Joskus olen nukahtanut loppuliikkeiden jälkeen ja havahtunut, kun ohjaaja kehottaa lempeästi nousemaan ylös ja kiittämään itseä harjoituksesta.

Yhtä vakaasti kuin pari mukia kahvia ja paksu Hesari sunnuntaihin kuuluu pilates. Jos suinkin pääsen, matkaan sunnuntaiaamuisin Itiksen SATSille ja ojentelen kroppaa loistavan pilatesohjaajan tunnilla. Vaikka tunti on yleensä tupaten täynnä, tunnelma ei mene kaoottiseksi. Viimeksi viime sunnuntaina kuuntelin alun keskittymisessä, miten Matteuksen kirkon kellot löivät Tallinnanaukion ja Turunlinnantien toisella puolella.

Kotona koetan venytellä ja rullailla. Myönnän, että liian vähiin ovat jälleen jääneet. Tässä on ryhdistäytymisen paikka. Ihmisrääkkäysrulla tekee hyvää kipeytyville jaloille ja venytykset helpottavat kolotuksia. Palloa olen pyöritellyt jalkapohjien alla ja irvistellyt tyhmille kipeille kohdille.

SATSin online-trainingin yin yoga ja easy yoga tekevät hyvää, jos vain saan tehdä niitä rauhassa. Kotona tuntuu, ettei rauhaa ole, joten kynnys lähteä tekemään joogaa on tosi korkealla. Toisinaan sentään onnistun ja rauhoitan itseni vajaaksi tunniksi omiin svääreihin.

Aika paljon kaikkea


Onhan tuossa melkoisesti kaikkea. Yllättävästi aika on riittänyt, vaikka lähes joka viikko jotain jää tekemättä. Tällä viikolla en ole käynyt uimassa, koska en ole ehtinyt. Maailma ei siihen kaadu, joten hyvällä mielellä kohti uutta viikkoa.

Alkava viikko onkin kevyt, jolloin lenkit ovat lyhyempiä ja helpompia. Kun olen ahkeroinut kolme kovempaa viikkoa, on hyvä nähdä, miten ohjelmassa lukee kevyt viikko. Kevyt viikko ei tarkoita sohvalla makaamista, vaan se tarkoittaa vähemmän liikuntaa ja enemmän lepoa.

Miten sinulla? Mitä muuta teet kuin juokset? Olenko ainoa, jonka on vaikea muistaa kehonhuolto?

lauantai 3. syyskuuta 2016

Hirvitysvetoja ja pelottavia koiria


Viikon viimeinen lenkki on kirmattu lauantaiaamun auringossa. Kovin monia muita kulkijoita ei ollut näkyvissä, kun Merituulin kanssa pinkaistiin matkaan aamuysiltä. Ihana aurinko ja aavistuksen syksyinen tunnelma kulkivat mukana 1,5 tuntia. Loppumatkalla näimme muuttopuuhissa olleita kurkia. Monta pienempää ja suurempaa auraa lensi pään ylitse kohti etelää. Vaikuttava näky, joka kuuluu syyskuisiin päiviin.

Yllättävän hyvin onnistuin pitämään vauhtia ja pitkis taittui kovempaa kuin aikoihin. Kilometrit pyörivät 8:10-8:40 välissä ja sykekin pysyi pk2:lla. Tuntui, että olisin voinut jatkaa tuolla vauhdilla ainakin muutaman lisäkilsan. Tämä antaa toivoa siihen, että seitsemän viikon kuluttua saan kirjoittaa uudet luvut puolimaratonin ennätykseen. Eihän mikään ole varmaa, ennen kuin se on tehty, mutta toiveikkuutta tästä yritykseeni saan.

Kuva loppumetreiltä Vantaanjoen varresta, jossa kaksi lenkkiin tyytyväistä naista hymyilee maailmalle.

Hirvitysvetoja odotettua helpommin


Koko alkuviikon mietin, miten kummassa selviän hengissä ohjelmassa olleista vedoista. En käsittänyt, miten voisi olla mahdollista juosta neljä viiden minuutin vetoa ja välissä vain kahden minuutin palautukset. Pelkkä ajatus sai kylmän hien nousemaan otsalle.

Houkuttelin vetoihin seuraksi kaverin, jonka kanssa olen juossut pari puolimaraa, ja jonka vauhdit ovat aivan toisesta ulottuvuudesta kuin omani. Epäilin, että jään Vantaanjoen varteen enkä pääse sieltä ikinä takaisin. Jokivarressa on mainio suora, jonka arvelin juuri ja juuri riittävän viiden minuutin vedoille.

Alkuun lämmiteltiin pari kilsaa rauhakseen. Ja sitten... Ensimmäisessä lähdettiin tavoittelemaan keskivauhtia 7:30. Hmmm.... Ei onnistuttu, kun ekan vedon keskari oli 7:10. Enää ei voinut himmata, koska tavoitteena oli nousujohteinen sarja ja tietysti viimeinen kaikkein kovimpana.

Hitaan varmasti hilattiin keskivauhteja ylöspäin: toinen 7:06 ja kolmas 7:01. Kolmosessa ei onnistuttu tavoitteena olleen kutosella alkavan keskarin jahtaamisessa. Kahden minuutin palautukset hävisivät taivaantuuliin ja tuntui, että ehdin saada hengityksen tasoittumaan, mutta syke pysyi korkealla.

Ennen vikaa vetoa nenän eteen tipahti lähistöllä asuva kaveri fillarilla. Saila laski sekunteja ja sitten mentiin. En voinut kuin tehdä parhaani, kun kaksi naista höpöttelee vieressä ja jutut olivat taattua erinomaista laatua. Kirittäjänä fillaroitsija ja oppaanani juokseva, joten vaihtoehtoni olivat melkoisen vähissä. Vauhti pysyi kivasti, vaikka kolmen minuutin jälkeen alkoi tosissaan tehdä tiukkaa. Metsästettiin 6:45 keskaria, joten himmailun varaa ei ollut.

Vikan minuutin alkaessa Saila käski kiristää. Siinä hetkessä teki mieli irvistää ja toivottaa hänelle hyvää matkaa ulkoavaruuteen. Puhuminen oli mahdotonta eli vaihtoehdoksi jäi totteleminen. Nostettiin vauhtia, junarata lähestyi - apua suora loppuu. Viideksi sekunniksi oli pakko kääntyä asfaltille ja pinkoa muutama askel radan vartta kohti keskustaa. Tuossa kohdassa huomasin, että oma rytmini sekosi ja hiljensin automaattisesti.

Tavoite ylittyi - vikan vedon keskari 6:41. Olin poikki ja hengästynyt. En kuitenkaan ollut aivan kuollut, mitä olin eniten pelännyt. Odottamaani helpompi setti. Taisin karkottaa viiden minuutin vetojenmörön, sillä mahdottomasta tuli mahdollista ja voitin kauhistukseni. Kun loppuun hölkkäiltiin pari kilsaa, saatoin olla tyytyväinen tekemiseeni.

Parkkipaikalla mittareita sulkiessa huokasin, miten ihana tuoksu jostain tulee. Aivan vieressä kukkivat roosaan ja pinkkiin vivahtavat ruusut. Ikuistettavahan ne oli (kuva alla).

Säikähdys ja koirat


Uuteen viikkoon lähdin aamulenkin kautta. Raikkaassa maanantaiaamussa nautittiin kaverin kanssa rauhasta ja itäisen Helsingin rannoista. Laajasalon sillan alla ympäri ja takaisin kohti Marjaniemen siirtolapuutarhaa, jonka kulmalta oli kurvattava työpaikan ovelle.

Tammisalon rannassa vastaan tuli nainen kahden koiran kanssa. Kulkijat liikkuivat hiljaa, sillä en kuullut yhtään heidän olevan tulossa. Yhtäkkiä kaksi koiraa tempaisee hihnoissa eteenpäin ja rähähtää meitä kohti. Loikkasin nurmikolle, sydän hakkasi miljoonaa ja taisin mennä likimain kaverin selän taa piiloon. Siinä hetkessä olin erityisen onnellinen, että olin reunan puolella ja kauempana rähisijöistä.

Muutaman valikoidun sanan jälkeen jatkoimme matkaa. Sydän hakkasi edelleen. Nainen huusi koirille ja kaverin kääntyessä katsomaan taakseen koirat saivat osakseen mojovat potkaisut. Ei jäänyt epäselväksi, miksi koirat käyttäytyivät kuten käyttäytyivät. En ole erityisen suuri koiraihminen, mutta huonoa kohtelua en siedä. Miten kukaan voi tehdä koirille noin? Eikö asialle voi tehdä mitään?

Reipasta tuntemusten mukaan


Viikon reippaan lähdin juoksemaan tuntemusten ja fiiliksen mukaan. Ajattelin mennä siten, ettei huvita puhua, mutta ei tunnu pahalta.

En ole koskaan kuunnellut juostessa musiikkia, paitsi matolla taaplatessa. Jotta reipas menisi nopeammin ja olisi henkisesti helpompi, ajattelin kokeilla, veisikö musiikki ajatuksia muualle.

Korvia en uskalla peittää, sillä ympäristön havainnointi on totaalisesti kuulon varassa. No, näen valon ja varjon ja jotain hahmoja, mutta juostessa en uskalla yhtään luottaa siihen, että huomaisin edessä olevan möhkäleen ajoissa. Toki valoisassa on ihana juosta, kun näkyy valoisaa ja aurinkokin näkyy kauniina loisteena. Kaikki näkeminen on kuitenkin täysin oppaana juoksevan varassa.

Ostin vuosi sitten Aviriksesta langattomat luukuulokkeet , joihin olen ollut tosi tyytyväinen. Kuulokkeiden sanka tulee niskan takaa ja ne kohdat, joista musiikki tai muu kuuluu, tulevat korvien etupuolelle. Ääni kiertää kuuloluiden kautta ja jättää korvat vapaiksi. Huomattavasti turvallisempaa kuin korvien peittäminen.

Heinäkuussa Hesari arvosteli yhdet luukuulokkeet . Arvostelu ei osannut päättää, olisivatko ne hyvät vai eivät. Plussia ja miinuksia löytyi yhtä lailla. Loppupäätelmänä oli "Jos syystä tai toisesta musiikista haluaa nauttia korvat auki muulle maailmalle, Trekzit ovat erinomainen ratkaisu.". Ne ovat erinomainen ratkaisu erityisesti silloin, kun ei näe, mitä ympärillä tapahtuu tai näkee hyvin huonosti. Pelkkä ajatus siitä, että yksin valkoisen kepin kanssa kulkiessa peittäisin korvani kuulokkeilla, on hengenvaarallinen. Se on hengenvaarallinen myös oppaan kanssa juostessa.

Musiikki auttoi ja 50 minuutin reipas katosi nopeasti. Kilsavauhdeiksi sain 7:54-8:08, joihin olin varsin tyytyväinen. Etenkin siksi, että ne tulivat helpohkosti.

Olin päättänyt, etten kysy oppaalta ajan kulua, ennen kuin olen kuunnellut kymmenen biisiä. Pari kertaa hän ehti sanoa minuuttimäärän ja molemmilla kerroilla olin yhtä yllättynyt, miten paljon olimme jo juosseet. Myönnän, etteivät esimerkiksi Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras ja Päivät on täällä hitaita suuremmin vauhtia kiristäneet, vaan ei sillä ollut väliä. Enemmän oli väliä sillä, että sain kuunnella musiikkia ja sain sen avulla ajatukset muualle. Tämän teen varmasti toistekin reippaiden lenkkien aikana. Ehkä kokeilen lappujuoksussakin, jos musiikki veisi ajatukset pois jaksamisesta ja väsymyksestä.