tiistai 24. heinäkuuta 2018

Huomenna en juokse!


Ynnäilin tämän päivän lenkkiä ylös merkitessä, että olen sunnuntaiaamun ja tämän päivän keskipäivän välillä juossut 47,4 kilsaa. Ei ihme, että tänään loppumatkasta jalat huomauttivat, ettei tämä homma enää toimi. Lisäksi kävelin eilen 6,6 kilsaa eli olen liikkunut jaloillani reilussa kahdessa vuorokaudessa 54 kilsaa. Jestas! Onneksi laskin jälkikäteen, sillä olisi saattanut iskeä paniikki tämän aamupäivän hellelenkillä.

Vanhankaupunginlahti - aurinkoa ja vadelmia


Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kiertämään Vanhankaupunginlahtea. Kotiovelta kierros on ripauksen päälle 19 kilsaa. Viime kesänä jäi kiertämättä, mutta meninhän edellisvuonna kahdesti. Tosin toisen kerran kiersin lahden Mustikkamaalta ja pulahdin lenkin jälkeen uimaan. Mustikkamaalta matkaa tulee noin 12 kilsaa.

Lämpöä oli lähtiessä reilusti yli +20. Onneksi jokivarressa oli myös varjoa, joten ei ihan sulanut heti alkumetreillä. Parin kilsanjälkeen pysähdys syömään vadelmia. Kävelytien varressa oli mies poimimassa vadelmia, joten mukaan samaan huviin. Pienen pieniä olivat, mutta tosi hyviä. Ei ehkä olisi huomattu ilman marjanpoimijamiestä.

Arabianrannassa tuuli vilvoitti. Hanhia ihmeteltiin, kun seisoivat kivillä yhdellä jalalla. Jos olisin ollut hanhi, olisin mennyt uimaan enkä nököttänyt kivellä. Outoja puuhia.

Pilviä kerääntyi ja mustiakin oli seassa. Hyvä niin, sillä Kalasataman nurkilla oli yksi tukahduttavimmista kohdista. Asfalttia, työmaita ja pakahduttavan kuuma.

Juomapausseja yhtenään, jotta jaksaa. Kulosaaren kautta Hertsikkaan ja taivaallisen varjoisille ylämäki-alamäki -kävelyteille. Hertsikan portaat ohitettiin, vaikka mua oli uhattu niiden kipuamisella matkan extrahuviksi.

Viikin lehmät laidunsivat. Pilvet katosivat ja aurinko paistoi. Muita kulkijoita ihmeen vähän. Ympyrä sulkeutuu - Vanhankaupunginkoski näkyy.

En pahastunut, kun mulle ehdotettiin kahvia Koskenrannassa. Terassin varjo, kahvi ja jätski elvyttivät. Vaan apua - miten tästä penkiltä noustaan. Olin käynyt edellispäivänä jumpassa ja etureidet jämähtivät paikoilleen. Jos ne olisivat saaneet päättää, olisin jäänyt nököttämään siihen penkille. Ei tahtonut askel millään nousta seuraavilla sadoilla metreillä. Ystäväkin huomasi saman ja pohdiskeli, vaihdoinko jalat terassilla, kun askel ei enää ole yhtään niin lentävä kuin lahden itäpuolella. Taisin vaihtaa ne askelkyykkyjä ja kyykkyjä tehneisiin koipiin.

Aikaa kierrokseen meni 2.53, mikä oli hellesunnuntaille oikein hyvä. Kun vertasin kahden vuoden takaiseen fiilikseen, tajusin jotain tapahtuneen. Ei kramppeja eikä pohjatonta väsymystä. Jaksoin hyvin ja jalat veivät, vaikka vauhti olikin tosi rauhallinen. Kestävyys on parantunut - tämä oli taas konkreettinen näyttö siitä. Voin olla tyytyväinen.

Vetoja aamuauringossa


Eilen olin alkujaan ajatellut juosta viikon reippaan. Hylkäsin ajatuksen, kun olin edellispäivänä kipittänyt tuon pitkiksen ja näin sääennusteen. Ei näillä lämpötiloilla voi kuvitellakaan juoksevansa tuollaisia.

Vedot olivat vain kasiminuuttisia ja niitä oli vain kolme. Rohkea veikkaus, että niistä jäisin henkiin. Ajattelin mennä taas tutulle Pukinmäenkaaren pätkälle, vaikka tiesin sen kovin suojattomaksi paahteelta.

Jokivarressa oli aika vähän kulkijoita. Muutama fillarilla ja useita puistotyöntekijöitä Pakilan uimarannan luona. Kun avustajani ehdotti Tapaninvainiossa, että juostaankin siinä uimarannan ja Kehän välissä, innostuin ajatuksesta. Vähän kumpuilevaa, mutta ehdottomasti viileämpää ja suojaisempaa. Puut varjostivat eikä muita kulkijoita ollut kuin harvakseen.

Kroppa ei eka tahtonut herätä vetoihin, koska se oli ajatellut verkata vielä kilsan. Tuntui, että jalat hyytyvät ja mikään ei vaan mene mihinkään. Alta kasissa vauhti pysyi ja ihmeen äkkiä eka oli tehty. Palauttelua nelisen minuuttia, täyskäännös ja kakkonen lähti.

Tämä tuntui kaikkein helpoimmalta. Pohkeisiin otti, mutta lopussa sain jopa kiristettyä. Luulen, että meni ekaa nopeammin - ainakin meni helpommin. Vauhti oli kai pitkään jossain 7:40-7:45 maissa. Vähän kellot sekoilivat puiden ja puskien seassa.

Vika jatkettiin uimarannalta suoraan. Tiesin, että uimarannan ja seuraavan alikulun väliä on kilsa. Päätin, että alikulusta on mentävä ohi. Vika saattoi olla nopein. Se tuntui ainakin tasaisimmalta vauhdin näkökulmasta. Tunneli ohitettu ja vähän jäljellä. Tuusulantien alitukseen jäi vaatimattomat 10 metriä eli hyvin tuli reilu kilsa.

Loppuverkassa jalat painoivat ja hipsuttelin kaikessa rauhassa nelisen kilsaa kotiin. Ei tuntunut maitohapoilta, mutta tuntui raskaalta. Lisää juomaa ja aina pysähdys, kun tuntui, että juominen on hyvä idea. Tuomarinkylän peltojen luona ilma vaan väreili, kun katsoi taaksepäin. Just sellainen helleaamu, jossa tuulenvire ei vilvoita vaan ilma väreilee kuumuudessa.

Pitkis ja kahvit Annan kartanolla


Tänään lähdin aamusta pitkikselle, kun Excel kerran väitti 150 minuuttisen olevan viikon huvina. Merituulin kanssa kierrettiin jokivarren työmaat ja lopulta Kehän nurkilta kaarrettiin vesien ääreen ja käännettiin nenä kohti Helsingin pitäjän kirkkoa.

Parhaita pätkiä olivat varjoisat, joissa jopa tuuli hieman. Ei niitä paljon ollut, mutta sentään toisinaan. Kirkon nurkilla vesi kohisi niin ihanasti, että olisi tehnyt mieli pulahtaa sekaan.

Mietin, että kirkon voisi kiertää. Mietin, että on tyhmää mennä pitkä pätkä kadun vartta. Joskus olen mennyt hiekkatietä, joka menee jostain tästä kirkon ja joen välistä. Kai se menee jotenkin hautausmaankin joen puolelta. Hmmm… Tästä kääntyy hiekkatie, jonka suunta on oikea. Ei muuta kuin katsomaan.

Oikeaan osuttiin ja saatiin juosta autojen ulottumattomissa. Hautausmaa ja kirkko jäivät kauemmas, mutta mitäs se haittasi. Sitä tyhmää autotien vartta piti juosta ehkä sata metriä, ennen kuin sai kaartaa joen yli Siltamäen puolelle.

Kiertelyä ja kaartelua Siltamäessä. Hei, täällä on hiekkatie. Tuon talon pihaan eksyttiin joskus. Täysin suunnitellusti kipaisimme hiekkateitä urheilukenttien ja talojen nurkilla. Ainakin melkein suunnitellusti... Reittivalinta oli lopulta tosi fiksu, sillä emme edes päätyneet rekkaparkin luo, vaan kaarsimme suoraan jokivarteen ja lähestyimme Malmille vievän autotien alikulkua.

Kilsoja alla 12 ja taas janottaa. Tapaninvainion silta näkyy, mutta tuleeko se ikinä. Annan kartano aukeaa yhdeltätoista. Sinne voisi mennä. Ihanaa, tässä se silta on ja 13 kilsaa kasassa. Rannalla uimareita, sillalla pieniä pyöräilijöitä - kauhea ruuhka yhtäkkiä.

Koivukujaa kohti kartanoa. Hevosia aitauksessa. Traktorikin peruuttaa jostain. Ihmisiä ovella. Ovi on auki. Jee, se avasi just. Kahvi ja jätski maistuivat terassin varjossa. Kasvojen huuhtominen kylmällä vedellä oli vähintään yhtä ihanaa.

Vähän nihkeää oli nousta tuolilta. Jalat olisivat jääneet, vaan ei auttanut. Vikat reilut kolme kilsaa hölkkäiltiin kahvia sulatellen. Vähän kerääntyi pilviä, mutta ei se mitään viilentänyt. Käskynhaltijantien nurkilla sanoin, että 17 juostaan. Ei tarvinnut kiertää kuin talo, sillä 17 tuli kasaan kotitalon toisella puolella. Hyvä niin, sillä vähän ennen junarataa jalat alkoivat huomautella, että tämä huvi olisi niiden osalta ohi. Ei ollut enää puhtia eikä voimia.

Ja taatusti pysyn päätöksessä, etten juokse huomenna. En juokse myöskään ylihuomenna. Perjantaina ehkä kevennetty versio viikon reippaasta. Just kyselin Harrilta ohjeita, kun ei tällä säällä jaksa mitään tunnin reipasta. Sain neuvon keventää vaikka juoksemalla 2 X 20 min ja pitämällä välissä 5 min tauon. Sitä taidan testata.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Kääk - koordinaatiotreeniä!


Just nyt tuntuu, että sulan. Ajatus lenkistä houkuttelee, mutta ajatus paahtavasta ja trooppisesta kesäpäivästä ei. Lomalla voisi lenkkeillä päivällä ja juosta kaikenlaisia pidempiä hömpöttelylenkkejä. Puhti alkaa loppua tässä kuumuudessa. Huomaan myös, että astman kanssa on helteessä ajoittain hankalaa. Välillä on henki loppua, mutta onneksi avaava auttaa. Tämään selvisin kunnialla Elixianjumpasta. Hiki tuli, mutta ainakin selälle teki tosi hyvää.

Kovemmat lenkit olen jättänyt tekemättä. En vaan pysty juoksemaan näissä lämpötiloissa kovaa. Jotten ihan vajoa matelulinjalle, kävin keskiviikkona töissä matolla juoksemassa vetoja. Siellä oli viileämpää, mutta melkoisen trooppista puuhaa sekin oli. Kun viis viisiminuuttista oli takana, epäilin vaipuvani vesipisaroina salin lattialle. Verkkoineen 70 minuuttia ja kelvolliset 8,33 kilsaa. Vedoissa vauhdit 7:48-7:14. Nousevasti, mutta olenhan noita kovempaakin juossut. Ei vaan pystynyt, kun takana oli hellematkailua junissa ja bussissa.

Eilen lähdin kaverin kanssa ihmettelemään vesisadetta. Sadetutka näytti, että klo 9-11 olisi sateetonta. No, sadetutka oli jossain muualla, sillä Vuosaaressa ripotteli koko ajan. Arvoimme Kivinokan ja Vuosaaren välillä, koska halusimme uimaan ja nuonäyttivät levättömiltä rannoilta. Joessa oli vähäisiä sinilevähavaintoja ja ei innostanut.

Verkkailtiin Kallahdenniemeen, ihmeteltiin niemen uimarantaa, kierreltiin puita ja palattiin lähtöpisteeseen jonkin pallokentän laidalle.

Kaverilla oli ohjelmassa koordinaatioita. Kyseli mun ajatusta asiaan - juu... Tuota.... Olen tehnyt koordeja viimeksi ehkä vuosi tai puolitoista sitten. Inhoan niitä, koska mun tasapaino on huono ja muutenkin ne on vaikeita, tyhmiä ja tylsiä. Toisaalta.... Hymähdin, ettei mua mikään estä kokeilemasta. Epäluuloni oli valtaisa, vaan punatukkainen tyttöhän ei yleensä kokeilematta luovuta.

Aitakävely otti heti luulot pois. Jestas, miten kireät lonkat mulla oli. Jalka taakse. Polvi edellä sivulle koukkuun. Polvi edellä sivulta eteen. Ja toisella jalalla. Kaveri kielsi ajattelemasta liikoja. Huomasi, että mietin, pohdin ja hain jotain täydellistä suoritusta. Ihme juttu, mutta tokalla kierroksella liikeradat alkoivat löytyä ja nostin hetkeksi jopa kädet pään päälle, joka vaan lisäsi haasteellisuutta. Muutamat askeleet tein kädet ylhäällä, kunnes hartioissa tuntui liika jännitys.

Tehtiin polvennostojuoksua, pakarajuoksua ja jalan heittämistä suoraksi eteen. Kahdessa ekassa syke nousi heti ja vikassa en ylettänyt lähellekään nilkkaa. Vasemmassa jalassa sormet hipoivat kengännauhoja, mutta oikeassa jäivät just ja just kengän ulkoreunalle. Takareisi kiristi. En mä liiku mihinkään suuntaan, kun joka kohtaa vaan kiristää.

Ehdottomasti hauskimpia olivat Hei laukka-askel Reima -fiilis ja askel askel hyppy -fiilis. Eka oli perinteinen sivulaukka. Jotta uskalsin lisätä vauhtia ja pysyin linjassa, mentiin vastakkain, otettiin käsistä kiinni ja sitten mentiin. Päkiöillä ja etummaisella jalalla ponnistaen. Tosiaan tuli Hei laukka-askel Reima -fiilis ja vauhtia oli kivasti. Nautin eniten siitä vauhdista.

Askel askel hypyssä olin tosissani lähtemässä tanssimaan jenkkaa. Jostain historian hämäristä rytmi hyppäsi vereen ja olin mennä hypyllä. Todellisuudessa piti nostaa polvi tosi korkealle eteen, laskea jalka alas, astua kaksi pientä askelta ja tehdä sama alusta toisella jalalla. Jotenkin jumiuduin jenkkaan ja hoin itselleni askel askel hyppy, askel askel hyppy - en sentään ääneen.

Koordinaatiollisesti haasteellisin oli ristiaskeljuoksu, joka oli kyllä mulla kävelyä. Oikean jalan johtaessa se meni aika kivasti. Uskalsin jopa lisätä vauhtia, kun jalat menivät ja yläkroppa kiertyi mukana. Eka kiersin myös nenää, mutta onneksi sen saikin pitää aloillaan. Muuten olisi voinut tulla huono olo. Vaikeammaksi homma meni, kun vasemman jalan piti johtaa liikettä. Tuntui, että kaikki menee väärin päin eikä tämä ole yhtään luonteva liike. Tokalla kierroksella alkoi vähän löytyä ja sain jopa kiristettyä vauhtia. Kaverin jalkojen liikettä kuunnellessa tuli hiki - sen verran hurjaa tahtia hän noita ristiaskelia pisteli.

Jalkapallokenttä oli tosi hyvä paikka tehdä koordit Ei ollut vaaraa harhautuamihinkään. Ei ollut vaaraa törmätä mihinkään, kun maalitkin pidettiin riittävän kaukana. Sain vaan mennä eteenpäin joko suoraan tai jotenkin kaartaen. Pariin kertaan kaveri huikkasi mua kääntymään enemmän vasemmalle, kun olin suuntaamassa väärille poluille. Uskalsin lisätä vauhtia ja uskalsin kokeilla rajojani. Jos jalat olisivat menneet solmuun, olisin muksahtanut pehmeähkölle nurtsille.

Turhaan olin ennakkoluuloinen ja epäileväinen. Jo tehdessä nauratti ja lopussa hymyilytti. Uskalsin, kokeilin ja onnistuin! Treeni olikin huiman hauska. Se paljasti myös kireyksiä ja liikkumattomuutta. Kaveri on tehnyt näitä seitsemän viikkoa ja kehitystä oli huomannut. Tulisko mun kokeiltua? Ajasta se ei voi olla kiinni, sillä tuohon kaikkeen meni 20 minuuttia.

Loppuverkkana juostiin Uutelan suuntaan ja palattiin autolle hakemaan uikkarit. Aika hassua oli juosta vaan 6,17 kilsaa. En tiedä, koska olen viimeksi juossut näin lyhyenlenkin. Silti tunsin tehneeni hyvää sekä mielelle että kropalle.

Kallahden rannassa lanattua hiekkaa ja merenpintaan hiljaa helähteleviä sadepisaroita. Merivesi +25 eikä sinilevää. Rantavahti kertoi meidän olevan päivän ekat uimarit. Yksityisranta ja taivaallisen virkistävä vesi. Ymmärsivät sentään hanhetkin pysyä loitolla eivätkä koettaneet lähestyä ihmisten rantaa.

Kuvassa parvekeviljelmäni samettikukkia

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Uutela, +15 ja 762


Kävin viime viikolla kahdesti ihastelemassa Vuosaaren ulkoilualueita. Minä, joka käyn Vuosaaressa pari kertaa vuodessa, olin siellä viime viikolla kolmesti.

Eka torstaina juostiin avustajan kanssa reipas lenkki ja reippaan aikana kierrettiin Vartsikanlahtea. Käännyttiin ympäri just ennen Rastilan leirintäalueen nurkilla olevien mäkien alkua. Ylämäkeä sain kokea vain muutamia askelia - ei haitannut.

Sen sijaan sain ihastella pitkää ja tuoksuvaa pinkkiä ruusupensasrivistöä, vieressä olevaa merta ja lahtea Puotilan ja Vuosaaren puolelta. Kipaisin myös Puotilan kartanon vieressä olevien palstojen läpi. Olin tiennyt, että palstoja siellä on, mutta aivan muualle olisin ne sijoittanut.

Reipas osuus oli 50 min ja meni oudon helpolla. En laskenut minuutteja manaten, koska tämä hemmetin aika loppuu. Ei tuntunut vaikealta. Jalat vaan vei ja vauhti pysytteli kivasti just ja just alle kasin kilsavauhdissa. Tiedän, mitä Harri näillä reippailla hakee. Ihan samaa haen minä, sillä on mun tavoitteellisuus päässyt niin pitkälle, että puolimaran aikaa olisi kiva parantaa edes aavistuksen. Se vaan tarkoittaa, että keskarin on oltava alta kasi, koska viime syksynä Kaarinassa se oli 8:02 min/km.

Uutelan ihanuus


Torstaina oli eka lomapäivä ja sain lenkkeillä Uutelassa sekä ympäri Vuosaaren rantoja. Metsää, saniaisia, karhunsammalta, tiheää puustoa ja sen hämäryyttä, hiljaisuutta ja tunnelma kuin jossain kaukana. Suurin osa oli juostavaa, mutta juurakkopolut käveltiin.

Hetkeksi poikettiin polulta ja kiivettiin pienelle kalliolle. Meri oli nenän edessä, aurinko paistoi ja horisontissa näkyi vain vettä. Olisin voinut jäädä kalliolle kirjan ja kahvimukin kanssa tai vain pysähtyä siihen hetkeen. Rauha ja hiljaisuus, jonka särkivät vain Vuosaaren sataman kolinat. Kun niiltä sulki korvansa, saattoi unohtaa olevansa Suomen pääkaupungissa.

Pitkospuilla en ole kävellyt vuosikymmeniin. En kyllä ole kiivennyt kalliollekaan. Mitä väliä, vaikka se kallio oli ehkä kolme metriä. Se oli kallio ja pääsin sinne. Se oli lämmin - aivan kuin lapsuuskesinä mummulan kalliot.

En tiennyt, että Uutelassa on suota. En myöskään tiennyt, että siellä voi olla niin kaunista ja hiljaista. Vuosaari oli ollut mulle yksittäisiä palasia sievässä sekasotkussa. Palaset hyppivät paikoilleen ja sain kiinni kokonaisuudesta, joka oli paljon kauniimpi kuin kuvittelin. Uutelan rinnalla olivat Aurinkolahti, Kauniin ilman kujan nurkan vesiputous, Ramsinniemi ja paljon muuta.

Teletappimaiseen tapaan päätin tahtovani tuonne uudestaan. Sunnuntaina hurautettiin maailmalta Suomeen palanneen ystäväni kanssa Aurinkolahteen ja lähdettiin ihmettelemään samoja metsäisiä nurkkia. Matkalla Kehä I:llä näkyi komeasti, kun vanha rouva DC3 laskeutui Malmille. Uljashan se on.

Kaksi kuvaa Uutelan rannoilta

Lämmin sunnuntai oli saanut ihmiset liikkeelle. Väkeä oli triplasti enemmän kuin torstaina keskellä päivää. Koiranulkoiluttajia, fillareita, piknik-seurueita ja kävelijöitä. Meriharjussa olivat juhlat ja herätettiin lievää pahennusta kulkiessamme parkkipaikan kautta. Jos nyt vähän eksyttiin... Ei kai se juhlakansaa haitannut.

Metsäpolkujen varrelta löytyi hiirenvirnaa. En edes muistanut tuota nätin liilaa kasvia. Mummulassani sitä kasvoi tosi paljon. Samoin kasvoi kissankäpälää ja kissankelloja. Niitä kissankelloja oli Uutelassakin. Ja olihan siellä vihreyden seassa pieniä punaisia, jotka poimittiin retkeilyherkuiksi - metsämansikoita. Samalta maistuivat kuin lapsuuskesinä, jolloin olen niitä viimeksi kerännyt suoraan suuhun jonkin metsämättään luota.

+15 - hrrr......


Viime kesänä uin meressä vain kerran. Talviturkin kastoin joskus heinäkuulla Vuosannan rannassa. Torstaina lenkin päätteeksi kipaistiin Kallahden rantaan ja uimaan. En ollut varma, olisinko halunnut kuulla rantavahdin kertovan vedenlämpötilan ennen vai jälkeen uinnin. +15!

Olin päättänyt uida, joten sittenhän menen. Kahlasi ja vauhti hidastui mitä syvemmäksi vesi kävi. Päätös pitää - juu, pitää. Rohkeuden keräämistä, kunnes henkeä haukkoen kastelin itseni kokonaan. Voihan uimiseksi kutsua sitä viittä metriä, jonka kylmässä vedessä räpiköin? Vaan miten ihanan virkistävää se olikaan.

Vantaanjoessa en ole vielä käynyt. Eilen kuulin, että Keravanjoen ja Vantaanjoen yhtymäkohdassa on nähty runsaasti sinilevää. Toivottavasti se ei ajaudu Pikkukoskelle asti. Merelläkin sinilevää on, joten hirvittää, ovatko mahdolliset tulevat uintihetken lenkkien lopulla uhattuina.

762 ja Paloheinä


Toissapäivänä kipusin ja kipusin. Ensin Paloheinän pururatojen ylämäkiä. Hiihtolatupohjalla mäkeä tosiaan riitti. Välillä epäilin, ettei ylöspäin kipuaminen lopu koskaan.

Muutaman kilsan jälkeen palattiin parkkiksen kupeeseen ja käytiin Paloheinän portaissa. Niiden kaide on aivan loistava. Jos noudatan liikennesääntöjä ja kuljen aina oikeaa puolta, ylöspäin kavutessa kaiteessa on kaksi aukkoa. Niissä kuitenkin ylettää seuraavaan kaiteeseen, kun vähän kurkottaa. Alas menon puolella kaide on yhtenäinen.

Kun olin ekan kerran kävellyt alas ja keksinyt, ettei sillä puolella tarvitse kurkotella, päätin ryhtyä pahatapaiseksi. Alhaalla käännyin vain ympäri ja lähdin kapuamaan ylös vastavirtaan. Yhden mulkaisun tekemisilleni huomasin, mutta punatukkainen tyttö mulkaisi takaisine ikä välittänyt sen enempää. Uskoin ja toivoin, että näkövammasta kertova huomioliivi selittää tekemiseni. Toivottavasti selitti, sillä toki en tahallani halua aiheuttaa muille liikkujille ongelmia, kun kapuan väärää puolta.

Kolmesti ehdin portaat ylös kiivetä. Koetin astua oikein ja välttää pelkkien pohkeiden ja reisien käyttöä. Askelmat tuntuivat pakaroissa, joten ehkä se meni oikein. Kaikkien 762 portaan jälkeen pelkäsin, mikä on fiilis seuraavana aamuna. Ihme kyllä - ei mikään. Jaloissa ei tunnu ja olo on kuin en olisi mitään portaita kiivennytkään. Jotain tein oikein ja jollain lenkillä sama uudestaan.

Lenkin lopulla käytiin katsomassa, onko Pitkäkosken maja auki. No, eihän se ollut. Onneksi vieressä oli kesäkahvilan kyltti. Kyltin mukaan eteenpäin ja vanhan puisen omakotitalon pihaan. Kesäkahvila talon puutarhassa. Vieressä valtava vanha kuninkaantammi, parin sadan metrin päässä Vantaanjoki ja levollinen kahvihetki Vantaan ja Helsingin rajalla. Nämä ovat ihania, kun ne vain löytää ja pysähtyy hetkeksi.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Saako skoolata?


Kesäkuu vaihtui heinäkuuksi ja mielessä siinteli tavoite. Se on aika lähellä. Se on yllättävän lähellä. Jos...

Torstaina laitoin kaverille viestin, voitaisko huomenna juosta 13,4 km. Tunnustin tulleeni ahneeksi. Ei voinut antaa olla, kun houkutus kävi ylivoimaiseksi.

Olin juossut viikolla hirmuisesti ja tiesin, että perjantain lenkki on ihan ylipitkä. Vaan silti se oli tehtävä. Lähdin jokivartta Vanhankaupunginkoskelle. Ylämäet tuntuivat väsyneissä jaloissa. Oli kuuma, kun aurinko päätti ilmestyä. Vähän tuulee, joten en ehkä häviä vesipisaroina hiekkatien pintaan.

Arabianrantaan ja meren ihastelua. Päätöksiä, mistä ja miten kierretään. Hanhia edessä - ei kiitos. Hanhet pitäköön nurkkansa - annan periksi ja käännyn takaisin.

Kotinurkilla kymppi täynnä. Ei riitä, sillä 3,4 tarvitaan. Suunnitelma, jonka pitäisi riittää. Tiukalle voi mennä, mutta riittää. Kehän luona joen yli ja Kehän vartta kohti junarataa. Ihmeellisiä katutyömaita, joissa joku oli ryövännyt asfaltin ja jättänyt vain pölyävän hiekan. Oli siinä yksi kaivurikin.

Junaradan ali ja puolisen kilsaa kotipihaan. Varmuuden vuoksi pihassa sen verran eestaas, että kaverin mittari näytti 13,43 kilsaa. Nyt ei jää mitään epävarmuutta eikä sattumalla ole sijaa tässä puuhassa.

Vuoden 2018 juoksukilsojen saldo on 1000,2 km. Ihmettelen, miten olen ehtinyt. En tiedä, miten olen jaksanut. En käsitä, mistä olen kaivanut motivaation lähteä. Suurin mysteeri on kuitenkin aika. On vaikea ymmärtää, mistä olen elämässäni löytänyt hieman yli kuusi vuorokautta, jotka olen kuluttanut hiljaa hipsutellen, reippaita lenkkejä manaten tai vetojen minuuttien loppumista toivoen. Samalla olen tehnyt valtavasti töitä ja opiskelijanuoreni mielestä olen myös ollut kotona ja jutustellut hänen kanssaan opinnoista, maailmanmenosta ja kaikesta eriskummallisesta nähdystä tai kuullusta.

Vuonna 2015 tonni täyttyi räntäsateessa pimeänä joulukuun iltana muutama päivä ennen joulua. Katselimme ikkunoiden jouluvaloja ja tahdonvoimalla kipitimme puuttuvat kilometrit. Muistan sen huiman fiiliksen, kun ekan kerran saavutin jotain ennen aivan uskomattomalta tuntunutta.

Vuonna 2016 tonni täyttyi 10.9, joka oli kuulas syyskuinen lauantai. Aurinko pilkisteli ja syyskuinen päivä näytti parhaita puoliaan. Vuonna 2017 tonni täyttyi keskellä tukahduttavan helteistä Street runia. Jossain ennen Lauttasaarta se maaginen kilsamäärä oli täynnä.

Nyt tuo lukema oli vastassa aurinkoisena ja lämpimänä perjantai-iltana 6.7. Aiempina vuosina en ole tallettanut, miten paljon tunteja olen tonniin päästäkseni kuluttanut. Tällä kertaa kirjoitin tuon ylös. Jos saan ja voin jatkaa juoksuaskelilla hetkien taittamista, uteliaana haluan nähdä, miten monta vuorokautta siihen ensi kerralla kulutan.

Punatukkainen tyttö miettii ja katsoo taaksepäin. Jos mulle olisi muutama vuosi sitten joku sanonut, mistä iloitsen tänään, olisin pitänyt häntä pahasti seonneena. En olisi voinut kuvitellakaan, että juokseminen vie sydämeni. Annoin sille varovasti pikkusormen ajatellen kiskaisevani omani lujaa takaisin. SE ei päästänyt irti, vaan nappasi mukaansa koko käden ja koko punatukkaisen tytön.

Sokeana en juoksisi ulkona metriäkään ilman näkeviä ihmisiä. Olen äärimmäisen kiitollinen ystävistä ja kavereista, jotka olen elämääni saanut. Aivan yhtä kiitollinen olen niistä parista avustajasta, jotka ovat juosseet kanssani milloin mitäkin lenkkejä. Juoksun kautta olen tutustunut uusi ihmisiin ja saanut aikuisiällä ystäviä. Elämä voisi olla kovin toisenlaista, jos olisin valinnut muuta. Tänään en osaisi ajatella, mihin olisin voinut päätyä toisenlaisilla ratkaisuilla. Uskon, ettei kaikkia ratkaisuja ole vielä tehty, vaan yllätyksiä on edessä.

Haluan jatkaa suuntaan, johon olen menossa. Hassusti uskon, että sateenkaaren päästä tai jostain aivan muualta löydän asioita, joista nyt vain varovasti haaveilen. Haluan pitää kiinni unelmista ja ihmisistä, jotka mun elämään ovat viimeisten vuosien aikana tulleet. Samalla toivon kohtaavani uusia ihmisiä ja ties mitä muuta.

Kaikelle tälle punatukkainen tyttö skoolasi Cavalla. Se maistui ja juhlisti omaa fiilistä hitusen lisää.