lauantai 27. elokuuta 2016

Vauhdikasta arkea ja kipeät jalat


Huh, miten vauhdilla viikko on kadonnut. Hetkittäin tuntui, etten perässä pysy.

Ohjelman treeneistä olen tehnyt kaiken muun paitsi pilateksen. Sinne kipaisen huomisaamuna ja sen jälkeen sunnuntain vietän lehtien, kirjojen ja suklaan seurassa. Toivottavasti äsken avaamastani suklaalevystä on huomenna jotain jäljellä. Viveca Sten saa mainiolla kirjoitustyylillään minut huomenna koukkuunsa ja uppoan Tukholman ja sen saariston syövereihin.

Viime viikolla kipeytyneet jalat eivät ole kunnossa. Päivä päivältä suunta on parempaan, vaan ei ole paras mahdollinen tilanne. Eilisiltana painelin jonglööripallolla selkää ja sain aikaan heijasteita nilkkaan ja kantapäähän asti. Taitaa olla vaihteeksi niin, että osa kipeiden jalkojen syistä on niskassa tai lavoissa. Hieroja pääsee keskiviikkona katsomaan, mitä mukavaa tai vähemmän mukavaa niskasta ja selästä löytyy.

Maanantaina juoksi viikon vedot. Harmitti, ettei kaksiminuuttisten vauhdeista ole aavistustakaan. Oppaalla oli mahdollisuus katsoa vain aikaa, joten en voinut kuin taipua tilanteen edessä.

Suunto paketissa ja käyttöönotto odottaa silmällistä


Suivaannuin sen verran, että aloin tosissani katsella netistä juoksukello-sykemittari-härpäkkeiden tarjontaa. Tiistaina marssin kauppareissulla Itiksen Giganttiin ja tulin ulos söpön limenvihreän Suunto ambit 3 run hr:n kanssa. Juu, en minä sitä itse pysty käyttämään, kun härveli ei puhu.

Miksei kukaan keksi puhuvaa härpäkettä, jota sokea utelias wanna be -juoksija voisi käyttää aivan itse? En yhtään jaksaisi sitä, että olen näissä jonkun toisen varassa. Ärsyttää!!! Haluan sellaisen mittarin, joka puhuu kaikki asiat, joita näytöllä näkyy. Haluan sellaisen mittarin, jonka nettipuoli on täysin saavutettava ruudunlukuohjelmalla. Haluan sellaisen mittarin, jonka kanssa voin tuntea olevani samalla viivalla näkevien kanssa. Eikö tämä oikeasti kiinnosta mittareiden valmistajia?

Sports Tracker on hyvä, mutta huomaan kaipaavani välillä infoa tai juttuja, joita sillä ei saa. Viimeinen niitti taisi olla tuo vetoharjoitus, jossa vetojen vauhdit jäivät mysteeriksi vain siksi, ettei ollut härpäkettä, jolla niitä katsoa. Kavereista kaikilla on mittarit, joten olen elänyt niiden varassa. Matkat, ajat, vauhdit ja sykkeen olen napannut talteen Trackerista.

Seuraava ongelma on ratkaisematta. Ei riitä, että Suunto on tuossa laatikossa. Se pitäisi ottaa käyttöön, vaan eipäs onnistu ilman näkevää apua. Netissä sain luotua Suunnon sivuille tilin, jonka ymmärsin olevan se, jonka kautta mittaria voi hallita monella tavalla. En tiedä, miten se käytännössä toimii, mutta alku näytti ruudunlukuohjelman kanssa aika lupaavalta. Käynnissä on siis operaatio, mistä saan kaverin, joka oikeasti osaa laittaa härpäkkeen toimintakuntoon kanssani.

Herättelyä Tammisalon rannoilla


Tiistaina herättelin itseni pitkästä aikaa työpäivään aamulenkillä. Startti työpaikan nurkalta aamuseiskalta ja paluu tuntia myöhemmin Tammisalo kierrettynä. Orapihlajat koettivat hyökätä Tammisalossa kimppuun ja omenia oli valtavia röykkiöitä kadun varressa. Katutyömaa oli täsmälleen siinä, missä se oli muistini mukaan vuosi sittenkin. Joutsenten tilanne unohdettiin katsoa, kun nautittiin hiljaisesta ja raikkaasta aamusta. Suihkun kautta töihin ja peikkotyttölookissa hakemaan muki kahvia.

Kenties nykyisen käytävän työkaveritkin jokin päivä tottuvat Sari-peikkotyttöön, joka on käynyt aamulenkillä eikä ole vielä harjannut pitkiä punaisia kutrejaan ojennukseen. Muutin vapun tienoilla uuteen kerrokseen, joten tottumisvaihe lienee menossa. Pitkien märkien hiusten harjaaminen on kerrassaan tympeää, joten mieluusti palaan peikkotytöstä virkanaiseksi vasta pari tuntia lenkin jälkeen.

Reipas - ei se mene kuitenkaan


Jalkojen kipeys hellitti lonkista ja reisistä, mutta jatkui toisessa pohkeessa ja valitettavasti vähän myös penikoiden tienoilla. Tältä pohjalta ajattelin, ettei torstai -illan reippaasta lenkistä tule mitään. Merituuli unohti mittarin kotiin, jota pidin pelkästään hyvänä asiana. Ei ollut kummallakaan hurjasti menohaluja, vaan enemmän varottiin jalkoja. Ajateltiin tehdä muutama lyhyt spurtti ja muuten hölkötellä rauhassa. Pari ekaa spurttia eivät irronneet - eivät millään.

Tapaninvainion uimarannan lähestyessä sain idean kokeilla vielä kerran. Se lähti - sittenkin. Yllättäen huomasin, etten pysty puhumaan enkä halua puhua. Merituuli höpötteli HCM-fiiliksiä, kun ei oltu nähty sen jälkeen. Auringonkukat saivat omat kommenttinsa ja muitakin joenvarren ihmeitä kuuntelin korva tarkkana.

Päätin etappi kerrallaan, mihin asti jaksan. Eka Kehä I:n alle, sitten asfaltin alkuun, sitten Käskynhaltijantien alle ja sitten junaradan sillalle. Tahmeus jäi taakse ja ohjelman mukaisesti reippaasta jäin ajallisesti vain kahdeksan minuuttia.

Saldona hyvä mieli ja extemporeajatuksesta pelkillä omilla tuntemuksilla juostu mainio kovempi treeni. Hehkutin tätä ajatuksissani vielä perjantainakin. Reippaamman pätkän kilsavauhdit sain pysymään 7:44-7:52 skaalassa. Ne olivat just sitä, jota olin treeniviikkoa aikoinaan suunnitellessa ajatellut. Monelle tuo on helppoa matalasykkeistä, vaan minulle vauhtikestävyyttä ja ei huvita puhua - juoksua.

Eksytään sitten kunnolla


Tänään lähdin juoksemaan 2,5 tunnin pitkää. Oppaana oli ihminen, jonka kanssa en ole juuri juossut, mutta tulen juoksemaan jatkossa jonkin verran. Rytmi löytyi hyvin, vaikka pientä hakemista reitin epätasaisuuksien ja muiden kertomisessa vielä on. Se on ymmärrettävää, kun homma on uutta.

Olin kertonut reittisuunnitelman, josta tiesin tulevan ajallisesti suunnilleen ohjelman minuuttimäärä. Ensimmäiset kolmisen kilsaa menivät hyvin, vaan sitten... En tiedä, missä käännyttiin väärin. En tiedä, mistä kaikkialta kierrettiin. Kun nainen haluaa Paloheinän jäähallin ja mäen luo jatkaakseen sieltä Haltialaan, optimaalisin reittivalinta ei ole Länsi-Pakila, Maunula, Patola, Maunula, Pakila, Paloheinä ja lopulta erikoisesta suunnasta lähestytty Haltiala. Yhdessä hetkessä olin melkein erään ystäväni kotinurkilla, sillä ohitettiin K-market Pikku Pete. Samalla oivalsin, että aikaisemmin nähty Siwa taisi olla Pakilan Siwa.

Erinäisten episodien jälkeen aikaa meni 3.18:48 ja matkaa taittui 21,73 km. Teinpähän elämäni pisimmän lenkin, sillä tähän asti pisin on ollut puolimaraton. Viimeisten kilsojen aikana väsymys oli valtava, nälkä karmaiseva ja krampit vainosivat. Jokainen hidastus teki hallaa enkä ollut päästä uudestaan liikkeelle.

Juostiin pitkään asfaltilla ja monta kilometriä reitistä oli rotvallinreunojen valtakuntaa. Kyllä katuja voi ylittää, mutta eestaas ja koko ajan jostain kadusta yli alkavat käydä hermoille. Tunsin itseni Teletapiksi, joka ei enää tahdo leikkiä rotvallinreuna-leikkiä. Tämä on syy, miksi esimerkiksi Vantaan maratonin reitti ei ole minua varten. En yksinkertaisesti jaksa reitin katujen ylitysten loputonta määrää. Niissä on oltava huippuvarovainen, jottei käy mitään. Pieneenkin reunakiveen lankeaa pelottavan nopeasti, jos astuu huonosti tai varomattomasti. Näkevältä nuo vaativat muistamista ja tarkkuutta sekä kertomista, mennäänkö ylös vai alas.

Kotona tuhosin pullon sitruunavichyä, joka vei krampit pois. Tiesin tuon auttavan, vaan silti oli tuskainen loppumatka. Sauna ja välillä vähän ruokaa. Paljon en ole saanut syötyä, kun mikään ei maistu. Lidlin palkkari, saunassa alkoholiton olut, jogurttia, karjalanpiirakoita, kahvia ja mehua. Lisäksi useampi lasillinen vettä ja niitä suklaapaloja. Ei maistu, joten ei sitten.

Karmaisevan nälän sain pois vichyllä ja palkkarilla. Lähtiessä olin syönyt aamupalasmoothieni ja juonut yhden Eilan kylmän kahvin. Koska haluan juoda viikonlopun aamukahvin rauhassa Hesarin seurassa, en edes keittänyt aamun kiireessä. Smoothiessa oli sentään banaania, puolukkaa, vaniljaheraa, manteleita, basilikaa ja pellavansiemenrouhetta. Se piti nälän pois juuri sen 2,5 tuntia, jonka olin ajatellut lenkin kestävän.

Varovasti esitin ystävilleni toiveen, että eivät koeta laittaa paremmaksi tätä eksymistä. Monen kanssa olemme seikkailleet ja kierrelleet ympäriinsä, vaan tällaista en ollut aiemmin kokenut. Monet naurut on naurettu, kun on esimerkiksi pohdittu, missä kaupungissa mahdetaan olla.

lauantai 20. elokuuta 2016

Kun menee salille kuuden viikon tauon jälkeen...


Otsikko kertoo kaiken. Kesäloma meni ilman ainoatakaan salitreeniä tai lihaskuntojumppaa. Hyvänä aikeena oli käydä hätätilassa vaikka bodypumpissa, vaan aikeeksi jäi. Juoksin, kävelin, joogasin ja kävin pilateksessa. En ollut tekemättä mitään, mutta puntit ja tangot yksinkertaisesti unohdin.

Eilisaamuna herättelin itseni salilla viikon viimeiseen työpäivään. Huomasin, että ohjelmaan on koko syksylle laitettu vain yksi salitreeni viikossa. Kuvio on uusi naiselle, joka on tottunut kolistelemaan puntteja kahtena tai kolmena päivänä yleensä kukonlaulun aikaan.

Oivallus oli loistavaa tehdä ajellessa kohti salia. Suureen kysymykseen, mitä kummaa salilla teen, ehdin pohtia vastausta vartin. Crossarilla lämmitellessä selkiytin päähäni lopullisen suunnitelman ja vakaan päätöksen pienentää painoja heinäkuun alusta. Idealistisena tavoitteena oli päästä liikkeelle myös tänään - ainakin ilman suurempia huokailuja.

Kyykkyä, penkkipunnerrusta, yhden jalan jalkaprässiä, pystypunnerrusta, ylätaljaa, vatsa, ranskalainen punnerrus ja hauis - niistä rakensin vähän alle tunnin paketin. Painoja valitessa mietin, olenko liian varovainen. Kyykyssä tanko harteilla ei tuntunut miltään ja hauiskäännössä tuntui, ettei tule edes kunnolla lämmin. Loppuun lyhyet venyttelyt ja suihkun kautta aamukahville. Elämän pieniä luksuksia on työpaikka, jossa pääsee sekä salille että uimaan. Nykyisin arvostan tätä suunnattomasti. Ei ole helpompaa tapaa liikkua aamulla kuin käydä salilla tai uimassa ja suihkun jälkeen marssia leimauslaitteelle heiluttamaan kulkulätkää sen merkiksi, että olen paikalla.

Tänään tiedän, että olen tehnyt eilisaamuna jotain. Käsivarsissa tuntuu ja jalat ovat suorastaan kipeät. Eilisillan jooga auttoi ja avasi jalkoja, mutta etureidet ja lonkankoukistajat kiristävät. Näillä koivilla pitäisi vielä tänään juosta 90 minuutin pitkis. Ellei se mene muuten, se menee ajatuksella, että pitkiksen jälkeen voin nostaa saunassa jalat kohti kattoa.

En ollut aivan tyytyväinen kehittelemääni ohjelmaan. Isosiskon oikeudella chattasin fyssarina ja liikunta-alan ammattilaisena työskentelevälle siskolleni pyynnön kertoa, millä tyylillä saan tehtyä koko kropan, jos käyn seuraavat pari kuukautta salilla vain kerta viikkoon. Puolessa tunnissa Tampereelta tuli vastaus ja reilusti parempi ohjelma kuin äkkiä Kehä I:llä ja crossaria polkiessa kehittelemäni. Vaikka olen itselleni monet saliohjelmat aiempien pohjien ja siskoltani saamien oppien mukaan ideoinut, uusi tilanne ei ollut ratkaistavissa ilman ammattimaisempaa apua.

Salitreeniin taisin hurahtaa nelisen vuotta sitten. Siihen asti olin vakaa bodypumpin kannattaja. En voinut käsittää, mikä viehätys on huhkia itsekseen tankojen ja punttien kanssa. Osallistuin 2012-2013 Optimal Performancen Oikotie optimaaliin -valmennukseen, jonka treenauksen pääpointtina olivat salitreenit. Epäuskoisten kokeilujen ja mutinoiden jälkeen aloin saada juonesta kiinni. Parhaimmillaan olen käynyt salilla neljästi viikossa, mutta juoksun lisäämisen myötä kerrat ovat typistyneet korkeintaan kolmeen. Bodypumpista otin eron yli kaksi vuotta sitten. Se alkoi kyllästyttää eikä enää tuntunut omalta jutulta. Joissain muissa lihaskuntojumpissa olen käynyt vaihtelun vuoksi. Välillä on ihanaa, kun ohjaaja kertoo, mitä tehdään eikä itse tarvitse suoda ajatustakaan sille, mikä olisikaan seuraavana vuorossa.

Ensimmäisiä kertoja puntteja ihmetellessä en olisi uskonut, että tänään ajattelen näin. Moni asia on arvoissa, liikkumisessa ja yleensä elämässä muuttunut. Luulen, että prosessi lähti Oikotie optimaaliin -valmennuksesta, vaikkei sen myötä vielä suuria muutoksia tullutkaan. Toisaalta on muistettava, että muutokset etenevät pienin askelin. Välillä on hyvä pysähtyä katsomaan vaikkapa viiden vuoden taakse, jotta voi nähdä selvemmin, mikä ero on sen ja tämän hetken välillä.
Huvikseni avasin kalenterin elokuulta 2011. Silloinkin 20.8 on ollut lauantai. Olen viettänyt sen Keravalla valkosipulifestareilla. Samoja festareita vietetään tänään, mutta ilman minua. Harkitsin, vaan ei huvittanut riittävästi ja valitsin lenkin. Ehkei huvittanut, koska talvella markkinoilta ostettuja valkosipulinkynsiä on vielä kaapissa ja tiedän saavani niitä lisää muualtakin kuin Keravalta.

maanantai 15. elokuuta 2016

Hidasta menoa - liianko hidasta?


Monet kerrat olen miettinyt ja potenut huonoa omaatuntoa siitä, miten hidas juoksija olen. Olen miettinyt, kannattaako edes juosta. Kannattaako edes sanoa juoksevansa, kun matelee eteenpäin? Mitä ihmiset ajattelevat ja pitävätkö koko touhua päättömänä, kun ei vauhtia ole samaa määrää kuin muilla? Onko mitään järkeä lähteä lappujuoksuihin, kun puolimaratonin ennätys on himpun verran alle kolme tuntia?

Tänään yllätin itseni ajattelemasta näin. Olin palauttelevalla lenkillä uuden oppaan kanssa. Vauhti oli pidettävä hitaana, jotta en tee hallaa palautumiselle lauantain Helsinki Street runista. Vauhti pyöri 8:52-9:14 lukemissa. Huomasin tarkkailevani oppaan reaktioita ja miettiväni, mitähän hän tästäkin touhusta ajattelee. Koetin hakemalla hakea vihjettä siitä, että homma on hänestä kerrassaan tylsää ja olen liian hidas. Vielä kotipihassakin tarkistin, mikä oli oppaan fiilis. Itsepäisesti hän väitti, että tuntui hyvälle. Oma rimakauhuni helpotti vähän, mutta jäi sen verran elämään, että seuraavan kerran tämän oppaan kanssa juoksen vetoja. Niihin saan sentään vähän vauhtia.

Kun on riittävän monta kertaa lukenut hämmästelyjä, miten kukaan voi juosta hitaammin kuin kutosen keskarilla tai miten kukaan voi viettää kympillä yli tunnin, alkaa oma ajatusten kierre solmiutua pahemman kerran. Kun lukee, miten huonosti meni, koska puolimaratonin aika oli vain 1.40 eikä kirjoittaja voi omasta mielestään sanoa tuota edes juoksemiseksi, vyyhti sotkeentuu entisestään.

Olenko maailman ainoa hidas juoksija? Onko hitaille edes paikkaa juoksemisen maailmassa? Olisiko parempi keksiä jotain muuta tekemistä? Eihän juoksija ole uskottava näin hitaana. Mitä kummaa kuvittelen tekeväni?

Vaikka tiedän, että verrata voi vain itseensä ja edistymistä voi katsoa vain omista tekemisistään, vertailu muihin ja huonommuuden tunne iskevät välillä lujaa. Huomaan, etten monessakaan seurassa kehtaa sanoa, millaisia aikoja ja millaisilla vauhdeilla juoksen. Nolottaa sanoa ääneen niin kamalan hitaita aikoja ja vauhteja. Pelkään arvostelua ja pelkään vähätteleviä kommentteja. Kuvittelen reaktiot, joita ei välttämättä edes tulisi. Näen mielessäni epäuskoiset ilmeet.

Taaksepäin katsoessa näen, että olen mennyt eteenpäin. Kehitys on ollut hidasta, mutta askel kerrallaan olen saanut muutosta aikaan. Marraskuussa 2014 tein kuolemaa päälle ysin kilsavauhdissa ja nyt tuollainen ysi ja vähän päälle vauhti on kevyttä ja helppoa. Kestävyys on parantunut hurjasti. Tiedän jaksavani pitkiä lenkkejä, kun saan mennä omalla vauhdillani.

Kestävyyden parantuminen ja vauhdin pudottaminen ovat vieneet terää kovemmilta vauhtilenkeiltä. On ollut tuskallista huomata, etten tällä hetkellä saa itsestäni irti vauhdillisesti samaa kuin vuosi sitten. Toisaalta tiedän, etten olisi vuosi sitten juossut pitkiä lenkkejä ja ollut koko matkan hyvävoimainen. Jalat ja koko nainen olisivat tehneet stopin paljon nykyistä aikaisemmin.

Koetan muistaa, että ilman perustuksia ei voi rakentaa taloa. Ilman pohjatyötä en voi juosta kovempaa enkä kehittyä. Vuosi sitten kärsin kipuilevasta kantapäästä. Epäilin kaikenlaista, kun astuminen sattui. Marraskuussa aloitin KU-58:n juoksukoulussa Mannermaan Harrin ja Ala-talkkarin Timon ammattitaitoisessa ohjauksessa, sain ohjelman, rohkaistuin hidastamaan vauhtia ja kas - kantapääkipu lakkasi eikä ole palannut. Olen saanut juosta yhdeksän kuukautta ilman, että jokainen askel sattuu.

Ystävissä, joiden kanssa saan juosta, on pari hurjan kovavauhtista ja monta kovavauhtista. Kipuilen huonon omantunnon kanssa, kun he saavat lappujuoksuissa tasoonsa nähden kammottavan huonoja aikoja vain siksi, että juoksevat oppaanani. Onhan se noloa - ainakin minusta ja etenkin niinä huonoina hetkinä. Ihmetykseni on aina yhtä suuri, kun he kuittaavat ajan toteamalla, ettei sillä ole väliä. He saavat hyvän treenin ja käsittämättömästi nauttivat siitä kun juoksevat hitaasti. Käsittämättömästi vain minun mielestäni. Heistä asiassa ei ole mitään ongelmaa. Myönnän, ongelma on ajatuksissani ja vallalle päästämässäni tiiliskiven kovassa itsekritiikissä.

Yksi ystävä sanoi ääneen faktan, jonka pengon välillä esiin "Sulla Sari on miehen itseluottamus tosi monessa asiassa. Miksi ei tässä?". Niin, miksi juoksemisessa ei ole samanlaista itseluottamusta? Ehkä siksi, että muihin vertaaminen on siinä liian isossa roolissa. Ehkä siksi, että olen ollut huonoin ja hitain. Ehkä siksi, että siskoni on aina ollut urheilija ja minä en. Ehkä siksi, että en ole antanut itseluottamuksen kasvaa.

Alkuun odotin malttamattomana kehitystä ja halusin edistyä nopeasti. Muistan, miten riemuissani olin, kun sain ekan lenkin juostua alle kasin keskarilla. Merituuli ehkä muistaa myös sen maaliskuisen riemunkiljahduksen, kun tuo ihme kevätsateessa 2015 tapahtui.

Ohjelmaan on tämän kesän aikana lisätty vauhtilenkkejä. Koetan saada viikkoon neljä lenkkiä, joista kaksi on kovempia. Koetan uskoa Harrin sanoihin, että näillä vauhti kehittyy, mutta perusta on luotava ensin. En väitä rakastavani vetoja enkä etenkään reippaita lenkkejä. Ilman niitä en pääse eteenpäin ja jonain päivänä tässä hetkessä hankalat ja tuskallisen raastavat vauhdit muuttuvat helpommiksi.

Minä olen minä ja minulla ovat omat tavoitteeni. Ne eivät ole yhtään vähäisemmät kuin niiden supernopeiden, jotka juoksevat maratoninkin ties mihin hirmuaikoihin. Edistyn omalla tahdillani eikä se ole vertailukelpoinen keneenkään muuhun. Parasta on katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä on tapahtunut ja mikä vaikea asia on muuttunut helpommaksi. Parasta on sulkea korvat kommenteilta, joilla en tee mitään. Parasta on pitää ne ajatukset, tsemppaukset ja se ystävien ja muiden tuki, jonka haluan pitää ja jonka tarvitsen. Muun voin jättää omaan arvoonsa. Ehkä on aika kasvattaa miehen itsetunto myös juoksemisessa ja muussa liikunnassa.

En lupaa, etten enää saa itseäni kiinni noloudesta, huonosta omastatunnosta ja häpeilevästä piilottelusta juoksemiseen liittyvissä keskusteluissa. Lupaan, etten tuomitse itse itseäni. Ja koetan uskoa, että ne ihmiset, jotka haluavat juosta kanssani haluavat sitä oikeasti - vauhdista riippumatta.

Askel ja unelma kerrallaan - hitaasti ja pala palalta enemmän itseen uskoen.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Pettymys, kiukun kyyneleitä ja monia hyviä asioita - Helsinki Street Run


Valmistautuminen eiliselle Street Runille meni omasta mielestä suunnitelman mukaan. Tosin torstaina söin luvattoman huonosti, sillä kirjaa lukiessa käsi kävi yhtenään Ässämix-pussilla. Noinhan se pussi tyhjenee ripeästi eikä tunnu, että olisi nälkä.

Perjantaina haettiin kaverin kanssa numerot ja muut tykötarpeet. Ihana kohtaaminen vuosien jälkeen oli maratonin paitojen luona, jossa yhtenä jakajana oli poikani hoitotäti ryhmäperhepäiväkodista. Päivitimme kuulumiset, sillä 5-vuotiaana ryhmiksestä päiväkotiin siirtynyt poika on tänään 18-vuotias lukiolainen. Hoitotäti jäi eläkkeelle vuonna 2007, joten sen jälkeen häntä ei ole nähnyt puistossakaan hoitolasten kanssa.

Perjantai-iltana en jaksanut lähteä Megahertsiin joogaan, vaan tein kotona SATSin online-trainingin yin yogan. Tuntui, että se avasi jalkoja ja rentoutti. Mielikin lakkasi harhailemasta ja rauhoittui odottamaan pyssyn pamahdusta.

Ennen lähtöä


Paljon oli tuttuja lähdössä matkaan. Maratonille lähtijöistä näin vain Merituulin, joka pinkoi kohti lähtöaluetta. Pikainen halaus ja hyvän matkan toivotus. tavarat säilytykseen ja sadeviitta päälle. Ripotteli ja välillä vettä tuli kaatamalla. Sadeviitat rapisivat ja tunsin itseni lentoon lähdössä olevaksi Harry Potteriksi.

Kuva on otettu varustesäilytyksen luona ennen starttia. Sadeviitta-look oli pakko ikuistaa.

Verkkailtiin vähän, moikkasin pari kaveria ja pitelin sadetta puiden alla. Lähtöalueelle hipsittiin muutama minuutti ennen H-hetkeä. Samalla luovuin sadeviitasta, vaikka vettä tiputteli edelleen.

Matkaan


Viimeiset sekunnit, perhosia vatsassa ja sitten matkaan. Alun ruuhka oli jälleen hankala. Useamman kerran olin astua jonkun kantapäille ja muutama ohitti ikävästi oikealta samalla minua sivuun tönien. Ei mennyt perille, miksi kaksi naista juoksee itsepäisesti rinnakkain. Yhtä naista mulkaisin tosi pahasti ja ilmeisesti ilmeeni kertoi kaiken, koska sain hätäisen vieraskielisen anteeksipyynnön. Taisi huomioliivini näkövammaismerkki sytyttää jonkin lampun.

Ruuhka helpotti ja päästiin omaan vauhtiin. Piia katseli sen hetken vauhtia ja keskivauhtia. Mäkiä oli alussa yllättävän paljon, joten niihin hiljensin ja hoin itselleni malttia. Paikoittain oli tosi liukasta. En tiedä, liukastelinko lehtiin, kaivonkansiin vai mihin, mutta muutamassa kohdassa tuntui, että teen spagaatin.

Ensimmäinen juomapiste yllätti. Sama pojan vanha hoitotäti oli jakamassa juomia. Hymyilin, mutta pidin suuni kiinni. Olin päättänyt puhua vain pakollisen ja muun höpöttelyn jätin Piialle. Muki vettä ja matka jatkui.

Kalastajatorpan lähestyessä aurinko pilkahti pilvien takaa. Lammikoita kierrellen ja parissa kunnolla uiden. Vauhti pysyi ihmeen tasaisena ja juomapisteiden hidastukset saatiin kirittyä takaisin.

Toisen juomapisteen lähestymisen ennakoin reilun kilsan liian aikaisin. Maximin geelipiste hämäsi. Juoksin avattu geeli kädessä ja koetin varoa, ettei geeliä ole kaikkialla muualla paitsi siinä paketissa. Juomapisteellä geeli ja muki vettä, jonka jälkeen ripeästi eteenpäin.

Erikoisempi juoksija ja maratoonareita ohi


Päästäinen koetti osallistua juoksuun säntäilemällä edestakaisin kadulla. Hyvä, ettei jäänyt alle. Katsojat sanoivat, että pieni eläin oli pyörinyt siinä epätietoisena pidemmän aikaa. Ehkä juoksijat laittoivat sen pään solmuun eikä reittiä pois kadulta löytynyt.

Maratonin voittaja paineli ohi kevyin askelin. Lisää mäkiä, mutta edes Katajaharjun mäessä ei tehnyt mieli kävellä. Lyhensin askelta ja hidastin vauhtia. Maratoonareita paineli ohi harvakseltaan. Ensimmäisen suomalaisen tunnistimme, kun paidan selässä luki Helsingin Jyry.

Episodi juomapiste


Lauttasaaren juomapisteellä pientä sählinkiä. Sain urheilujuomaa, jota en halunnut. Koetin heittää sen pois ja saada vettä tilalle. Anteeksipyyntö sille pienelle tytölle, jonka päälle kaadoin ainakin urheilujuoman ja ehkä myös veden. Olen pahoillani, että jouduit tuollaiseen suihkuun. Veden jälkeen nappasin puolikkaan banaanin, jota kuorin juostessa. Piiaa hakkasin banaaninkuorilla, jotta sain ne pois kädestäni.

Lauttasaaren silta ja vilvoittava tuuli. Sillan nurkilla meidät ohitti mies Mikkelin kilpaveikkojen paidassa. Ihanasti hänellä riitti tsemppausta meille hitaammille Street Runin juoksijoille. Hymyilytti ja juuri tuollaiset kohtaamiset jäävät mieleen.

Ruoholahden juomapisteellä toinen geeli, vettä ja kolmen tunnin jäniksen ryhmän väistelyä. Kannustajia oli paljon ja etenkin Friskis&svettiksen naiset saivat hyvälle tuulelle. Heillä oli loistava meno päällä.

Ei enää paljon


Baanan alku ja kohta, jossa viime vuonna uhkasin keskeyttää. Nyt ei käynyt mielessäkään. Alitettiin katuja ja yhdessä kohdassa säikähdin yläpuolella rymistellyttä ratikkaa. Pikkuparlamentti ja sieltä ne tulivat - ensioireet krampeista. Vasta matkalla huomasin unohtaneeni suolan kotiin. Ei ollut yllätys, että takareidet ja pohkeet viestittivät krampeista. Koetin unohtaa jalat, koska matkaahan oli jäljellä minimaalisen vähän.

Kuva Baanalta. Kuvaaja Laura Mononen.

Kiasman kulmalla oli hulabaloo kannustajia ja eri yhteistyötahojen juttuja. Over the hills and far away kaikui radio Cityn pisteellä. Sen tahdissa matka jatkui.

Lämmittävä kohtaaminen


Finlandiatalo - Töölönlahti lähestyy. Noilla nurkilla Piia herkesi ihmettelemään, miten läheltä miesmaratoonari ohitti. Tässä oli hetki, jolloin pyörsin päätökseni puhumattomuudesta ja selitin, mitä tilanteessa oikeasti tapahtui. Yhtäkkiä tunsin käden selässäni. Käsi pysyi siinä hetken ja lämmitti väsynyttä naista. Tovia myöhemmin näin silmäkulmasta jonkin hahmon vilahtavan ohi aivan vierestä. Sanaakaan ei vaihdettu. Kiitos sinulle, kuka ikinä olitkin. Ohikiitävässä hetkessä tiesit, mitä kaipasin.

Maali näkyy - just kohta


Viimeinen juomapiste, jonka olin ajatellut skipata. Suuta kuivasi, joten muki vettä oli saatava. Piia nappasi mukin ja muutaman ripeän kävelyaskeleen jälkeen tuntui, että tuuppasin Piian matkaan. Hesari näkyvissä, ratikkakiskojen yli ja Kisahalli näkyvissä. Viimeisiä satoja metrejä. Viimeinen kohta, jossa oli oltava tarkkana, koska ylitettiin jokin johtojen suojaputki, joka oli inhottavan korkea.

Kajareissa Livin' on a prayer, jonka voimalla 1980-luvun teini kaarsi Sonera stadiumille. Pyöritin kertosäettä päässäni ja koetin olla ajattelematta viimeistä sataa metriä. Se pirun tekonurmi... Loppukiri ei tahtonut irrota, mutta lopulta vikat 50 metriä taisin onnistua kiristämään kaikki jäljellä olevat vauhdit jalkoihin.

Pettymys


Ultimatelta tekstari ajasta, johon omat kommenttini olivat ainakin kymmenen kirosanaa. Pettymys ja kertakaikkinen kiukku omaan tekemiseen iskivät voimalla. Nettoaika näytti 2.32:41, joka oli vaivaiset 12 sekuntia viime vuoden aikaa parempi. Se oli kaikkea muuta kuin mairitteleva suhteutettuna työmäärään, jota olen viime elokuun jälkeen tehnyt.

Hengitys kulki koko matkan hyvin. Ei ahdistanut, ei tullut paha olo eikä ollut ongelmia nesteiden tai geelien kanssa. Ei tehnyt mieli keskeyttää eikä kävellä. Voimia oli ja kroppa pysyi mukana. Pääkin pysyi mukana ja vasta aivan lopussa tunsin sydämen ponkaisevan rinnasta ulos.

Keskisyke oli ollut korkeampi kuin tuntemukset kertoivat. Jaloissa ei ollut puhtia liikkua nopeammin. Hetkittäin tunsin, että muu kroppa olisi vienyt, mutta jalat irtisanoutuivat yhteistyöstä. Jotain oli naisessa pielessä. Liekö palautumattomuutta jostain?

Krampit helpottivat urheilujuomalla ja kahvilla. Maalihuollon tarjonta matkaan ja vaihtamaan kuivia vaatteita. Kotona saunaan, jossa vuodatin katkerat kiukun kyyneleet löylyihin ja kaljatölkkiin.

Matkassa oli monta hyvää asiaa, mutta eilisiltana en osannut niitä nähdä. Valtaisa pettymys oli konkreettisesti läsnä ja vei ilon siitä hyvästä, mitä matkaan mahtui. Onneksi sain illalla vuodattaa koko tunneskaalan viesteissä muutamalle ystävälle, joiden tiesin ymmärtävän. Kotona liimasin hymyn kasvoille ja otin näyttelijänlahjat käyttöön, jottei pettymys näy. Tiesin, että ymmärryksen tunnemyrskylle saan ystäviltä.

Tänään maailma on valoisampi. Street Runin matkaa on ihmetelty useammissa nettikeskusteluissa. Ilmoitetun hieman yli 17 km:n sijasta matka on tainnut olla aavistuksen alle 18 km. Se on ollut lähes kilsan viime vuoden matkaa pidempi. Kun katson juoksua tuossa valossa, voin murentaa pois palan pettymyksestä. Ehkä en sittenkään ollut huippusurkea ja vailla edistystä viime vuodesta.

12.8.2017


Revanssi on luvassa 12.8.2017! Tosin sen päätin jo perjantaina Kisahallilla, kun kaverin kanssa ilmoittauduttiin ensi vuodelle. Kaverin maratonilmoittautumisen siivellä olin vahingossa päätyä maratonille. Onneksi sain sanan väliin ja stopattua moiset hullutukset.

Kuva on maalista ennen mitalien kaulaan pujottamista. Hyvävoimainen, mutta pettynyt.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Jalat tukossa ja hiven jännitystä ilmassa


Maanantaina kävin Tanjan kanssa viimeisen kevyen lenkin ennen lauantain Helsinki Street runia. Välillä puskettiin vastatuuleen ja tuntui kuin olisi seinää päin juossut. Ilmassa lenteli hiekanjyviä ja puut taipuivat. Ennen lähtöä epäilin, mihin tuuli lennättää. Onneksi Maija Poppasen matkailutyyliä ei tarvinnut testata.

Tapaninvainion uimarannalla oli lapsia rantaleikeissä ja yksi pieni ihminen kahlasi vedessä. Sillalla Tanjan äitivaisto iski ja jäimme jututtamaan lasta, joka suunnitteli hyppäävänsä jokeen sillan kaiteelta. Ei viisain ratkaisu, sillä koskaan ei tiedä, mitä rojua joenpohjassa on. Houkuttelevaa, vaan hyppäämisen voisi jättää hyppypaikoille.

Alusta asti jalat olivat tosi tukkoiset ja painavat. Vauhtia en saanut lisää, vaikka miten yritin. Jalat eivät vain suostuneet menemään yhtään kovempaa. Tuntui, että tällä tyylillä taaplaan lauantaina maaliin viimeisten maratoonareiden kanssa iltaysiltä. Ehkä sillä saisin nimiini noin 17,2 kilsan matkan hitausennätyksen.

Viikon ohjelmassa olisi ollut kaksi puolen tunnin lenkkiä, mutta ajankäyttöongelman ja opasongelman vuoksi yhdistin ne yhdeksi tunnin lenkiksi. Kerrankin olin tarkka tyttö, koska stoppasin kotiovelle vain 23 sekuntia yli tunti tuulen armoille lähtemisestä. Ideaalia olisi ollut käydä tänään tai huomenna lyhyt ja vähän rivakampi lenkki, jossa olisi nähnyt, onko jalkojen yhteistyöhalukkuus lisääntynyt vai taantunut entisestään.

Jalat ovat yhä omituiset ja jäykät. Eilen kävin hierottamassa hartiat ja niskan, mikä tuntui auttavan vähän. Hieroja sanoi, että syystä tai toisesta ihmisillä on ollut viime aikoina paljon niska- tai selkäjumeja. Selityksiä on varmasti monia, mutta yhdeksi hän veikkasi ilmaa ja vetoa.

Etenkin niska oli jumissa. Se tuntui vertyvän ja ainakin tänään tuntuu paremmalta. Kummasti niskaa käsitellessä heijasteita kulki kantapäähän ja nilkkaan asti. Ei ole ensimmäinen kerta, joten on kai uskottava, että ihminen on yksi paketti, jonka osat vaikuttavat merkillisillä tavoilla toisiinsa. Samainen hieroja vertasi joskus ihmistä tuoremakkaraan. Ehkä olen sitten epäkunnossa oleva tuoremakkara, koska heijasteet kulkevat kropassa kummallisia teitä.

Lauantain sääennuste näyttää tylsältä. Vesisateessa on kiva juosta, mutta kaatosateessa ehtii tulla kylmä ennen lähtöä. Optimistisesti ajattelen, että ennuste ehtii muuttua monta kertaa ennen lauantai-iltapäivää. Hellettä en kaipaa, mutta voisihan pisaroita tulla hieman vähemmän kuin nyt on ennustettu. Onneksi jemmassa on pari kappaletta söpöjä sinisiä RAY-tukee -sadeviittoja, joihin mahtuisin puolitoistakertaa. Sellainen liuhuhelma saattaa olla tarpeen ennen lähtöä.

On aika penkoa esiin Dexalin mustaherukkatankkausjuoma ja vichypullo. Pari päivää juon tavallista enemmän ja teen jääkaappiin tankkausjuomaa valmiiksi. Helppoa, koska kolmen työssäolopäivän jälkeen pakenen kipin kapin takaisin lomalle pitkäksi viikonlopuksi. Pehmeä lasku on ollut tapani vuosikaudet enkä tiedä, osaisinko palata kesälomalta muulla tavoin. Kolme tehokasta työpäivää antaa tuntuman työarkeen ja näkymän siitä, mitä kaikkea syksy on tuomassa mukanaan.

Sipseja ja jätskiä ostin eilisellä kauppareissulla. Perjantaina saan popsia sipsejä sen mikä maistuu ja iltapalalla voi täyttää kulhon isommalla jätskiannoksella. Kuinka loistava syy syödä jätskiä taatusti riittävästi! Enää on arvottava, maistuuko paremmalle lakritsi vai vadelma-valkosuklaa. Ehkä joudun testaamaan etukäteen... Myönnän, on laatikossa Ässämiksejäkin.

Jalkoja koetan elvyttää rullailemalla ja venyttelemällä. Tänään kävin ihmisrääkkäysjumpassa eli trigger pointissa. Tuskanhiki tuli pelkästä ajatuksesta, että kohta olisi aika käydä läpi kasa kropan triggerpisteitä. Etenkin reiden ulkosyrjä, pohje ja jalkapohja olivat herttaisia.

Jonkin joogankin voisin tehdä, sillä ainakin SATSin online-trainingin yin yoga on suoraan jaloille lonkkia unohtamatta. Online-trainingissa on muutama muukin yoga-tunti, vaan niiden kanssa en pärjää. Ohjaajan sanalliset ohjeet ovat liian ympäripyöreitä ja videokuvaa en näe. Lisäksi muutama tunti on englanniksi, joka tekee hommasta astetta hankalampaa. Tuon jalkoihin painottuvan yin yogan lisäksi siellä taitaa olla yksi suomenkielinen easy yoga, jonka termit ovat suunnilleen tuttuja.

Vapaapäivät antavat tilaisuuden levätä ja lukea. Korkkaritkin voi jättää kaappiin.

Jos on konsteja, joilla tukkoisuutta voisi häivyttää, ne ovat tervetulleita. Ellei onnistu, sitten teen sen hitausennätyksen, koska maaliinhan aikarajan puitteissa ehdin vaikka löntystelemällä.

Kuvassa voittajafiilis vuoden 2015 Street runin maalista olympiastadionilta. Tuskainen taival ja helteinen matka veivät voimat. Keskeyttää uhkasin Baanalla ehkä kolmisen kilometriä maalista.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pitkä lenkki vielä pidemmän kaavan kautta


Ohjelma tiesi, että tämän viikon pitkis olisi 130 minuuttia. Suhtauduin tuohon epäillen, sillä palautuminen Myllyn lenkiltä tuntui olevan kovasti vaiheessa. Tiistain tosi rauhallinen reilun tunnin lenkki uuden oppaan kanssa meni mukavasti, mutta keskiviikon vedot. Huoh ja vielä kerran huoh!

Ajatuksena kahdeksan minuutin vetoa ei tuntunut pahalta. Laskin, että palautuksineen 16 minuuttia ja rääkki on ohi. Ensimmäiset menivät aika hyvin, mutta minuutin palauttelu lähes kävelyvauhdilla ei tuntunut riittävän. Loppua kohden kiristettiin, vaan edes viimeiseen en saanut hakemaani jytyä ja jäin edellisten minuutin vetojen vikan vedon keskivauhdista parikymmentä sekuntia. Yhdeksäs ei olisi mennyt edes pakotettuna.

Tältä pohjalta ajattelin, että perjantaiaamun pitkis menee miten menee. Jotain mystistä tapahtui ja pitkis meni pidemmän kaavan kautta.

Lähdettiin juoksemaan Vantaanjoen vartta kohti Vanhankaupunginkoskea. Ajattelin, että tehdään jokin lenkki Arabianrannassa ja tullaan sitten jotain reittiä takaisin. Suunnitelma oli tosi väljä ja uskoin sen muotoutuvan askelten mukana. Muotoutuihan se - omanlaisekseen.

Arabianrannassa katseltiin merta ja muisteltiin, miten tappavan tylsä, kuuma ja kerrassaan kamala se hiekkatie oli kesän 2015 HHM:llä. Nyt tunne oli aivan eri - ei ollut ollenkaan paha, vaan mukavaa menoa.

Kaukana näkyi maailmanpyörä, joten päätettiin juosta katsomaan, miksi se on siellä. Selitykseksi paljastui Weekend-festareiden alue, jossa oli melkoinen hulina jo aamupäivällä ennen festarikansan pääsyä alueelle. Muutenkin Kyläsaaressa oli vilskettä. En ole koskaan käynyt siellä arkena keskellä päivää, joten liikenne pääsi yllättämään.

Matka jatkui Kalasatamaan ja ihmettelemään valtavia rakennustyömaita. Yhtä aikaa näkyvissä oli kymmenen nostokurkea. Saman illan uutisissa kerrottiin asuntorakentamisen olevan suurissa kaupungeissa kovassa vauhdissa. Juu, siltä se tosiaan näytti. Voisin kuvitella asuvani Kalasatamassa, mutta en rakennustyömaan keskellä.

Mieleen tuli Isoisän silta, jonka kautta voisi juosta Mustikkamaalle. Ei kuin toimeksi ja siltaa kohden. Mustikkamaalla oli ihanan rauhallista, kun vertasi edellisiin kilometreihin. Matkan taittuessa oli mielessä kypsynyt ajatus Vanhankaupunginlahden kiertämisestä. Olin kiertänyt sen kerran ja ikänsä Helsingissä asunut kaverini ei koskaan. Tiesin suunnilleen, mistä pitäisi mennä ja missä meren pitäisi pysyä. Rohkeasti kokeilemaan, sillä ainahan voi vaikka hypätä bussiin. Kantapään kautta olen oppinut, että pitkiksille otan bussilipun mukaan.

Herttoniemessä päästiin takaisin hiekkatielle. Kaveri ihasteli Herttoniemen portaita, joihin en sillä kertaa suostunut. Taisin erehtyä lupaamaan, että toisella kertaa sitten. Onneksi täydensin lupaustani sanomalla, että minä kävelen, koska se on oikein hyvää porrastreeniä.

Viikin luonnonsuojelualue ja arboretum olivat minullekin vieraita. Edellisellä lenkillä olimme lukeneet kylttejä ja ihmetelleet aluetta. Hyvin hoidettua, informatiivisia kylttejä ja erilaista luontoa vain ehkä kymmenisen kilometriä keskustasta. Seurasimme Vanhankaupungin kylttejä. Yhdessä kohdassa aloin epäillä reittivalintaa, koska meren sijasta vieressä oli viljelypalstoja ja Viikin lehmät olivat erikoisen lähellä.

Ensimmäiset väsymyksen merkit alkoivat kummitella mielessä. Juotavaa oli mukana kuusi desiä eikä mitään muuta energiaa. Alla oli aamuupalasmoothie ja pari mukia kahvia. Juuri oikea varustautuminen tai sitten ei...

Ympyrä sulkeutui, kun palasimme Vanhankaupunginkoskelle. Silloin tiesin, että tulen jaksamaan loppuun asti. Samalla tiesin, että olen juoksemassa elämäni pisintä ilman numerolappua juoksemaani lenkkiä. Vain neljä puolimaratonia ovat olleet pidempiä. Olin matkan varrella ynnäillyt, että matkaksi tulee parikymmentä kilometriä.

Ekan tunnin vauhti pysyi jopa parempana kuin yleensä pitkiksillä. Sen jälkeen se oli hidastunut 20-30 sekuntia kilometriä kohden ja alkoi olla tavallista pitkisvauhtiani. Energiat loppuivat ja päin seinää juokseminen alkoi kilometrillä 18. Sekä 18. että 19. kilometri olivat ehdottomasti vaikeimmat, kun jälkimmäisen lopulla pohkeetkin alkoivat viestittää tulevista krampeista. Vauhti oli hidastunut entisestään, mutta tahdon voimalla ja loppureitin tuttuudella sinnittelin metri metriltä eteenpäin. Lähes laskin mäkiä ja käännöksiä. Kaverikin taisi huomata, että puhetulvani väheni ja lopulta hiljeni kokonaan. Ei ollut enää voimia.

Viimeiselle kilometrille onnistuin aavistuksen kiristämään sen voimalla, että lenkki oli päättymässä läheisen Siwan ovelle ja palkinnoksi oli tulossa jäätelö. Lopulta 130 minuutin pitkis oli pari minuuttia yli kolme tuntia ja matkana 20,47 kilometriä. Koska 17 kilometriä menivät lähes itsestään, sain tästä uskon vahvistusta siihen, että puolimaratonin aikaparannus tämän vuoden puolella on realistinen. Kun kaikki taivaankappaleet ovat kohdallaan ja elämä hymyilee, uskon ylittäväni syksyllä maaliviivan muutamaa minuuttia alle kolmessa tunnissa. Usko ei kuitenkaan riitä, vaan unelman eteen on tehtävä töitä. Tuo olisi jälleen yksi askel kohti ajatusta, että puolimaraton menee 2,5 tuntiin ennen kuin täytän 50 vuotta. Onneksi aikaa on 5,5 vuotta.

En muista, koska vichy olisi maistunut yhtä hyvällä kuin Siwan ulkopuolella tuon lenkin jälkeen. Jäätelöä varjelin ampiaisilta, sillä koin ansainneeni sen huomattavasti ampiaisia enemmän.

Kotona väsytti niin paljon, että jätin jopa perjantai-illan kruununa olevan joogan väliin. Istuin parvekkeella kirjan kanssa ja lepuutin jalkoja. Lauantaina huokasin, ettei onneksi ole pakko kävellä. Jäykillä jaloilla taaplasin päivän ja tänään on onneksi paljon parempi. Sunnuntaiaamun aloittanut pilates vetreytti lisää ja nyt jatkan palauttelua sekä voimien keräämistä ensi viikon lauantain Helsinki Street runille.

Viime syksynä pitkät lenkit tuntuivat mahdottomilta. Marraskuussa 2014 aloittamani juoksukoulun myötä ne ovat osa viikkoa. Perjantain extrapitkä jäi reilusti plussan puolelle hyvän fiiliksen, yllättävän hyvän jaksamisen ja hyvän seuran vuoksi. Toiset istuvat perjantaisin kolme tuntia terassilla ja toiset juoksevat sen kolme tuntia.

Mitä opin?

* Pitkikselle lähtiessä ota juotavan ja bussilipun lisäksi mukaan jotain energiaa ja kesällä suolaa.

* Tarkista, mitä juomapullovyön taskut oikeasti sisältävät. Kotona löysin nenäliinojen kätköistä pari Siripiriä. Niiden voimalla energia olisi kenties riittänyt paremmin.

* Lähde avoimin mielin retkeilemään, sillä koskaan et tiedä, mihin päädyt. Helsinki sight seen voi tehdä myös juosten.

lauantai 6. elokuuta 2016

Mistä kaikki alkoi?


Tarina koululiikunnan vihaajasta liikkumista rakastavaksi on ollut pitkä. Jokaisen vaiheen uskon tarvinneeni, sillä ilman niitä en olisi nyt tässä.

Pienenä tyttönä leikin ja liikuin. Etenkin hiihtämisestä pidin ja saatoin hiihdellä läheisen koulun luona olevaa kilometrin latua tuntikausia. Äitini oli joskus jopa lähtenyt katsomaan, kun minua ei näkynyt takaisin kotiin. Hän löysi minut kiertämästä tuota latua kerta toisensa jälkeen, koska se oli kivaa.

Kauhistuttava koululiikunta


Koululiikunta ei ollut juttuni. Joukkueisiin tulin valituksi viimeisenä, koska oli pakko valita. Lähes kaikissa testeissä ja tuloksissa olin viimeisten joukossa. Liikuntanumero oli kutosen ja seiskan tienoilla koko peruskoulun.

Yläasteella tilanne vain paheni, kun liikunnanopettajaksi tuli paikallisen urheiluseuran valmentaja. Vain he, jotka kilpailivat, olivat jotain ja saivat opettajalta kannustusta. Me muut olimme massaa, jotka eivät tehneet mitään, vaikka miten olisimme yrittäneet. Telinevoimistelu oli kaikkein pelottavinta ja uinticooper kauhistus.

Luistelusta pidin ja välillä nautin siitä, kun sain käydä yksin juoksemassa kotinurkkien metsäisiä kävelyteitä. Pyöräily oli tapa siirtyä paikasta toiseen ja samalla mukavaa tekemistä. Kesäisin pyöräilimme kavereiden kanssa uimaan.

Vuodet kokonaan liikkumatta


Sokeuduin yllättäen 16-vuotiaana, jolloin liikkuminen jäi kokonaan. Lukion liikunnan kursseista on todistuksessa suoritusmerkintä. Vanhojen tansseihin osallistuin ja nautin tanssiharjoituksista. Joskus nuorena olisin halunnut tanssia, vaan ei maalla ollut sellaiseen mahdollisuuksia.

Ilman liikuntaa meni useampi vuosi, kunnes opiskeluaikana keksin kurkistaa sisään kuntosalin ovesta. Muutaman vuoden kävin pari kolme kertaa viikossa salilla. Mitenkään systemaattista ei salitreeni ollut, mutta huomasin sen auttavan muun muassa opiskelijan selkäkipuihin. Salin ovi sulkeutui, kun tulin raskaaksi ja poikani syntyi. Kuvittelin, että tämä vaihe oli nyt tässä ja liikun sitten eläkkeellä.

Pelastava ryhmäliikunta


Meni useita vuosia, koska ei ollut aikaa eikä kiinnostusta muuhun kuin kävelyyn paikasta toiseen. Ei ollut mahdollisuuksia lähteä, sillä työt ja pojan kanssa touhuaminen veivät kaiken ajan. Kiersin ympyrää koti-työpaikka-ruokakauppa.

Kymmenisen vuotta sitten erään kaverini houkuttelemana lähdin katsomaan SATSin ryhmäliikuntatarjontaa. Tästä oli puhuttu moneen kertaan, vaan kynnys lähteä katsomaan oli tosi korkealla. Eniten mietin, pääsenkö sokeana mukaan ja huolitaanko minua ryhmäliikuntatunneille. Entä jos en pysykään kärryillä siinä, mitä tunneilla pitää tehdä? Entä jos olen jälleen se huonoin, joka ei osaa?

Vastaanotto SATSilla oli ihana. Yllätin itseni liittymällä jäseneksi ja käymällä satunnaisesti eri tunneilla. Ensimmäinen vuosi meni joten kuten ja välillä tunsin maksavani aivan turhasta. Saliohjelmankin sain, mutta ei sitäkään tullut kovin montaa kertaa tehtyä. Hain itseäni ja liikuntakärpästä, joka tuntui pyörivän jossain juuri ja juuri käden ulottumattomissa.

Loppuvuodesta 2007 tapahtui jotain. Yhtäkkiä huomasin nauttivani liikkumisesta ja odottavani, koska ehdin jonnekin tunnille. Kävin bodypumpissa, cyclingissä ja satunnaisesti muilla tunneilla. Venyttely ja kehonhuolto olivat toisarvoisia, kunhan tuli kuuma ja tunsin tehneeni jotain.

Pelottava juokseminen


Reilut kolme vuotta sitten muutaman kaverin kanssa tuli puhetta juoksemisesta. Salakavalasti ajatus houkutteli. Varovasti kävin kokeilemassa juoksumatolla, miltä se tuntuisi. Kävin jopa muutamilla indoor running -tunneilla. Kivaa ja ei niin kivaa - ristiriitainen fiilis.

Syksyllä 2013 kaksi työkaveria perusti juoksukerhon, jonka ideana oli saada ihmisiä innostumaan juoksemisesta ja antaa matalan kynnyksenmahdollisuus kokeilla. Sydän hakaten lähdin katsomaan, mihin olen päätäni laittamassa. En ollut juossut yli 25 vuoteen kuin korkkarit jalassa johonkin kulkupeliin ja työpaikan käytävällä kohti seuraavaa palaveria. En ollut koskaan juossut opastuksessa enkä tiennyt, miten se edes tapahtuu. Ne Naisten Kympit, joilla olin ollut, olin kävellyt.

Olin perua moneen kertaan ensimmäisen juoksukerhon lenkin. Silloin työhuoneeni seinänaapurina ollut työkaveri muistaa yhä, miten olin kääntyä takaisin vielä käytävältäkin ja ilmoittaa, etten tule. Se, että kaikesta hirvityksestä huolimatta lähdin, oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä.

Ensimmäisellä lenkillä jaksoin hädin tuskin juosta pari minuuttia, jonka jälkeen oli käveltävä ainakin tuplasti sama aika. Sain opetella rauhassa, miten opaslenkin kanssa juostaan ja vahvistettua uskoa siihen, että tämäkin on mahdollista. Muistan varmasti loppuikäni torstain 5.9.2013, jolloin otin ensimmäiset juoksuaskeleet oppaan kanssa.

Vuoden verran kävin lenkeillä pari kertaa kuussa. Talvella pakkanen ja sitkeä flunssa toivat monen viikon lenkkitauon. Kesälomalla 2014 jotenkin oudosti päädyin lupaamaan, että lähden katsomaan, miten jaksaisin juosta varttimaratonin eli 10,55 km. Hirvitti, mutta ilmoittauduin Vuosaarijuoksuun. Koska tavoite oli asetettu, elokuulla aloin etsiä juoksuoppaita, jotta voisin lenkkeillä säännöllisemmin ja useammin.

Tuli syyskuu 2014 ja tuli Vuosaarijuoksu. Selvisin hengissä ja viimeistään tuolloin olin myyty. Tiesin, että tätä pitää saada lisää ja tässä on juttu, jota haluan tehdä. Syksyn aikana elämääni ilmaantui lisää ihmisiä, joiden kanssa saatoin käydä lenkeillä. Opin nauttimaan vesisateesta ja talven tullen opin juoksemaan pakkasessa. Opin nauttimaan hiekan ratinasta tossujen alla ja tunteesta, että saan liikkua ja saan juosta.

Tuolle tielle olen jäänyt ja sitä matkaan eteenpäin askel ja unelma kerrallaan. Koetan muistaa, että liikun itselleni, en kenellekään toiselle.

Videoklippi oppaan kanssa juoksemisesta


Jos haluat nähdä, miten oppaan kanssa juostaan, katso näkövammaisten nuorten tekemä videoklippi

torstai 4. elokuuta 2016

Kuuma ja ylämäki -Tampere Countryside Marathon


Jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut, että helteisenä heinäkuun lauantaina taistelen numerolapun hakaneulojen kanssa ja lähden elämäni yhdenteentoista lappujuoksuun, olisin pitänyt sitä aprillipilana tai sanojan mielikuvitusta rajattomana ja kerrassaan epärealistisena. Palaan myöhemmin siihen, miten tähän on tultu. Enää en epäile aprillipilaa, vaan olen onnellinen, että saan liikkua ja voin juosta.

Juhannuksen alla kaverini Merituuli onnistui noin kolmessa minuutissa houkuttelemaan minut mukaan Tampere Countryside Marathonin Myllyn lenkille. Juoksutapahtuma Tampereen Teiskon maalaismaisemissa houkutteli ja olin ehtinyt jo sekunnin katsella sitä sillä silmällä. Pääsisin juoksemaan lapsuuden ja nuoruuden nurkille, sillä Googlemaps tiesi, että tapahtumapaikalta on lapsuuden kotiini matkaa noin 36 kilometriä.

Viime tingassa tuli mutkia matkaan, kun kaverille sattui tapaturma eikä juokseminen olisi ollut viisasta. Kaikki muut palikat olivat järjestyksessä, vaan sokea wanna be -juoksijanainen oli yllättäen vailla juoksuopasta. Ilman opasta en ota ulkona ainoatakaan juoksuaskelta, sillä olen lähes sokea. Opas on silmäni ja mahdollistaa lenkkareiden kuluttamisen muuallakin kuin juoksumatolla.

Netti osoitti voimansa, sillä alle kaksi tuntia Facebookiin laittamani apua-huudon jälkeen uusi opas oli olemassa ja maailma hymyili. Ramppikuume oli iskeä, kun oivalsin, että olen saamassa oppaaksi kovakuntoisen polku-ultrajuoksijan.

Teiskossa oli helle. Aurinko porotti minkä kerkesi, ilma lähes seisoi paikallaan ja pilvenhattaroita oli harvassa. Tapahtumapaikkana oli idyllinen maalaistalo, jonne kävelimme parkkipaikalta pitkin sänkipeltoa. Kisakanslia oli väentuvassa, jossa yksi kamari oli varattu naisten pukuhuoneeksi.

Maratonin startin jälkeen kävimme oppaani kanssa harjoittelemassa yhdessä juoksemista muutaman sadan metrin verran. Oma oloni oli luottavainen, sillä palaset loksahtivat kohdilleen ja matka tuntui taittuvan. Pahin jännitys oli kadonnut ja tunsin olevani valmis matkaan.

Helle huoletti ja pidinkin tiukasti kiinni juomapullostani viime hetkiin asti. Yleensä lopetan juomisen hyvissä ajoin, vaan nyt otin viimeiset urheilujuomahörpyt juuri ennen lähtöalueelle kävelyä. Myös suolaa tankkasin huolella, kun viimeiset suolatabletit popsin vaatteita vaihtaessa. Harras toive oli, että pääsen maaliin ilman kramppeja ja huonoa oloa.

En olekaan aiemmin lähtenyt matkaan traktorin torven tööttäyksestä. Ensimmäiset sadat metrit olivat sänkipeltoa. Hankalaa ja pelottavaakin, vaan tiesin maan jalkojen alla paranevan ihan pian. Kun en näe, mihin jalkani laitan, tuossa oli oltava erityisen varovainen.

Nopeasti tuudittauduin tunteeseen, että homma sujuu. Oppaani kertoi reitistä, käännöksistä, mäistä ja valitsi minulle tasaisia juoksukohtia. En olisi uskonut, että hän on oppaana ensimmäistä kertaa, sillä niin sujuvasti yhteistyö toimi. Annoin jalkojen viedä ja jäin johonkin flowhon, jossa ei ollut merkitystä kuin seuraavalla askeleella. Alusta lähtien huijasin itseäni ajattelemalla, että enää on yksi kilometri. Kumman hyvin tepsi ja tuntui, että välillä hassusti uskoin tuohon.

Reitti oli mäkeä, mäkeä, mäkeä, mäkeä ja vielä vähän mäkeä. Alamäkeen rullailin ja koetin rentouttaa kropan ja kerätä voimia. Parissa alamäessä otti vatsanpohjasta, kun mäki vain jyrkkeni ja tuntui ihan Linnanmäen kauhistusvekottimilta.

Eka Myllyn lenkin kolmesta juomapisteestä ei tullut hetkeäkään liian aikaisin. Riskillä otin vierasta urheilujuomaa ja päälle vettä. Tiesin, että ongelmia voi tulla, mutta pidin niitä pienempinä kuin helteen ja nestehukan aiheuttamia ongelmia. Huokaisin helpotuksesta, kun tuolla reilun 12 km:n reitillä oli kolme juomapistettä. Siitä iso plussa järjestäjille.

Maalaismaisemia, tuulettomia peltoaukeita, vanha mylly ja myllyn pato, hetki pikitietä, paluu pöllyävälle hiekalle sekä tietenkin lisää ylämäkiä. Oli loivaa ja oli jyrkkää, vaan sitkeästi jatkoin matkaa. Juostiin parin särisevän ja ritisevän sähköjohdon alitse, jotka kuulostivat pelottavilta. En ole koskaan kuullut sähköjohtojen sirisevän noin.

Etukäteen olin sanonut, että isoimmissa ylämäissä joudun kävelemään. Yllätyin, kun en edes ajatellut kävelyaskelten ottamista. Lyhensin askelta, hidastin vauhtia ja hengitin. Kerrankin muistin yhdeltä polkujuoksijatutulta saamani mainiot neuvot hengittämisestä. Keskityin saamaan kunnolla happea ja koetin olla sortumatta pinnalliseen hengitykseen. Tuloksena elämäni ensimmäinen lappujuoksu, jossa en kävellyt kuin muutamia metrejä juomamuki kädessä. Jotain hyötyä on ollut niistä lukemattomista ylämäistä, joita olen lenkkireittieni varrella taaplannut. Jotain hyötyä on ollut myös niistä kymmenistä hitaista ja vielä hitaammista lenkeistä, joilla olen kasvattanut peruskestävyyttä.

Viimeiset viitisen kilometriä olivat pikitietä. Fiilis, että sain kiristettyä vauhtia. Se osoittautui jälkikäteen todeksi, sillä viimeiset viisi kilometriä olivat tasaisen varmasti nopeutuvat ja parin muun kilometrin ohella reissun nopeimmat.

Maalin äänet kuuluivat. Tasaista ja viimeinen lyhyt tiukka nousu. Hieman olisi ollut voimia loppukiriin, vaan sitä en sänkipellolla kroppa ja mieli väsyneenä rohjennut ottaa. Maalia kohti järjen ääntä kuunnellen varovasti pitkin heinäpaalien reunustamaa suoraa. Aivan kuin olisin juossut lapsena mummulan pelloilla.

Maalissa oppaan mittari näytti 12,4 km ja aikaa olin kuluttanut 1.48:41. Viimeisten joukossa, vaan olin jälleen yhtä kokemusta ja itseni ylittämistä rikkaampi. Aikatavoitteesta jäin, mutta muuten nappijuoksu. Hellejuoksuista paras ja hassusti myös helpoin. Ei krampannut eikä tullut huono olo. Ei tullut pakottavaa halua kävellä eikä ahdistanut. Sykevyön jätin tahallani reppuun. Halusin juosta tuntemusten mukaan ja onnistuin.

Tapahtuma oli mukava, maalaismaisemat ihanaa vaihtelua tavallisiin juoksumaisemiin ja järjestelyt toimivat. Biomajoissa olleet wc- ja suihkutilat olivat hieman kortilla ja suihkussa käyminen oli omanlaisensa episodi. Takomorunnersin Marikan kanssa naurettiin lähes vedet silmissä, sillä emme olleetkaan aiemmin vaihtaneet vaatteita nurmikolla vesisateessa traktorin ajaessa ohi.

Puolimaratonin ja maratonin maaliintulijoita odotimme kaatosateessa heinäpaalien päällä istuen. Taivas avasi hanansa ja vettä tuli useamman ukkoskuuron verran. Onneksi järjestäjä oli laittanut alueelle katoksia, joissa voi odotella ja syödä soppatykissä tehtyä jauhelihakeittoa. Minä, joka inhoan kaikenlaisia lihakeittoja, popsin tyytyväisenä yli puolikulhollista.

Kolmostiellä Helsinkiä kohti ajellessa iski seuraava vedenpaisumus. Loppuyhteenvetona totesin, että kaikesta huolimatta valitsen mieluummin hellejuoksun kuin tilanteen, jossa tarvitsisin kanootin päästäkseni eteenpäin.

Kolme ensimmäistä kuvaa Roosa Näppilä ja neljäs kuva Marika Papinaho

Kuvien kuvailu niille näkövammaisille, jotka eivät kuvia näe.

Ensimmäinen kuva on takaa otettu tunnelmakuva, jossa olemme oppaani kanssa. Toisessa kuvassa juoksemme sänkipellolla ylämäkeen. Kujaa reunustavat heinäpaalit. Kolmannessa kuvassa urakka on takana ja mitalit ripustettu kaulaan Taustalla näkyy pala vihreää traktoria. Neljännessä kuvassa istun rankkasateen raivotessa ja tuulen vinkuessa telttakatoksen suojassa syömässä jauhelihakeittoa.

Matkalla omiin unelmiin omalla tahdilla


Olen miettinyt blogin kirjoittamista pidemmän aikaa. Mietinnäksi on jäänyt, koska olen asettanut tietämättäni riman huikean korkealle.

Netti on pullollaan blogeja. Se on myös pullollaan juoksublogeja ja muita tavalla tai toisella hyvinvointiin liittyviä blogeja. Monet kerrat mietin, onko minulla sellaista sanottavaa, jota ei olisi jo jossain sanottu. Mietin, osaanko hurjan laveasanaisena kirjoittajana kiteyttää asiani.

Pohdiskelin näitä ääneen lauantain Tampere Countryside Marathonin jälkeen ja ihanasti sain kannustusta omaa juoksublogia pitävältä Marikalta. Linkittäisin hänen bloginsa tähän, vaan en vielä osaa. Koska tänään sataa ja olen lomalla, sukelsin Bloggerin syövereihin ja koetin saada selkoa, miten blogi perustetaan ja miten sitä käytetään.

Teknisten vaikeuksien jälkeen teksti on julkaistu. Blogin ulkoasusta ja sen muokkaamisesta en ole yhtään aamua viisaampi. Siihen tarvitsen näkevien ihmisten apua, sillä ruudunlukuohjelman käyttäjänä koen olevani pulassa. En näe mitään, mitä näytöllä on, vaan lähes sokeana olen ruudunlukuohjelmien eli synteettisen puheen ja pistekirjoitusnäytön varassa.

Kirjoitan itselleni ja kirjoitan sinulle. Koululiikunnan vihaajasta, aina viimeisenä joukkueisiin valitusta ja lähes jokaisessa lajissa huonoimmasta lapsesta ja nuoresta kasvoi aikuinen, joka innostusten ja herpaantumisten kautta löysi liikkumisen ilon. Säännöllisesti olen liikkunut vajaan kymmenen vuotta. Kaikki alkoi SATSin ryhmäliikuntatunneista, jotka olivat vuosia ainoa tapani liikkua. Sattumien kautta löysin salitreenin ja vielä suurempien sattumien kautta uimisen ja juoksun. Nyt kaksi rakkainta vapaa-ajan helmeä ovat liikunta ja lukeminen. Edes vesisade ei saa minua jäämään kotiin, jos lenkistä on kaverin kanssa sovittu.

Jäsentyneemmillä ajatuksilla ja uutena päivänä kerron, millaisen tien olen tähän hetkeen kulkenut. Nyt fiilistelen vielä lauantaissa ja Teiskon helteisissä maalaismaisemissa.