perjantai 26. toukokuuta 2017

Helatorstailenkki ja hirven kylpyrauha


Olen ollut kovin epävarma, miten kahden viikon kuluttua juostava HHM voisi realistisesti pohdittuna mennä. On tuntunut, että vauhdit ovat kateissa. On tuntunut, ettei hengitys kulje ja happi vain loppuu. On tuntunut, ettei tästä tule mitään. Ehdin nähdä jo painajaisiakin koko huvista.

Mielenrauhani turvaamiseksi tuli idea lähteä kokeilemaan pidempi reipas lenkki, joka näyttäisi tietä suuntaan tai toiseen. Ohimennen kysäisin Harrilta, mitä hän tuumaisi ajatuksesta. Vähän epäilin, mutta yllättäen Harri kannatti ideaa ja neuvoi juoksemaan 12-14 kilsaa ja katsomaan, miltä näyttää.

Luontevasti lenkki aikatauluttui tälle viikolle ja helatorstai antoi oivallisen mahdollisuuden juosta muulloin kuin työpäivän jälkeen. Se antoi myös mahdollisuuden kokeilla tätä aamusta, sillä onhan HHM:n starttikin aamulla.

Auringon paistaessa lähdettiin Sailan kanssa jokivartta kohti pohjoista. Suunnitelmana oli verkkailla pari kolme kilsaa ja sen jälkeen hakea vauhti jonnekin 8:05-8:10 väliin. Tuo olisi hieman kovempaa kuin lokakuussa juoksemani Kaarinan puolimaran keskari. Hirvitti, ettei mene. Samalla kutkutti, jos kuitenkin.
Eniten pelkäsin, että hengittäminen on jälleen se, johon kompastun.

Suunnitelma A ja suunnitelma B


Alkuverkkaa noin 2,5 kilsaa, jonka jälkeen kellon kanssa haettiin vauhti keskimäärin sinne, mitä havittelin. Päätöksenä juosta 12 kilsaa ja katsoa sitten. Varapäätöksenä lupa hidastaa, jos henki ei kulje tai sattuu jotain muuta.

Tapaninvainion uimaranta, kohti Siltamäkeä, frisbeegolfradalla paljon väkeä, koirien ulkoiluttajia, Helsingin pitäjän kirkko ja matka jatkui. Vähänkin isommat ylämäet käveltiin, jotta ei rasitu liikaa. Vauhti vaihteli 8:00-8:30 välissä, mutta painottui jonnekin 8:07-8:14 nurkille. Monet kerrat matkan varrella muistan Sailan toistaneen "8:07".

Jano alkoi vaivata. Päätös kääntyä ympäri, kun mittari näyttää matkaksi kutosta. Silloin ollaan oikeasti tultu jo noin 6,5 kilsaa, koska mittarin kierros jäi aluksi laittamatta päälle ja kirmailtiin puolisen kilsaa verkkakierroksen luvuissa.

Kehä III:n alikulku ja Tikkurila lähestyi. Puusiltaa jonkin ojan yli. Lasten leikkipaikka. Kysyin, näkyykö korkeaa taloa. Näkyi eli oltiin Tikkurilassa yhden kaverin kodin nurkilla. Pieni kierros, toista siltaa puron yli ja takaisin edelliselle sillalle. Sillan pielessä tauko. Vesi maistui ja otin sen kanssa yhden Lidlin ison geelin.

Huh, miten hankalaa oli saada jalat liikkeelle pienen pysähdyksen jälkeen. Geeli syöksyi suoraan päähän. Tuntui, että olen juonut kerralla lasin skumppaa. Lopulta humina päässä tasoittui ja jalatkin alkoivat muistaa, mistä hommassa olikaan kyse.

Jälleen Kehä III:n ali ja matka jatkui. Tyyni joenpinta, lintujen laulua, rauhallista. Korvissa pauhasi Kaarinan retkeilyä varten tekemäni soittolista, jossa sulassa sovussa 1980-luvun nuoruusvuosien helmiä ja viime vuosien mieleen jääneitä biisejä. Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin luotsaama Kiss lauloi "Crazy crazy crazy crazy nights...", WASP huomautti "I wanna be somebody" ja Arttu Wiskari muisteli "Kävi Manun luona Gorbatchovi. Suomi oli sille Eurooppaan ovi. Tytöt hulluksi sai Bon Jovi, kun me diskossa suudeltiin." Nuo vanhat rakkaat biisit veivät ajatukset muualle ja Arttu Wiskarin muistelot hymyilyttivät, sillä näin mielessäni kesäkuisen päivän 2016 Kansalaistorin kulmilla. HHM:n lähtölaukaus oli ammuttu, isoista kajareista kuului juuri tuo riimitys, aurinko paistoi ja 21,1 kilsaa pitkin kotikaupungin rantoja oli alkamassa.

Kehtaattekin häiritä kylpyrauhaani


Rytinää, loiskahduksia, rytinää, loiskahduksia ja ryminä jatkui. Vajaa kilsa Kehä III:n alikulusta etelään joesta ponkaisi ylös hirvi. Kyllä, aivan oikea hirvi. Taisimme häiritä sen pyhäpäivän kylpyrauhaa, sillä sen verran tomerasti hirvi ponkaisi joesta ylös toiselle puolelle.

Vain kerran olen nähnyt hirven lähempää kuin tuossa. Silloin turhankin läheltä, sillä hirvi loikkasi metsästä konepellin yli ja rikkoi mennessään tuulilasin tuhansille säröille. Tästä on aikaa yli 20 vuotta, mutta yhä näen mielessäni pimeän talvi-illan, lumipenkat ja yhtäkkiä auton valoihin oikealta ponkaisevan valtavan eläimen.

Joesta ylös rymistellyt hirvi jatkoi matkaa kävelytiellä joen toisella puolella. Jos ajatus olisi tuossa kohdassa toiminut, olisi ollut juomatauon paikka ja hirvi olisi ikuistettu kuvaan. En voinut kuvitellakaan, että tapaan hirven jokivarressa noin 8 kilsaa kotiovelta.

Matka jatkui. Ehkä sata metriä myöhemmin kävelytiellä oli iso märkä kohta. Päättelimme, että hirvi oli säikähtänyt joen toisella puolella jotain ja uinut meidän puolelle. Sitten se oli päättänyt nauttia viileästä jokivedestä ja pyhäpäivän rauhasta, kunnes kaksi ladya kehtaa tulla häiritsemään kylpyhetkeä. Kovin vaarallisia emme voineet sen mielestä olla, koska päästi todella lähelle. Jos hirvi olisi hypännyt meidän puolelle jokea, se olisi ollut nenän edessä. Yksi metsästystä harrastava ystäväni arveli, että hirvi on kuullut ja haistanut meidät pitkältä, mutta on pitänyt ääntä tasaisena ja meitä kohtalaisen vaarattomina. Ei kuulema muuten olisi päästänyt niin likelle ennen pois säntäämistä.

Kohta 12 kilsaa täynnä


Reilu kymppi meni aika vaivattomasti. Jaloissa alkoi vähitellen tuntua. Ne olivat kovin ihmeissään, mistäs tässä hommassa on tänään kyse. Ihanko oikeasti tuo vain jatkaa eikä hiljennä?

Tapaninvainion uimarannan silta näkyy. Matkaa takana noin 11 kilsaa. Enää kilsa ja sitten tuumaustauko. Väsymystä ja Saila alkaa kertoa epätasaisuuksista ja käännöksistä tarkemmin. Huomasin mun orastavan väsymyksen ja tiesi tarkkuuden olevan nyt tärkeää.

Kävelyteillä valtavasti koirankarvoja. Enää pari sataa metriä. Huokaus, 12 kilsaa täynnä. Vettä ja jatkosuunnitelman teko. Kyllä, jatkan vielä sinne 14 kilsaan asti. Niin, siihen mittarin näyttämään 14 kilsaan, jolloin oikeasti on jo noin 14,5. Tein suunnitelman, mutta ajatus ei ihan kulkenut. En osannut laskea etäisyyksiä, mutta suunnitelmathan on tehty muutettaviksi.

Pukinmäen matonpesupaikka, Kehä I:n äänet kuuluvat. Ollaan tultu jo kilsa. Päätös, käännytään ympäri ja palataan sama kilsa takaisin. Tultu 400 metriä, jäljellä 400 metriä. silmissä vetää hetkeksi mustaksi, mutta palautuu heti. Jäljellä 250 metriä, jäljellä 100 metriä, 30 metriä... Loppu! Olen juossut noin 14,5 kilsaa reippaampaa. Jos tästä olisi pitänyt jatkaa vielä lähes seiska, ei olisi onnistunut. Kilsa tai pari olisi ehkä mennyt, mutta seiska olisi ollut liikaa.

Palauttelua ja kahvia


En uskaltanut pysähtyä, jotta jalat eivät jämähdä paikoilleen. Hiljaista köpöttelyä Tapaninvainion sillalle, jossa tauko. Siitä muutama sata metriä Tuomarinkylän kartanolle. Jaloissa tuntuu ja janottaa. Kroppa kaipaa suolaa ja jotain ravintoa.

Kuva otettu Tapaninvainion uimarannan sillalta.

Ravintola Dumarin kassa on hieman häkeltynyt, kun ladyt tilaavat kahvin, voisilmäpullan ja alkoholittoman oluen. Se olut maistui taivaalliselta! Terassille istumaan ja hengähtämään. Tyytyväisyys omaan tekemiseen oli valtava.

Uudella energialla rauhakseen loppumatka kotiovelle. Matkaa helatorstairetkelle kertyi noin 21,7 kilsaa, jonka jalat tosiaan tiesivät juosseensa. Taputin itseäni olalle, sillä reippaan osuuden keskari oli 8:07 eli juuri siinä välissä, josta salaa haaveilin. Sain uskoa, sain luottamusta ja sain tunnetta, ettei tavoite HHM:llä maaliin kunnialla ole mahdoton. Palauttelua seuraavat päivät, sillä olihan tuo raskas treeni. Osa palauttelua on hyvän mielen, tyytyväisyyden ja luottamuksen säilyttäminen.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Naisten Kymppi - ihan aurinko ja kaamea ryysis


Osallistuin eilen seitsemättä kertaa Naisten Kympille. Eka oli vuonna 2010, jolloin kävelin koko matkan ja aikaa meni aika tarkalleen kaksi tuntia. Muistan, että olin loppumatkasta aivan poikki. Ehkä pahinta ei ollut väsymys, vaan jalkojen särky. Toki olin kävellyt, mutta en tuollaisia matkoja. Siinä eivät bodypumpit, cyclingit ja muut paljon auttaneet, kun jaloista vain loppui puhti ja jokainen askel tuntui loppumatkasta aina vain raskaammalta.

Jotenkin jäin koukkuun, sillä uudestaan ja uudestaan huomasin ilmoittautuvani tapahtumaan. Monet kerrat lähdin kuntokävelijöiden ryhmässä ja vähitellen matka ei enää tuntunutkaan niin raskaalta. Vuonna 2014 rohkaistuin lähtemään hölkkäporukassa. Se oli mulle iso voitto, sillä hirvitti, että olen liian hidas tuohon sakkiin.

Sattuma puuttui peliin


Kaksi vuotta sitten päätin, ettei tuo tapahtuma ole enää mua varten. Uudistunut reitti sai innostumaan, jos kuitenkin.... Vielä kerran. Tapahtumakeskuskin oli uusi, joten voisihan siinä olla jotain viehätystä.

Eilen junalla keskustaan, asemalla Merituulin, hänen siskonsa ja Tanjan treffaus sekä kohti Kansalaistoria. Etsittiin mystinen kalapatsas ja otettiin Takomorunnersin yhteiskuva. Roope Salminen esiintyi, väkeä oli hurjasti, aurinko paistoi ja metakka oli kammottava. Ahdisti, kun ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään. Korvissa soi ja bassot hakkasivat rintakehässä. Odotin jokaisen biisin jälkeen, että nyt se loppuu.

Vaatteiden vaihtoa, kamat säilytykseen ja etsimään vessaa. Tanjan kanssa soiteltiin kolmesti, ennen kuin löydettiin toisemme, kun välillä lähdettiin eri teille omissa seurueissamme. Joka kerran lykkäsin puhelimen Merituulille tai siskolleen, sillä mun oli turha yrittää neuvoa ketään siinä ryysiksessä.

Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi


Radio Novan aamun Aki ja Minna juonsivat lähtöä. Ihanaa, heillä volumet eivät olleet kaakossa. Kuulin ajatukseni ja kuulin, mitä muut puhuivat. Pää ei tuntunut räjähtävän metelistä. Novan aamulähetys on tullut tutuksi salilla, jossa tuo kanava oli vallitseva monta kuukautta.

Kuuma ryhmä lähti matkaan ja juoksijat ryhmittyivät lähtöalueelle. Jälkiviisaana ajattelen, että mun olisi pitänyt lähteä juoksijoiden ryhmässä. Se olisi helpottanut elämää ja vähentänyt ahdistuspuuskien määrää. Kilttinä tyttönä noudatin sääntöjä ja jäin odottamaan hölkkääjien lähtöä. Tiesin, etten todellakaan juokse kymppiä tuntiin, joten eihän juoksijaporukassa voi lähteä. Jos päättäisin nyt, valitsisin toisin ja lähtisin juoksijaryhmän lopussa.

Kun viimein päästiin matkaan, ahtaus löi vasten kasvoja. Tanja pelkäsi, ihan aiheesta, ettei näe eteensä riittävästi. Ei siinä kukaan nähnyt muuta kuin toisten selkiä ja jalkoja.

Baanalla huokaisin, ettei ikinä enää ja nyt tämä pitää. Käännös kohti Töölöä, jalkakäytävällä mystisiä pylväitä ja ihmisiä pyrkimässä pois Hietaniemen hautausmaalta. Välillä helpompaa ja sitten taas edessä tasainen ihmismassa sekä järkyttävän paljon käveleviä naisia.

Kuuma ja ruuhka


Jano alkoi vaivata. Aurinko porotti, tuuli viilensi ajoittain ja meri tuoksui. Hietsun rannalla ihmisiä. Terasseilla ihmisiä. Suolakurkkujen jakajia - ei kiitos. Juomapiste voisi jo tulla. Haa, siinä se on. Vettä - mikä ihana tunne hörpätä mukillinen kylmää vettä.

Matka jatkui ja ruuhka säilyi. Kapea jalkakäytävä, joten siirryimme Paciuksenkadun tienoilla ajoradalle. Ainakin luulen, että se oli Paciuksenkadun alamäki.

Käännös Pikku-Huopalahteen. Ohituksia, ohituksia ja vielä vähän ohituksia. Edessä selkiä. Edessä kantapäitä. Pelkoa ihmisten kantapäille astumisesta. Pelkoa selkiin törmäämisestä. Kapeita kohtia. Monta naista rinnatusten. Vaihteeksi kapeaa, josta ei tahdo mahtua ohi.

Tänä vuonna jokin oli toisin kuin kaksi vuotta sitten. Se jokin oli ihmisten väistäminen ohitustilanteissa. Tanja kertoili topakasti "edessä kävelijöitä", "ohitetaan sun puolelta", "edessä sun ja mun puolella kävelijä, ohitetaan kapeasti heidän keskeltä" ja niin jatkettiin hetkestä toiseen. Muutaman kerran huikkaus "anteeksi, päästäänkö ohi, koska meidän on päästävä kaksi rinnan". Ei mutinoita, ei hämmennystä, vaan naisia, jotka antoivat tietä ja näyttivät hoksaavan, miksi menimme just noin. Tästä annan kiitosta jokaiselle, jonka ohitimme matkan varrella. Moitteita saavat ne juoksijat tai kävelijät, jotka kiilasivat sivusta suoraan nenän eteen. Säikäyttävää ja rasittavaa. Koetimme pitää edes metrin tilan mun edessä vapaana, sillä siten sain hieman pois pelkoa kantapäille astumisesta.

Metsää, hevosia ja hirmumäki


Toka juomapiste, joka mun matikalla oli noin kutosessa. En uskonut, kun juomapisteen nainen väitti sen olevan 4,5 kilsan kohdalla. Pohdiskelin ääneen ja yksi kanssakulkija sanoi nähneensä juomapisteen tienoilla kuuden kilsan kyltin.

Metsän siimekseen ja ihanan viileää. Hevosia kävelytien varressa. Tanja ehdotti, että hypätään ratsastamaan. Hmmm.... Mieluummin pysyttelin ruuhkassa, sillä hevoset ovat ruuhkaa vaarallisempia. Keinuhevonen ja keppihevonen ovat mulle riittävän turvalliset vaihtoehdot. Tämän sanon yhden ratsastuskerran kokemuksella. Kauhea hevonen heilutti päätäänkin ja olin aivan varma, että putoan ihan just.

Viimeinen iso mäki, jonka päällä ylimääräinen juomapiste. Pyh, juoma loppui nenän edestä. Ei sitten - jatketaan matkaa.

Hesarin ylitys ja Töölönlahden vartta kohti maalia. Pientä kiihdytystä, vaihteeksi ruuhka edessä, vähän kiihdytystä, ruuhka edessä ja tätä sahausta lähes maaliin asti. Tanjan uskottavuus alkoi olla kortilla, kun väitti maalin näkyvän ainakin kymmenen kertaa. No, tähän olen tottunut, sillä selostihan Saila mulle Kaarinassa 2015 varmaan vikat kolme kilsaa, että maali näkyy. Tästä voi päätellä vain sen, ettei ketään kannata uskoa, jos väittää maalin näkyvän.

Lounasta nurmikolla


En lähtenyt juoksemaan aikaa. Lähdin olemaan ulkona, olemaan liikkeessä ja tekemään leppoisan pk-lenkin. Ihmettelin, miten syke pysyi pk1:lla, vaikka ärsytystaso ja totaalinen kyllästyminen olivat päällimmäisinä ajatuksissa lukuisat kerrat. Datasta näki, missä olivat pahimmat ruuhkat ja missä pääsi menemään vähän vapaammin. Ekat neljä kilsaa olivat kaikkein hitaimmat ja ehkä niiden aikana olin menettää hermonikin yhtenään. Päreitä ei ollut riittävästi matkassa, koska ne paloivat loppuun jo alkumatkasta. Myös seiska oli ollut kilsana vaikea. Muissa päästiin etenemään kohtalaisesti ja ilmeisesti saatiin juosta lähes koko ajan. Matkaan sai tuhlaantumaan aikaa 1.32:43 ja extrametrejä sekä -aikaa nappasin, kun laitoin Sports trackerin päälle jo Musiikkitalon nurkilla useamman minuutin ennen lähtöä. Kyllä se oli itseänsä pysäyttänyt, mutta eipä tuo ole niin tarkkaa suuntaan eikä toiseen.

Tarjoilut olivat jälleen hyvät. Salaatti ei tänä vuonna innostanut. En ole härkiksen, en kik-herneiden, en papujen enkä maissin ystävä. Näitä kaikkia oli lykätty salaattiin. Lidlin palkkari, banaani, kivennäisvesi ja kerrassaan hyvänmakuinen vispis maistuivat.

Istuimme pitkään nurmikolla ja nautimme auringosta. Kotona huomasin ulkoilleeni. Vieläkin nenässä ja poskipäissä tuntuu aurinko. En tainnut itseäni polttaa, mutta työkaveri katseli, että väriä olin viikonloppuna saanut. Ei ihme, sillä niin paljon aurinkoa ihailin kesähepenissä.

Kuvassa istun nurmikolla ja ihmettelen kesää.

Plussat ja miinukset


Plussana oli ihana ilma, kaunis reitti ja hyvä maalitarjoilu. Miinuksina järkyttävä ryysis, kovalla soinut musiikki ja kaamea ahdistuksen tunne, joka ruuhkissa nousi.

Naisten Kymppi on matalan kynnyksen tapahtuma. Eilenkin näin useampia, jotka ylittivät itsensä. He olivat lähteneet mukaan ja eniten iloitsin juuri näiden itsensä ylittävien matkasta. Oli ihanaa nähdä ja kuulla tyytyväisiä kommentteja, miten olen jo päässyt näin ja näin pitkälle tai miten pääsin kuin pääsinkin maaliin. Tällaisena toivon tapahtuman säilyvän. Helppona paikkana osallistua ja ilman mitään suorittamisia.

En ole varma, pitääkö Baanalla tekemäni päätös. Nyt tuntuu, että pitää. Tuntuu, etten tosiaankaan lähde tuohon ruuhkaan. Tuntuu, ettei se ole sokean punatukkaisen tytön paikka. Tykkään isoista tapahtumista, mutta kohtuus kaikessa. Vaan entäs jos rikkoisin sääntöjä ja lähtisinkin juoksijoiden ryhmän lopussa. Niin.... Olisiko matkan taittaminen siinä helpompaa?

lauantai 20. toukokuuta 2017

Espanjalaistunnelmia, yllätyshelteitä ja Naisten Kymppi


Äitienpäiväviikonloppuna tein kolmen yön visiitin Madridiin. Työmatka, mutta silti myös mukavaa vaihtelua arkeen. Tuo 800-luvulla perustettu Euroopan toiseksi korkeimmalla (667 m merenpinnasta) oleva kaupunki antaa heti miellyttävän kuvan itsestään. Olen käynyt kerran aikaisemmin ja tykästyin jo silloin. Yli kolmen miljoonan asukkaan kaupunki ei tunnu niin valtavalta kuin todellisuudessa on. Siinä on jotain sympaattista ja hehkuvaa.

Majoituin ja kokoustin European disability forumin vuosikokouksessa kaupungin pohjoisosassa. Kentälle oli vain 15-20 minuutin taksimatka. Alue oli ylemmän keskiluokan siistihköä ja turvallista asuinaluetta, jossa vuokrat ovat korkeita. Taloissa oli valtavia parvekkeita, puutarhoja, lukittuja portteja ja toki nannyja viemässä lapsia ulos.

Lauantaina pitkän kokouspäivän jälkeen kävelimme läheisille kauppakaduille ja aukioille. Tapaksia söimme paikallisten keskellä ja tunnelmasta nauttien. Sunnuntaina konferenssin päätyttyä hyppäsimme bussiin ja ajoimme keskustaan. Kyllähän perinteiset turistikohteet Plaza Mayor ja Puerta del sol oli nähtävä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli reilusti hellelukemien verran.

Sattumalta osuimme kaupunkiin Fiestas de San Isidro Labrador:n, Madridin suojeluspyhimyksen Pyhän Isidoruksen juhlan aikaan. Juhlapäivä oli 15.5, joka oli myös vapaapäivä. Taksikuski kertoi, että koulutkin olivat maanantaina kiinni. Karnevaalitunnelmaa oli aistittavissa koko viikonlopun. Keskustan ihmispaljous ja maailmalla olleet terroriteot olivat saaneet espanjalaisetkin varuilleen. Poliiseja näkyi paljon ja myös mellakkapoliiseja täydessä varustuksessa. Tunnelma oli rauhallinen ja samalla jotenkin odottava. Ihmiset nauttivat auringosta, istuivat terasseilla ja viettivät viikonloppua. No, oli muutama eksynyt Corte Inglesiinkin, jossa toki piti käydä kiertelemässä. Oi, mikä taivas oli tavaratalon urheiluosasto, jota oli monta kerrosta. Siellä olisin voinut kiertää pidempäänkin katselemassa ja hiplaamassa tavaroita.

Liekö luonteessani jotain espanjalaista, kun olen aina kokenut oloni kotoisaksi näissä maisemissa? Ehkä olen edellisessä elämässä ollut tulisieluinen espanjatar tai kaihomielinen portugalitar. Hämmentävästi mua luultiin kolme kertaa paikalliseksi. Nämä sentään tilanteissa, joissa en puhunut, sillä espanja taipuu nykyisin vain muutamien fraasien verran. Ymmärrän enemmän, mutta sekin on ruostunut yli 20 vuoden tauon jälkeen.

Hellelenkkejä - pyytämättä


Lenkit olen koettanut tehdä ohjelman mukaan. Onnistumisprosentti ei ole sata, mutta hyvän puolella. Hengityksen kanssa on yhä hankalaa, vaan kenties jotain selvyyttä tulee ensi viikolla.

Keskiviikkona juoksin ensimmäiset vedot noin kolmeen kuukauteen. Huh, miten tiukkaa oli. Viisi neliminuuttista tuntui hetkittäin ikuisuudelta. Kroppa oli ihmeissään, mitäs tämä nyt on. Hengitys ei tahtonut kulkea, josta osan kyllä laitan pitkän vetojen juoksemistauon piikkiin, mutta en läheskään kaikkea. Nousujohteisen sarjan sain, vaikka mulle tyypillisesti keskimmäinen oli hitaampi. Tällä kertaa vain hurjat kaksi sekkaa, joten en myönnä, että olisi tullut keskikohdan hyytyminen. Kaksi vikaa sain rutistettua 6:50 ja 6:46 keskareilla. Monelle pk-vauhtia, mutta mulle ei.

Eilen olin päättänyt juosta reippaamman, vaan enpäs päätöstä tehdessä arvannut päätyväni hellelenkille. Aurinko porotti ja tuntui kerrassaan kuumalta. Vastatuuli ei yllättäen ollut lainkaan huono juttu, sillä se viilensi vähän oloa. Sain rutistettua 40 min reippaampaa ja huokaisin tyytyväisyydestä loppuverkan alkaessa.

Tänään en tainnut olla yhtään palautunut pitkistä varten. Jälleen lähes helteistä ja voimat ihan poissa. Alusta lähtien tuntui tahmealta. Kotipihassa vähän reilun 16 kilsan jälkeen olin aivan poikki. Väsymys oli valtava ja tuntuu yhä. Ruoka ei ole maistunut, mutta juonut sentään olen. Veikkaus, että yhdistelmä helteinen aamupäivä, väsynyt nainen ja pitkä lenkki ottivat veronsa. Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen, sillä seikkailu pitkin pohjoisen Helsingin katuja ja kujia oli virkistävää. Hevosreittejä, koirakisoja, juomatauko leikkipuistossa, tuoreiden lautojen tuoksua, metsän viileyttä, hiljaisuutta ja pölyllä kuorrutettu punatukkainen tyttö.

Naisten Kymppi odottaa


Toissavuonna päätin, etten enää ikinä koskaan milloinkaan osallistu Naisten Kympille. Sain kertakaikkiaan tarpeekseni ryysiksestä, joka oli mahdoton. Päätös syntyi kaupunginteatterin nurkilla, jossa jouduin työkaverin kanssa kummalliseen sumppuun ilman mitään ohitusmahdollisuutta.

Never say never... Merituuli sai houkuteltua Takomorunnersin tiimin mukana tämän vuoden Kympille. Reitti on muuttunut, joten ehkä uteliaisuutta oli niin paljon, että halusin lähteä katsomaan, mitä on tarjolla. Mitään en lähde tavoittelemaan, vaan aion viettää mukavan iltapäivän toivottavasti aurinkoisessa kaupungissa. Ei haittaa, vaikka kävelisin koko matkan. Tärkeintä on olla ulkona.

Palautumisen kannalta kävely tai tosi hidas hölkkäily on taatusti paras vaihtoehto. Huomasin juosseeni tällä viikolla jo yli 40 kilsaa, mikä on mulle paljon. Vaikka ensi viikko on lenkkien määrässä iisimpi, se ei ole sitä niiden kovuudessa. Tuokin puoltaa Kympin ottamista palautteluna kaikesta rasituksesta ja työviikon jutuista.

Koetin katsella tapahtumainfoa - huonoin tuloksin. Järjestävä taho on mennyt tekemään tapahtumainfon sähköiseksi lehdeksi, joka ei toimi ruudunlukuohjelman kanssa. En saa mitään tietoa, vaikka miten yritin. Ei toimi, niin ei toimi. Tästä aion laittaa viestiä, kunhan kirjoittelen palautetta huomisen jälkeen. Onneksi Tanja luki mulle omasta lehdestään tärkeimmät, kuten tavarasäilytys, juomapisteet ja reittikartta. Ihan en lähde ummikkona, mutta ei ollut mukavaa huomata joutuvansa turvautumaan näkevän apuun. Tätä Naisten Kympin järjestäjät voisivat parantaa ja tuottaa tapahtumainfon saavutettavassa muodossa. Se ei paljoa vaatisi, mutta auttaisi taatusti muitakin.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Kiva reitti ja ihana aurinko - Espoo iltajuoksu 2017


Vuosi sitten voitin arvonnasta osallistumisen toukokuun lopulla järjestettyyn Espoo iltajuoksuun. Se oli uusi tapahtuma, jonka järjestäjinä oli sama taho kuin Rantamaratonin. Silloin lähtö oli klo 20.00, joka hirvitti pahemman kerran. Sehän on lähes keskellä yötä - ainakin mulle!

Tykkäsin tapahtumasta ja juoksu oli sillä kertaa tosi helppoa. Juoksun jälkeen ihana vankkurisauna ja palju ja sitten kohti kotia. Osallistujakyselyyn vastasin, että voisin kuvitella osallistuvani uudelleen. Tosin toiveena kirjoitin, että muuttaisivat lähtöajan tuntia aikaisemmaksi.

Joulun tienoilla huomasin kimppatarjouksen Iltajuoksusta ja Rantakympistä. Tsekkasin Iltajuoksun aloitusajan ja haa - se oli muutettu iltaseiskaksi. Seuraavana huomasin kirjautuvani verkkopankkiin ja maksavani tuplapaketin. Rantakymppi on kiehtonut pitkään, vaan en ole sitä koskaan juossut. Iltajuoksusta ajattelin saavani hyvän testin elämään talven jälkeen.

Rantakymppi jäänee tänäkin vuonna haaveeksi. Kalenteriin on kevään lähetessä kirjautunut samalle viikonlopulle sanat European blind union ja Tallinna. Rantakympin startin aikaan istun kokouspöytien ääressä.

Epävarmuus päällimmäisenä


Cooperin jälkeen mieli oli yhä matalalla. Kaikkein mieluiten olisin jäänyt kotiin katsomaan pojan kanssa Suomi - Valko-Venäjä -peliä. Ekan erän ehdin nähdä ja vannotin poikaa pitämään mua ajan tasalla pelin tuloksesta.

Shortsit jalkaan ja varalta kaprit reppuun. Mittari näytti kesäisiä lukemia, mutta tuulen voimasta ei ollut tietoa. Navigaattori neuvomaan naiset Tapiolan urheilupuistoon ja matkaan. Perillä saatiin tovi etsiä parkkipaikkaa, mutta onni suosi ja saatiin kivasti hallin likelle.

Numeron haku, perinteinen vessakäynti ja vähän varovaista alkuverkkaa. Jalat tuntuivat tavallisilta, mutta kurkkua kutitti. Suuremmin ei jännittänyt, sillä enemmän mietitytti, miten saan happea seuraavan tunnin aikana. Kropassa oli hankala tunne.

Lähdössä oli se tavallinen ryysis, mutta aika nopeasti päästiin omaan rytmiin. Huomasin muutaman sadan metrin jälkeen, ettei happi kulje. Hengitys oli hankalaa eikä vauhtia voinut yhtään lisätä. Ekan kilsan jälkeen pitkä ja loiva ylämäki, jossa tuntui, ettei tässä maailmassa ole tippaakaan happea. Merituulikin huomasi, että nyt oli vaikeaa ja hidastettiin vauhtia. lopulta huipulla ja laskettelua alaspäin.

Alamäessä alkoi helpottaa. Tuulikin kääntyi jotenkin eri tavalla ja teki olosta helpompaa. Henki alkoi kulkea, aurinko paistoi ja juokseminen oli oikeastaan aika kivaa. Käännös oikealle ja jotain betonityömaajuttuja, joista ei ottanut selkoa. "Vielä on kesää jäljellä. Vielä tulee kauniita päiviä." - Kyllä! Kesää on pakko olla jäljellä vaikka miten paljon. Nautin auringosta, lämmöstä ja siitä, että sain juosta kesähepenissä.

Vesi ehkä auttoi


Juomapiste tuli yllättävän pian. Muistin, että se olisi ollut vasta reilusti kolmen kilsan jälkeen, vaan olikin vähän ennen. Puoli mukia vettä, joka teki hyvää kröhivälle kurkulle. Juomapisteellä saatiin tuhlattua aikaa puolisen minuuttia ja en omasta rauhallisesta toimimisesta huolimatta edes onnistunut heittämään pahvimukia roskiin, vaan roskiksen viereen.

Korvissa I was made for loving you baby. Intro keskeytyy. Voiceover (iPhonen ruudunlukuohjelma) höpisee kappaleen kestoa, kappaleen nimeä ja ties mitä muuta. Ehdin ajatella, että nyt se pirun puhelin sekosi. Ei sentään, sillä Voiceover jatkoi "Suomi voitti 3-2". Pojan tilannepäivitys lätkämatsin loppuluvuista. Hihkaisin pikaisesti Merituulille, että suomi voitti ja sen jälkeen suljin suuni.

Matka jatkui. Vaaleita omakotitaloja, kesken kaiken yksi keltainen talo, hacienda-tyylisiä omakotitaloja. Pihvin tuoksu, 1970-luvun kerrostaloja. Asfaltti kevyttä jalkojen alla ja elämä hymyili, koska sain hengitettyä.

Hei, onko pakko?


Edessä kaksi naista, jotka ohitettiin. Muutama sekunti ja naiset menivät meistä ohi. Jäätiin heidän taakseen, välillä yritettiin ohi ja taas jouduttiin jäämään taakse. Merituuli koetti tosissaan päästä ohi, koska meidän olisi ollut helpompi juosta heidän edessään. Muutama hyvä tilaisuus, vaan naisetpas suuressa viisaudessaan kiristivät sadasosasekunnin tahtia ja levittäytyivät varmuuden vuoksi aiempaakin leveämmälle, jottei takaa taatusti pääse kaksi rinnan ohi. Luovutettiin hetkeksi ja naiset hidastivat.

Hemmetti, huomasin oman kärsivällisyyteni alkavan loppua. Teki mieli sanoa jotain, mutta olisin sanonut enemmän kuin vähän rumasti. Mua hieman pelotti juosta niin likellä naisten takana. Entäs jos he yhtäkkiä himmaavat? Entäs jos he yhtäkkiä pysähtyvät? Entäs jos yhtäkkiä osun toista kantapäille? Entäs jos mun nenä on yhtäkkiä toisen selässä? En uskaltanut lisätä yhtään vauhtia, koska en luottanut tuon naiskaksikon liikkeisiin tippaakaan. Teki mieli hyppiä tasajalkaa, vaikka ei se olisi asiaa ratkaissut.

Ymmärrän kilpailuvietin ja vaikeuden päästää ohi. Toki on vain mun mielipide, mutta olisin suonut, että tuo naiskaksikko olisi päästänyt meidät eteensä. Ei maailma voi olla niin pienestä kiinni. Vai voiko?

Risteysalue, jossa liikenteenohjausta ja vähän ylitettäviä katuja. Mies, joka hihkaisi Merituulille toimivansa oppaana talvisaikaan. En kuullut, mistä lajista oli kyse, mutta samapa tuo. Hauska yksityiskohta kuitenkin.

Risteys taisi pelastaa hermoni. Ohitettiin ensin yksittäinen juoksija ja sitten... Heippa naiskaksikko, me mennään nyt! Merituuli katsoi risteyksen liikkeet viisaasti ja päästiin ohi. Helpotus oli valtaisa.

Kannustusta tuntemattomilta


Ehkä pari kilsaa ennen maalia ohi fillaroi mies huomioliivi päällä. Hymyili ja kannusti nimellä. Katsoi kuulemma mua, joten mullehan hänen täytyi puhua. Kiitos, kuka ikinä olitkin.

Vähän myöhemmin takaa alkoi tulla 14 kilsan ja puolimaran kovia juoksijoita. Joku aivan kärkipään miehistä jaksoi kannustaa myös mua. Koetin hymyillä takaisin ja näyttää ilmeillä arvostavani elettä. Nämä ovat aina yhtä ihania. Joka kerran saan huomata, että osa niistä oikeasti kovista juoksijoista ottaa esimerkillisesti huomioon muut sekä monesti antaa sanallisen tai sanattoman tsemppauksen matkaan. Yleensä he jäävät mulle tuntemattomiksi, mutta ajatus on lämmittävä.

Ei enää yhtään kiemuraa


Vika kilsa ja lisättiin vauhtia. Jalat olivat kevyet ja askel rullasi. Vauhdin lisäys kostautui hengityksessä. Muutaman minuutin jälkeen hapen saanti alkoi olla työn takana. Periksi ei enää anneta.

Mutka yhteen suuntaan, mutka toiseen suuntaan, röpelöä jalkakäytävällä, käännös jonnekin, nurmikon ja asfaltin reuna - ei enää! Risteys, jossa kaarreltiin erikoisesti, sillä liikenteenohjaaja seisoi paikoillaan eleettömänä ja mykkänä. Aurinko häikäisi niin, ettei Merituuli nähnyt, mihin piti mennä. Mun tasapaino oli kadota, kun kroppa alkoi huutaa väsymystä hengityksen tehdessä vimmatusti töitä hapen riittämiseen.

Takaa tulee nainen. Menee ohi. Hidastaa ja jää juoksemaan meidän kanssa. Kädet käsissä juoksimme kohti maalia. Tuo nainen selosti mulle, mitä näkyy ja miten ihan just tämä loppuu. Merituuli ymmärsi, että hänen uskottavuutensa oli pahasti pakkasella, koska oli useamman kerran väittänyt, että ihan just on maali. Delegoi ovelasti toisaalle, sillä eihän mulla ollut mitään syytä epäillä just takaa vierelle juossutta.

Korvissa Pet shop boys alkaa lopetella matkaansa länteen "Go West Where the skies are blue. Go West. Sun in wintertime. Go West We will feel just fine,". Ei, ennen kuin olen maalissa! Mulla ei ole aavistustakaan, loppuiko biisi eka vai ylitinkö maaliviivan eka. Viimeiset kymmenet metrit olivat tosi vaikeita. Puhtaalla tahdonvoimalla pääsin ne ja sain itseni viivan yli. Kroppa ei enää suoristunut, koska henki ei kulkenut. Kaikki hengityskapasiteetti oli käytetty ja ääni tuntui katoavan vielä kotonakin.

Mikä fiilis nyt?


Nettona 57:11 on 2,5 minuuttia hitaampi kuin vuosi sitten. Se on olosuhteisiin nähden kelvollinen ja kaikesta huolimatta olen tyytyväinen. En parantanut ja jäin vuoden takaisesta liian paljon. Realiteetti oli, että kolme kilsaa oli hengityksen puolesta niin hankalia, että siihen nähden tämä on kelpo tulos.

Sain uskoa, että pystyn juoksemaan 8:00-8:10 vauhdilla pitkään kohtalaisen vähällä raastolla, kun vain saan happea. Jos en saa, homma on ihan muuta. Viime keväänä kipuilin samanlaisten hengitysongelmien kanssa. Epäilykset kohdistuvat pölyyn ja jonkinlaisiin sen aiheuttamiin oireisiin. Silloin kipuilin aikani ja jossain hetkessä huomasin hengittämisen helpottuvan. Ehkä pöly tai salaperäinen joku poistui. Nyt olen viisaampi ja koetan hakea tähän ratkaisua. Se löytyy tai se ei löydy, mutta saan itselleni mielenrauhan, kun teen asialle jotain.

Ensi vuonna uudestaan?


Melkein sanon, että ensi keväänäkin mun kalenterissa lukee Espoo iltajuoksu. Reitti on kiva ja sopivasti vaihteleva. Hiekkaa ja asfalttia on molempia ja reitin varrella on paljon kaikkea kaunista. Ei tarvitse juosta ruuhkaisten teiden varrella eikä valtaisassa metelissä. Kadut ovat hyväkuntoisia, mutta ihan loppu on ikävän kapea, kiemurainen ja osittain huonokuntoinen. Se ei kestä ikuisesti, mutta saattaa siltä tuntua.

Järjestelyt olivat vuosi sitten hyvät. Tällä kertaa tapahtumainfoa oli hankalampi löytää ja infoviesti järjestäjiltä tuli tosi viime tipassa. Pientä korjausta tähän toivoisin tulevia vuosia ajatellen. Iso plussa on lähtöaika klo 19.00, joka toivottavasti pysyy tuossa. Paljon kuulin hyvää palautetta siitä, että matkavaihtoehdoksi oli annettu myös 14 km. Puolikasta en voi kuvitellakaan juoksevani tuohon aikaan päivästä, joten seiska on hyvä. No, tunnustan pienen äänen kuiskivan, miten olisi 14 kilsaa. Never say never, mutta just nyt punatukkainen tyttö pysyy seiskassa.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Tämä oli tässä - tunnelmia cooperin jälkeen


Eilen kävin Hiekkaharjun kentällä testaamassa, miten kulkisi cooper. Ensimmäisen cooperin olen juossut viidennellä tai kuudennella luokalla. Muistan, miten juoksimme ala-asteen takana olevalla suoralla, jota menimme 12 minuuttia edestakaisin. Yläasteella juoksimme kentällä, mikä oli sentään hieman mielekkäämpää. Koskaan en saanut mitään huikeita tuloksia ja taisin olla joka kerran huonoimpien joukossa.

Yläasteella mukaan tuli myös uinticooper. Itse uimataidon opetelleelle se oli kauhistus. Olin hidas ja oli pakko uida silmälasit päässä, koska ilman niitä en olisi nähnyt kunnolla eteeni. Liikuntaa opetti paikallinen uhreiluvalmentaja, joka arvosti meitä kilpailujen ja kisamenestyksen mukaan. Tykkäsin liikkua rauhassa ja itsekseni, mutta nuo vuodet tappoivat senkin mielenkiinnon.

Vahingossa ja tarkoituksella cooper


Kun kurkkasin tämän hetken juoksumaailmaani, jouduin lähes vahingossa testaamaan coooperkuntoani parin kolmen lenkin jälkeen. Taustalla oli aktiivista cyclingissä käymistä, joka taisi auttaa. Yllätyin, että sain 19.9.2013 tulokseksi 1670 metriä, joka oli ikäiselleni keskitasoa. Muistan, että kuollut tuon jälkeen olin, mutta samalla äärimmäisen tyytyväinen.

Vuosi sitten lähdin kokeilemaan juoksukoulun porukan kanssa cooperia. Elämässä vapun jälkeen eli 2.5.2016 ylitin itseni ja juoksin 1761 metriä. En olisi uskonut pääseväni tuohon. Päivälleen vuotta myöhemmin oli edessä seuraava cooper. Selkä- ja pakaraongelmien vuoksi en ole juossut vetoja kolmeen kuukauteen ja reippaampia lenkkejäkin vain muutaman. Reippaammista ainoastaan yksi on ollut tosi onnistunut ja muut enemmän tai vähemmän rämpimistä omasta mielestäni liian hitailla vauhdeilla.

Ei niin ei


Ynnäilin, että 1800 metriä olisi loistava. Laskin, mitä se vaatisi keskariksi ja ajattelin rohkeasti yrittää. Tiesin, että sata metriä vähemmän pitäisi mennä varmasti, mutta asetin itselleni tavoitteen parantaa vuoden vanhaa tulosta. Samalla pelkäsin, ettei tästä tule mitään.

Verkkailtiin Piian kanssa ympäri Hiekkaharjun kenttää. Leppoisa vauhti tuntui hyvältä. Otettiin muutamat reippaammat pätkät ja muutama parinkolmenkymmenen metrin kiihdytys. Niissä jaloissa alkoi tuntua ja olin yllättävän hengästynyt. Pari vesihörppyä, lyhyet venyttelyt ja Harrin komennuksesta matkaan. Musat niin täysille kuin uskalsin. Onneksi on luukuulokkeet, joten korvat ovat vapaina ja kuulin Piian väliaikaraportit.

Porukassa oli huikeiden metrimäärien jahtaajia, joten jäin suosiolla viimeiseksi. Tiesin, että kovimmat menevät kolmella kierroksella ohi. Salaisen tavoitteen asetin, ettei tiettyä metrimäärää tavoitellut Saila eivätkä juoksukoulun kolmen tonnin rajaa kärkkyvät miehet mene kolmea kertaa ohi. Eivät menneet, mutta noiden miesten kohdalla se ei jäänyt paljosta kiinni.

Aloitin ehkä vähän liian kovaa. Puolen kilsan väliaika oli hämmentävän kova. Kilsaa lähestyessä kroppa alkoi hyytyä. "Milla hei, sun täytyy muuttuu. Elämästäs suunta puuttuu. Sä tartut aina tikkuun lyhimpään" - juu juu, en tartu. Väitän, että joku typerä suunta tässä on. Vastatuuli teki omaa työtään, mutta myötätuulipätkissä sain kiristettyä. No, ainakin Piia väitti niin, mutta en sitten tiedä.

Hengitys oli tosi vaikeaa. Ehkä en jossain kohdassa hengittänyt riittävän syvään ja aloin käyttää vain pientä osaa keuhkoista. Koetin suoristaa ryhtiä, tasata hengitystä, ottaa koko kapasiteetin käyttöön ja rauhoittua, mutta ei se enää mitään auttanut. Välillä oli tosi vaikea saada happea ja hengitys vinkui ihmeellisen paljon. Ehkä ilmassa olevalla pölylläkin oli jokin rooli tässä näytelmässä, mutta tuskin kovin merkittävä.

Jossain kohdassa tiesin, ettei tästä tule mitään. Pelkäsin, etten saa edes neljää ratakierrosta täyteen. Piia tsemppasi ihanasti ja muistutti useampaan kertaan, ettei hänen tuntemansa Sari anna periksi. En ymmärrä, mistä kaivoin vähän lisää sisua ja jatkoin matkaa. Olo oli huono ja hengittäminen sattui. Muutama sekunti jäljellä. Ei hemmetti - jätän tämän tähän. Hyvä on, hyvä on - en sitten jätä. Korvissa Anna Puu laulaa "Se pistää miettimään. Kun jotain yrittää ja silti ulos jää. Yhtenään...". No niin laittaa!

Pillin vihellys ja stoppi. Piia oli päättänyt, että kaikesta huolimatta mennään 1700 metriä. Saldona 1707 metriä, joka on 54 metriä huonompi kuin vuosi sitten. Ei lohduta, että se on täsmälleen keskitasolla ikäisteni naisten cooper-tuloksissa. Ei lohduta, että tein parhaani. Ei lohduta, että maailma ei lopu tähän. Ei lohduta, että joskus toiste on parempi päivä. Makasin ulkoradan reunassa ja kirosin itsekseni. Kirosanat, itsekritiikki ja raivon kyyneleet olivat päällimmäisinä. Miten pirussa voin olla näin huono? Ei tämä kannata!

Loppuverkkailin rauhakseen ja venyttelin. Samalla vaihdoin pikakuulumiset kentän laidalle tulleen Marikan kanssa. Oikeasti olisin halunnut hypätä autoon ja paeta paikalta. Ei huvittanut ja päällimmäisenä oli karmea raivo itseä kohtaan. Harri kiersi kättelemässä juoksukouluporukan, mutta sekin tuntui omalta osalta lähinnä teennäiseltä. En kyennyt vastaanottamaan mitään enkä oikeastaan edes halunnut.

Vetäydyn takavasemmalle


Kotona hymyilin nätisti ja puuhailin tavallisia iltapuuhia. Suihkussa vain itkin. Nukkumaan mennessä kyyneleet tulivat uudestaan. Ei niistä tuntunut tulevan loppua. Tuntui, että mun osalta nämä leikit olivat tässä. Tuntui, että vetäydyn takavasemmalle ja jätän kaikenlaisen haikailun. Tuntui, että on parempi, kun paneudun työntekoon ja jätän kaikenlaiset lenkkipolkuhaihatukset, koska ei musta niihin ole.

Kun näin Facebookissa listauksen porukan cooper-tuloksista, tunsin itseni jälleen koululaiseksi. Liikkatunnilla tyttöjen tulokset on laitettu paremmuusjärjestykseen ja olen jälleen viimeinen. Arvostelu, selän takana hihittely, suora iva ja eri suunnilta tuleva vähättely palasivat elävästi mieleen. En olisi halunnut enää niitä fiiliksiä. Tavallaan tiesin, että ehkä ne eivät ole totta. Ei kuitenkaan ollut pätkääkään luottamusta siihen, ettei juuri noin tapahtuisi. Vain pariin kolmeen tuloslistan lukeneeseen ystävääni luotin sen verran, että uskalsin uskoa heidän olevan kannustavammalla puolella.

Mieli on hieman parantunut vuorokauden takaisesta. Hyvä se ei ole ja edelleen mietin, annanko tämän olla tässä. Motivaatio ja innostus ovat kateissa. Olen nauttinut lappujuoksujen tunnelmasta ja siitä, että voin koettaa ylittää itseäni. Olen kuvitellut, että joskus olisin joku muu kuin porukan huonoin. Olen kuvitellut, että pieni kehittymisen mahdollisuus olisi olemassa.

Haluan uskoa, että punatukkainen tyttö nauttii yhä juoksemisesta, vaikka tällä hetkellä on vallalla punatukkainen uranainen, joka jättää toisten puuhiksi kaikenlaiset typerät juoksuintoilut sun muut turhakkeet. Työtä tekemällä olen selvinnyt ennenkin. Mikä sen olisi mihinkään muuttanut?

Näillä fiiliksillä on tosi hohdokasta lähteä ylihuomenna Espoo iltajuoksuun.