sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Kaikki ei ole omissa käsissä


Juoksussa kaikki ei ole aina itsestä kiinni ja kaikkeen ei voi vaikuttaa, vaikka miten haluaisi. Kun oma juokseminen on näkevän oppaan varassa, haavoittuvuus on hyväksyttävä. Näihin oppeihin tiivistyy Pääkaupunkijuoksun 2016 varttimaraton.

Lähdin matkaan ajatuksella katsoa, mitä vuodessa on tapahtunut. Tavoite oli parantaa vuoden vanhaa aikaa edes hieman. Tilaisuus oli mainio, koska reitti näytti olevan täsmälleen sama kuin vuosi sitten. Pohjana oli 1.25:31, jonka paranemista edes joillain sekunneilla pidin realistisena. Utopistista en odottanut, vaan jotain kuitenkin.

Valmistautuminen oli huonointa ikinä. En miettinyt, mitä suuhuni laitoin enkä edes juonut tavallista enempää. Lauantain kulutin syömällä Oulun naisten tuomaa suklaata ja laiskottelemalla. Iltapäivällä Tanja houkutteli oman lenkkinsä loppuverkkaan, joten käveltiin Tuomarinkylän kartanolle kahville ja korvapuustille. Korvapuusti oli hyvää, mutta kahvi kylmää ja tarjoilija tympeä. Kesällä kävin viimeksi ja silloin kokemus oli triplasti myönteisempi.

Pirkkolassa oli härdelliä, sillä samaan aikaan oli myös jokin luistelutapahtuma. Grillimakkara tuoksui ja kolmesti kieltäydyin ostamasta ainoatakaan makkaraa ennen juoksua. No, en kyllä ostanut juoksun jälkeenkään.

Aulassa oli ruuhkaa ja hakeuduttiin väljemmille vesille kiinnittämään numerolappuja ja pakkailemaan kamoja säilytystä varten. Hetken pohdin, vaihdanko kuitenkin kaprit shortseihin. En vaihtanut, joka oli lopulta paras ratkaisu. Narikkajonoon päädyttiin sopivaan hetkeen, sillä muutamaa minuuttia myöhemmin jono oli kymmeniä metrejä. Vessajono oli melkoinen, vaan ovelat naiset hipsivät pukkariin, jossa ei jonon jonoa.

Hauskana yksityiskohtana aulassa nenän eteen tipahti nainen, joka totesi meidän ilmeisesti olevan naapureita. Näin oli, sillä hän asuu tuossa pihan toisella puolella. Sanoi, että oli katsonut jo HCR:llä, mutta oli ajatellut näkevänsä väärin. Kumma, ettei olla törmätty jokivarressa, vaikka kumpikin niitä polkuja tallaa. Hän oli lähdössä puolikkaalle, joten toivottelimme hyvää matkaa puolin ja toisin.

Lähdössä jännitysmomentiksi tuli ampiainen, joka pörräsi korvani ympärillä. Onneksi ei pistänyt, sillä juoksu olisi voinut jäädä siihen. Liikunta&tiede -lehden toimittaja tuli kyselemään kuvauslupaa, kun hoksasi massasta poikkeavan juoksukaksikon. Kirjallista lupaa ei irronnut kolme minuuttia ennen starttia, joten toimittaja sai tyytyä suulliseen. Lupasi palata asiaan maalissa, jossa olikin lähes saman tien tsekkaamassa, että asia on ok. Ei minulla mitään näitä vastaan ole. Jos tietoa näkövammaisista juoksuharrastajista saadaan eteenpäin tälläkin tavalla, se on vain positiivista. Toivottavasti toimittaja lähettää kuvia myös mulle, sillä sähköpostiin lupasi sellaisia laittaa.

Pyssyn pamahduksesta matkaan. Alkuun himmailtiin, kun oli ruuhkaista. Ei haluttu ohitella, jotta ei tule liian kovaa alkua. Pari kilsaa juostiin selkien takana, mutta ei lähdetty rynnimään, vaan muistettiin, että matkaa on jäljellä. Tunsin itseni tosi fiksuksi! Kiusaus kiristämiseen olisi ollut, mutta ehkä lopulta olen oppinut sen kostautuvan matkan varrella. Lopulta selät loittonivat ja juoksurauha oli hetkeksi taattu. Tässä loitonneet selät tulivat vastaan jossain 6,5 kilsan jälkeen eli kiirehtiminen ei kannattanut.

Alitajunnassa pelkäsin hetkeä, jolloin puolikkaan juoksijat alkavat rynniä ohi. Kahdesta edellisestä vuodesta muistin sen olevan kamalaa ja vielä vähän kamalampaa. En ole edelleenkään niin nopea, että ehtisin 6,5 kilsan kohdalle, sillä eroa varttimaran ja puolikkaan lähdöissä on vain 20 minuuttia.

Moottoripyörä - voi taivas nyt! Puolikkaan ykkönen paineli ohi ylhäisessä yksinäisyydessä täsmälleen neljän kilsan merkin kohdalla. Askel oli kevyt eikä muita näkynyt lähelläkään. Tuloksista katsoin, että mies oli päihittänyt kakkosen noin kuudella minuutilla. Hän tuli jäljessämme maalihuoltoon ja pakko oli kehua vauhdikasta menoa.

Yksittäisiä juoksijoita tuli takaa ja vitosen jälkeen ensimmäinen rypäs. Huomasin stressaavani ja toivovani reittien erkaantuvan mahdollisimman pian. Jossain vähän ennen kutosta olin purskahtaa nauruun, kun oppaani puuskahti kiukustuneena "tyhmä". Kommentti oli tarkoitettu miehelle, joka rynnisti ohi oikealta eli minun ja puskien välistä. Ei ollut ensimmäinen, sillä yksi samansortin typerys oli mennyt sieltä hetkeä aikaisemmin. Olimme varsin hyvin oikeassa reunassa ja vasemmalla oli tilaa ohittaa.

Kuvittelin, että näkevät ihmiset käsittävät, miksi juoksemme itsepäisesti kaksi rinnan. Kuvittelin, että sokkoliivi ja opasliivi soittavat jotain kelloa. Kuvittelin, että juostessakin on käytöstapoja. Samalla koko ajan tiesin, että tämä tulee toistumaan vuosi toisensa jälkeen. Jos haluan Pääkaupunkijuoksun varttimaran juosta, tämä on kestettävä. En tiedä - luulen, että haluan ensi vuonnakin.

Sitten olivat ne ihanat, jotka ohittivat erilaisissa jonomuodostelmissa vasemmalta. Osa tsemppasi, näytti peukkua tai hymyili. He palauttivat uskon siihen, että kuitenkin 95 % puolikkaan juoksijoista ei saa elinikäisiä traumoja siitä sekunnista, jonka ehkä menettää, kun joutuu hidastamaan ollessaan meitä ohittavassa ryppäässä. Ehkä ohi meni tuttujakin. En tiedä, mutta kannustukset lämmittivät. Tiesin olevani oikeassa paikassa ja tekeväni just sitä, mistä tänä sunnuntaina tulee hyvä mieli.

Juomapiste pääsi lähes yllättämään. Onneksi opas kyseli, otetaanko jotain juotavaa, jolloin hoksasin kaivaa geelin esille. Ryystin geelin nopsasti ja juomapisteeltä vettä sen kaveriksi. En käsitä, miten kotona löysin geeliä sokkoliivistä ja numerolapun hakaneuloistakin. Sitä paitsi, mitä kummaa tapahtui geelitötsälle. Kai annoin sen oppaalle, kun havittelin vesimukia.

Huokaisin helpotuksesta, kun pääsimme omalle reitille ilman puolikkaan juoksijoita. Askel kulki hyvin ja aloimme saavuttaa selkiä. Ohitimme useamman ja jatkoimme matkaa. Omat voimat olivat tallessa ja tuntui, että tästä tulee hyvä. Jälkikäteen katsottuna kilsavauhdit olivat pysyneet omalla reippaallani ja syke vk2:lla, jossa pitikin.

Opasta alkoi salakavalasti pistää jossain seiskan jälkeen. Pistäminen paheni metri metriltä. Huomasin, että välin 7-9 kilsaa juoksin lähes koko ajan puoli askelta edellä. Käytännössä vedin ja pidin vauhtia yllä. Ei maailman fiksuin idea, vaan naisessa oli puhtia jäljellä. Kuuntelin musiikkia ja ajatuksissani jammasin 1980-luvun tyyliin "Fame I'm gonna live forever. I'm gonna learn how to fly..." ja "In the midnight hour she cried more, more, more. With a rebel yell she cried more, more, more...".

Oppaalla pistäminen paheni edelleen ja ysissä oltiin tilanteessa, jossa oli pakko pysähtyä. Rauhoittelin, pyysin pitämään selän suorana, neuvoin hengittämään ja kielsin ehdottomasti painumasta kumaraan. Muistutin moneen kertaan, ettei maailma kaadu juoksutapahtumaan. Muistutin, että arvostan sata kertaa enemmän hänen rehellisyyttään kuin väkisin yrittämistä. Kielsin puhumasta kuin extrasuperpakollisen. Rauhoittelin ja samalla muistutin koko ajan itselleni, ettei vauhti saa nousta yhtään kävelyvauhtia kovemmaksi. Tiesin, että tänään mennään näin ja tänään on mun vuoro tsempata kaveri maaliin.

Kaikesta huolimatta huomasin kuuntelevani korva tarkkana, jos reitin varressa olisi joku tuttu. Ei kuulunut eikä näkynyt. Salaa toivoin, että taivaasta tipahtaisi joku tuttu lenkkarit jalassa. Siinä hetkessä olisi ollut suunnaton houkutus rekrytoida hänestä opas loppumatkalle. Ei niin ei.

Kentän äänet kuuluivat. Jälleen jalat olisivat lähteneet. Pakotin itseni kävelemään, sillä oppaan olo kuulosti tosi tuskaiselta. Pyysin häntä kuuntelemaan, miten puheestakin saa jo selvää. Veikkasin, että ihan kohta maalikin näkyy. Juu, vuoden takaisesta kokemuksesta tiedän, että tuo on myös rasittavaa, vaan silti sanat vain tulivat suusta.

Seuraava idea oli katsella, näkyisikö enemmän tai vähemmän ennen meitä maaliin juossutta kaveriani jossain kentän laidalla, jolloin pyytäisin hänet juoksemaan kanssani loppukirin maaliin. Ei niin ei. Tänään ei tule loppukiriä. Tänään tulee maaliin kävely.

Kaikesta huolimatta muutaman kymmenen metrin loppukiri ja maaliviivan yli. Itsellä oli menohaluja, joten varmistelin moneen kertaan, onko varmasti ok kiristää viimeiset metrit. Nappasin lyhyen vedon loppuverkkana menneen 1,5 kilsan kävelyn päätteeksi. Ehkä hyvä lämpöpiikki, sillä huomasin, että kropalle alkoi tulla kylmä. Maalissa mitalit ja opas heittäytyi nurmikolle makaamaan, jotta sai pistoksen vähitellen helpottamaan.

Aikana 1.29:47 on kelvollinen, kun ajattelen, että tosiaan kävelimme viimeiset 1,5 kilsaa. Se on kaikesta huolimatta vain 4:16 huonompi kuin vuoden takainen, jolloin olin maalissa aivan poikki. Itsekritiikkiä ja pettymystä omaan tekemiseen ei ole. En syytä itseäni epäonnistumisesta enkä arvostele siitä, etten pystynyt parempaan. Tänään tähdet eivät olleet puolellani ja sokean harrastelijajuoksijanaisen askelten haavoittuvuus osui kohdalle ja iski lujaa.

Arvostan oppaani rehellisyyttä ja rohkeutta sanoa totuus tilanteesta. Hän ansaitsi mitalin sitkeydellä ja periksiantamattomuudella tilanteessa, jossa olisi voinut jättää kesken. Sanoinkin hänelle, jos onni on myötä ja joku tuttu osuu matkalle, hän voi jättää kesken. Vastaukseksi sain "Enkä jätä!". Kilpailuvietti kolkutti jossain.

Näillä eväillä kohti uusia kujeita. Kukaan ei tiedä, onko ensi kerralla asfaltti- ja hiekkatieprinsessana nainen, joka vie tossuja vai tossut, jotka pakolla vievät naista.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Palauttakaa vuorokausien tunnit!


Blogihiljaisuu tiivistyy otsikkoon. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet täynnä menoa ja meininkiä. Liikkunut olen, mutta se onkin harvoja asioita, joita olen töiden lisäksi ehtinyt tehdä. Ruokakaupassa muistan käyneeni ja kirjaa olen yrittänyt iltaisin lukea. Tosin brittidekkari ei etene, koska en pysy hereillä. Ilta toisensa jälkeen palaan samalle sivulle, kuvittelen tällä kertaa pääseväni eteenpäin useita sivuja ja seuraavana iltana aloitan jälleen samasta kohdasta samalla ajatuksella. Teletappi-tyylillä Ann Cleevesin Yöperhoset tulee luetuksi vuonna 2020.

Kun viime viikon lauantaina lähdin iltapäivällä töistä kohti Vantaata, ihmettelin voipunutta oloa. Matkalla ynnäilin, että olin ollut viikon aikana töissä kuutena päivänä yhteensä 53,5 tuntia. Voipunut olo tuntuikin sen jälkeen tosi ymmärrettävältä. Onneksi olin sopinut lenkistä ja rupatteluillasta kaverin kanssa, sillä ilman tuota olisin matkannut kotiin syömään suklaata.

Olin sanonut olevani Vantaalla neljän maissa. Hmmm.... Kaverilta tuli viesti muutamaa minuuttia vaille neljä, jossa hän pohdiskeli, olenko löytänyt parempaa lenkkiseuraa. Olin sentään saanut vaatteet vaihdettua ja juuri sulkemassa konetta, joten toiveita päästä ulos työpaikalta oli ilmassa.

Viikon pitkiksenä olisi ollut kaksi tuntia, vaan lyhennettiin sitä suosiolla puolella tunnilla. Juostiin Keravanjoen vartta etelään, käytiin Helsingin pitäjän kirkon luona ja palattiin jokivartta takaisin Tikkurilan nurkille. Tuusulantiet melskasivat, vaan ihana hiljaisuus koitti, kun kaarrettiin peltojen keskelle. Suurin osa reitistä oli uutta, mikä on aina virkistävää. Oli ihana nähdä, että jokivarressa on muutakin kuin nämä kotikulmien kävelytiet.

Huikeita ultrajuoksijoita Malmin illassa


Lenkin jälkeen seurattiin netistä kavereiden matkaa kahdentoista tunnin juoksussa ja etsittiin parin Finlandiamaratonilla olleen kaverin tuloksia. Vähän ruokaa ja kahvia, jonka jälkeen autoon ja viimeiseksi tunniksi Malmille seuraamaan Helsinki ultra runia ja kannustamaan kaverit loppukiriin.

Pimenevä syyskuun ilta oli yllättävän lämmin. Malmilla ei tuullut ja ilma tuntui tosi lempeältä. Kerrospukeutumiseni oli hupaisa yhdistelmä urheilua ja työlookia - onneksi ulospäin ei näkynyt, mitä kaikkea olin päälleni laittanut. Lenkin päätteeksi jätin juoksukaprit jalkaan ja vaihdoin kuivan pitkähihaisen juoksupaidan. Tähän päälle töissä ollut pitkä mustapohjainen kukkamekko, jonka päälle villatakki. Jalkaan kaverin tyttären säärystimet, päälle punainen trenssi ja kaiken kruununa jalkaan lenkillä olleet pirtsakan lohenpunaiset lenkkarit. Sarin lauantai-illan look oli valmis! Ei ollut kylmä, joten kerrospukeutuminen kunniaan - myös erikoisemmilla sovelluksilla.

Huikeita olivat matkat ja juoksijat Malmin illassa. Kahdentoista tunnin juoksu oli startannut aamuysiltä ja kuuden tunnin juoksijat tulivat mukaan iltapäivällä klo 15.00. Juoksijat kiersivät 1,9 kilsan lenkkiä. Viimeisen puolituntisen alkaessa heidät ohjattiin kiertämään hiekkakenttää, jotta kaikki ovat varmasti lähistöllä, kun sumutorvi ilmoittaa ajan päättyneen.

Kevyesti nousivat jalat, kun seurasimme juoksijoiden matkaa. Fiilis oli hyvä ja musiikki sai katsojatkin hyräilemään ja elämään mukana. Viimeisten hiekkakenttäkierrosten aikana hämmästelin, miten vauhdikkaalta ja kepeältä monen askel kuulosti. Ehkä askelissa oli tyytyväisyyttä, tietoa ajan loppumisesta ja varmasti myös väsymystä. Kun ilmoille kajahti Life is life, en ollut ainoa, jonka ensimmäinen ajatus oli "Hyvä Tappara!". Monet kerrat olen tuota maalilaulua odottanut, vaan hyvin sopi juoksun viime minuuteille.

Ei tulisi mieleenkään lähteä juoksemaan kahtatoista tuntia. Jo ajatuksena se tuntuu aivan kamalalta. En käsitä, miten kukaan jaksaa olla liikkeessä niin pitkään yhtäjaksoisesti. En käsitä, miten jalat kestävät tuon. En käsitä, miten pää kestää.

Toisaalta jäin miettimään, jos olisi pakko valita maratonin ja kuuden tunnin juoksun väliltä, taitaisin valita kuuden tunnin juoksun. Se on ajatuksena siedettävämpi ja vähemmän stressaava kuin maraton. Maraton tuntuu suoritukselta, mutta kuuden tunnin juoksu tuntuu tavalta kuluttaa tuo tuntimäärä liikkumalla. Jotenkin maratonin osalta suorituspaineet ja hyvä tulos ovat vaatimuksina mielessä ja matka tuntuu ahdistavan pitkältä. Onneksi ei tarvitse valita, sillä puolimaratonit ja muut lyhyemmät matkat on keksitty.

Vetoja, reipasta ja rauhallista


Viime viikon lenkit oli pakko aikatauluttaa töiden ehdoilla. Systeemista tuli erikoinen, vaan tulipahan juostua. Kaikkiaan ohjelmasta jätin väliin vain pilateksen, sillä sunnuntaiaamuna ei ollut motivaation hiventäkään lähteä kohti Itistä.

Viikon reippaaseen en ollut tyytyväinen. En tainnut uskaltaa lähteä alkuun riittävän kovaa, vaan jotenkin himmailin ja pelkäsin hyytymistä. Sen sijaan sunnuntain vedot kulkivat mukavasti. Taaplattiin kaverin kanssa eestaas Oulunkylän siirtolapuutarhan luona olevalla suoralla. Oli siinä ohikulkijoilla ihmettelemistä, mitä ladyt puuhaavat. Kymmenen kertaa minuutti kovaa ja kymmenen kertaa minuutti palauttelua, jonka jälkeen homma oli paketissa.

Nousujohteinen sarja, jonka osasin kerrankin aloittaa iisisti. Seitsemäs veto meni epämukavuusalueelle, kasi pysyi siellä, ysi meni vähän lisää ja kymppi oli kaamea. Vetojen keskivauhteja ei saatu, mutta huippuvauhdit olivat aika odotettuja. Vikassa taisin ottaa loppukirin, koska sen yksittäinen kovin vauhti oli 4:18. Enhän mä ole ikinä päässyt edes sekunniksi tuollaiseen. Ylipäätään en ole tainnut koskaan päästä edes yksittäisen vedon vauhtihuipussa alle vitoseen. Ehkä kaverin mittarissa oli jotain vikaa.... Ehkä se oli yltiöoptimistinen.

Tälle viikolle olen juossut pari rauhallista vajaan tunnin lenkkiä. Muutenkin viikko on mennyt kevyellä liikunnalla, jotta saisin huomenna Pääkaupunkijuoksun varttimaralla itsestäni irti reippaan lenkin. Se antaisi osviittaa, mitä on luvassa neljän viikon kuluttua Kaarinassa.

Tavallista arkea maustoi puolessa viikkoa tullut tieto työkuvioiden muuttumisesta. Hain yhtä työpaikkaa, jonka valintaprosessi päättyi onnellisesti. Muutosten tuuli puhkuu uusiin työkuvioihin marraskuun pimeinä aamuina. Juuri niinä aamuina, kun räntää tai vettä tulee vaakatasossa ja silti solmin tossujen nauhat ja käännän nenän kohti aamulenkkiä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Tuhannen ja yhden kilometrin tarinat


Eilen sain kirjoittaa tuhannen ja yhden kilometrin tarinat. Siellä on luku loppiaisen pakkaslenkistä, jossa hörpittiin matkalla kuumaa glögiä. On tarina pitkäperjantain pitkiksestä, vappupäivän synttärilenkistä ja lenkkeilystä aurinkoisena juhannuspäivän aamuna vasta heräilevässä Helsingissä.

On luku helmikuisesta pitkiksestä, jossa Tapanilassa suunnittelimme naisporukan kesken lähtevämme selvittämään, missä lähistön taloista tehdään kerrassaan herkullisen tuoksuista ruokaa. Neljä nälkäistä naista huokailivat paistuvan lihan ja kermakastikkeen tuoksun perään.

On reipas lenkki, jossa kaveri sai kirjaimellisesti kiskoa mua perässään. Ei sujunut, niin ei sujunut. Kummallisesti aina tulin vedetyksi seuraavaan askeleeseen ja raivostuttava 40 minuuttia oli lopulta ohi. On aamuseiskalta juostuja minuutin vetoja suoralla, jonne oli loistava näkyvyys ties miten monesta aamukahvipöydästä.

Tarinoissa on hetkiä, joissa olen valmis toivottamaan sillä hetkellä oppaana juoksevalle hyvää matkaa jonnekin ulkoavaruuteen ilman paluulippua. Onneksi muutan mieleni, kun pahin koettelemus on ohi.

Tarinoiden luvuissa on lappujuoksuja, joista mieleenpainuvin tiivistyy sanoihin kuuma ja ylämäki sekä Teiskon maalaismaisemiin. On HCR ja eteen pöllähtäneeseen täysin uupuneeseen intialaisnaiseen kaatunut loppukiri. Luotin täysin kaverin taitoon pitää meidät turvallisella ja selvällä reitillä. Silti nenän edessä hetkittäin häälyvä möhkäle, jonka tiesin tuon naisen seläksi, sai himmaamaan. Rohkeus loppui kesken.

Tarinoiden mukana seuraa hämmennys siitä, mitä kaikkea olen matkan varrella saanut. Siellä on suuria tunteita laidasta laitaan. Siellä on ahdistusta, väsymystä ja loputonta kyllästymistä turhalta tuntuvaan tahkoamiseen. Siellä on huikeita onnistumisia, raikkaita aamulenkkejä, merenrantoja ja voimia antaneita hetkiä. Kramppien tai hengityksen totaalisen hyytymisen keskellä en muista, että muutakin voi olla. Onnistumisten ja kaiken hyvän keskellä vaikeudet unohtuvat ja katoavat taivaantuuliin.

Vuonna 2015 sain kirjoittaa maagisen tuhannen kilometrin merkinnän 20.12, kun kaverin kanssa kirmasimme märillä ja pimeillä jokivarren kävelyteillä katuvaloja ja jouluvaloja katsellen. Varmuuden vuoksi teimme ylimääräistä kierrosta, sillä emme halunneet, että tuhat kilometriä jää vajaaksi joitain satoja metrejä. Se olisi ollut liikaa.

Vuonna 2016 saman itselleni maagiselta tuntuvan luvun sain kirjoittaa aurinkoisena ja ihanan lämpimänä syyskuisena iltapäivänä 10.9. Sama jokivarsi näytti leppeässä lämmössä aivan erilaiselta. Hiekka rapisi, lähes tyyni joki eli elämäänsä ja rauhallinen pitkis kulki omalla painollaan.

Jotain olen vuoden 2016 aikana tehnyt eri tavalla ja systemaattisemmin. En usko, että ilman Harrin ja KU58:n juoksukoulun neuvoja olisin tässä. En usko, että ilman sitä hyvää, hyödyllistä ja ajoittain kerrassaan kamalaa Excel-taulukkoa olisin tänään kirjoittamassa tuhannen ja yhden kilometrin tarinoita. Periksiantamattoman luonteeni kanssa olen taistellut Excelistä rivin ja sarakkeen kerrallaan. Olen selättänyt mörköjä ja välillä halunnut piilottaa koko taulukon.

Uuden luvun tarinaan saan kirjoittaa huomisaamuna toivottavasti raikkaan aurinkoisilla itäisen Helsingin rannoilla. Kun jälleen solmin tossujen nauhat, olen montaa kokemusta ja oppia viisaampi. Tiedän, että matka on pitkä eikä siinä voi kiirehtiä. Tarina saa tänä vuonna monta uutta lukua ja kenties työ antaa palkinnon, jolla saan jonkin haaveen muuttumaan todeksi.

Kanssani tarinoita ovat kirjoittaneet monet ystävät, kaverit, puolitutut ja satunnaiset kohtaamiset. lman heitä ei tuhannen ja yhden kilometrin tarinoita olisi. Ilman samanhenkisiä ystäviä en olisi tänään tässä.

Eilisiltana tuhannen ja yhden kilometrin tarinoiden viimeinen luku päättyi lasilliseen Cavaa, jolla sankaritar skoolasi itselleen. Samalla sankaritar skoolasi kaikille mukana kulkeneille.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Opiskelijan haastateltavana - tekeillä mainio opas


Olin eilen Lapin ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajaopiskelijan haastateltavana. Juoksemiseen tavalla tai toisella liittyneeseen rupatteluun saimme aikaa kulumaan lähes 45 minuuttia. On opiskelijalla melkoinen työ, kun litteroi haastattelut. Muistan työläyden elämästä gradua tekevänä opiskelijana, joka muutaman viikon ikäinen vauva sylissä litteroi tekemiään haastatteluja. Huh, sitä ei tule ikävä.

Opiskelija tekee opinnäytetyönään oppaan, jossa on tietoa näkövammaisen juoksijan oppaalle sekä ideoita näkövammaiselle juoksuharrastukseen. Oppaan tilaajana on Suomen vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry.

Opiskelija etsi haastateltaviksi näkövammaisia juoksuharrastajia ja näkövammaisten juoksuoppaita. Eilen kuulin, että näkövammaisia olisi kymmenkunta ja oppaita kuusi. Oppaana juoksevia mahtuisi hyvin mukaan. Muutamia olen houkutellut ottamaan opiskelijaan yhteyttä, vaan en tiedä, miten moni on viestiä laittanut.

Idea on loistava! Tällaista tietoa ei ole kootusti missään. Puskaradio on monesti ollut paras tietolähde, sillä toisten kokemuksista ammentaminen on antanut ainakin minulle vastauksia kiperiin kysymyksiin. Muistan, miten en kolmisen vuotta sitten edes tiennyt, miten sokeana voisin juosta. En ollut koskaan juossut opastuksessa enkä kyennyt keksimään, miten se voisi käytännössä onnistua. Tässä muiden kokemukset olivat korvaamaton tietolähde.

Opiskelijan kysymyksiin vastauksia pohtiessa huomasin, miten moneen asiaan olenkaan kiinnittänyt huomiota tietoisesti tai tietämättäni. Varusteista jutellessa ajattelin ensin sokkoliiviä ja opasliiviä ja heti perään Spibeltiä tai muuta tavaroiden säilyttämiseen sekä juomapullovyötä tai juomareppua.

Kun opiskelija puhui kengistä, tajusin, etten mielelläni juokse kengillä, joissa on korkeahko droppi. En halua juosta aivan vaimentamattomillakaan, joten keskitie lienee paras. Olen äärettömän tykästynyt NB:n kenkiin. Käytössä ovat jo toiset NB 890 -tossut, sillä ensimmäiset juoksin puhki tämän kesän aikana. Uutena ostin kokeiluun Vazee rushit, joilla olen juossut vasta muutaman lenkin. Ensivaikutelma vazeesta on hyvä, vaikka pitkien nauhojen kanssa olen hieman pulassa. Kun muistaisin kauppareissulle ottaa toisen tossun mukaan, saisin ostettua pirtsakkaan lohenpunaiseen väriin sopivat ja ennen kaikkea hieman lyhemmät nauhat.

Vazee paceakin kaupassa kokeilin. Ne eivät tuntuneet jalassa omilta. En tiedä, mikä oli pielessä, sillä tuntuma ei vain ollut hyvä. Kun laitoin jalkaan rushit, ero oli huomattava. Muita en sitten kokeillutkaan, sillä tiesin, että se on lopulta turhaa vaivaa, koska tulen ostamaan nuo rushit.

Kolmansina kenkinä käytän Adidaksen ultra boosteja. Jännä, että se on ainoa Adidaksen malli, joka istuu jalkaan. Muita olen kokeillut, mutta joko lesti on jalan päältä liian kapea tai droppi on liian korkea. Liian korkea droppi tekee olosta epävakaan. Vaikka kävelen useamman sentin korkkareilla, en juostessa voi kuvitellakaan laittavani jalkaani tossuja, joissa kantakorkeus on sellainen, että tunnen oloni epävarmaksi. Tuntuma alustaan katoaa jonnekin maan ääriin, jolloin askelkaan ei tunnu hyvältä. Lisäksi tunnen huojuvani jossain korkeuksissa ja pelkään taittavani nilkkani, koska olen liian kaukana maan pinnasta. Vaikea sanoa, onko tämä omalle askeleelle luontaista vai onko sokeudella jotain tekemistä asian kanssa.

Yhdet Asicsin Nimbuksetkin kaapista löytyvät. Juoksin niillä ekan puolimaran, mutta sen jälkeen ne ovat jääneet kävelykengiksi. Jalat tuntuvat norsun jaloilta, kun niitä yrittää nostella nuo jalassa. Kävellessä ovat tosi hyvät ja antavat kävellä pitkiä lenkkejä ilman kipeytyviä jalkoja.

Toinen jännä varustehuomioni liittyi talveen ja hetkeen, kun on pakko laittaa pipo. Kesällä en osaa juosta lippis päässä. Se ahdistaa ja kiristää. Ei auta, vaikka olisi miten kevyt juoksulippis.

Pakkasilla pää on pakko suojata - halusin tai en. Huomaan laittavani pipon, joka ei taatusti peitä korvia. Koen, että kuuleminen vaikeutuu merkittävästi, jos korvat ovat jonkin kankaan takana piilossa. Saman huomaan hattua tai huppua päähän laittaessa. En kerta kaikkiaan tykkää kävellä huppu päässä, vaikka se olisi toisinaan paras suoja viiltävää tuulta vastaan. Kuuleminen on niin tärkeä, että kuljen kenties tavallista pidempään paljain päin vain siksi, etten halua laittaa mitään päähäni. Aurinkoa ottaessa sentään hellehattu lähtee mukaan helposti. Kirjaa aurinkotuolissa lukiessa sillä saa sopivasti suojattua silmätkin eikä aurinkolaseja tarvitse kaivaa esille.

Juttelimme myös opastamisesta ja siitä, mitä tietoa matkan varrella tarvitsen ja mikä on kiva tietää. Jännästi oivalsin, miten iso merkitys on sillä, että kaveri kertoilee myös huomioita ympäristöstä. Ne voivat tulla ohi mennen muun rupattelun lomassa, kun kaveri näkee jotain itseään kiinnostavaa tai jotain, jonka tietää kiinnostavan minua. Kovissa treeneissä ja lappujuoksuissa opas saa harrastaa yksinpuhelua. Kuuntelen, vaan en vastaa. Paras kokemus tästä on vuoden 2015 Helsinki Street run, jossa oppaanani ollut Sanna rupatteli sujuvasti 2,5 tuntia. Läpi käytiin maisemia, politiikkaa, polkujuoksuja ja yksittäisiä huomioita kuten meidät ohittanut komea espanjalaismies.

Monenlaisia ajatuksia jäi haastattelun jälkeen pyörimään mieleen. Uteliaana odotan, millainen opas Rovaniemeltä valmistuu. Opiskelija lupaili, että ensi vuoden keväällä olisi valmista.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Käynti hierojalla - kyllä olivat jalat jumissa


Periaatteessa hierojalla käynti on kivaa - siis periaatteessa. Käyn muutaman viikon välein hierottamassa niskan ja hartiat, jotta toimistotyöläisen selkä ei aivan jumita. Usein muutkin kolotukset saavat alkunsa niskasta. Iiriksen Aktivosta saa tähän hyvän avun .

Parin kuukauden välein olen käynyt Arkadiankadulla Aittolan Vellulla hierottamassa jalat. Muutamalla viimeisellä kerralla olen varannut 1,5 tunnin ajan, jolloin on ehtinyt hieroa selän, niskan ja kädetkin.

Tällä kertaa tiesin, että kropassa on jumitusta ja kerrassaan kipeitä kohtia. Elokuun puolivälissä kipeytyneet jalat ovat paremmat, mutta eivät ole kokonaan elpyneet. Venyttelyt, rullailut ja muut poppakonstit eivät ole tuoneet sitä apua, jota niistä yleensä saan. Juoksu on ollut tukkoista ja salillakin painot ovat tuntuneet tavallista raskaammilta. Liikkeelle lähtö on ollut vaikeaa, kun jalat eivät ole olleet hommassa mukana.

Vellun tuomio oli ankara. Melkoinen työmaa oli pohkeissa, reisissä ja etenkin pakara-alaselkä -tienoilla. Keskimmäisen pakaralihaksen, piriformiksen ja kaikenlaiset muut lihakset julistin tarpeettomiksi. Jopa penikoissa tuntui, joten viimeistään siinä hetkessä uskoin, että ongelmaa on tosiaan ollut. En ollut vain kuvitellut enkä ollut purnannut pelkkää mukavuudenhaluani.

Jalkojen voimattomuus ja tahmeus on kenties aiheutunut pakaralihasten ja alaselän jumituksesta. Sain kuulla, ettei viesti juoksuaskelista ole välttämättä mennyt kunnolla perille jalkoihin asti, jolloin jopa koko juoksuasento on muuttunut huonoksi. Enää en ihmettele.

Hartioissa etenkin jokin mystinen hartian hissilihas oli kipeä. Kyllä tuolla on hieno latinankielinen nimikin, mutta hissilihas kuvaa sen tehtävää paljon paremmin. Sitä paitsi, en tosiaankaan muista sitä hienoa nimeä.

Koetin selittää hierojalle, etten käytä hissiä vaan portaita. Ei auttanut, joten tyydyin manaamaan. Väitti päätetyöläisen yleiseksi vaivaksi.

Tänä aamuna epäilin, olenko kuitenkin käynyt salilla enkä hieronnassa. Kroppa tuntui pikemmin salitreenin käyneeltä. Kohtaloa uhmaten varasin uuden ajan, jotta saan itseni kuntoon ennen kuuden viikon kuluttua olevaa puolimaraa. Kotiläksytkin lupaan tehdä - ainakin mahdollisimman hyvin. Auts, jonglööripallo jalkapohjan alla hieromassa säärilihaksen kiinnityskohtaa on herttainen.

Kävin varovasti kokeilemassa, miltä aamulenkki maistuu. Jalat olivat kevyemmät ja yhteistyöhaluisemmat, mutta lihakset olivat voimattomat. Taaplattiin reilu vitonen syksyisen kirpeässä aamussa. Usva leijui puiden ja meren yllä. Aurinko paistoi kauniisti ja lämmitti selkää. Sen verran vilpoisaa oli, että ensimmäisen kerran taivuin ottamana pitkähihaisen puseron.

Aamulenkin vauhti pysytteli 9:00 min/km hitaammalla puolella. Lenkin jälkeen katselin, että keskivauhti oli reilut 10 sekuntia hitaampi kuin aiemmin viikolla tekemälläni kevyellä aamulenkillä, mutta keskisyke oli täsmälleen sama. Onneksi menin helpolla tuntemuksella, sillä hieronnan vaikutukset taisivat jyllätä kropassa, kun syke käyttäytyi noin. Uskallan nostaa itselleni hattua, kun maltoin matkata pk1:lla enkä lähtenyt reuhtomaan.

Illalla SATSilla yin yoga, joka oli perinteisen perjantaijoogani tilalla. Hyvää tekeviä pitkiä venytyksiä, joita tehdessä huomasi, miten vähitellen pääsi syvemmälle asanaan. Malttia ja rauhallista hengittämistä - niin oikea tapa laskeutua työviikon jälkeen pariin vapaapäivään.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Ei taideta tulla Suunnon kanssa kavereiksi


Kirjoittelin toissa viikolla ostaneeni Suunto ambit3 Run HR:n. Olen testaillut ja pyöritellyt mittaria eestaas. Avustajan kanssa saimme alkuasetukset laitettua ja ominaisuuksia tutkittua. Tuossa kohdassa näytti vielä hyvältä. Veikkasin, että voisin jopa oppia ulkoa muutamat säädöt, joita voisin koettaa tehdä omin päin. Lopputuloksesta en menisi takuuseen, koska en näe, mitä mittarin näytöllä tapahtuu. Olisin kuitenkin yrittänyt.

Asetusten laittamisen jälkeen asensin koneelle Suunnon sivuilta ohjelman, jolla voisin katsella dataa ja muokkailla asetuksia. Alkuun tämäkin näytti hyvältä. Hirvitti, mahtaako ohjelma toimia ruudunlukuohjelman kanssa. Peli olisi selvä, jos se ei toimisi.

Mikä on ruudunlukuohjelma?


Ruudunlukuohjelma tulkitsee tietokoneen näytöllä olevan tekstin ja välittää sen edelleen puhesyntetisaattorille ja/tai pistenäytölle. Puhesyntetisaattori taas muuttaa tietokoneen näytöllä olevan tekstin puheeksi. Pistenäyttö on tietokoneeseen liitettävä lisälaite, jonka näyttöriviltä voi lukea pistekirjoituksena tietokoneen kuvaruudun sisältöä. Kuviin ja muihin graafisiin esityksiin nämä apuvälineet eivät taivu. Ne ovat kuitenkin korvaamattomia, sillä ilman apuvälineitä en voisi käyttää konetta.

Mitäs nyt tapahtuu?


Ensin en edes tajunnut, mitä tapahtui. Puhesyntetisaattori jutteli edelleen ja kaikki näytti olevan ok. Jotain oli kuitenkin pielessä. Pistenäyttö oli lakannut toimimasta. Suunnon sivuilta lataamani ohjelma oli tappanut pistenäytön!

Käynnistin ruudunlukuohjelman uudelleen. Käynnistin koneen uudelleen. Ei niin ei! Pistenäyttö oli kuollut ja pysyi kuolleena. Koska en ollut tehnyt koneelle muita muutoksia, syyllisen löytäminen oli helppo homma. Sormi osoitti Suunnon mittarin tarvitsemaan ohjelmaan.

Ei auttanut kuin mennä ohjauspaneelin kautta poistamaan äsken asentamani ohjelma. Koneen uudelleenkäynnistys ja kas - pistenäyttö oli herännyt henkiin. Onneksi!

Kun on tehtävä valinta Suunnon mittarin ja pistenäytön välillä, ei tarvitse edes miettiä. On aivan selvää, että Suunto jää tässä skabassa toiseksi. Pistenäyttö on monta monta kertaa tärkeämpi, koska siitä näen oikeinkirjoitusta, voin lukea vieraskielistä tekstiä sormilla ja tekstien muokkaaminen tai korjaaminen onnistuvat paljon rivakammin kuin pelkän puhesyntetisaattorin varassa.

Ict:hen vihkiytynyt työkaveri pohti, että pistenäyttö ja Suunnon mittari taitavat käyttää samaa virtuaalista (tai jotain) usb-porttia. Vaikka fyysinen portti on eri, yhteentörmäys on tapahtunut. Samainen työkaveri pohti, saisiko jompaa kumpaa opetettua käyttämään muuta porttia. Ehkä tai sitten ei - oma ict-osaamiseni ei tuollaiseen riitä.

Seuraavaksi kokeilin Movescountin absia, jospa homma toimisi iPhonen kanssa. Movescount asentui ja sain siitä jotain irti. Kavereiden varoituksesta tiesin sen kuluttavan tolkuttomasti puhelimen akkua. Tuli huomattua, että niin tosiaan tapahtuu.

Avustajani kanssa koetimme yhdistää Suunnon mittaria ja absia. Tuloksetta - eivät löytäneet toisiaan, vaikka nököttivät vieretysten. Yhteenkuuluvaisuutta ei tuntunut löytyvän, joten luovutimme.

Juuri nyt tuntuu, että hyödynnän Gigantin 30 päivän vaihto- ja palautusoikeuden. Minä ja Suunto emme taida sopia yhteen. Harmi, koska olisin mielelläni suosinut kotimaista. En kuitenkaan suostu tilanteeseen, jossa en saa toimimaan edes sitä vähää, jonka tiedän näiden härpäkkeiden kanssa olevan mahdollista saada toimimaan. Ellei ihmettä tapahdu, Suunto palaa Itiksen Giganttiin loppuviikosta.

Miten lie Garmin?


Seuraavana kokeilen Garminia. Tiedän, että pari sokeaa juoksijaa käyttää sitä. Tiedän, että sen nettipuoli toimii ruudunlukuohjelman kanssa. En tiedä, toimiiko se siten, että osaan sitä käyttää. En saa tätä selville, ellen kokeile. Harmi, ettei Gigantti myy sitä Garminia, jota olen katsellut. Verkkokaupassa näyttäisi olevan, joten kenties turvaudun nettiostoksiin.

Miksi haluaisin mittarin?


Voin tehdä monia asioita Sports Trackerilla. Sykevyön kanssa näen sillä jopa syketietoja. En niin tarkasti kuin oikealla mittarilla, mutta paremmin kuin ilman mitään härpäkettä. Suurimmalla osalla juoksevista ystävistä ja kavereista on oma mittari, joten vauhteja ja vaikkapa vetojen keskivauhteja voin napata heiltä. On kuitenkin tilanteita, joissa juoksen mittarittoman ihmisen kanssa. Ehkä eniten harmittaa, etten silloin saa sen hetken vauhtitietoa tai vaikkapa niiden vetojen vauhteja ja keskivauhteja.

Tänään oli edessä juuri tällainen tilanne. Jo viikonloppuna ärsytti, kun ajattelin joutuvani juoksemaan neljä kahden minuutin vetoa tilanteessa, jossa saan selville vain ajan kulumisen. Totta kai voin juosta vedot tuntemusten mukaan. Se ei vain ole sama asia. Kuinka moni näkevä on valmis juoksemaan vedot pelkkien omien tuntemusten mukaan?

Monet kerrat olen miettinyt, mikä olisi taikasana, jolla saisimme mittareiden valmistajat heräämään siihen, että näkövammaisetkin haluavat saada samaa infoa kuin näkevät. Kotimaisten Suunnon tai Polarin kuvittelisin olevan kiinnostunut asiasta. Ei tuo mikään eurojen kultakaivos ole, mutta voisi herättää kiinnostusta myös maailmalla. Suunto ja Polar osaavat taatusti arvostaa bisnestä.

Näkövammaisille saavutettava mittari olisi bisnestä pienimuotoisena. Jos se leviäisi ympäri maailmaa, siitä voisi tulla jotain aavistuksen enemmän. Varsinaisen liikevoiton nuo firmat tekevät aivan muulla, mutta tuskin kumpikaan firma menisi konkurssiin, vaikka lähtisi kehittämään ajatustani konkreettiseksi tuotteeksi.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Mitä kaikkea mahdutan viikkoon?


Eilen kirjoittelin Tanjan kanssa juoksemisesta ja yleensä treenaamisesta. Ynnäillessäni viikon treenejä havahduin siihen, mitä kaikkea tosiasiassa teenkään.

Kun ohjelmaa päivitettiin heinäkuun alussa, epäilin, etten ikinä tule selviytymään siitä. Aiemmin lenkkejä oli ollut kolme ja neljännen juoksin, jos ehdin. Koska näytti siltä, että neljä lenkkiä voisi olla realistinen lähes joka viikko, pyysin Harrilta päivitystä ohjelmaan. Muokattua Excel-taulukkoa lukiessa oli tulla kuuma ja epätoivo. Päätin, että teen parhaani ja sen on riitettävä.

Viikossa on neljä lenkkiä, jotka olen saanut juostua yllättävän helposti. Kun oma juokseminen on sen varassa, että saan näkevän ihmisen mukaan, aikataulujen sovittelu on välillä melkoista palapeliä. Onneksi ympärillä on ystäviä ja kavereita, joiden kanssa saan juosta. Lisäksi juoksuoppaana toimii henkilökohtainen avustaja, jonka kanssa teen osan lenkeistä. Ilman henkilökohtaisen avustajan apua eivät neljä lenkkiä olisi toteutettavissa. Kalenteripalapelin kokoaminen menisi hankalaksi ja epäilen, että epätoivo iskisi useamman kerran.

Viikon lenkit


Yksi on rauhallinen keskimäärin tunnin lenkki. Sen juoksen monesti aamulla ennen työpäivää. On ihanaa heräillä päivään aamuauringossa, raikkaan kirpakassa aamussa tai lumen narskuessa tossujen alla. En väitä, että pitäisin marraskuun pimeistä ja tuulisista aamuista, jolloin vettä tai räntää tulee vaakatasossa ja Suomen tuloillaan oleva talvi näyttää huonoimpia puoliaan. Silti kerta toisensa jälkeen olen solminut tossujen nauhat ja kipaissut matkaan työpaikan pihalta tai kotiovelta. Puskevaa tuulta uhmaten ja lenkin jälkeen lämpimästä suihkusta nauttien olen lähdössä uuteen työpäivään.

Toisena on pitkä lenkki, joka vaihtelee viikoittain. Ajallisesti pitkis on ollut 90-160 minuuttia. Matkallisesti tuosta tulee nykyisillä vauhdeillani jotain 10,5-18,5 kilsaa. Monet juoksevat pitkiksen sunnuntaisin. Kyllä voin sen silloinkin juosta, mutta ehdottomasti mieluisampi aika on lauantaina joko heti aamusta tai myöhemmin iltapäivällä ennen saunan lämmitystä. Lomilla ja muilla vapailla on aivan sama, milloin lähden pitkikselle, mutta työpäivien rytmittämässä arjessa lauantai tuntuu päivänä ehdottomasti parhaimmalta. Pitkiksen jälkeen saan mennä saunaan, avata alkoholittoman oluen ja nostaa jalat kohti kattoa. Siitä alkaa oma levollinen ja rauhoittumisen viikonloppu. Näin sunnuntaille jää tilaa asioille, joita juuri sillä hetkellä huvittaa tehdä. Jää tilaa pilatekselle ja sille, että voin vaikkapa lukea koko lopun päivää kirjoja.

Kovemmat juoksut ovat 30-50 minuuttinen reipas ja jollain combolla tehtävät vedot. Reippaassa koetan pysyä tuntemuksessa, jossa ei huvita puhua, mutta meno ei tunnu kaamealta. Sen opettelu on ollut vaikeaa, vaan tuntuu, että vähitellen alan saada juonesta kiinni.

Aiemmin inhosin vetoja. Viime kuukausina olen oppinut pitämään niistä, vaikka joka kerran stressaan, jaksanko vai enkö jaksa. Tämän viikon viisiminuuttiset olivat ehdottomasti etukäteispainajaisunen arvoisia. Toinen yhtä paha on kymmenen kipaleen satsi minuutin vetoja olemattomilla minuutin palautuksilla. Vedoissa olen oppinut lähtemään rauhassa ja useimmiten onnistun tekemään tasaisen nousujohteisen sarjan. Toisinaan huomaan, että noin keskimmäinen tai keskimmäiset vedoista menevät hitaammin, mutta sitten saan jälleen vauhdista kiinni.

Ei pelkkää juoksemista


Salilla olen tottunut käymään pari kolme kertaa viikossa. Kesällä ja alkusyksystä on aivan outoa, kun puntit ja tangot kolisevat vain yhtenä aamuna. Aamusali on juttu, jonka olen opettelemalla oppinut. Myönnän, että oppimista auttoi suuresti se, että sali löytyy työpaikalta. Luksusta on, kun voi viedä tavarat työhuoneeseen, kävellä salille, tehdä treenin, käydä suihkussa ja leimata itsensä sisään. Helpommalla en voisi tästä päästä.

Kun salitreenejä on yhtä useampi, teen yhdellä kertaa jalkoja ja toisella yläkroppaa. Jonkin vatsalihasliikkeen otan yleensä mukaan jokaiseen salitreeniin. Välillä iskee kyllästyminen ja korvaan salitreenin jumpalla. SATSilla on ihan kivoja lihaskuntojumppia, joista saa vaihtelua omalle puurtamiselle. Joskus ne voivat täydentääkin omaa tekemistä, mutta useimmiten haen jumpasta puhtaasti vaihtelua.

Juoksuja korvaan satunnaisesti cyclingillä. Kun maltan tehdä tunnilla omien tuntemusten ja päätösten mukaan ja olla lähtemättä ohjaajan innostuksen kautta kiristämään liiaksi, saan juuri sellaisen treenin kuin haluan. Ulkona en pyöräile, sillä tandem on pelottava. Tyytyväisenä pysyttäydyn pyörissä, jotka on pultattu lattiaan, ja jotka eivät taatusti liiku minnekään.

Tandemilla ajamista olen kokeillut kerran. Luulen, että siitä on parikymmentä vuotta. Näkevänä olen ajanut pyörällä vaikka miten paljon, joten periaatteessa se oli ihan tuttua. Pyöräni olivat olleet niitä, joissa istutaan selkä suorassa ja annetaan mennä. Tandem, jota kokeilin, olikin matalaa mallia. Epäonnistuminen oli taattu, koska eihän minulla ollut edes käsitystä, miten sellaisella pyörällä ajetaan. Kokeilua kesti pari minuuttia, jonka jälkeen päätin, ettei kyseinen vekotin ole minua varten.

Uinti herätyskellona


Uimaan opin joskus ala-asteikäisenä omin päin. Uimakoulussa en ole koskaan käynyt. Jotenkin mystisesti onnistuin oppimaan koiran ja perinteisen rintauinnin. Selkää tai muuta en osaa. Kelluminenkin on täysi mysteeri.

Vuosikausiin en uinut kuin kerran pari kesässä ja ehkä talvella etelässä. Toissa syksynä työpaikan tyhy-päivässä päädyin Aulangon kylpylään. Retkelle huvitti lähteä, mutta Hämeenlinna oli nähty enkä jaksanut ulkoillakaan pitkin Aulangon kävelyreittejä.

Yllättäen innostuin. Kävin jopa kolmesti kylmäaltaassa ja tykkäsin. Tästä sain kipinän ja retken jälkeen olen käynyt lähes viikoittain yhdellä aamu-uinnilla. En enää pelkää viileää vettä, vaan nautin siitä. Etelässä olen talvella vain kävellyt altaaseen, kun aiemmin pohdin minuuttikaupalla, kannattaako mennä vai eikö kannata. Viime ja tänä kesänäkin olen uinut sekä Vantaanjoessa että meressä. Hämmästyttävää, mutta aivan ihanaa.

Rauhoittumista joogassa ja pilateksessa


Monta vuotta olen päättänyt työviikon perjantai-illan joogaan. On ihana laskeutua oman hengityksen ja rauhallisten liikkeiden maailmaan. Voimaa ja venytystä sekä loppuun rentoutusta. Joskus olen nukahtanut loppuliikkeiden jälkeen ja havahtunut, kun ohjaaja kehottaa lempeästi nousemaan ylös ja kiittämään itseä harjoituksesta.

Yhtä vakaasti kuin pari mukia kahvia ja paksu Hesari sunnuntaihin kuuluu pilates. Jos suinkin pääsen, matkaan sunnuntaiaamuisin Itiksen SATSille ja ojentelen kroppaa loistavan pilatesohjaajan tunnilla. Vaikka tunti on yleensä tupaten täynnä, tunnelma ei mene kaoottiseksi. Viimeksi viime sunnuntaina kuuntelin alun keskittymisessä, miten Matteuksen kirkon kellot löivät Tallinnanaukion ja Turunlinnantien toisella puolella.

Kotona koetan venytellä ja rullailla. Myönnän, että liian vähiin ovat jälleen jääneet. Tässä on ryhdistäytymisen paikka. Ihmisrääkkäysrulla tekee hyvää kipeytyville jaloille ja venytykset helpottavat kolotuksia. Palloa olen pyöritellyt jalkapohjien alla ja irvistellyt tyhmille kipeille kohdille.

SATSin online-trainingin yin yoga ja easy yoga tekevät hyvää, jos vain saan tehdä niitä rauhassa. Kotona tuntuu, ettei rauhaa ole, joten kynnys lähteä tekemään joogaa on tosi korkealla. Toisinaan sentään onnistun ja rauhoitan itseni vajaaksi tunniksi omiin svääreihin.

Aika paljon kaikkea


Onhan tuossa melkoisesti kaikkea. Yllättävästi aika on riittänyt, vaikka lähes joka viikko jotain jää tekemättä. Tällä viikolla en ole käynyt uimassa, koska en ole ehtinyt. Maailma ei siihen kaadu, joten hyvällä mielellä kohti uutta viikkoa.

Alkava viikko onkin kevyt, jolloin lenkit ovat lyhyempiä ja helpompia. Kun olen ahkeroinut kolme kovempaa viikkoa, on hyvä nähdä, miten ohjelmassa lukee kevyt viikko. Kevyt viikko ei tarkoita sohvalla makaamista, vaan se tarkoittaa vähemmän liikuntaa ja enemmän lepoa.

Miten sinulla? Mitä muuta teet kuin juokset? Olenko ainoa, jonka on vaikea muistaa kehonhuolto?

lauantai 3. syyskuuta 2016

Hirvitysvetoja ja pelottavia koiria


Viikon viimeinen lenkki on kirmattu lauantaiaamun auringossa. Kovin monia muita kulkijoita ei ollut näkyvissä, kun Merituulin kanssa pinkaistiin matkaan aamuysiltä. Ihana aurinko ja aavistuksen syksyinen tunnelma kulkivat mukana 1,5 tuntia. Loppumatkalla näimme muuttopuuhissa olleita kurkia. Monta pienempää ja suurempaa auraa lensi pään ylitse kohti etelää. Vaikuttava näky, joka kuuluu syyskuisiin päiviin.

Yllättävän hyvin onnistuin pitämään vauhtia ja pitkis taittui kovempaa kuin aikoihin. Kilometrit pyörivät 8:10-8:40 välissä ja sykekin pysyi pk2:lla. Tuntui, että olisin voinut jatkaa tuolla vauhdilla ainakin muutaman lisäkilsan. Tämä antaa toivoa siihen, että seitsemän viikon kuluttua saan kirjoittaa uudet luvut puolimaratonin ennätykseen. Eihän mikään ole varmaa, ennen kuin se on tehty, mutta toiveikkuutta tästä yritykseeni saan.

Kuva loppumetreiltä Vantaanjoen varresta, jossa kaksi lenkkiin tyytyväistä naista hymyilee maailmalle.

Hirvitysvetoja odotettua helpommin


Koko alkuviikon mietin, miten kummassa selviän hengissä ohjelmassa olleista vedoista. En käsittänyt, miten voisi olla mahdollista juosta neljä viiden minuutin vetoa ja välissä vain kahden minuutin palautukset. Pelkkä ajatus sai kylmän hien nousemaan otsalle.

Houkuttelin vetoihin seuraksi kaverin, jonka kanssa olen juossut pari puolimaraa, ja jonka vauhdit ovat aivan toisesta ulottuvuudesta kuin omani. Epäilin, että jään Vantaanjoen varteen enkä pääse sieltä ikinä takaisin. Jokivarressa on mainio suora, jonka arvelin juuri ja juuri riittävän viiden minuutin vedoille.

Alkuun lämmiteltiin pari kilsaa rauhakseen. Ja sitten... Ensimmäisessä lähdettiin tavoittelemaan keskivauhtia 7:30. Hmmm.... Ei onnistuttu, kun ekan vedon keskari oli 7:10. Enää ei voinut himmata, koska tavoitteena oli nousujohteinen sarja ja tietysti viimeinen kaikkein kovimpana.

Hitaan varmasti hilattiin keskivauhteja ylöspäin: toinen 7:06 ja kolmas 7:01. Kolmosessa ei onnistuttu tavoitteena olleen kutosella alkavan keskarin jahtaamisessa. Kahden minuutin palautukset hävisivät taivaantuuliin ja tuntui, että ehdin saada hengityksen tasoittumaan, mutta syke pysyi korkealla.

Ennen vikaa vetoa nenän eteen tipahti lähistöllä asuva kaveri fillarilla. Saila laski sekunteja ja sitten mentiin. En voinut kuin tehdä parhaani, kun kaksi naista höpöttelee vieressä ja jutut olivat taattua erinomaista laatua. Kirittäjänä fillaroitsija ja oppaanani juokseva, joten vaihtoehtoni olivat melkoisen vähissä. Vauhti pysyi kivasti, vaikka kolmen minuutin jälkeen alkoi tosissaan tehdä tiukkaa. Metsästettiin 6:45 keskaria, joten himmailun varaa ei ollut.

Vikan minuutin alkaessa Saila käski kiristää. Siinä hetkessä teki mieli irvistää ja toivottaa hänelle hyvää matkaa ulkoavaruuteen. Puhuminen oli mahdotonta eli vaihtoehdoksi jäi totteleminen. Nostettiin vauhtia, junarata lähestyi - apua suora loppuu. Viideksi sekunniksi oli pakko kääntyä asfaltille ja pinkoa muutama askel radan vartta kohti keskustaa. Tuossa kohdassa huomasin, että oma rytmini sekosi ja hiljensin automaattisesti.

Tavoite ylittyi - vikan vedon keskari 6:41. Olin poikki ja hengästynyt. En kuitenkaan ollut aivan kuollut, mitä olin eniten pelännyt. Odottamaani helpompi setti. Taisin karkottaa viiden minuutin vetojenmörön, sillä mahdottomasta tuli mahdollista ja voitin kauhistukseni. Kun loppuun hölkkäiltiin pari kilsaa, saatoin olla tyytyväinen tekemiseeni.

Parkkipaikalla mittareita sulkiessa huokasin, miten ihana tuoksu jostain tulee. Aivan vieressä kukkivat roosaan ja pinkkiin vivahtavat ruusut. Ikuistettavahan ne oli (kuva alla).

Säikähdys ja koirat


Uuteen viikkoon lähdin aamulenkin kautta. Raikkaassa maanantaiaamussa nautittiin kaverin kanssa rauhasta ja itäisen Helsingin rannoista. Laajasalon sillan alla ympäri ja takaisin kohti Marjaniemen siirtolapuutarhaa, jonka kulmalta oli kurvattava työpaikan ovelle.

Tammisalon rannassa vastaan tuli nainen kahden koiran kanssa. Kulkijat liikkuivat hiljaa, sillä en kuullut yhtään heidän olevan tulossa. Yhtäkkiä kaksi koiraa tempaisee hihnoissa eteenpäin ja rähähtää meitä kohti. Loikkasin nurmikolle, sydän hakkasi miljoonaa ja taisin mennä likimain kaverin selän taa piiloon. Siinä hetkessä olin erityisen onnellinen, että olin reunan puolella ja kauempana rähisijöistä.

Muutaman valikoidun sanan jälkeen jatkoimme matkaa. Sydän hakkasi edelleen. Nainen huusi koirille ja kaverin kääntyessä katsomaan taakseen koirat saivat osakseen mojovat potkaisut. Ei jäänyt epäselväksi, miksi koirat käyttäytyivät kuten käyttäytyivät. En ole erityisen suuri koiraihminen, mutta huonoa kohtelua en siedä. Miten kukaan voi tehdä koirille noin? Eikö asialle voi tehdä mitään?

Reipasta tuntemusten mukaan


Viikon reippaan lähdin juoksemaan tuntemusten ja fiiliksen mukaan. Ajattelin mennä siten, ettei huvita puhua, mutta ei tunnu pahalta.

En ole koskaan kuunnellut juostessa musiikkia, paitsi matolla taaplatessa. Jotta reipas menisi nopeammin ja olisi henkisesti helpompi, ajattelin kokeilla, veisikö musiikki ajatuksia muualle.

Korvia en uskalla peittää, sillä ympäristön havainnointi on totaalisesti kuulon varassa. No, näen valon ja varjon ja jotain hahmoja, mutta juostessa en uskalla yhtään luottaa siihen, että huomaisin edessä olevan möhkäleen ajoissa. Toki valoisassa on ihana juosta, kun näkyy valoisaa ja aurinkokin näkyy kauniina loisteena. Kaikki näkeminen on kuitenkin täysin oppaana juoksevan varassa.

Ostin vuosi sitten Aviriksesta langattomat luukuulokkeet , joihin olen ollut tosi tyytyväinen. Kuulokkeiden sanka tulee niskan takaa ja ne kohdat, joista musiikki tai muu kuuluu, tulevat korvien etupuolelle. Ääni kiertää kuuloluiden kautta ja jättää korvat vapaiksi. Huomattavasti turvallisempaa kuin korvien peittäminen.

Heinäkuussa Hesari arvosteli yhdet luukuulokkeet . Arvostelu ei osannut päättää, olisivatko ne hyvät vai eivät. Plussia ja miinuksia löytyi yhtä lailla. Loppupäätelmänä oli "Jos syystä tai toisesta musiikista haluaa nauttia korvat auki muulle maailmalle, Trekzit ovat erinomainen ratkaisu.". Ne ovat erinomainen ratkaisu erityisesti silloin, kun ei näe, mitä ympärillä tapahtuu tai näkee hyvin huonosti. Pelkkä ajatus siitä, että yksin valkoisen kepin kanssa kulkiessa peittäisin korvani kuulokkeilla, on hengenvaarallinen. Se on hengenvaarallinen myös oppaan kanssa juostessa.

Musiikki auttoi ja 50 minuutin reipas katosi nopeasti. Kilsavauhdeiksi sain 7:54-8:08, joihin olin varsin tyytyväinen. Etenkin siksi, että ne tulivat helpohkosti.

Olin päättänyt, etten kysy oppaalta ajan kulua, ennen kuin olen kuunnellut kymmenen biisiä. Pari kertaa hän ehti sanoa minuuttimäärän ja molemmilla kerroilla olin yhtä yllättynyt, miten paljon olimme jo juosseet. Myönnän, etteivät esimerkiksi Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras ja Päivät on täällä hitaita suuremmin vauhtia kiristäneet, vaan ei sillä ollut väliä. Enemmän oli väliä sillä, että sain kuunnella musiikkia ja sain sen avulla ajatukset muualle. Tämän teen varmasti toistekin reippaiden lenkkien aikana. Ehkä kokeilen lappujuoksussakin, jos musiikki veisi ajatukset pois jaksamisesta ja väsymyksestä.