sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Portaita pitkiksen lomassa


Viime kesänä juoksin muutaman kerran Herttoniemen portaiden ohi. Jo silloin niitä katseltiin sillä silmällä, vaan torppasin koko idean. Olin kuvitellut, että Hesassa ulkoportaat ovat vain Malminkartanossa. Herttoniemen portaista kuulin ystävältä, joka asui putkiremonttievakossa aivan niiden lähellä.

Jossain käsittämättömässä hetkessä olin sanonut ääneen, että perjantain pitkiksellä voitaisiin mennä katsomaan niitä portaita ja vaikka ehkä kenties mahdollisesti jopa kiivetä. Perjantaiaamu koitti ja pohdin ideani järkevyyttä. Aurinko porotti, kosteusprosentti oli pilvissä, lämpömittari näytti reilua kahtakymmentä ja ilma tuntui tropiikilta. Niin pitkis ja portaat...

Juomisen kanssa varustauduin juomarepulla. Ajattelin, että sen säiliö kyllä riittää, kun ei lämpene liikaa. Eka tipautin rakon pohjalle pari jääpalaa ja päälle laskin niin kylmää vettä kuin hanasta sain. Hyvä idea, sillä reilun kolmen tunnin jälkeen hörppimäni viimeiset vesipisarat olivat haaleita. Ei vesi kylmää ollut, mutta sellaista haaleaa, jota pystyi juomaan.

Lähdettiin Vantaanjoen vartta kohti Vanhankaupunginkoskea. Sieltä Vanhankaupunginlahden itäpuolelle ja kohti Herttoniemeä. Viikin arboretum, useamman metrin korkuisia kaisloja, yliopiston lehmät nauttimassa auringosta, Herttoniemen hyppytorni ja sitten ne portaat. Tiesin, että portaissa on yhtenäinen kaide, joten eiköhän kipuaminen ilman opasta onnistu. Ekan kerran mentiin yhdessä, jotta sain tuntuman, miten käännökset menevät ja pitääkö jossain kohdassa muistaa jotain. Ylhäällä näkymät olivat hienot - Arabianrantaa, Kumpulaa, Herttoniemeä ja paljon muuta. Ylhäällä oli penkki, jossa olisi voinut levähtää. Vaan ei sentään eli askelma kerrallaan alas.

Kapusin kaikki 182 porrasta kolmesti. Puukaidetta oli hyvä seurata. Käännöksissä tuli vähän ylimääristä mutkaa, mutta en uskaltanut päästää kaidetta sormenpäiden ulottumattomiin. Plussana, että kaide oli sileää puuta, joten tikkuja ei tarvinnut pelätä.

Matkalla taisi olla neljä välitasannetta. Keskimmäinen porrasosuus on askelmakorkeudeltaan erilainen kuin muut. Ihmettelin, miksi nouseminen tuntui erilaiselta, kunnes oivalsin, että askelmat ovat korkeampia kuin muissa porrasryppäissä. Varmuuden vuoksi laskin askelmia ja pidin mielessä, miten monta askelmaa on missäkin ryppäässä.

Muutamia ihmisiä juoksi tai käveli portaita ylös ja alas. Hyvien tapojen mukaista olisi toki kulkea siten, että samaan suuntaan mennään aina samaa puolta. Tuskin kovin montaa paheksuvaa katsetta sain, vaikka rikoin hyviä tapoja kävelemällä aina kaiteen vierustaa. Uskoisin, että näkövammasta kertova huomioliivi ja käden pitäminen tiukasti kaiteessa myös käännöskohdissa kertoi kanssakipuajille riittävästi.

Kun lähdettiin juoksemaan takaisin, ei jaloissa ollut puhtia mihinkään. Alkuun jalat vain tärisivät eikä mikään käsky mennyt perille. Kilsan parin jälkeen alkoi tuntua, että ehkä tämä kuitenkin. Loppumatkasta ylämäet tuntuivat vuorilta, joten voimia kipuaminen oli vienyt. Nelisen kilsaa ennen kotia päätin, että maailman paras idea on juosta suoraan kaupalle ostamaan jätski. Ystävä kiihdytti heti, johon parahdin, ettei mun jalat tuollaista kestä. Kehotin malttamaan, sillä tuskin maailman jäätelöt loppuvat vajaassa 40 minuutissa. Miten taivaalliselle jätski voikaan maistua, kun takana on helteinen pitkis ja vähän extrahuvia päälle?

Kiivetessä tuntui ottavan eniten takareisiin ja hetkittäin pakaroihin. Pohkeita väsytti, mutta ei niissä muuta tuntunut. Kunnes eilisaamuna... Jestas! En ollut päästä ylös. Jokainen kävelemään lähteminen oli yhtä irvistelyä. Käveleminen oli alkuun jotain epämääräistä askeltamista. En voinut kuvitellakaan, että voisin mennä rappuihin, joita pitää mennä alaspäin ja joissa ei ole kaidetta.

Sitkeästi lähdin aamupäivällä salille. Jalat tein varovasti, mutta yläkroppaa kiusasin vähän enemmän. No, sen tunnen sitten tänään etenkin rintalihaksissa ja hauiksissa. Tietty ne pirun pohkeetkin ovat vielä kipeät. Laitoin kylmää, venytin varovasti ja rullailin varovasti. Tänä aamuna nöyrryin ja sivelin kumpaankin pohkeeseen kerroksen Voltarenia. Helpottaa, mutta tuntuu. Käveleminen on helpompaa, ei tarvitse irvistellä ja kohta uskallan aivan kevyelle lenkille testaamaan, vetreytyvätkö tuosta lisää.

Vaikka miten päättäisin, ettei enää ikinä portaita, tiedän päätöksen olevan turha. Uudestaan sinne on päästävä! On luksusta, että noin 7 kilsan päässä kotoa ja mukavan lenkkireitin päässä ovat tuollaiset portaat. Sokkoystävälliset ne ovat edellä kirjoittamistani syistä. Askelmat ovat toki avonaiset, mutta askelma on sen verran syvä, ettei ainakaan mun 39 numeron tossu ollut vaarassa mennä seuraavan askelman alle. Yhtenäisesti tasanteillakin jatkuva kaide on ehdoton. Malminkartanossa sitä ei ole eli niihin portaisiin ei mulla ole hinkua. Herttoniemi sai pisteet ja uusi pohkeidenkipeytysretki tulee vielä ennen lumia. Jospa silloin ei olisi hyttysiä. Kesän ekat hyttyset koettivat pistellä poskeensa yhden punatukkaisen tytön. Paukamia on melkoisesti, vaan Zyrtek ja hydrokortisonvoide auttavat. Onneksi oli aloittanut Zyrtekin syönnin alkuviikosta, sillä huomenna lähden pistäytymään maalla, jossa hyttysiä on luultavasti mulle aivan liikaa.

Ja jos portaita tulee ikävä, mulla on työsuhde-etuna niitä 112 kappaletta.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Talviturkki mereen, ihana rauha Vuosannassa ja aurinkolenkkeilyä


Tiistaina lähdettiin Tanjan kanssa extempore Vuosantaan naisten saunavuorolle. Heinäkuussa tavallisten maanantaisaunojen keralla ovat olleet extrana tiistain saunavuorot. En pahastunut, vaikka kaikki eivät olleet tainneet poikkeusta löytää. Saunaa lämmittäneet miehet juttelivat, että edellisiltana saunojia oli ollut nelisenkymmentä ja tuona tiistaina vain parikymmentä. Lauteille, poreisiin ja etenkin mereen mahtui loistavasti.

Puukiukaan löylyt ovat omaa luokkaansa. Onnistuin jälleen kipuamaan lauteilla just siihen nurkkaan, johon osuvat kovimmat löylyt. Muistin sen vasta ensimmäisten vesipisaroiden sihistessä kiukaalla. Siihen nurkkaan on vain helpointa mennä, kun on heti ovesta oikealle ja seinää seuraillen pääsee ilman neuvoja ylälauteelle asti. Hmmmm.... Muistankohan ensi kerralla? Joko mun on opeteltava tykkäämään kovemmista löylyistä tai pyydettävä neuvoja ja suunnattava keskemmälle lauteita. Valintahan se tuokin.

En ollut käynyt meressä sitten Vuosannan joulusaunan. Hirvitti, koska olin lehtitietojen armoilla, että vesi on kylmää. Hrrr.... Olihan se, mutta ei sentään yhtä kylmää kuin joulukuussa.

Koekäytin alkuvuodesta ostamani uimatossut ja yllätyin, miten hyvät ne olivat. Rohkeasti kahlasin ja riittävän syvällä liu'uin uimaan. Montaa vetoa ei tarjennut ottaa, vaan oli se virkistävää. Kahdesti kävin kastautumassa ja toka kerta oli hassusti helpompi.

Saunan jälkeen hiljaisuuden kuuntelua, maisemien ihailua, makkaran grillausta ja jutustelua muiden saunojien kanssa. Näitä hetkiä tarvitsee - kiireettömyys, lämmin heinäkuun ilta ja hiljaisuus. Oli vaikea tajuta, että keskustaan oli vain viitisentoista kilometriä. Tuntui, että olisi ollut aivan eri planeetalla keskustan vilinän ja kiireen tunteen kanssa.

Nojaan puukaiteeseen ja katselen maisemia Vuosannan terassilla.

Kun miehet tulivat laittamaan saunaa kiinni puoli ysin jälkeen, jäimme vielä juttelemaan tunnelmasta, saunasta ja ympäristöstä. Enpäs tiennyt, että lähes vieressä oli yleinen uimaranta. Joulusauna on todennäköisesti tulossa jonnekin jouluaaton nurkille ja pienenä miinuksena ollut vahvasti raudalle tai jollekin muulle haissut kaivovesikin korjaantuu. Minimaalinen miinus oli tuo vesi, sillä ekan kerran suihkun avatessa teki mieli ottaa nenästä kiinni. Kai se rautaa oli - en muista, mutta veden haju oli voimakas ja väri vähän kellertävä. Eihän se vaarallista ollut, mutta tylsää.

Ei tässä sääennusteita tarvita


Heinäkuun aikana on tuntunut, ettei aurinkoisen, lähes tuulettoman ja lämpimän sään perään haikailevien tarvitse katsoa mitään sääennusteita. Riittää, kun kysyvät multa, milloin olen aikeissa juosta vedot tai reippaamman lenkin. Tämä ennuste on ollut melkoisen vakuuttava, sillä niin monet kovemmat treenit olen juossut auringon paahtaessa ja tuulenvireen ollessa vain mielikuvituksen tuotetta.

Olen juossut reippaita täysien uimarantojen ohi ja taivastellut, miten voi olla niin kuuma. Olen huomannut reippaan vauhtien hidastuvan entisestään, kun ei vain pysty. Olen reittejä kehitellessä miettinyt, miten saisin reippaampiin osuuksiin mahdollisimman monta varjoisaa pätkää. Olen laskenut, kumpi on pahempi pitkät aurinkoiset ehkä hieman tuulelle alttiit pätkät vai pidemmät varjoisat pätkät ja paahtavan kuuma Tuomarinkylän peltoaukea. Olen pyyhkinyt kirvelevää hikeä silmistä ja epäillyt sulavani asfaltin pintaan ihan just.

Maanantaina kävin aamusta juoksemassa kymmenen kipaletta minuutin vetoja. Ajateltiin, että aamulla on viileää. Niin... Ajatella toki saa. Taidettiin olla päivän kuumimpana hetkenä klo 9.00 aamulla. Vetoihin olen tyytyväinen, vaikka setti oli sangen poukkoileva. Tuuli teki temppujaan ja pyöri ympäriinsä. Ei se kova ollut, mutta niin pyörittävä, että suuntaa ei voinut yhtään ennustaa. Suurin osa vedoista pyöri välillä 6:30-6:45, mutta kolme sain kiristettyä kutoseen tai joitain sekunteja yli. Vikan lopussa otettiin perinteinen loppunosto, kun jäljellä oli 15 sekuntia. Sain just kirittyä hyvään vauhtiin, kun aika loppui. Siis loppui! Ei mulle ole koskaan käynyt niin, että sekunnit loppuvat kesken. Sellaiset 5-10 sekuntia olisi mennyt ja sitten olisi tullut stoppi. Alle kutoseen kiristettiin ja ne muutamat sekunnit se tuntui hassun helpolta. Sitä se ei tosiaan ole, mutta jännä huijaus iski omaan ajatteluun.

Maisemakuva Vuosannan rannasta

Tänään kävin aamuseiskalta kokeilemassa, irtoaisiko reipas. Alle varmuuden vuoksi aamupalasmoothie ja muutama lasi vettä. Verkkaa kolmisen kilsaa ja sitten kokeilevasti liikkeelle. Sanoin, että jätetään kesken, ellei irtoa. Jonnekin 45 minuuttia hävisi ja reipas pätkä oli juostu. Juoksin saman reitin kuin vajaa kaksi viikkoa sitten ihan samanlaisella lenkillä. Silloin reippaan pituus oli ehkä 46 minuuttia ja tänään olin samassa kohdassa noin 44 minuutin kohdalla. Vauhditkin olivat olleet vähän parempia, mutta eihän niitä voi hyvällä tahdollakaan sanoa koviksi. Tiedän, että aamulla ja yllättäen tuulettomalla aurinkoisella säällä oli osuutensa, vaikkei mittari näyttänyt lähtiessä kuin +15. Palatessa en enää uskaltanut katsoa. Ensi viikon lämpimät päivät eivät ole vielä tiedossa, koska lenkkisuunnitelma on pahasti vaiheessa.

Kai tästä jotain tulee. Epäusko on hyppinyt esiin viime viikkoina. Kaarinan puolikkaan starttiin on kymmenisen viikkoa. Street runiin on pari viikkoa. Miten voin jaksaa ne matkat? Suurempi kysymys on, miten voin jaksaa ne matkat vauhdilla, jolla 2.50 puolikkaalla alittuisi. Street runille mulla on selvä suunnitelma: 8:00 vauhdilla niin pitkään kuin punatukkaisesta tytöstä jotain irtoaa. Jos irtoaa kilsa, sitten irtoaa. Jos irtoaa 15, sitten ollaan Baanalla ja maaliin ei ole paljoa. Testinä tuota pidän, mutta hellevarauksella. Jos haluan saada alle 2.50 ajan Kaarinassa, kilsojen on taituttava kasin keskarilla tai jopa sekunti pari alle, sillä juomapisteille pitää varata omat sekuntinsa.

Toinen maisema Vuosannan rannasta

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Polkujuoksurapsoja lukiessa


Olen viimeisen viikon aikana lukenut valtaisan määrän rapsoja kuun puolivälissä juostulta Nuts Pallakselta. Perusmatka 134 km lähti Ylläkseltä ja kulki läpi Pallas-Yllästunturin kansallispuiston aina Enontekiön Hettaan asti. Lyhyemmät matkat olivat noin 30 ja 55 km. Lyhyin juostiin Ylläksen maisemissa ja pidempi Pallakselta Hettaan.

Rapsoja lukiessa mielessä on kaihertanut tieto, että polkujuoksu on asia, joka ei ole mua varten. Maalla kasvaneena olen lapsena ja nuorena rymynnyt ja juoksennellut pitkin metsiä, kiipeillyt kallioilla, seikkaillut metsäpoluilla ja kivunnut rinteitä ylös ja alas. Tiedän toki, että on eri asia kulkea metsissä Pirkanmaalla kuin Lapissa. Siellä maasto on niin erilaista, etten edes taida hahmottaa erilaisuutta kokonaan. Vaikea hahmottaa jo siksi, etten ole elämässäni käynyt Rovaniemeä pohjoisempana. Rovaniemestäkin olen nähnyt Lapin urheiluopiston, lentokentän ja muutaman kokoustilan. Ei kovin kattava kuva napapiirin ja joulupukin pajan kaupungista.

Lapsuudessa ja nuoruudessa metsärymyämiset olen tehnyt näkevänä. Muistan vihreyden, sankan metsän hämyisyyden, mustikan ja puolukan varvut, valtavat saniaiset, varovasti maisteltavat ketunleivät, pehmeän sammaleen, keskellä metsää vastaan tulleen ojan, jyrkät rinteet ja kalliolle heijastaneen auringon. En ole aikaisemmin haikaillut polkujen perään, vaan nyt pohjoisen rapsoja lukiessa mieli on vaeltanut jokaisen juoksijan matkassa. Olen nähnyt ajatuksissani maisemat ja tuntenut poluilla ja metsissä juoksemisen fiiliksen. Samalla olen tiennyt, että voin vain varovasti kuvitella, mitä kaikki jonkun noista matkoista taittaneet ovat kokeneet tuntien kuluessa, rakkakivikoita kulkiessa, tunturin laen lähestyessä ja Lapin maisemien avautuessa silmien eteen.

Sokeasta punatukkaisesta tytöstä ei polkujuoksijaksi ole. Jos näkisin, veikkaan, että olisin löytänyt itseni juoksemasta pitkin metsiä ja nauttimasta sen ainutlaatuisuudesta. Suunnistajaksi musta ei ole, sillä inhosin ajatusta kartan ja kompassin kanssa rastien etsimisestä. Huokaus, ei niitä löytynyt kuitenkaan. Paljon mukavampaa oli kulkea ja ihmetellä ilman rastien löytämisen pakkoa. Hetkeäkään en usko, että ultramatkat olisivat olleet mun juttu. Sen sijaan varovasti uskon, että lyhyemmät polkumatkat olisivat olleet niitä, joista olisin itseni löytänyt.

Koska polut eivät ole mua varten, fiilistelen lukemalla muiden rapsoja. Hetkittäin tunnen kateuden piston, kun erehdyn miettimään entäs jos -ajatuksia. Poluille mulla on asiaa vain kävellen ja silloinkin rauhallisen varovasti. Onneksi kävelyteitä kulkee myös metsän siimeksessä, joten sitä kautta pääsen vähän juoksemaan kuvitteellisessa metsätunnelmassa. Yksi mieleenpainuvimpia lenkkejä oli toissakesäinen Vuosaaren ja Mustavuoren kiertely, jolloin ystävän kanssa kipusimme Vuosaaren huipulle. Alas laskeuduimme kinttupolkua varovasti askel askeleelta kivien yli hyppien ja jokaisen askeleen tarkasti astuen. Siinä oli välähdys siitä, mitä muistan lapsuuden ja nuoruuden metsäkulkemisiltani.

En tiedä, olisiko Kainuussa tai pohjoisempana reittejä, joissa olisi sokkona helppo kulkea. En tiedä, millaista kävely pohjoisen maisemissa oikeasti olisi. En ole aiemmin miettinyt, jospa jokin päivä matkustaisin pohjoiseen ja kävisin katsomassa. Mulla ei ole ollut innostusta lähteä viettämään aikaa Kainuun tai Lapin luontoon. Jotain ajatuksissa tapahtui, sillä tuo vaihtoehto kutkuttaa mielen syövereissä. En haikaile laskettelemaan enkä hiihtämään. En haikaile Lappiin talvella. Myönnän, en yhtään tykkää ötököistä, sillä saan kaikenlaisten hyttystä muistuttavien pistoista valtavat kutiavat paukamat. Niitä kammoamiani itikoita pohjoisessa taatusti on. Silti jokin kytee mielessä - ehkä jonain päivänä tulevaisuudessa.

Onko sulla vinkkejä? Missä olet poluilla ja vaellusreiteillä kulkenut?

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Oivalluksia karkin syönnistä


Olen vuosikymmeniä ollut perso makealle. Opiskeluaikana upposivat karkin lisäksi pullat, keksit, viinerit ja lähes mikä tahansa makea. Välillä koetin olla syömättä, vaan eihän siitä mitään tullut. Päivän pari kitkuttelin ja sitten jälleen lakka-hunajaviineriä tai jotain muuta hyvää kahvin kanssa tai karkkia kirjan lukemisen seuraksi.

Kun odotin poikaa, olin ekan kerran tilanteessa, jossa makea ei maistunut. Suurinta herkkuani monet kuukaudet olivat pieni pyöreä näkkäri ja vichy. Ei, mikään muu näkkäri ei kelvannut. Sen oli oltava tuota pientä pyöreää. Karkki maistui ensin, mutta aika nopeasti huomasin joutuvani heittämään pois avattuja karkkipusseja, koska sisältö oli kovettunut. En syönytkään, sillä ne eivät maistuneet millekään tai maistuivat pahalle. Toiveikkaana ajattelin, jos vaikka.... Poika syntyi ja sama meno makean osalta jatkui eli ei tullut pysyvää muutosta.

Joitain vuosia sitten huomasin, etten enää ostanut kotiin keksejä enkä makeaa kahvileipää. Keksejä otan, jos niitä on töissä iltapäiväkahvilla. Muuten eivät vain maistu. Positiivista! Saman kohtalon ovat kokeneet viinerit ja monet muut makeat kahvileivät. Marjapiirakoita, Lidlin taivaallisia mustikkamuffinsseja, porkkanakakkua ja satunnaisesti jotain muuta syön. Kotiin en osta kuin niitä mustikkamuffinsseja, mutta onneksi käyn Lidlissä lähinnä silloin, kun Sportyfeelin recoveryt tai ne isommat energiageelit ovat loppu. Ai, myös alkoholiton olut vie jalat kohti Lidliä, sillä mikä on parempaa saunajuomaa kuin tuo.

Mutta se karkki.... Olen sentään tullut ronkelimmaksi ja mikä tahansa ei kelpaa. Oikeastaan on aika vähän karkkeja, joita syön ja joista tykkään. Suklaata popsin, mutta en sitäkään enää niin paljon. Limujakaan en juo, sillä Pepsi maksi -kausi jäi aikoinaan lyhyeksi. Tänä vuonna olen tainnut juoda kahdesti mukillisen Cocista.

Monet kerrat olen huokaillut, miksi en saa mitään tolkkua tähän karkinsyömiseen. Se ei vain vähene ja kerta toisensa jälkeen löydän kauppakassista karkkipussin.

Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut lomalla ja huomannut merkillisen asian. Ei mulle maistu karkki! Käsittämätöntä! Ostin viikolla Punnitse ja säästä -kaupasta jogurtti-inkiväärejä, joita olen popsinut. Ostin myös Prismasta karkkipussin, joka on yhä avaamattomana. Samoin vain puoliksi syötynä on reilu viikko sitten ruokakaupasta ostamani karkkipussi. Mitä kummaa tapahtuu?

Mietin ja pohdin, kun tuntui omituiselta. Söin mansikoita, kävin kahvilassa ja otin kahvin seuraksi mustikkapiirakkaa, porkkanakakkua tai tänään jopa Haltialassa munkin. Se karkkipussi pysyi avaamattomana ja toinen puoliksi syötynä. Ei tehnyt mieli maistaa.

Olenko syönyt karkkia väsymykseen? Olenko syönyt karkkia rauhoittaakseni kiireen tunnetta? Olenko syönyt karkkia levätäkseni? Olenko syönyt karkkia, koska kiireisen päivän jälkeen se on antanut jokin omituisen hyvän olon tunteen? Vastaus näihin kaikkiin taitaa olla kyllä tai lähes kyllä.

En tiedä, miten saan nykyisen tyylin jatkumaan elämässä loman ja kesän jälkeen. Hirvittää, että palaan samaan tuttuun tapaan. Tiedän, ettei tarvitse ja tiedän voivani valita joka kerran uudestaan. Silti pelkään, että muutama virhevalinta vie takaisin tutulle polulle.

En ole aikaisemmin ajatellut asiaa näin. Ehkä en ole ollut valmis miettimään ja kuuntelemaan, mitä itsessäni tapahtuu. En tiedä, olenko tänään yhtään valmiimpi. Ainakin olen kenties hoksannut, mistä on kyse. Jospa se olisi alku, josta voisi päästä eteenpäin.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Vesijuoksua kävelyteiden yksinvaltiaana


Tiistai-iltana todistin itselleni, etten ole sokerista. Jotta saan viikon lenkkeihin jotain tolkkua, olin päättänyt juosta 150 min pitkiksen silloin. Päivän mittaan katselin sääennustetta ja etenkin sateen todennäköisyyden prosentteja. Näytti hyvältä, kun klo 17.00 jälkeen prosentit pienenivät alle 50 %:iin ja ennuste lupaili pelkkiä sadekuuroja. No niin, ei tästä paha tule.

Lähdettiin jokivartta kohti Tikkurilaa. Suunnittelin, että juostaan noin 75 min ja käännytään takaisin. Arvelin meidän ehtivän jonnekin Tikkurilan likelle - ainakin Kehä III:n tuolle puolen.

Shortseissa ja lyhythihaisessa tarkeni hyvin. Tuulenpuuskat riuhtoivat, mutta ilma tuntui lämpimältä. Kehä I:n alitus ja taivas testaili varovaisesti, josko antaisi muutaman pisaran. Mieltä ei muuteta - ei noita varmaan paljoa tule, kun ennustehan näytti vain kuuroja. Pisarat tihentyvät. Pukinmäen matonpesupaikka ja sataa lähes kaatamalla. Minkähän päivän ennustetta olen katsonut? Kun kerran on märkä, ei tässä enää kannata suunnitelmia muuttaa. Loogista päättelyä, että on ihan litimärkä teki miten päin tahansa.

Jokivartta kohti pohjoista ja tiukasti joki vasemmalla, jottei eksytä. Siltamäen tienoilla pillin vihellyksiä ja riemukkaita hihkaisuja. Helsinki cupin osallistujat pelaamassa eli hekään eivät ole sokerista. Mietin, että toivottavasti kentän nurmi ei ole liukas, jottei kenellekään satu mitään.

Takaa pinkoo vauhdilla isä rattaiden kanssa. Eikö ollakaan ainoita? Tuon isän lisäksi nähtiin kaksi naista lenkillä, joten liki ainoita oltiin. Hämmentävää, kun sai taaplata hiekkateiden kuningattarena tarvitsematta miettiä, mistä suunnasta seuraava fillari sujahtaa ohi tai miltä puolelta rohkenee ohittaa koiranulkoiluttajan. Yksinvaltiudessa on puolensa.

Kehä III alitettu ja mittari hihkaisee 8 km. Nytpähän tiedän, että siihen on tuon verran. Ei ole vielä aika kääntyä ympäri, joten jatketaan. Sade piiskaa, ilma on harmaa eikä eteenpäin näy kuin usvan ja pisaroiden läpi. Kysäisin avustajaltani, näkyykö edessä Tikkurilan tornitaloa. Ei näkynyt kuin harmaata ja pisaroita. Näkyvyys oli niin mitätön, ettei paljoa ympäristöstä tiennyt.

Jaa, vielä pari minuuttia, jonka jälkeen ympäri ja tuolla sillan alla juomatauko. Nyt näkyy tornitalo eli ehdin sinne nurkille, mihin ajattelin ehtiväni. Käännös ja takaisin kohti sateensuojaa Kehä III:n alla.

Hellelenkeillä tai edes auringossa muistaa juoda, mutta sateella ja lämpötilan tuntuessa sopivalta, juomapullot palaavat liian helposti täysinä kotiin. Sillan alla stoppi ja toinen pullo tyhjäksi. Vaikkei pysähdytty kuin hetkeksi, kroppa ehti jäähtyä ja ekat kymmenet metrit olivat hankalia.

Lammikot olivat kasvaneet ja lisääntyneet valtavasti menomatkasta. Paljon ei kannattanut hienohelmana niiden yli loikkia tai kokeilla kiertää, koska tossut olivat märät joka tapauksessa. Pari siltaa oli vähän liukkaita, joten varovasti. Siltamäen nurkilla yhä futispeli käynnissä. Pelaajat näyttivät aika pieniltä.

Vaihtelua lenkkiin ja Tapaninvainiossa joen yli. Sanoin, ettei uimarannalla ole taatusti ketään. avustajani korjaa, että on siellä kaksi poikaa. Näytti, että toinen oli jopa uimassa. Lapsena muistan, miten sanottiin, että järvivesi on sateella lämmintä. Ainakin muutaman kerranleireillä uin pienemmässä tai isommassa vesisateessa.

Edellispäivän vedot alkoivat tuntua jaloissa ja vikat pari kolme kilsaa kävivät työstä. Vauhtia hieman alas, jotta syke ei lähde nousemaan. Vähän ennen Käskynhaltijantien alitusta kävelytien poikki oli kaatunut puu. Kulkuväylä oli reilu puoli metriä. Onneksi näkyvyyttä oli suuntaan ja toiseen, joten ehkei ole onnettomuusaltein paikka. Junaradan nurkilla ajattelin, että onneksi tämä loppuu. Kotiovella matkaa takana 16,92 km ja aikaa meni 2.31 ja rapiat. Olisihan tuon voinut sateettomassakin juosta.

Vasta sisällä tajusin, miten tolkuttoman kurainen olin. Tossut märät ja kuraiset, pohkeet kuraiset ja punatukkainen tyttö aivan läpimärkä. Merkillistä, miten vaatteet olivat pesukoneesta pois ottaessani kuivemmat kuin sinne laittaessani. Linkous taitaa tehdä ihmeitä. Puhelimen suojaus oli onnistunut, mutta avaimet olivat märät. Niin paljon vettähylkivä varustevyö oli pitänyt, etteivät avainnipun taskussa olleet setelit olleet täysin pestyä rahaa. Hieman epäluuloisesti olin suhtautunut poikani mulle Cittarista synttärilahjaksi ostamaan varustevyöhön, kun merkki oli tuiki tuntematon. Hyvin täytti tehtävänsä kaatosateessakin. Yllättäen myös luukuulokkeet olivat hengissä ja soittivat musaakin koko retkeilyn ajan. Ja tulipahan pestyä nuo pölyisiksi ja likaisiksi päässeet Addun Ultraboostit, joiden pesua olen laiskuuttani siirtänyt ja siirtänyt. Niin märät olivat, että helpointa oli laskea suihkulla vettä päälle.

Keskiviikkoaamun lenkin juoksi harvinaisen tyytyväisenä lämpimässä ja pilvisessä aamussa. Ei ollut sadepisaroita tai tuulenpuuskia ikävä. Muutaman edellispäivän kuviot painoivat niin paljon jaloissa, että puolimatkan tauko Puu-Käpylän idyllissä kahvin ja porkkanakakun kera oli taivaallinen hetki. Kahvila Siili on kehunsa ansainnut. Ja paluumatkakin sujui reippaammin - porkkanakakussa on parantavaa voimaa, kun kroppa jaksoi ihan eri tavalla. Sen verran ahneeksi heittäydyin, että jokivarren lähestyessä päätin kiertää extrakilsan, koska onhan heinäkuun tähänastisissa juoksukilsoissa kolminumeroinen luku paljon hienompi kuin kaksinumeroinen. Ihmeekseni olen kuluttanut jalkojani juoksuaskelilla heinäkuussa jo satasen.

Kukat on kuvattu viime vuoden heinäkuussa. Paikasta tai kukkalajista ei ole aavistustakaan. osui nenän eteen koneeni uumenista.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Leppoisia lenkkejä ja kesäloman kunniaksi vetoja helteessä


Periaatteessa tänään on ensimmäinen kesälomapäivä. Periaatteessa olen lomalla, vaikka käytännössä tiedän tekeväni joitain pieniä työasioita ajoittain seuraavina viikkoina. Jännä huomata, ettei Suomi enää pysähdy heinäkuuksi samalla tavoin kuin vielä muutamia vuosia sitten. Aivan merkillisiä deadlineja on heti elokuun alun nurkilla, asioita tulee vaikkapa ministeriöiden suunnasta heinäkuisina päivinä ja oletus sille, että ihmisiä on töissä on aivan eri.

Muistan, miten tein 1990-luvun lopulla projektia, jossa partnerit olivat Saksassa, Englannissa ja Portugalissa. Kerran ja viidennenkymmenennen sain selostaa, miten en heinäkuussa saa tätä tai tuota asiaa eteenpäin tai selvitettyä, koska ei tässä maassa ole ketään töissä. Elokuussa ja syyskuun alkupuolella tuskailin, kun ei muualla Euroopassa ollut ketään töissä. Huippuna oli Portugali, jossa yhteistyötaho palasi kesälomalta syyskuun puolivälissä. Tuntuu, että tähän suuntaan on menty myös meillä. Olen aina tykännyt jäädä lomalle vasta selkeästi heinäkuun puolella, sillä olen nauttinut hiljaisesta talosta ja mahdollisuudesta tehdä loppuun kaikenlaisia keskeneräisiä asioita. Tänään elämä ei ole enää tuota, vaikka yhä tykkään olla töissä 1,5-2 viikkoa juhannuksen jälkeen.

Ne karmeat viisiminuuttiset


Jo pari viikkoa sitten sovittiin Suvin kanssa, että juostaan tänään mun ohjelmassa olleet 4 X 5 min vedot, joissa palautukset olivat mitättömät 2 minuuttiset. Etukäteen hirvitti ja olin vakuuttunut, ettei tuosta voi selvitä hengissä. Vanhoista merkinnöistä katselin, että olin juossut tuollaisia vetoja viimeksi vuoden 2016 syyskuussa, jolloin ilma oli viileä. Mulle tiedossa oli kovempi setti ja Suville kevyttä juoksua elämässä ennen Pallasta.

Miten sää tiesi, että just tänään kannattaa nostaa lämpötila heti aamutuimaan reiluun +20 asteeseen? Miten se tiesi, ettei tuultakaan kannata paljon olla? Oivalliset lähtökohdat hellejuoksuja kammoavalle.

Verkkailtiin reilu kolme kilsaa ja hiki valui jo tuossa. Ei auttanut, sillä periksi en ollut aikeissa antaa. Vauhdit mitoitin lämpötilaan eli sellaista 7:30 tahtia eka ja siitä vaikka sekunti kerrallaan nousujohteisena sarjana.

Vauhdit olivat vähän tempoilevia. Välillä keulittiin ja minimaalinen ylämäki hidasti matkaa. Onneksi joen ja siirtolapuutarhan välissä oli myös varjoisa pätkä, jottei aivan täydessä paahteessa tarvinnut pinkoa. Palautuksiin otettiin pari ylimääräistä juomataukoa eikä urkkajuoman hörppimistä laskettu palautteluaikaan. Ilman tuota sovellutusta en olisi selvinnyt.

Vikassa opittiin ja loppukiriä lukuun ottamatta se oli vauhdiltaan tasaisin. Mun havittelema minimaalinen nousujohteisuus piti, kun eka oli noin 7:30 ja vika noin 7:20. Tänään ei hengitys tehnyt temppujaan, mutta yhtään kovempaa en olisi helteessä uskaltanut yrittää. No, otin sentään kahdeksan sekunnin loppukirin.

Tyytyväinen olin ja erityisen tyytyväinen siitä, että selvisin hengissä. Naisten matkaa seuraili myös isolta piikkipallolta näyttänyt siili. En tiedä, mitä liikkui sen koiranulkoiluttajan ajatuksissa, joka ohitettiin useamman kerran. Merkillistä kyllä, ei nähty muita juoksijoita. Kaikki vaan kävelivät - ei kai auringolla ollut jotain tekemistä sen kanssa.

Aamuvarhaiset prinssin kohtaa


Perjantaina käytiin Merituulin ja Suvin kanssa rauhakseen Vanhankaupunginkoskella ihailemassa maisemia. Mulla oli puhti pois ja Merituuli oli lähdössä seuraavana päivänä Keuruun yömaratonin puolikkaalle jänikseksi. Monta hyvää syytä katsella maisemia, jutella kuulumiset ja nauttia aamuauringosta.

Pikkukosken uimarannan kulmilla odotti prinssi! Tiedä, millainen unelmamies siitä olisi kuoriutunut. Epäselväksi jäi, sillä valokuvaajille poseerattuaan prinssi loikki hissukseen kohti puskien viileyttä. Prinssi - sammakko! Neljän naisen se antoi itseään ihmetellä, koska vastaantulijakin jäi katsomaan, miten kummassa sammakko oli pysähtynyt auringonottotauolle keskelle kävelytietä.

Kuvassa tuo uljas prinssi, jonka toinen jalka on vähän hassussa asennossa. Rauhalliset loikat kohti viileyttä paljastivat, että jalka oli kunnossa.

Muutama pitkä lenkki


Viikon pitkiksen juoksin tiistaina, kun avustajan kanssa kierreltiin katukylttejä ja tienviittoja lukien noin 15,5 kilsaa. Tiesin osaavani neuvoa, kun mulle luetaan kylttejä. Niin paljon olen Helsingin katuja ja kujia 26 vuoden aikana taaplannut, että moni nurkka on tuttu tai vielä tutumpi. Valkoisen kepin kanssa en yksin tuollaiselle lenkille rohkenisi, mutta näkevän kanssa juttu on ihan eri.

Mäkelänkadun varressa oli tympeintä, vaikka liikenne oli kesäisen iltapäivän rauhallista työmatkaliikennettä. Puu-Käpylän idylli oli avustajalleni uutta. Hän ihaili vanhoja taloja ja niiden tunnelmaa. Junaradan luona kiepattiin poikkeuksellisesti radan länsipuolelle. En ole tainnut koskaan juosta Oulunkylässä siten, että olisin aivan radan vieressä, mutta sen länsipuolella. Siinä oli mukava hiekkatie eivätkä lähes vieressä kulkeneet junat hurjan paljoa häirinneet. Kovin lähellä rataa talot olivat, mutta onhan samanlaisia monessa paikassa.

Pitkis olisi ollut 140 minuuttia, mutta luistin vähän ja kaarsin lähtöruutuun viitisen minuuttia aikaisemmin. Hyvin kompensoin, kun edellisviikolla meni saman verran ylipitkäksi. Muistan, miten aikoinaan kammosin näitä pitkiä lenkkejä. Olen oppinut tykkäämään niistä ja nauttimaan siitä, miten voi rauhassa ihmetellä maailmaa, kuunnella musiikkia tai rupatella maailmanmenosta. Aikoinaan jalat eivät tahtoneet jaksaa tuollaisia, mutta kestävyys on parantunut ja tänään jalatkin pysyvät matkassa.

Eilen käytiin yhden ystävän kanssa nauttimassa sunnuntain auringosta. Alkuperäinen ajatus oli juosta jokin lyhyt ja kevyt. Alkuperäisenä... Tiesin, että mulla odottavat vedot seuraavana aamuna ja ystävä oli tullut työmatkalta edellispäivänä. No, suunnitelmat ja niiden pitävyys...

Vajaan kilsan jälkeen pohdittiin tosissaan, mihinkäs ollaan menossa. En ollut koskaan käynyt Pyhän Laurin kirkon kahvilassa. Tiesin, että se on sunnuntaisin auki, joten miksikäs ei. Nenä kohti kahvitupa Laurentiusta.

Olin kuvitellut, että kirkon kohdalla pääsee joen yli. Ei yhtään huvittanut juosta sitä tympeää Tuusulantien varren suoraa, jos pääsisi muualtakin. Kirkko lähestyi, kirkko jäi takavasemmalle, Niittytien K-market ja huoltoasema siinsivät kaukana edessä. Kyllä täällä kai jokin silta tulee - joskus. Ainakin tuolla Niittytien nurkalla - reilun kilsan päässä.

Laurentius oli ihana! Rakennus on 1800-luvulta ja on tosi tunnelmallinen. Miljöössä saa tunteen 1800-luvun kylästä ja silmät sulkemalla voi eläytyä jonnekin historian havinaan. Kahvi ja korvapuusti maistuivat, penkille olisi voinut jäädä ja lepohetki teki hyvää helteisen lenkin keskellä. Huokaus, mikä laiskotus iski, kun piti nousta. Jalat väittivät, ettei niitä huvita. Kroppa väitti, ettei sitä huvita. Pää sanoi, ettei sitä huvita. Edessä tympeä suora ja jokivarren rauhaan matkaa. Muutaman sanan sain itselleni sanoa, jotta uskoin jokaisen askeleen olevan se, mitä oikeasti haluan tehdä.

Se lyhyt ja kevyt sunnuntailenkki oli lopulta 15,5 kilsaa. Hirvitti, miten jalat tointuvat tähän aamuun ja vetoihin. Jokin ihme tapahtui, sillä aamulla ei tuntunut yhtään siltä, että olisin eilen juossut. Pikemmin jalat tuntuivat levänneen ja olivat freesit aloittamaan päivän shown. Taisin tarvita eilisen lenkin ja taisin juosta sen jossain toisessa olotilassa. Ajatukset ja kroppa tiesivät ja minä tottelin.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Vuosi puolessa


Ynnäilin kasaan alkuvuoden lenkkejä ja muuta elämää. Plussan puolelle jäin monessa asiassa, vaikka takapakkeja matkalla on ollutkin.

Töitä on ollut paljon ja viime viikkoina virkoja on kertynyt ruuhkaksi asti. Osa on tilapäisiä, osa tavallista lomanajan sijaistamista ja osa ehkä pysyviä. Tykkään työstä, tykkään tehdä töitä ja tykkään siitä, että on kunnolla töitä. Hetkittäin iskee turhautuminen, vaan onneksi on ihmisiä, joille voin sen puuskahtaa tai hakea sparrausjutustelua, jonka jälkeen asia on omassa päässä joko jäsentynyt, ratkennut tai muuten loppuun käsitelty.

Juoksukilsoja on vuoden ekalle puoliskolle 759,6, joka on noin 83 kilsaa enemmän kuin vuosi sitten. Tossujen nauhat olen lenkille lähtöä varten solminut 82 kertaa. Vuoden takaisesta lenkit ovat pidentyneet, sillä lenkkien määrässä eroa on hurjat kaksi kappaletta. Alkuvuodesta päätin, ettei tänä vuonna tule yhtään alle kymmenen lenkin kuukautta. No, maaliskuussa söin päätöksen, sillä selkä- ja pakaraongelmien vuoksi juoksin vaatimattomat kahdeksan lenkkiä.

Viime vuonna olen laskenut juoksuun käytetyn ajan vain koko vuoden osalta. Nyt hoksasin kirjata ylös myös elämän kesäkuun loppuun. Olen kuluttanut lenkkipoluilla ja asfalttibaanoilla yli 4,5 vuorokautta. Kun haluan olla oikein tarkka, merkkasin ylös luvun sekunnilleen. Se oli hurja 113 tuntia 58 minuuttia ja 21 sekuntia. Moni saattaa ajatella, että tuona aikana olisi voinut tehdä ties mitä muuta. Juu, niin varmasti olisi. Mulle sei jotain muuta ei ole ollut vaihtoehto, sillä just tuota olen halunnut kaikki nuo tunnit, minuutit ja sekunnit tehdä.

Työjuttuni muuttuivat viime syksynä. Silloin työkaveri kysyi, ehdinkös jatkossakin lenkille. Olen vaalinut huolella mielessä hänelle antamaani vastausta - taatusti ehdin. Tuossa vastauksessa oli ripaus päättäväisyyttä mukana. Olen tinkinyt salitreenistä, olen tinkinyt joogasta ja olen tinkinyt pilateksesta. Olen myös tinkinyt kirjojen lukemisesta. Vaan ainoatakaan lenkkiä en ole jättänyt töiden vuoksi juoksematta. Lenkkarit ovat pysyneet matkassa ja roikkuvat punatukkaisen tytön helmojen liepeissä tulevinakin päivinä ja kuukausina.

Olen joutunut vaihtamaan lenkkipäiviä, olen joutunut muuttamaan suunnitelmia ja olen joutunut skippaamaan HCR:n, vaan kaikkien näiden tilalle olen kehittänyt toisen hetken juoksemiseen. Olen nauttinut auringosta, kaatosateesta, vastatuulesta ja siitä, että saan olla ulkona ja ajatella jotain aivan muuta kuin työasioita tai olla ajattelematta yhtään mitään. Olen nauttinut ystävien ja kavereiden seurasta, sillä sosiaalinen elämäni on ollut itäisen Helsingin rannoilla, kerrassaan tympeällä Malminkaarella, jokivarren hiljaisuudessa ja varhaisaamujen ihmettelyssä. Välillä on pysähdytty kahville, on pohdittu iloja ja suruja, on oltu vain hiljaa ja on menty sinne, mihin nenä sattuu näyttämään.

Lappujuoksuja olen juossut vain kaksi. Hetken kirpaisi jättää sekä Länsiväyläjuoksu että HCR väliin. Enää ei kirpaise, sillä tuleehan näitä. Sydänkesälle en ole ottanut mitään lappujuoksuja, koska pelkään hellettä. Huomaan, että kahden viikon kuluttua juostava Hämeenlinna vähän kiehtoisi. Tässä joudun tosiasian eteen, etten lähde noin vain juoksutapahtumaan, koska se vähän kiehtoisi. Opaskuvio on järkättävä ja se ei aina ole maailman simppelein asia. Sitä paitsi - Hämeenlinnassa on kuitenkin helle ja sitten manaisin, mitä ihmettä täällä kuvittelen tekeväni.

Helle on tietty elokuun puolivälissäkin, kun olen menossa Sailan kanssa Helsinki Street runille. Se on mulle hyvä testi ja sopivasti kahdeksan viikkoa ennen Kaarinaa. Jos on helle, sitten saan hyvän pitkiksen ja voin fiilistellä HCM:n tunnelmissa. Ja saanhan juosta seuduilla, jonne ei tavallisesti tule koskaan lähdettyä.

Loppuvuotta en ole sen ihmeemmin suunnitellut. Kalenterissa on tuo Street run ja mulle tärkeä Kaarina. Varttimaran voisin jossain juosta. Koska Espoo on poissuljettu työmatkan vuoksi, Vuosaarijuoksu saattaisi olla kakkosvaihtoehto. No, sitäkään ei tarvitse päättää tänään, vaan antaa ajan näyttää.

Eniten toivon, että pysyn terveenä ja pystyn juoksemaan. Toivon, etten pidä lenkkimahdollisuuksia ja muuta liikuntaa itsestään selvänä. Toivon näkeväni kehitystä ja eläväni tasapainossa astman kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, että minä ja astma saatamme löytää yhteisymmärryksen. Lääke on purrut ainakin jonkin verran ja olen saanut vauhtia lisättyä samalla keskisykkeellä jopa 20-30 sekuntia. Tällä viikolla onnistuin pinkaisemaan viisi kipaletta kolmen minuutin vetoja hyvänä nousujohteisena sarjana, joissa vikat kolme olivat keskariltaan 6:39, 6:36 ja vika mulle käsittämättömän hurja 6:12. Kuudes veto olisi mennyt, mutta vauhtireserviä ei jäänyt yhtään. Kaikki meni, mikä jaloista lähti - ja toki puuskaiseen vastatuuleen.

Alkuvuoden jälkeen tuntuu hyvältä ja tiedän tekeväni asioita, jotka ovat mulle tärkeitä. Tiedän, että suunta on oikea, vaikka kiviä, kantoja ja mutkia on edessä. Katson tulevaan ja etenen askel kerrallaan kohti uutta.