maanantai 25. joulukuuta 2017

Joulupäivän auringossa


Olen tykännyt ajatuksesta, että saan juosta jouluaattoaamuna. Parina vuonna haave on toteutunut. Olen saanut juosta kauniiseen aattoaamun auringonnousuun ja olen saanut juosta aattoaamun harmaudessa. Olen saanut ihmetellä jätkänkynttilää ja hiljaista jokivartta.

Tänä jouluna lepäsin aaton. Oli kirjoja, suklaata ja vihreitä kuulia. Oli glögiä, kuusi, jouluvaloja ja joulumusiikkia. Oli aattohartaus Pihlajamäen kirkossa ja pojan kommentti hartauden pitäneestä riparipapistaan "Tää pappi on klassikko. Aina yhtä hyvä.". Oli joulukuvaelma, oli karkuteille livistävä pieni paimen, oli pieniä enkeleitä, oli yksi pieni enkeli, joka huuteli paimenille "herätys" ja oli hyvän mielen joulutunnelma. Oli poikani, joka lähti aattohartauteen vain siksi, että sen piti juuri tuo pappi.

Oli liukasta kävelytietä ja vastatuuli. Oli pojalta saamani iso punainen kahvimuki työpaikan kahvitarpeisiini. Oli oma levollinen mieli ja hetki pysähtymiselle.

Jouluaaton kääntyessä iltayöksi mietin, että se oli mulla tänä vuona tämän näköinen. Viimeisten viikkojen hulluuden highwayn jälkeen siinä oli kaikki se, jota tarvitsin. En tiedä, miltä jouluni näyttää ensi vuonna. Se voi olla jotain aivan muuta ja jossain aivan muualla. Se tulee joka tapauksessa. Se tulee sellaisena kuin sen vuoden 2018 aikana varovasti pala palalta rakennan.

Joulupäivä valkeni auringon pilkistäessä. Riisipuuroa rusinakeitolla ja nastat jalkaan. Lähdettiin kolmen naisen voimin jokivarteen ja ihmettelemään jouluyöstä heräilevää kaupunkia. Liukasta, varsinaista perunapeltoröpelöjäätä, hyvin hiekoitettua kävelytietä, sulaa hiekkaa tai asfalttia ja petollista mustaa jäätä.

Välillä joka askeleella muutama milli taaksepäin. Taiteilua röpelöjäästä toiselle ja nilkkojen varomista. Rupattelua ja jouluherkkujen sulattelua.

Aurinko katseli naisten matkaa. Se lämmitti mustia trikoita ja paistoi kasvoihin, kun käänsi päätä kohden. Se toi valoa ja tunnelmaa. Se toi ajatuksen valkoisista hangista, joista aurinko loistaa. No, valkoiset hanget olivat toiveunta, mutta ei se tunnelmaa ja fiiliksellä nauttimista laimentanut.

Lopulta parin tunnin ja 12,6 kilsan jälkeen palasin kotiovelle. Posket punaisina ja hymy huulilla. Maailma oli jälleen aavistuksen parempi paikka ja jäljellä oleville suklaille oli tilaa. Vaikka hetkittäin kirosin jokaisen röpelöjään, olin onnellinen aurinkoretkestä. Joulupäivä ei voinut alkaa paremmin. Ehkä kliseistä, mutta mulle tuo oli se oikea joulupäivän aamupäivä. Aamukahvinkin keitin vasta laatikoiden, kalojen, kinkun ja muiden ruokien jälkeen. Siinä se maistui ja Cathy Kelly piti seuraa kirjaimina, sanoina ja sivuina. Sen seuraan on hyvä laskeutua viettämään joulupäivän myöhäisiltaa.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Sadetta, tuulta, sadetta, tuulta...


Kun kesällä huokailin, miten kummassa huomaan juoksevani lähes kaikki reippaat tai kovat hirmuisessa kuumuudessa, en tiennyt, mitä voi olla edessä. Silloin heitin, että ken haluaa juosta helteessä, kannattaa lähteä lenkille yhtä aikaa mun kanssa. Nyt voisin vinkata, että ken haluaa juosta vastatuulessa ja kaikensortin sateessa, kannattaa lähteä lenkille yhtä aikaa mun kanssa.

Viimeiset pari viikkoa olen kerta kerran jälkeen laittanut nenäni ulos ja kaikkia taivaanhenkiä uhmaten juossut reippaita ja juossut vetoja. Olen taaplannut edestakaisin Pukinmäenkaarta yhden liikenneympyrän ja Kehä I:n ylitykseen nousevan ylämäen välissä. Olen juossut kerta toisensa jälkeen Veisteen risteyksen ohi, vaan en edelleenkään tiedä, miten heidän tehtaanmyymälänsä on auki. En myöskään tiedä, mitä tarkoittaa teksti Pieni villapuoti tai jotain sinne päin.

Sen sijaan tiedän, ettei tuolla Pukinmäenkaaren pätkällä ole muita kulkijoita. Tai on siellä - yksi sauvakävelijä ja muutama fillaroitsija. Tiedän myös, että autoja menee suuntaan ja toiseen koko ajan. En halua tietää, mitä autoissa istuvien päässä on liikkunut, kun ovat katselleet touhujani.

Olen kipittänyt minuutin vetoja liukkaita kohtia varoen. Olen ajatellut, että mennään nämä minuuttiset ihan rauhassa ja kuitenkin päätynyt lähes nousujohteiseen sarjaan ja vikaan vetoon vitosella alkavalla vauhdilla. Olen kirmannut viisiminuuttisia ja epäillyt, ettei vastatuuleen juostu versio lopu ikinä. Olen juossut oudon kepeästi ja olen kironnut jokaisen askeleen. Olen nauranut Suvin kanssa pohtien, onko tämä rakkaudesta lajiin vai sulaa hulluutta. Olen pohtinut Marikan kanssa, että onpahan Harrin ohjelman mukaiset läksyt tehty - säällä kuin säällä. Olen kuunnellut avustajani kertomusta Tahkon triatlonista, jonka ylmäkiä pohjalainen kirosi uudestaan ja uudestaan.

Tänään kävin kurkkaamassa, mitä jokivarsi tarjoaisi. Se tarjosi ensin sulaa ja sitten jäätä silmänkantamattomiin. Siispä Pukinmäenkaari odotti jälleen. Kun ohjelmassa nököttää 25 min reipasta, se on sitten 25 min reipasta - tahdoin tai en. Kerrankos sitä juoksee reippaan suhaamalla samaa vähän alle kilsan pätkää eestaas. Vastatuuli ja suoraan päin iskevä sade oli hupaisa yhdistelmä. Taivaalta tuli vettä, rakeita ja jotain mystisiä vesijääpiikkejä. Ei haitannut, että välillä sain laittaa silmät kiinni ja suojautua pahimmilta ilmahyökkäyksiltä. Myönnän miettineeni muutaman kerran, olenko ihan viisas, kun täällä taaplaan. Samalla nautin jokaisesta hetkestä, vaikka astmainenyskä vaivasi ja vastatuuli iski seinän eteen.

Lenkin jälkeen sauna päälle ja imuri käteen. Imuroinnin jälkeen yhden alkoholittoman lemppariolueni kanssa saunaan ja jalat kohti kattoa. Vähän jo ynnäilin päättyvää vuotta, mutta ennen kaikkea hiljennyin ja rauhoituin omaan jouluuni.

Rauhoittumisen aloitin eilen livistämällä töistä jo ennen iltapäiväkahvia. Ystävän kanssa puolisentoista tuntia pitkin itäistä Helsinkiä oli just mua varten. Välillä käskin autojen ajaa muualle melskaamasta, mutta paljon saatiin juosta rauhallisilla pätkillä. Tammisalon rannan nurkilla joutsenpariskunta ja kaksi nuorisojoutsenten edustajaa. Sorsia ja lisää sorsia. Kanava kauttaaltaan riitteessä. Aurinko pilkisti ja jäi hetkeksi seuraksi.

Lenkin lopettelin 112 rappuun, kun kipusin töissä alhaalta ylös. Omalle käytävälle kävellessä puhetta kuului yllättävän monista huoneista. Hmmm.... Mikä täällä.... Onko se... Kahvia! Työkaverit olivat keittäneet iltapäiväkahvin tavallista myöhempään ja kruunasin lenkin kupillisella. Se tosiaan maistui.

Tämän punaisen amaryliksen ja vihreän peikonlehden jätin työhuoneeseen joulun viettoon.

Kuusi on koristeltu ja poikani toimi työnjohtajana. Hyvin saatiin kaikki paikoilleen. Käden ulottuvilla on suklaata ja vihreitä kuulia. On kirjoja ja muuta luettavaa. On kinkkua ja laatikoita. On joulutorttuja ja glögiä. On Spotifysta joululauluja. On rauha omissa ajatuksissa ja elämän pyörityksessä. On joulupäiväksi sovittu lenkki. Mun oma joulu on tänä vuonna tässä. Ensi vuodesta en tiedä. Silloin mun joulu voi olla jotain muuta. Tänään se on tässä. Ei kiirettä, ei stressiä - myönnän yhden tarpeettoman tiuskaisun pojalle, kun säädin itse pesukoneen kanssa ja painelin vääriä nappuloita. Hetken mietittyäni anteeksipyyntö ja kiitollisuus siitä, että olemme pojan kanssa oppineet pyytämään ja antamaan anteeksi. Jotain olen tehnyt oikein näiden vajaan 20 vuoden aikana.

Levollista ja kiireetöntä joulua just sulle. Haluan toivottaa sitä yhden mulle rakkaan joululaulun sanoin.

"Sillä hetkellä liekki kun syttyi, tunsin lämpimän henkäyksen. Tähtitaivaalta lempeä tuuli viestin toi mulle kuiskaten: "Rauhaa, joulurauhaa, muista Joulusi pyhittää. Se vain mikä meissä on hyvää, meidän jälkeemme tänne jää." Kun rauhaa, Joulurauhaa kuulen tuulen kuiskaavan, vihdoin tunnen, sittenkin tunnen minä Jouluni alkavan."

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Suomi 100 - lumihiutaleita ja aurinko


Itsenäisyyspäivänä oli alkujaan ajatuksena juosta minuutti jokaista Suomen täyttämää vuotta kohden. Kun katsoin tarkemmin Excel-taulukkoa, johon omaan herttaisen viha-rakkaussuhteen, oivalsin, ettei sataminuuttisesta tule mitään.

Ehdotin Sailalle, että juostaan mun vedot, jos vaikka irtoaisi jotain. Sen jälkeen kahville ja kuulumisten vaihto monen kuukauden jälkeen. Kahvilla saattoi myös skoolata kotimaalle.

Haltialan suora - Here we come


Koska Tuomarinkylän kartanoon avattu uusi ravintola ei ollut auki ja Haltiala oli, valinta ei ollut vaikea. Pohditutti, missä ihmeessä voin juosta vedot, jottei lenkistä tule pariakymmentä kilsaa. Onneksi toinen kaveri muistutti Haltialan suorasta. Vähän suunnistusneuvoja ja uskoin meidän löytävän suoran, sillä ei kai keskellä peltoja olevaa suoraa voi olla näkemättä.

Rauhallista hölkkäilyä jokivarressa. Jääriitteessä olevia lammikoita. Pieni valkoinen kerros tuomassa talvista tunnelmaa. Vailla riitettä virtaava Vantaanjoki. Pakkanen kipristelee poskia.

Mittari piippaa vitosen. Kohta pitäisi olla nousu pois jokivarresta ja suora odottaa. Tuossa olisi joku ja ollaan tultu 5,2 kilsaa. Noustaan ylös ja katsotaan. Juu, näyttää hyvältä - tässä se on.

Pari hörppyä vettä ja menoksi.

Kuka käski keulia?


Kuusi kahden minuutin vetoa kahden minuutin palautuksilla - 24 minuuttia ja koko lysti on ohi. Eka lähdetään varovasti. Havittelen seiskan keskaria, mutta jään lukemiin 7:08. Jälkikäteen ajateltuna se oli pelkästään hyvä...

Kakkonen edessä ja jotenkin tossut vievät. Saila sanoo muutamaan kertaan vauhdin ja tiedän sen olevan liian kova. Koetan hidastaa, mutta menestys on huono. Toka juostu - 6:38. Ja mun tavoite oli pikkuisen alle seiskaa.

Nousujohteinen sarja on saatava. Vaan miten ihmeessä sen teen? Kuka käskee lähteä keulimaan heti kakkosessa, kun edessä on vielä neljä?

Aurinko kurkistaa. Ihana valo, heijastus valkoisesta maasta. Jopa vähän lämmittää. Muita lenkkeilijöitä. Koira irrallaan. Menee nätisti ohi. Ei edes hauku eikä ole yhtään kiinnostunut kahdesta suoraa eestaas painelevasta naisesta.

Kolmas ja neljäs tehty. Nousujohteisuus jatkuu - ehkä toivoa ei olekaan menetetty. Tokavika alkaa. Kentältä koneiden rullausääniä. Kauas tai vielä kauemmas lähtevät koneet nousevat. Mihin ne voisivat viedä? Lasken mielessäni sekunteja - liian nopeasti kuten aina. Kumma, miten 120 sekuntia voi olla pitkä.

Tokavika menty keskarilla 6:11. Saila päättää vikan menevän alle kutosta. Kai jotenkin päätöksentekoon osallistuin. En kyllä tiedä millä tavalla. Palautuksissa sama 120 sekuntia kuluu triplasti nopeammin. Käännös kohti kaukana siintävää asfalttitietä ja vika lähtee - nyt.

Koetin lopettaa ajattelun. Hyräilin mielessäni "Jos tahdot sä voit voittaa juuri sen, joka pahin on." Kuuntelin nousevaa konetta ja mietin, minne se punatukkaisen tytön veisi. Jonnekin kauas pois tältä suoralta.

Vauhti on kuulema 5:37. Ei ihme, että hengittäminen alkaa käydä työstä. Avaavan otin, mutta nyt on vaikeaa. Hengitys alkaa vinkua eli vauhtia alas. Jäljellä 40 sekuntia. Edelleen alta kutosta. Jäljellä 20 sekuntia. Yritän loppukiriä, jonka tahdon aina vetosetin viimeisen loppuun. Jäljellä 10 sekuntia. Hemmetti, ei irtoa. Ei mun jalat tahdo loppukiriä. Vikat sekunnit. Winner takes it all - vikan keskari 5:55. Hengittelyä. En pysty puhumaan. Pari minuuttia ja vika veto on vain hyvämuisto.

Ansaitut munkkikahvit


Kotona katsoin, etten ole koskaan juossut vastaavia vetoja tuollaisilla vauhdeilla. Parhaat keskarit ovat jääneet jonnekin 6:10-6:20 tienoille. Eka kova treeni sitten Kaarinan. Olen juossut reippaita ja muutamat vedot, mutta tämä setti oli ehdottomasti kovin. Onnistuin ja tein sen, mitä lähdin yrittämään. Nousujohteinen sarja, vaikka itse itselleni asettama haaste osoittautui pirulliseksi.

Hölkkäilyä Haltialaan. Sisällä ihanan lämmintä. Lämmin kahvi ja uunituore munkki. Hetken huokaisu ja nauttiminen rauhasta ja lämmöstä. Joulutorttujakin olisi ollut. Hyviä, mutta munkki on aina munkki.

Tämä kahvihetki oli taatusti ansaittu. Töitä sen eteen tein ja sormia mukin ympärillä lämmittäessä saatoin hymyillä itselleni. Saatoin kiittää itseäni uskalluksesta ja kroppaa siitä, että just tänään sain tehdä tämän.

Sormia palelee


Paluumatkalla sormia paleli. Pakkanen kipristeli poskia, sormia ja varpaita. Pipo lämmitti, kun kaivoin sen taskusta päähän. Alkuun hetki reippaampaa, jotta lämmitään. Loppumatka rauhassa. Haaveena lämmin suihku, kuuma glögi ja ruokaa.

Liike lämmittää. Pajunkissat jokivarressa. Erikoisempi joulupöytäkoristus, jos ottaisi tuosta. Talven tuntua ja auringon lämpöä. En olisi uskonut, että tuo niin vähän näkyvä valo jaksaa lämmittää.

Mielessä kiitollisuus ja kunnioitus kotimaan eteen työtä tehneille. Levollinen mieli ja onnellisuus kaikesta siitä, jota olen elämääni viimeisten muutaman vuoden aikana saanut. Punatukkainen tyttö ja mahdollisuudet - tästä on hyvä jatkaa. Ja minuutteja tuli noin 1,5 Suomen jokaista ikävuotta kohden. Kilometrejäkin viitisentoista.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Iltapäivähömpöttelyä - Joulujuoksu


Lauantain Joulujuoksu oli mulle jo kolmas. Tykkään tapahtumasta, kohtalaisen leppoisasta tunnelmasta ja siitä, miten juoksemalla voi tukea Pelastakaa lapset ry:n toimintaa kotimaan lasten hyväksi.

Tälle vuodelle reitti oli uusittu. Kympin osalta se tiesi vain yhtä kierrosta, mutta valitettavasti melkoisen kiemuraista reittiä. Toisaalta se tiesi myös sitä, että ohittavia juoksijoita on tosi vähän. Ei tarvinnut odotella, milloin kakkoskierroksella olevat kympin juoksijat alkavat painua jonossa ohi.

Lähdin soitellen sotaan, sillä mulla ei ollut aavistustakaan, mistä ja miten reitti kiertää. Olin lukenut, että Baanaa ja Ruoholahdesta, mutta siihen viisauteni jäi. Ehkä oli hyvä, etten tiennyt. Olisi voinut iskeä paniikki, jos olisin tajunnut, miten mutkien, käännösten, kiemuroiden ja ties minkä kautta kilometrejä taitettiin.

Joulupukki, joulumuori ja muut matkaan jo käy


Lähtö oli Finlandia-talolta, jossa oli kiva odotella sisällä. Vähän ennen starttia ulos, Sports tracker päälle, hanskat käteen ja lähtöalueelle odottelemaan. Niin se Tracker - kuvittelin laittavani päälle.

Ei viitsitty ahtautua letkan häntäpäähän, vaan jäätiin lähtöalueen sivuun odottamaan, kunnes on hännänhuippujen vuoro kipaista lähtöviivan yli.

Baanaa kohti Ruoholahtea. Aika pian alkoi ohi mennä vitosen kärki. Huh, vitosen kääntöpaikka on tuossa eli nyt nämä loppuvat. Matkaa sai jatkaa kaikessa rauhassa.

Ratikkakiskojen ylityksiä. Rotvallinreunoja. Sadevesikouruja. Loskaa ja petollisen liukasta jäätä. Käännöksissä varovasti, kun tossut luistavat.

Kuva matkan varrelta

Olin arponut kesätossujen ja nastojen välillä. Varalta heitin nastat reppuun, sillä muistissa oli vuoden takainen liukastelu samaisessa juoksussa. Kyllä sain liukastella, mutta vähemmän ja liukkaat kohdat olivat lumisohjoloskajäätä, joten ne olivat näkyvissä eivätkä petollisesti piilossa.

Arvomme oikean reitin


Reitti oli merkitty liloilla nuolilla ja muutamalla lilalla nauhalla. Tosi vaikea oli merkintöjä nähdä ja muutaman kerran oltaisiin helpolla lähdetty ihan väärään suuntaan. Pari sataa metriä edellä juoksi kaveri, jonka oranssi paita hehkui liikkuvana opasteena. Koetettiin tarkkailla, mihin suuntaan ja minkä nurkan taa hän edestä häipyi. Koetettiin kurkkia, missä näkyy oranssia.

En muista, että missään olisi ollut näin huonosti tehtyjä reittimerkintöjä. Myös liikenteen kanssa oli jotain outoa. Ratikka nökötti keskellä risteystä. Liikennevalot nakuttivat punaista. Yli päästiin aika helposti, mutta kuulin, että reiluun kolmeenvarttiin kympin juosseetkin olivat taivastelleet ratikoita ja liikennevaloja.

Lieneekö järjestäjillä ollut vajausta liikenteenohjauksessa vai mistä oli kyse. Hermostuttavaa tuo oli. Kolmen naisen voimin koetettiin tehdä viisaita päätelmiä ja ymmärtää, mikä on seuraava siirto.

Punainen taivas ja kauniita valoja


Aurinko laski pian startin jälkeen. Taivaanranta värjäytyi upean punaiseksi, kun aurinko painui pois joulukuisen illan hämyn tieltä. Näky oli valokuvamainen ja iskostui mieleen yhtenä retken kauneimpana kuvana.

Ruoholahdessa ravintolan valoja. Jätkäsaaren uuden hotellin valot. Sillan ylitystä. Uudehkoja taloja. Vaihteeksi käännös johonkin. Pää ihan pyörällä kääntyilystä ja suuntavaisto sekaisin.

Ai, takaisin Baanalla. Hei, tämän tunnistan. Vauhti lähti kiihtymään Baanan metrien kadotessa jalkojen alta. Siinä oli helppo juosta ja kaikki vain sujui sen ihmeempiä miettimättä. Suvi opasti tosi hyvin ja juokseminen oli helppoa. Hämmästelin hetken sen helppoutta, kun Tiinalta kuulin vauhdin olevan tasaisesti 8:15 maissa. Olin lähtenyt juoksemaan jotain 8:40-9:00 vauhtia, koska sillä kymppi taittuu leppoisasti 1,5 tuntiin ja ollaan maalissa puoli viisi.

Baanan juomapisteelle stoppi ja muki vettä. Voi hemmetti, miten kylmää tämä on. Otsan seudulla vihloo, kun kylmä vaeltaa ruokatorven kautta eteenpäin. Silti vesi teki hyvää.

Pikkuparlamentti. Kilsoja takana reilu seiska. Mistä vielä kierretään? Ahaa, nyt käännytään asemaa kohti. Juu, Töölönlahti ympäri.

Finlandia-talo hehkui Suomi 100 -valaistuksessa. Upea sininen ja juhlava valaistus.

Kiipeän, kiipeän, kiipeän


Puusilta ihan loskassa. Tossut luistavat. Kävellään. No, tähän on jo totuttu, kun on niin monet liukkaat kohdat hipsuteltu ja katujen ylitykset kävelty. Suvi jatkaa äärimmäisen tarkkaa opastusta - suurkiitos siitä.

Siinä se on - Linnunlaulun ylämäki. Kävellään kaikessa rauhassa. Jos tämän juoksisi, naiset vetäisivät itsensä suotta väsyneiksi. Alaspäin suunta on paljon kivempi.

Linnunlaulun puutaloja jouluvalaistuksessa. Tunnelmallista. Rauhallista. Aivan kuin olisi kaukana kaupungin vilskeestä. Ja sitten - vierestä menee juna ja Hesarin äänet alkavat kuulua kauempaa.

Mutaista ja märkää hiekkaa. Asfaltti ja käännös vikalle reilulle kilsalle.

Höyryveturi ja maali


Vauhti oli vähitellen kiihtynyt. Jossain kasin ja ysin tienoilla sanoin Tiinalle, etten halua kuulla sen hetken vauhtia. On parempi, että pysyn onnellisen tietämättömän.

Edessä oleva kaveri ei ole enää parin sadan metrin päässä vaan matka on kutistunut puoleen. Matka on kutistunut 30 metriin. Kaveri kääntää päätään, kun kuulee ääniä takaa.

Vauhti on tainnut yhä kiihtyä. Pieni pirulainen huhuilee, että rinnalle, kaveri mukaan loppukiriin ja neljän naisen voimin maaliin. Ei! Ei tätä viimeistä minimaalista ja niin suurta ylämäkeä. Ties monennenko kerran uhkaan tasoittaa koko mäen. Metreissä se on muutama, mutta tuossa kohdassa vähintään vuori.

Suvi sanoo, että mun pitää vain sanoa, kun haluan hidastaa. Pyh, minä mitään hidasta. Sen taisivat matkaseuranaisetkin huomata. Tiina koettaa sanoa jotain vauhdista, mutta Suvi älähtää hänet hiljaiseksi. Hyvä niin.

Saan kuulla puskevani eteenpäin kuin höyryveturi. Vertaus se tuokin. Ehkä tuohon hetkeen sopiva, sillä punatukkainen tyttö ei periksi anna, kun matka aon alle kilsa.

Kaverin selkä napattu. Muutama sana, että lähtee meidän matkaan loppukiriin. Jostain taisin löytää vielä ripauksen lisää vauhtia. Onneksi maalisuora on edessä, sillä kohta puhti loppuu.

Maaliviivan ylitys ja muutama syvä hengitys. Vika kilsa oli kova, mutta muuten lähinnä huvittelin, hömpöttelin ja nautin matkasta ja sen helppoudesta. Vika kilsa oli nopein ja ne reilut pari sataa metriä, jotka reitti oli kympin yli, olivat vielä nopeammat.

Kuva maalista

Hämmentävää, että puolihuolimattomasti ja ilman mitään ajatustakaan juoksin ajallisesti parhaan mitatun kympin. Montaa en ole niitä juossut, mutta vähän oli vertailupohjaa. Ei 1.25:21 ole aikana mikään fanfaarien arvoinen, mutta mulle se on sitä parista syystä. Se tuli vahingossa. Se tuli helpolla. Se tuli hipsuttelulla ja kävelyllä. Se tuli juomapisteelle pysähtymisellä. Se tuli puhtaasti hyvän mielen hömpöttelyjuoksulla, jossa ei ollut takana mitään tavoitetta. Puolikkailla olen juossut kovempia kymppejä, mutta se on eri tilanne ja valmistautuminen on aivan toista. Nyt söin, join kahvit, vaihdoin vaatteet ja juoksin.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Marraskuu tuli ja meni - vaihtoehtoinen marrasputki, huiputusta vedoissa ja nilkan parantelua


Sinne se meni - marraskuu 2017. Ei ollut paha, vaikka musta maa ja sadepisarat jäivät päällimmäisinä mieleen. Omaa oloani taatusti virkisti viikon pyrähdys auringon luo, rauhallinen loma ja positiiviset jutut.

Vaihtoehtoinen marrasputki - loisto idea


Yhdessä juoksuryhmässä on ollut perinteenä marrasputki. Siinä on tarkoitus juosta marraskuun ajan joka päivä vähintään 25 minuuttia. En ole tähän lähtenyt, sillä olen epäillyt kropan sietokykyä ja omaa jaksamistani. On tuntunut, että tuo on itselle liikaa ja on turhan paljon riskejä saada turhia kremppoja.

Marraskuun olen liikkunut kuten minkä tahansa kuukauden. Sellaista tavallista ilman mitään ihmeempiä kommervenkkejä. Sitten tuli vaihtoehtoinen marrasputki.

Juoksujalka vipattaa -blogia kirjoittava Merituuli kehitteli vaihtoehdon. Jokaisena marraskuun päivänä oli tarkoitus liikkua vähintään 25 minuuttia. Tavan sai valita itse eli ei ollut pakko juosta.

Tähän lähdin innolla mukaan, sillä tiesin sen olevan omalle tekemiselleni ja luonteelleni paljon parempi tapa muistaa liikkua jokaisena päivänä. Kävelin, uin, juoksin, joogasin ja kävin salilla. Välillä venyttelin ja rullailin, mutta sitä edelleen liian vähän.

Vain matkapäivä Fuerteventuralta takaisin Helsingin marraskuuhun on pieni kysymysmerkki. Kävelin päivällä pitkin aurinkoisia katuja, piipahdin rantakahvilassa ja lopulta palasin ruokakaupan kautta hotellille odottamaan lentokenttäbussia. Kävelin tuona sunnuntainakin noin vitosen, mutta en mene valalla vannomaan, että olin liikkeessä yhtäjaksoisesti 25 minuuttia. Kävely tuli pätkissä, mutta sitä oli taatusti yhteensä matkapäiväksi oikein mukavasti.

Jos olen yltiörehellinen, ajattelen, että vaihtoehtoinen marrasputki onnistui melkein. Jos olen realisti, sanon, että jokaisena päivänä olin yhtäjaksoisesti liikkeellä vähintään 25 minuuttia. En tiedä, muuttiko tämä mitään elämässäni marraskuussa. Sen se teki, että olin tosi tarkkana, ettei tule lorvailupäiviä. Jos sellainen uhkasi, joogasin.

Kun ulkoistaa... Voi tulla huijatuksi


Marraskuun lenkit olivat lyhyempiä ja kevyempiä kuin vuosi sitten. Reippaat pätkät olivat vartista pariinkymmeneen minuuttiin, pitkikset alle kahta tuntia ja vetojakin oli siedettävästi. Harri muokkasi ohjelmaa, jotta saatoin juosta hyvällä mielellä ilman omantunnontuskia.

Pari viikkoa sitten armaassa Excel-taulukossani luki mun inhoamat viiden minuutin vedot. Kolme kappaletta! Viisi minuuttia! Onko pakko? Mieli teki olla huomaamatta koko saraketta, mutta sieltä se huuteli joka kerran ohjelmaa kurkatessa. Siispä ei auttanut.

Olin juossut vetoja tai mitään reippaita Kaarinan jälkeen tosi vähän. Lenkkejäkin oli alla tavallista vähemmän. Ajattelin, että lähden varovasti ja juoksen vedot jotain 7:30 min/km keskarilla. Muistin heinäkuussa aamupäivän helteessä juosseeni saman satsin 7:20 keskarilla. Silloin olin kuolla kuumuuteen.

Eka meni. Toka meni ja hengästytti. Kolmen minuutin palauttelu tuntui lyhyeltä. No, enää yksi. Kyllä yhdestä selviää. Viisi minuuttia. Se on vain 300 sekuntia eli ei juuri mitään.

Jossain vedon puolivälin tienoilla mulla oli olo, että mennään ehkä pikkuisen kovempaa. Loppu häämötti ja tuntui, että mennään ehkä jotenkin kovempaa kuin se 7:30. Muutamat sekunnit ja koetin kiristää jonkin loppukirin. Viisi minuuttia täynnä ja olen yhä hengissä. Niin.... Vähän kovempaa kai mentiin, kun loppupätkässä vauhti oli vain 55 sekuntia tavoitevauhtia kovempaa. Loogisella päättelyllä voi todeta, että jos alussa menee puolisen minuuttia hitaampaa kuin tavoitevauhti, lopussa sen voi tasoittaa kiristämällä 55 sekuntia kovemmaksi kuin tavoitevauhti. Se loppuosan vauhti oli lopulta 6:35. Ei ihme, että ajattelin vauhdin olevan pikkuisen kovempaa.

Tämän siitä saa, kun ulkoistaa vauhdin ja ajan katsomisen kavereille. Mitä tästä opin? Saatan tulla huijatuksi toistekin. Ja toki osaan hiljentää, jos on oikeasti pakko. Ilmeisesti tuossa ei ollut, koska en moista tehnyt.

Toipilas punatukkainen tyttö


Jos jonkin tapaturman voi sanoa sattuvan hyvään aikaan, se oli nilkkani seitsemän viikkoa sitten. Kaarina oli juostu viikkoa aikaisemmin ja kaikki tämän vuoden tavoitteet oli saavutettu. Edessä oli hyvänmielen lenkkeilyä ja ajatusten siirtoa jonnekin tulevaisuuteen.

Oli sateisen viikon sateinen lauantai. Takana pitkiksestä tismalleen 13 kilsaa. Jäljellä kaksi ja sen jälkeen pääsee saunaan.

Vantaanjoen varren hiekkatie oli märkää. Juostiin rauhassa ja ihmeteltiin taivaalta tipahtelevia pisaroita. Ja sitten - suorin vartaloin mahalleni hiekkaan.

Märkä hiekka valui tossujen alta ja rakensi railoa. Sade oli pehmentänyt hiekkatien ja hiekka vain valui ja valui. Mitään ei ollut tehtävissä, kun railo kasvoi jalan alla vetäen mukaansa.

Sadevaurio ja alta katoavat hiekkatie antoivat punatukkaiselle tytölle täystyrmäyksen. En saanut perkelettä sanottua, kun oli keskityttävä saamaan happea typötyhjiin keuhkoihin. Ensimmäinen ajatus taisi olla, että hiekka on pirun pahaa.

Istumaan ja hengittelyä. Varovasti ylös. Jokin tärkeysjärjestys asioilla pitää olla, kun ensimmäisenä nousin seisomaan yhdelle jalalle tärskyn saaneen nilkan kestoa tsekaten. Antoi ottaa koko painon eli ei mitään hätää. Köpöttelyä kotiin, kylmää, kohoa ja lepoa. Pari särkylääkettä nappasin, mutta seuraavana päivänä jomotus oli poissa.

Turvotusta, nilkan kuntouttamista, fyssaripuolen ammattilaisten konsultointia ja varovasti liikkeelle. Harrilta pyyntö ohjelman muokkaamiseen. Hierontaa, kun muu kroppa veti jumiin. Käynti lääkärillä, joka vahvisti, että lihasvamma, joka paranee parissa kolmessa kuukaudessa.

Viiden viikon jälkeen turvotus oli poissa. Kuuden viikon jälkeen tanssahtelu muutaman sentin koroissa työpaikan pikkujouluissa ärsytti nilkkaa. Vaan kylmä vei ärsytyksen pois nopeasti. Eilen seitsemän viikkoa ja alkuviikosta hierojan kommentti, että trauman jäljet ovat hänen mielestään lähes kokonaan pois.

Selvisin säikähdyksellä. Ehkä tarvitsin jotain, joka stoppasi treenivauhdin ja toi todellisen himmailun. Voi olla, että ilman tätä en olisi juossut näin vähän. Voi olla, että olisin unohtanut, miten tärkeää on hetkeksi rauhoittaa ja jatkaa vasta sen jälkeen. Enkä olisi ilman tätä oivaltanut, että töissä voi olla myös farkuissa. Niin komean ja kammottavan värinen koipeni oli, että vaihtoehdoiksi jäivät farkut tai paksut mustat sukkahousut. Ihan hirveästi ei huvittanut esitellä kaikkia mahdollisia väriyhdistelmiä.

Nyt kaikki on hyvin ja treenit jatkuvat rauhassa. Pidennän matkoja ja kovennan vauhteja vähitellen. Maailma odottaa ja ensi vuoden lappujuoksut odottavat. Olen onnellinen, että sain tänä vuonna kaiken haluamani. Olen onnellinen, että tapaturma löi punatukkaista tyttöä päähän vasta Kaarinan jälkeen. En halua ajatella, miltä olisi tuntunut, jos Kaarina olisi ollut vasta edessä.