lauantai 11. elokuuta 2018

Lappi näytti parastaan


Kävin heinä-elokuun vaihteessa ekan kerran elämässäni Rovaniemen pohjoispuolella. Paljoa en Rovaniemestäkään tiedä, koska mun mielestä siellä on lentokenttä, Lapin urheiluopisto ja muutama toimistotila. Väittävät, että on muutakin. Ehkä kokemukseni on enemmän kuin vähän suppea.

Mahdollisuus Lapin visiittiin tuli vähän ennen loman alkua. Yksi tuttu oli vuokrannut Leviltä mökin ja kyseli seuraksi osaksi viikkoa. Aika nopeasti tartuin tilaisuuteen ja pienellä järjestelyllä sain lennot kahden yön reissuun jonnekin tuntemattomaan. Lähtöpäivänä jopa jännitti, kun en tiennyt, mitä odottaa. Hämmentävää oli, että äitini oli vähintään yhtä innoissaan Lapin reissustani kuin minä. Vanhempani ovat jo vuosia käyneet pohjoisessa kerta vuoteen erilaisilla bussimatkoilla ja ovat viihtyneet tosi hyvin. Levikin oli tuttu, mutta lyhyemmältä pysähdykseltä kuin mulla olisi edessä.

Eniten hirvitti, jäänkö henkiin itikoiden hyökkäyksistä. Se pelko oli turha. Kuiva ja kuuma kesä olivat vieneet sääskiltä puhdin ja pääsin tosi helpolla. En kuorruttanut itseäni hydrokortisonilla, vaan lääkitsin kymmenisen puremaa ja huokaisin helpotuksesta. Olen aina ollut hyttysten suosikki ja puremat paisuvat pienempien tai isompien kolikoiden kokoisiksi kutiaviksi hirvityksiksi. Toinen kauhun aiheeni olivat ampiaiset, mutta nekin tekivät vasta tuloaan. Kittilän kentällä virkailija kertoi, että halkopinoissa surisee jo.

Mökki oli ihan Levin keskustassa. Ruokakauppa, ravintolat ja tunturi olivat käden ulottuvilla. Sesonkia ei ollut, joten moni paikka oli kiinni ja väkeäkin olin mukavan vähän. Oli patikoijia, oli maastopyöräilijöitä, oli aasialaisia ja oli lapsiperheitä. Hyvin mahduin tähän porukkaan, mutta talvisesongin suksivallankumouksen keskellä olisin kokenut jääväni kaikkien lasketteluvermeiden jalkoihin. Se ei vaan olisi mua varten.

Kuva rappujen puolivälistä ja rappujen yläpäästä

Kipusin 766 rappua tunturin puoliväliin. Kävelin puolimatkasta alas enemmän ja vähemmän jyrkkää rinnettä. Kivet vierivät välillä alta, mutta jostain lapsuuden hämäristä jalat muistivat sivuttaiset askeleet. Välillä helppokulkuisempaa pätkää ja sitten taas tosi jyrkkää. Askel kerrallaan ja rauhassa. Mun kipuamat Paloheinän mäki ja Vuosaaren huippu olivat pieniä Levin rinteeseen verrattuna. Rappujakin oli triplasti se, mikä on Paloheinässä. Rapuissa kaide oli paikoin hyvä, paikoin jotain kelvollista ja loppumatkasta ikävää oksaista puunrunkoa. Käsi tarrasi jokaiseen oksakohtaan ja piti varoa, ettei tule hankaumia sormiin. Raput olivat aika hyvät, vaikka muutamassa kohdassa askelma oli sortunut tai notkahteli jalan alla.

Kävelin hiihtolatupohjilla. Kävelin jollain valaistulla kuntoradalla. Seurailin geokätköjen löytymistä. Kävelin asfaltilla. Ihmettelin järveä ja kuulostelin Kittilä-Muonio -tien liikennettä. Miten siinä menikin koko ajan niin paljon autoja? Kuntopolulla oli pitkä pätkä puista siltaa. Sen merkitys valkeni vasta maantieltä katsoessa. Rinne oli niin jyrkkä, ettei siihen olisi saanut käveltävää polkua mitenkään muuten.

Kuva järvimaisemasta kuntopolun varresta. Kuva otettu Kätkä-tunturin suuntaan.

Ajoin gondolihissillä Levin huipulle 531 metriin. Kiersin kivisen huipun. Ihailin maisemia. Nautin auringosta ja tuulesta. Kävelin rinnettä alas kahville ja kipusin takaisin ylös huipulle. Ajoin gondolihissillä alas. Mieli teki kävellä alas, mutta lämpötila huiteli yli kolmessakympissä ja matka olisi ollut asfalttitietä. Toisena päivänä olisi kävely ollut mulle ainoa oikea vaihtoehto. Toki gondolihissin noin kahdeksan minuuttia oli melkoisesti nopeampi.

Kuva Levin huipulta

Söin pannukakkuja ja jäätelöä. Kävin katsomassa, mistä kaikki on alkanut eli Hullu porossa. Söin poroburgeria ja fiilistelin jäälaten kanssa terassilla. Hetkittäin tuntui kuin jossain etelän mailla. Lämmin ilta, paahtava aurinko ja pilvet teillä tietymättömillä. En olisi matkaan lähtiessä uskonut, millainen kesäpäivä voi olla niin pohjoisessa.

Ja toinen kuva Levin huipulta, jossa tuuli

Kotimatkan alkaessa join Kittilän kentällä kahvia ja kuuntelin ukkosta. Koneeseen kävellessä ripotteli vettä. Lappi ja Levi näyttivät mulle tosiaan parastaan. Loppuviikosta sadepisaroita oli riittänyt ja pilvet olivat olleet niin matalalla, ettei edes tunturin puoliväliä näkynyt. Olisi voinut olla siis aivan toista.

Muhun tuo teki vaikutuksen. Hiljaisuus oli uskomatonta. Onhan täälläkin hiljaista, mutta Lapin hiljaisuus oli erilaista. Ei todella kuulunut mitään. Maailma oli ympärillä ja maailma oli hiljaa.

Tunne Levin huipulla oli jotain, josta en osannut ennalta haaveilla. Tunne, kun kävelin rinnettä eestaas oli mulle jotain uutta. Puuraja oli jossain kaukana. Tuntureita silmänkantamattomiin ja tuulen humina korvissa.

Olisin voinut jäädä niihin hetkiin. Olisin voinut jäädä kipuamaan rappuja ja hymyilemään kilpaa pohjoisen auringon kanssa. Olisin voinut istua rinteessä kahvimuki kädessä ja vain ihmetellä maailmaa. Olisin voinut rupatella kahvilan tyypin kanssa ja syödä toisenkin voisilmäpullan.

Myönnän, että vaikutuin. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisi voinut käydä Ylläksellä, Kittilän keskustassa tai jossain ihan muualla. Olisi voinut kävellä enemmän, vaikka noiden hetkienkin aikana ehdin kävellä jotain 28 kilsaa. Olisi voinut nähdä ja kokea paljon enemmän. Toisaalta, miten paljon enemmän olisin saanut mieleeni upotettua ja ajatuksiini jätettyä.

Olen valmis lähtemään pohjoiseen uudestaan. En halua hiihtosesonkina enkä pahimpina itikkakausina. Voisin lähteä aikaisin keväällä tai ruskan värien loistaessa. Leville voin mennä. Voisin mennä myös jonnekin muualle. Ehkä jonain päivänä jossain seurassa jonnekin. Nämä ovat haaveita ja unelmia, jotka toteutuvat, jos niin on tarkoitus.