lauantai 24. kesäkuuta 2017

Ahkerampaa salitreeniä ja juhannuksena lepoa


Koko alkuvuoden olen käynyt salilla tosi epäsäännöllisesti ja luvattoman huonosti. Ei ole mukamas ollut aikaa. Ei ole huvittanut tai on ollut jotain parempaa ja tärkeämpää puuhaa. Pakko myöntää, että työt ovat useamman kerran ajaneet jo päättämäni salitreenin tai joogan edelle. Lenkeistä ja kerta viikkoon aamu-uinnista en ole töiden vuoksi tinkinyt. En tiedä, mikä noissa kahdessa on ollut se, joka on tehnyt tinkimisestä helpompaa.

Toukokuulla ryhdistäydyin ja pääsin takaisin kerta viikkoon salille -rytmiin. HHM:n jälkeen ryhdistäydyin lisää ja pääsin kahdesti viikolla salille -rytmiin. Tykkään käydä salilla aamulla ennen työpäivää. Matkasta ei ainakaan ole lipeämisissä ollut kyse, koska ihanana työsuhde-etuna on päästä salille työpaikan alakerrassa. Aamulla kamat työhuoneeseen, muutama kerros alaspäin, salitreeni, suihkuun ja muutama kerros ylös, jonka jälkeen olen töissä. Helpompaa tämä ei voisi olla.

Työpäivän jälkeen voin lähteä lenkille, joogaan tai johonkin jumppaan, mutta salille tai uimaan ei huvita mennä. Varmaan jotain pään sisäistä kapinaa, mutta olkoon näin. Tämän pari salia viikossa -rytmin saan pidettyä ainakin seuraavat kaksi viikkoa, kun olen töissä. Epäilen, ettei lomalla tule lähdettyä, vaan ainahan voin optimistisesti ajatella, että kävisin Elixialla jossain lihaskuntojumpassa. Saattaisin hätätilassa jopa harhautua entisen suosikkini bodypumpin pariin, vaikka tiemme erosivat nelisen vuotta sitten totaalisesti. No, lomalla katson jumpan kerrallaan ja menen, jos menen. Ellen mene, en stressaa siitä sen enempää.

Vaikka voimatasot olivat tauon aikana laskeneet, ne palautuvat ihmeen nopeasti. Kerta viikkoon treenatessa koetin käydä pääpiirteissään läpi koko kropan: jalkaprässi, ylätalja, askelkyykky, selän ojennus, pystypunnerrus ja muutamat vatsaliikkeet. Hämmentävää oli, että ensimmäisenä sain ottaa isommat puntit pystypunnerruksessa, joka ei koskaan ole ollut vahvuuksiani.

Viime viikolla pyysin fyssari-valmentaja-ties mikä -siskoani auttamaan mua ajatustyössä ja luonnostelemaan saliohjelman ajatuksella kahdesti viikossa. Ohjelmapohjia on koneella vaikka kuinka, mutta suurimman osan runko oli kerran tai kolmesti viikossa tehtävään treeniin. Tuntui, että pää on aivan jähmeä, kun koetin sovittaa liikkeitä ja tavoitteita kahteen treenikertaan. Siskoni mutisi hieman, koska ymmärrettävästi ammattilaisena koki, ettei ohjelmaa voi tehdä, ellei myös opasta liikkeitä. Juu, en halunnut valmista ohjelmaa, vaan halusin ideoita ja kiinni juonen päästä, jotta saan järkevän suunnitelman, jolla edetä seuraavat viikot. Sen sain ja ihmeellisesti ajatukset selkiintyivät toisen tekstiä lukiessa.

Tavoitteena on saada jalkoihin voimaa ja vähän kehittää koko kropan voimatasoja. Lisäksi kiinteytyminen on enemmän kuin tervetullutta, sillä pidemmän salitauon huomaan etenkin keskikropassa. Taivas, miten ärsyttävää on tajuta, että on päästänyt otteen irti ja ei tosiaankaan ole siinä kaikkien tavoittelemassa kesäkunnossa. Huokaus.... Minkä taakseen jättää ja niin edelleen - tämän kanssa on vain elettävä, sillä maailmanlopusta ei sentään ole kyse.

Nyt teen salilla tasaisesti jalkaprässiä, tavallisia kyykkyjä ja askelkyykkyjä, kulmasoutua, ojentajadippiä tai ranskalaisia, hauiskääntöä, selän ojennusta, vatsaliikkeitä sekä omavaltaisesti sekaan livauttamia maastavetoa ja kevyempiä liikkeitä hartioiden tienoille. Taisi siellä olla jotain muutakin, joka on kadonnut mielestä. Ensimmäisen kehityksen huomasin, kun jalkaprässissä sai nostaa painoa kympillä. Siihen tavalliseen, jolla tein vajaa vuosi sitten, on vielä matkaa 30 kiloa. Kumma juttu, miten pakaroissa ja takareisissä tiesin tehneeni jotain.

Lomapäivän pitkis ja juhannuslepoa


Torstaina pidin lomapäivän, jonka aloitin vajaan kahden tunnin lenkillä. Ajatus oli juosta jokivartta Helsingin pitäjän kirkolle ja Tikkurilaa kohti, vaan toisin kävi. En käsitä, miten onnistuimme hukkaamaan koko joen jossain ennen Siltamäkeä. Yhtäkkiä Siltamäen frisbee-golf oli aivan väärällä puolella ja olimme keskellä Siltamäen taloja. Uimahallin kyltti, jonkin bussin päättäri, rakenteilla olevia taloja, katukylttejä ja lopulta tulkinta, että kyltti "Tammisto 2,5" vie takaisin jokivarteen. Kyllä, tupsahdimme joen luo vähän Vanhan Tuusulantien alituksen pohjoispuolella. Kierroshan se tuokin ja oli jotain vaihtelua ihan suunnittelematta.

Auriko paistoi, välillä taivas oli harmaan pilvimassan peitossa ja ilma oli just sopiva leppoisaan ulkoiluun. Sireenit tuoksuivat, vasta leikattu nurmikko tuoksui, ruusut tuoksuivat ja tuntui kesältä. Vajaa pari kilsaa ennen kotia alkoi lännestä näkyä sinisenmustia pilviä. Pahaenteisesti ne viestittivät ukkosen uhasta ja tuulikin yltyi tuoden tunnetta sateen saapumisesta. Onnea oli matkassa, sillä ehdin olla vartin kotona, ennen kuin taivas repesi ja ukkonen rysäytti lähes kohdalla. Poikani lähti lenkille mun palattua ja pääsi vajaan kilsan päähän, kun totesi viisaudeksi kääntyä takaisin. Kipitti rankkasateen edellä minkä kerkisi ja ehti kuin ehtikin suojaan ennen pahinta myräkkää. Ensimmäinen ukkosen jyrähdys oli kuulunut hänen ollessaan ehkä sadan metrin päässä kotiovesta.

Kevyen viikon pitkis olisi ollut vain 80 minuuttia. Tiesin juoksevani sen yli, mutta en jaksanut välittää. Tiesin, että kotona on liian helppo tsekata muutamaa keskeneräistä työasiaa, joten parempi pysyä pois. Ajattelin, että on pienempi paha juosta ylipitkä lenkki kuin käyttää osa lomapäivästä työasioiden pähkäilyyn.

Vauhti oli maltillinen ja syke oli ollut ihmeen tasainen. Ihmettelin, miten se oli kilometri toisensa jälkeen ollut 142-145 välissä eli kivasti pk2:lla. Ei väsyttänyt, ei ahdistanut, jalat jaksoivat ja hengitys kulki. Jaloissa oli pientä väsymystä ja jäykkyyttä, vaan sen kanssa saattoi matkaa jatkaa. Hengityksen helpottamiseksi otin avaavan Buventolin puolisen tuntia ennen lähtöä. Ajattelin, että otan mieluummin varman päälle kuin joudun hankaluuksiin.

Väsymystä on punatukkaisen tytön kropassa ja mielessä. Juhannusta juhlin käymällä aattoaamuna Itiksen Elixiassa coressaja polkemassa. Piti mennä 30 minuutin cyclingiin - paino sanalla piti. En ymmärrä, miten olin katsonut cyclingin aloitusajan niin totaalisen väärin, että kuvittelin koko ajan sen alkavan puoli tuntia myöhemmin. Lopputulos: olen perillä ja saan kuulla tunnin jo alkaneen. Kasa kirosanoja ja kiukkuisuutta itseä kohtaan sekä coreen, vaikkei tosiaan huvittanut. Ohjaajakaan ei ollut paras mahdollinen, sillä muutamassa kohdassa ei ollut aavistustakaan, mitä piti tehdä. Kädet tänne, sitten tästä ja muut vastaavat eivät olleet informatiivisimpia ilmaisuja. Muutenkaan en suuremmin pitänyt ohjaajan tyylistä, joten tuskin menen hänen tunnilleen toista kertaa. Itiksessä ja Megahertsissä on vaihtunut monta ohjaajaa ja vanhat suosikkini ovat vaihtanee työpaikkoja. Uusia ihmetellessä ja hyviä etsiessä on eilisen kokemuksia ja paljon myös hyviä ja kivoja.

Olen tehnyt Elixian online-trainingista muutamaa yin yogaa ja paria muuta treeniä. Muistin nähneeni siellä myös cyclingin. Äkkiä etsimään, mitäs olikaan tarjolla. Haa, sieltä löytyi 30 minuutin cycling, jossa tehtiin neljä intervallia. Just se, jota olin vailla! Coren jälkeen menin hiljaiseen cycling-saliin ja tein online-trainingin opastamana oman pyöräilytreenin. Helpottavaa, palkitsevaa ja paha tuulikin katosi pyörää polkiessa. Tärkeintä, etten lamautunut, vaan nappasin kakkosvaihtoehdon ja sain tehtyä just sen, mitä olin tullut tekemään.

Aattoiltana en jaksanut lähteä kaupungille, vaikka poika kävi isänsä kanssa katselemassa Kaivarin nurkilla juhannuskokkoa ja muutaman tunnin keskustan vilinää. En jaksanut innostua eikä poikaa tainnut suuremmin haitata, kun jäin kotiin. Söin iltapalaa, söin pensasmustikoita ja katselin uutisia. Väsytti ja väsyttää edelleen. Eija Piekkarin dekkari loppui ja tilalle nappasin Jarkko Sipilän uusimman Takamäki-dekkarin. Mainioita luettavia kumpikin. Luulen, että moni asia alkaa tehdä tehtävänsä ja kropan väsymys puskea päättäväisyyden yli. Nukkuminen ei vain ole erityisen helppoa, vaan siitä joskus myöhemmin.

Tänään nautin vapaasta, syön pensasmustikoita, luen kirjaa, istun parvekkeella ja koetan unohtaa maailman murheet. Kävelylle lähden, jos huvittaa. Juoksemassa käyn huomenna, jotta viikon vika lenkki on tehty ja voin sulkea vuoden 2017 juhannusviikon takanani.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Elämää on HHM:n jälkeenkin


Pidin HHM:n jälkeen useamman päivän lenkkeilytauon. Joogasin vähän, venyttelin vähän, kävin uimassa ja kerran salilla. Pari päivää pohkeet olivat aika kipeät ja kummassakin oli keskellä kova kohta, jota koetin venyttelyllä ja rullailulla pehmentää. Vähitellen helpotti ja alkoi tuntua, että voi jälleen ottaa juoksuaskelia.

Olin sopinut ekan lenkin vasta torstaiaamulle. Huokaus, silloin se vasta jalkojen puolesta hankalaa puuhaa olikin. Kuka ihme käski tehdä edellisaamuna salilla isommankin jalkatreenin? Jalkaprässi ja askelkyykyt olivat tehneet tehtävänsä. Jestas, miten kipeät takareidet ja pakarat olivat, kun torstaiaamuna piti lähteä lenkille klo 6.15. Alkuun tuntui, ettei näillä jaloilla mennä mihinkään. Kolmen kilsan jälkeen alkoi helpottaa ja lopulta palasin hyvällä mielellä jokivarsikierroksen jälkeen suihkuun ja kohti työpäivää.

Mitä mietteitä nyt HHM:stä?


Äsken sähköpostiin tuli HHM:n palautelomake. Käyn täyttämässä ja annan risuja ja ruusuja. Viime viikon lauantain säällä kahden viimeisen juomapisteen väli oli liian pitkä. Järjestäjillä olisi voinut olla valmius pystyttää ylimääräinen juomapiste jonnekin tuohon välille. Ehkä tämä korjaantuu jatkossa tai sitten HHM-päivän sää muuttuu viileäksi. Ehkä turha toivo tuo jälkimmäinen.

Toinenkin miinus tulee juomapisteille. Niistä oli tosi vaikea löytää mukia, jossa oli vettä ja vielä kunnolla vettä. Veden ei tarvitse olla kylmää, mutta sitä on oltava ja sitä on oltava riittävästi sekä helposti mukaan napattavaksi. Isot pahvimukit olivat hyviä, mutta niihin olisi voinut laittaa sisältöä enemmän.

Reitistä tykkäsin edelleen. Katajanokan rotvallinreunat ja katujen ylitykset eivät mua miellytä, mutta Katajanokka on ehkä kuitenkin kivempi kuin pitkä ja kuuma Arabianrannan hiekkatie, vaikka se päättyikin kauniiseen Vanhankaupungin koskeen. Mäet eivät mua tänä vuonna rieponeet edelliskertojen tapaan. Ei edes se Vallilan-Kumpulan nurkille ilmestynyt extramäki. Olihan Märskyn mäki iso ja paha, mutta ei siihen kuollutkaan. Kenties totuutta on siinä, minkä palautteen sain yhdeltä järjestäjän fillaripartiolta - Menin ylämäet rennon reippaasti ja kasvatin niissä eroa takana tulevaan. Musta oli nähnyt, että ylämäki ei ole mörkö enkä luovuta pääni sisällä, vaan taaplasin tasaisen rauhalliseen tahtiin mäen kuin mäen ja jätin muutaman ohittamani kanssajuoksijan tällä ylämäkien vahvuudella ja tasaisuudella.

Lähtö HHM:llä on yhtenä ryhmänä. Kun lähtö kesti noin 4,5 minuuttia, tulevaisuutta ajatellen se kannattaisi laittaa pariin kolmeen ryhmään. Mulla on todistusaineistoa tuosta lähdön kestosta, sillä mun bruton ja neton ero on aika, jonka lähtö kesti. Ylitin lähtöviivan hännänhuippuna.

Omasta juoksusta on yhä vahvemmin tunne, että hieman jäi varaa. Halusin maaliin - en raatoauton kyytiin. Se laittoi himmailemaan aavistuksen verran, koska en todellisuudessa tiennyt, mitä juoksusta tulee. Jos olisin ottanut extra-avaavan siinä radan varressa, olisi maaliin juokseminen ollut helpompaa ja ehkä olisin vähän saanut kiristettyä. Vai pitäisikö sanoa, että ehkä olisin uskaltanut kiristää vähän? Luotin oppaana olleeseen ystävään satasella, mutta en luottanut itseeni, koska en tiennyt, mikä on hapen riittävyys loppumatkasta.

Nestehukka ja päänsärky


Eilen kävin aamupäivällä pitkiksellä. Yksi kaveri oli käynyt aamuvarhain ja varoitteli, että kanisterillinen vettä mukaan, sillä nyt on kuuma. Aurinko porotti, ilma seisoi paikoillaan, puut eivät värähtäneetkään ja lämpöä oli noin +23. Mukaan juomarepullinen vettä, sillä en uskonut pikkupullojen riittävän alkuunkaan.

Ihasteltiin jokivarren vehreyttä ja huokailtiin helteistä säätä. Jos tuota vertasi edellislauantain HHM:lle, ei siellä oikeastaan ollutkaan kuuma. En uskaltanut edes ajatella, millainen paahde olisi keskustan asfalttiviidakossa.

Pukinmäen matonpesupaikalla paljon ihmisiä. Takaa kuului pörinää. Tulisiko joku mopolla? Ei, se oli moottoripyöräpoliisi, joka ohitti meidät hitaasti ja tosi nätisti. Hymyilimme poliisille, sillä sen hän ansaitsi.

Tammiston kulmille, hetki asfalttia ja takaisin jokivarteen. Päätettiin suunnata Haltialan sillalle ja sieltä Tuomarinkylän kartanoa kohti. Edessä ojan ylitys kiviä pitkin. Kaveria eka epäilytti, etten pääse tuosta kohdasta. Onneksi tiesin, mitä siinä oli, sillä olen loikkinut kivien yli useamman kerran. Ei muut akuin juoksulenkki irti, kunnon opastusote eli otin kaveria kyynärpään yläpuolelta kiinni ja sitten mentiin. Kaveri kulki puoli askelta edellä ja minä seurasin. Kivi kerrallaan sain ohjeita kummalla jalalla astun ja mihin suuntaan. Rauhassa ja varovasti ja viimeinen kivi - yli.

Aurinkoinen päivä oli saanut fillarit liikkeelle. Heitä oli kyllä joka tyyliin ja tapaan. Osa varoitti tulostaan rimpauttamalla kelloa, osa hiljensi ja väisti, osa ajoi lähes syliin. Pikkulapset opettelivat pyörällä ajoa ja olivat oikeastaan aika hauskoja. Ilmeet keskittyneinä, välillä vähän riehaantuen ja uudesta taidosta nauttien he polkivat minkä pienistä jaloistaan pääsivät.

Yhdessä isossa ja jyrkässä alamäessä takaa tuli hurjaa vauhtia fillari. Mies huusi ohittaessaan, että takaa tulee yhtä lujaa vielä toinen. Tätä arvostin, sillä tuo mäki on tosi paha ja nyt sateiden jäljiltä vielä hurjan urainen.

Vaikka vettä oli juomarepullinen, en tainnut juoda tarpeeksi. Matkaa taitoimme 12,75 kilsaa ja aikaa saimme kulumaan noin 111 minuuttia. Syke nousi välillä hurjasti, mutta onneksi laski takaisin. En tiedä, mikä noita sykepiikkejä teki. Kuumuus varmaan. Keskisyke jäi onneksi pk2:lle, joten ihan tähtitieteellisiä lukemia en mittariin saanut, vaikka maksimisykkeet olivat huidelleet jossain 190 tienoilla. Kotona join ja söin vähän ennen suihkua. Reilun parin tunnin kuluttua iski pieni tasaisen jomottava päänsärky. Ei mitään kamalaa, mutta sellainen jomottava ja häiritsevä. Epäilen kuitenkin liian vähäistä juomista. Se kanisterillinen vettä olisi ehkä ollut riittävä. Lisäksi olin koko loppupäivän tosi väsynyt. Istuin parvekkeella, luin kirjaa ja nukahdin välillä sohvalle. Voimat olivat aivan poissa, mutta iltaa kohden alkoi helpottaa. Lauantaipäivän opetus oli juomisen määrän moninkertaistaminen tuollaisilla helteillä. Ei sitä muistanut enää viime kesästä.

Kuvat eivät ole lenkkireiteiltäni vaan Nuuksiosta. Ne olivat vain niin vihreyttä ja kesää hehkuvia, että halusin laittaa just tähän.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

HHM 2017 - painajaismainen sää ja olosuhteisiin nähden hyvä aamupäiväretki


Jos haluaisin tiivistää lauantaisen HHM:n jotenkin, se olisi tuossa. Pidempi versio huvista pitkin Helsinkiä on toisenlainen. Ehkä jaksat lukea, vaikka teksti on yhtä pitkä kuin matka.

Perjantaina pidin vapaapäivän, kävin hakemassa numeron ja perinteisesti ystävän kanssa pizzalle. Jälkkäriksi kahvi ja uunilämmin korvapuusti Huvilan kahvilan aurinkoisella pihalla. Hermostuneisuutta oli ilmassa, mutta ei pahinta laatua. Illan lepäilin kotona, keräsin aamun kamat valmiiksi ja mietin aamiaiskuviot.

Jännitys, hermostuneisuus ja paniikki iskivät yön aikana. Kävin aamukolmelta juomassa proteiinijuoman, kun oli mukamas nälkä. Ja sitten - 5.30 kävin oksentamassa. Minä, joka en koskaan reagoi vatsalla mihinkään. Vielä puoleksi tunniksi sänkyyn lukemaan kirjaa ja sitten ylös.

Smoothie maistui pahalta, puuro maistui pahalta, kahvi oli edes jotenkin kelvollista, vaan väkisin söin kaiken. Vesi maistui ja ruoan jälkeen olo koheni, vaikka jännitys oli läsnä koko ajan. Kahvin kanssa onnistuin rauhoittumaan muutamaksi minuutiksi lehdenääreen, jotta saatoin ponkaista uudestaan ylös ja varmistaa varmistamisen jälkeenkin, että kaikki on kasassa.

Sykevyön jätin pois, sillä en halunnut kuulla sanaakaan sykkeestä. Se olisi kuitenkin jo kotoa lähtiessä taivaissa, joten parempi, etten tiedä mistään mitään. Vuosi sitten HHM:n keskisyke oli ollut 157.

Säätilauksen olin jättänyt viikolla, vaan ei ollut ehtinyt perille. Päivä näytti pahimmalta painajaiseltani. Missä oli pieni tihkusade? Missä olivat pilvet ja korkeintaan +15 lämpötila? Ennuste näytti reilua +20 astetta, taivaalla ei pilviä ja tuulilukemakin oli naurettava pari metriä sekunnissa. Jos haluaisi järjestää puutarhajuhlat, ilmeisesti ne pitäisi järjestää HHM-päivänä, koska silloin on kuuma. Mun kolmas HHM ja joka kerran pilvettömältä taivaalta porottava aurinko eikä tuulen virettä kuin nimeksi.

Säätöä parkkihallissa


Finlandia-talon parkkihallissa kamat kasaan, tarvittavat mukaan ja annos avaavaa, jotta henki kulkisi. En ymmärrä, mitä sähläsin avaavan lääkkeen kanssa, sillä yhtäkkiä tajusin ottaneeni sitä yhden annoksen sijasta kaksi. Ehkä tuo kuvasi hermostuneisuuttani.

Autojen seasta ilmestyi muutama tuttu, joten kevyttä rupattelua, jännityksen poistoa, fiilisten kuulostelua ja hissillä kohti maan pintaa. Kävelykin tuntui haasteelta, kun vain hermostutti. Autossa olin huokaissut muutaman kerran syvään ja koettanut rauhoittua. Onnistuin ehkä minuutiksi, jonka jälkeen jännitys hyökkäsi uudestaan kimppuun.

Kohta mennään


Käveltiin hetki ulkona, etsittiin vettä, ihmeteltiin auringon lämpöä ja kuljettiin lähtöalueelle. Musat korviin, Sports tracker päälle ja sitten - pitäiskö kuitenkin jonottaa.

Kuulutetaan starttiin olevan aikaa kolme minuuttia. Bajamajajonoss aon viisi ennen mua ja koppeja on neljä. Tiukalle menee. Pikaiset kuulumisten vaihdot jonottaneen tutun kanssa ja päättely, että kyllä ehdin. No, ehdin. Juuri ja juuri, sillä lähtöön oli kolme sekuntia, kun olin valmis matkaan. En olekaan aikaisemmin ampaissut liikkeelle suoraan bajamajasta.

Reipasta kävelyä kohti lähtöviivaa. Väki valui hiljakseen pitkänä jonona eteenpäin. Muutama juoksuaskel ja lähtöviiva näkyvissä. Sain kunnian olla vihon viimeinen, joka ylitti lähtöviivan. Ei huono juttu, koska silloin oli tilaa eikä tarvinnut temppuilla ruuhkassa.

Apua! Mistä tuo tuli?


Baanalla oli kuuma. Vastaan tuli juoksija, joka oli lähtenyt väärässä ryhmässä. Helsinki kymppi starttasi puolisen tuntia puolikkaan jälkeen. Mies hölkkäili rauhassa takaisin lähtöalueelle. Onneksi ei ehtinyt pitkälle.

Baana loppui ja edessä ratikkakiskoja. Ei tuulen henkäystäkään. Miten Helsingissä voi olla tyyntä? Janotti, vaan pari kilsaa ja sitten saa Kaivarin kulmilla vettä. Perässä ajeli järjestäjien pyöräpartioita, sillä olin tosiaan letkan viimeinen. Kuuntelin heidän juttujaan, kuuntelin ystävän juttelua ja kuuntelin musiikkia.

Apua! Mistä tuo tuli? Pyöräilijä suoraan eteen ja kolhaisi mua käsivarteen ja sääreen. Kasa kirosanoja, jotta ymmärtää tehneensä jotain raivostuttavaa ja vaarallista. Pyöräilijätytön ilmestyminen oli täysi yllätys. Kukaan ei ehtinyt nähdä eikä ymmärtää, mistä ja miten hän siihen viiletti.

Tytön pyörän poljin osui sääreen, jossa on yhä kipeä kohta. Sarvet kolhaisivat käsivarteen ihan kunnolla. Jälkikäteen kuulin järjestäjiltä, että tyttö oli räplännyt puhelinta ajaessaan. Poikani kysyi osuvasti, kuka hullu räplää puhelinta pyöräillessä. Hyvä kysymys!

Tyttö luikki vähin äänin paikalta. Ei edes perinteistä suomalaista anteeksipyyntöä "oho" kuulunut. Toivottavasti hän oppi jotain. Jos ei muuta, ainakin sen, että punatukkainen tyttö osaa tarvittaessa kirota kuin katutyttö. Järjestäjän pyöräpartio ajoi oikealle puolelleni ja katsoi, ettei mitään vuoda. Sattui, mutta mitään ei mennyt rikki. Päätin uskoa, että helpottaa, jos en ajattele. Meri oli peilityyni, joten ajattelin sitä. Ajattelin korviin soivaa "Mitä tapahtuu jos lähden, minne tuulet vie sinne mis' on puhtaan taivaan alla uusi tie Mitä tapahtuu jos lähden tuntemattomaan loppuuko maailma siihen vai alkaako vaan uudestaan" Hyviä kysymyksiä.

Juomapiste ja jalkapalloa pahvimukeilla


Kaivattu juomapiste näkyvissä ja geelipaketti auki. Hörpin pikaisesti Lidlin omenageelin ja vettä päälle. Juomapisteeltä lähtiessä otin ensimmäisen erän jalkapalloa pahvimukien kanssa. Maaleja ei tainnut tulla, mutta jokaisella juomapisteellä kasa tyylikkäitä yrityksiä. Kummasti löysin potkittavaksi useampia mukeja.

Edellispäivän lentonäytöksen jäljiltä sotilaskone keskellä tietä. Kustaanmiekassa näkyi Silja. Edessä Olympiaterminaalin mäki. Hidastin, mutta mäki oli tainnut kutistua edellisvuosista. Ei se ollutkaan iso ja pelottava, vaan leppoisa ja lyhyt. Korvapuusti tuoksui jossain ja edessä laskettelu Kauppatorille.

Mukulakiviä ja rotvallinreunoja


Varovasti Kauppatorin mukulakivillä. Et saa taittaa nilkkojasi. Epätasaista, kiviä siellä ja täällä, ihmisiä tien täydeltä ja puikkelehtimista kohti Katajanokkaa. Yhden kanssajuoksijan neuvomista, sillä hän oli eksyä reitiltä.

Katajanokka - eikö täälläkään tuule? Katujen ylityksiä, rotvallinreunoja ylösalas. Ärtymys nosti päätään, kun en tahtonut näitä reunakivihyppelyitä. Niissä sokeana on oltava äärimmäisen varovainen. Tiesin, että eivät jatku ikuisesti, mutta silti en tahtonut jaksaa enää yhtään kadun ylitystä. Useat kiitokset lausuin ystävälle, joka oli äärimmäisen tarkka milloin kohtisuoraan edessä ja milloin vinottain sivulla olleiden rotvallinreunojen kanssa.

Viikkari oli tulossa satamaan. Vanhoja taloja ja yhdessä vuosiluku 1 836. Mietiskelyä, millaista täällä olisi asua. Katajanokka, Kruununhaka - ihania taloja, vaan ei monessakaan parveketta. Ainakin mulle puuttuva parveke on liian iso miinus. Nauttisin kantakaupungista tai Kalliosta, mutta en parvekkeettomuudesta. Toinen juomapiste, jossa muki vettä. Samalla korviin tuttu Pave Maijasen biisi "Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon." Juuri näin. Tiesin, että maaliin pääsen, mutta kaikki muu tuntui yhä epävarmalta.

Pohjoisrantaan ja kohti Merihakaa. Vielä röpelöä jalkakäytävillä ja varovaisuutta. Ystävä loistavan tarkkana kaikista käännöksistä, tasoeroista ja muusta. Kympin väliaika piippasi. Se oli 7,5 minuuttia huonompi kuin parhaalla puolikkaallani ja huonoin ikinä juoksemani puolikkaan väliaika kympin kohdalta. Tässä tiesin, ettei alle kolmen tunnin ole asiaa. Kysymykseen vauhdin kiristämisestä vastasin, ettei ole varaa. Vastaus tuntui siinä oikealta, vaan jälkikäteen mietittynä ehkä ripaus varaa jäi, sillä en uskaltanut vetää itseäni aivan niin koville kuin aiemmilla puolikkailla.

Merihaan sillalla otin suolatabletin. Se maistui suolaiselle, joten ei mitään hätää. Pelkäsin kramppeja, mutta kaikki oli ainakin tässä hyvin. Sillalta alas ja nenä kohti Kalasatamaa ja Suvilahtea. Paahtavassa auringossa kaverilta mese-viesti, jossa kirjoitti olevansa hengessä mukana. Hymyilytti, koska
tuota tarvitsin. Miten tiesikin kaukana Euroopassa, että kriittiset kilsat lähestyvät?

Pilviä, juotavaa ja kolmannes jäljellä


Pilviä kulki itä-länsi -suunnassa, vaan eivät vahingossakaan tulleet meren lähelle. Työmaita ja juomapiste lähestyi. Miten lämmin geeli voi maistua näin karmean pahalle? Aiemmin olin juonut vain mukilliset vettä. Nyt ystävän neuvosta otin kaksimukia. Tuntui, ettei maistuisi, mutta päätin uskoa, sillä lämpö voisi tosiaan viedä voimia aivan liikaa.

Korvissa Troll laulelee Jimmy Deania. Nuo 1980-luvun loppupuolen discorallatukset olivat viihdyttäviä. Ei niitä voinut kuunnella kuin hymyn kare suupielissä. Kuuntelin ystävän jutustelua ja välillä hymähdin tai naurahdin vastaukseksi. Monologia sai pitää, mutta se oli tiedossa jo ennalta.

Ihanaa! Pilvi peitti auringon. Kilsan verran oli helpompaa ja taivaallisen viileää. Voi, pysyisipä tämä. No, ei tietenkään, koska HHM:llä kuuluu jonkun tuntemattoman säännön mukaan olla kunnon kesä.

Viidentoista kilsan väliaika, jossa sanoin, että maalissa 3.02 on hyvä. Ynnäilin, että siihen voisi olla mahdollisuus. Trackerin mittaus oli epäsuhdassa virallisten kanssa, joten koetin tehdä pikaisia laskutoimituksia, joissa onnistuin enemmän tai vähemmän kelvollisesti.

Tervetuloa ylämäki!


En käsitä, missä kohdassa olin mennyt Hämeentien yli tai ali. Yhtäkkiä olin Vallilan siirtolapuutarhan nurkilla ja edessä oli yllätysmäki. Tätä ei ollut viime vuonna. Ei auta, ylös vain.

Etukäteen olin päättänyt kävellä sen kaikkein pahimmanmäen. Siinä se oli. Geeli käteen ja reippaasti kävelyaskelilla mäkeä ylös. Hörpin geeliä, vaikka henki oli salpautua ja syke nousi ties mihin. Jes, se loppui ja olin yhä hengissä. Mäenpäällä pari mukia vettä ja laskettelua alas kohti Pasilaa sekä vielä muutamaa ylämäkeä. Herkesin ihmettelemään, miksei mun kohdalla enää sanottu, että viimeinen meni. Kuulema siksi, etten ollut pitkään aikaan aamupäiväretken viimeinen. Ai jaa, oli mennyt ohi.

Juha Tapio lauloi "Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää Mut joku aamu mä tiedän sen, Sä heräät huomaamaan, Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan". Kyllä, selviän! Tästähän on maaliin enää kivenheitto - no aika pitkä sellainen. Hetken stoppi ja suolatabletti suuhun. Yhä maistuu suolalle, joten ehkä kramppeja ei tule.

Työkaveri Konepajan mäen kulmilla. Huuteli nimeltä, tunnistin äänestä, vaan en kyennyt vastaamaan. Onneksi mun puolesta vastattiin ja saatoin vain heilauttaa kättä. Vauhtia olin kiristänyt, sillä 18. kilsa oli reissun toiseksi nopein.

Radan varsi, I-juna, P-juna, A-juna, ratakiskot hohkasivat lämpöä ja ilma väreili. Viimeisimpiä mäkiä ja sitten - happi loppuu eikä henki kulje. Eka tosi tuskainen kohta hengityksen kanssa. Jälkiviisaana olisi ehkä kannattanut ottaa piipusta annos avaavaa, jolloin kaksi vikaa kilsaa olisivat olleet vähemmän tuskaiset. Ei ole kokemusta, ei tietoa, joten en ymmärtänyt sen mahdollista merkitystä tai merkityksettömyyttä.

Lintsin äänet. Autoja, onhan se Hesari. Silmukkamutka alas ja Hesarilta Töölönlahdelle. Naista siirrettiin ambulanssiin, voi surku. Keli oli kova ja keskeyttäneitä oli useampia. Toivottavasti tämäkin nainen selvisi säikähdyksellä.

Korvissa kahden vuoden takaa Arabianrannan pitkän kuuman hiekkatien mieleen tuova Ellie Gouldingin Burn. Sopii tunnelmaan, sillä pirun kuuma on tässäkin. Viimeinen kilometrikyltti, mikä ihana näky. Maalin äänet kuuluvat. Se on ihan lähellä paitsi välissä on yksi pieni Töölönlahti.

Henkeen ottaa, keuhkoissa tuntuu. Palauttakaa happi! Sisua multa kuulema löytyy, joten sillä sitten. Periksihän minä en anna. Yksi katoava happivarasto ei tätä vikaa kilsaa nimiinsä ota. Hesperiankatu, Scandic näkyy. Lopu jo. Muutaman askeleen ylämäki tuntui vuorelta. En jaksaisi kivuta. Tuntuu, ettei tästä tule enää mitään. Kello näyttää lähes kolmea tuntia, joten mun aavistus ajasta osuu oikeaan.

Vika väliaikakohta. Sata metriä. Maaliin 30 metriä, kyllä loppukiri tarvitaan. Punatukkainen tyttö menee 30 metriä vaikka käsillä kävellen, vaikkei sitä osaakaan. Yllätin matkaa kanssani taittaneen ystävän loppukirillä. Väitti, että oli jäädä kyydistä, mitä en suinkaan uskonut.

Taivaallinen piippaus ja se oli siinä. En saa henkeä, maahan istumaan, hengittelyä, yksi tuttu ilmestyy aidan viereen ja jostain ojentaa tuntematon nainen smoothiensa. Avaava käteen ja annos sitä. Vähitellen helpottaa, smoothie auttaa ja henki alkaa kulkea.

Hyvää ja opittavaa


Kun katson menneitä viikkoja ja kuukausia, olen juoksuun tyytyväinen. Aika oli toissijainen, vaikka kieltämättä 3.03:29 olisi voinut olla 3,5 minuuttia nopeampi. Kestävyyttä on, mutta kovemmat treenit ovat menneet monta kuukautta surkeasti. Haaveita on, mutta ne kaivan naftaliinista seuraaviin juoksuihin. HHM:llä ei ollut niiden aika. Siinä oli aika saada hyvä juoksu. Siinä oli aika saada vauhdiltaan ehdottomasti tasaisin puolikas. Siinä oli aika nähdä kehitystä ja kehitettävää. Siinä oli aika saada palautetta, että ylämäet menin helpon näköisesti ja muutamat ohittamani kanssajuoksijat jätin tasaisen kevyehköllä ylämäkimenolla. Yllätyin, mutta tarkemmin ajateltuna oivalsin, että reitin ylämäet olivat tosiaan kutistuneet edellisvuosista. Se näkyi myös vauhdin tasaisuudessa. Niistä kaikista mäkien taaplaamisista on ollut hyötyä, vaikka olen niitä kironnut ja kironnut.

Nälkää jäi ja sitä lähden poistamaan syksyllä. Onni oli puolellani, sillä työmatkan lähtöpäivä siirtyi siten, että punatukkainen tyttö juoksee kuin juokseekin Kaarinan syysmaratonilla. Kaarina on ollut mulle hyvä. Odotuksia, toiveita ja haaveita on, joten niitä kohti. Silloin nyt vajaan kolme viikkoa kanssani elänyt astmadiagnoosi on nähnyt monet juoksut ja monet hetket, joten elämä sen kanssa on toivottavasti opettanut. Päällimmäisenä on hymy, helpotus ja hyvä mieli - olosuhteisiin nähden nappiretki Helsingin auringossa.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Josko selitys olisi tässä?


Lupailin viikonloppuna, että kirjoitan myöhemmin, mikä voisi olla selitys kovempien lenkkien hengitysongelmiin. Olen yhä hieman pöllämystynyt asiasta ja tuntuu, että tiedän aivan liian vähän. Ei ole ollut aikaa etsiä tietoa ja tuntuu, etten ole ehkä vielä valmis vastaanottamaan kaikkea mahdollisesti löytämääni tai tiedon totuudenmukaisuuden suodattimet eivät ole vireessä.

Viime keväänä hengittäminen oli välillä vaikeaa. Veikkasin siitepölyn ja katupölyn olevan syyllisiä. Homma helpottui kesää kohti ja unohtui, kun ei suurempia hankaluuksia ollut. Olen toki huomannut, että hengitys on yleensä se, johon kovemmat treenit hyytyvät. Jaloissa olisi vielä puhtia, mutta kroppa tekee stopin, koska happi ei kulje vauhtiin nähden riittävästi.

Vappuviikon cooper ja Espoo iltajuoksu vaikeuksineen laittoivat miettimään. Ne myös hieman säikäyttivät. Varasin lääkäriajan tyypille, jonka tiesin itse olevan intohimoinen urheilija. Ajattelin, että hän ottaa huoleni vakavasti ja saan jotain selkoa ajatuksiini ja huoliini.

Tulin lääkäristä ulos spirometrialähetteen kanssa. En ollut ikinä käynyt moisessa. Oikeasti en edes tiennyt, mitä siinä tapahtuu ja mitä lopulta mitataan. Rohkeasti varasin ajan, jonka sain seuraavalle viikolle.

Kyselin Googlelta, minne lopulta olenkaan menossa. Viisastuin sen verran, että uskoin selviäväni hengissä. Mikään nettitieto ei varoittanut, että spirometria on tekniikkalaji. Taivas, miten hankalaa oli puhaltaa terävästi ja nopeasti ilmaa ulos. Välillä labran nainen laittoi harjoittelemaan pef-mittarilla, jotta sain tekniikasta kiinni. Ne hitaat puhallukset sujuivat, mutta tuo nopea oli jotain korkeampaa taidetta, joka ei tahtonut millään lähteä sujumaan.

Lopulta tuloksia tuli ja pef jätettiin vertailutiedoksi. Sain avaavan lääkkeen ja uudet puhaltelut. Nyt sujui sentään paremmin, joten kaikkea voi oppia. Jo labrassa kuulin, että tuloksissa on alenemaa, mutta ymmärrettävästi labran nainen ei lähtenyt analysoimaan yhtään enempää.

Odottelin jälleen viikon, ennen kuin pääsin kuulemaan, mitä olin puhaltanut ja puhkunut. Taisimme lääkärin kanssa olla kumpikin yhtä yllättyneitä, kun tuloksista paljastui astma. Paljoa en erikoislääkärin lausunnosta ymmärtänyt, mutta selvällä suomella siellä luki, että ero spirometriassa ennen avaavaa lääkettä ja avaavan lääkkeen jälkeen oli merkittävä. Prosenttilukujakin siellä oli ja jotain oli tulkittu myös ylimääräisenä otetusta pef:stä.

Spontaanisti älähdin lääkärille "Mitä?????". Ei tullut mieleenkään, että selitys löytyisi tuolta. Toisaalta helpotus, sillä lääkäri sanoi pohtineensa myös sydämeen liittyviä juttuja, ellei selitys löydy aiemmin. Parempi näin kuin jotain sydänperäistä.

Paljon en osannut kysyä, mutta onneksi lääkäri kertoi pääasiat. Sain kerran päivässä otettavan lääkkeen ja lisäksi avaavan mm. ennen kovia treenejä ja lappujuoksuja otettavaksi. Heittäytyipä lääkäri vitsailemaan, että avaava on samaa kuin norjalaisilla, vaan mullapas on lupa käyttää sitä. Sain vinkin käydä juttelemassa astmahoitajan kanssa, jos siltä tuntuu. Lisäksi sain vinkin seurailla ja tulla uudestaan, jos tulee jotain. Näiden eväiden kanssa marssin apteekkiin.

Mulla ei ollut mitään käsitystä astmalääkkeistä saati niiden ottamisesta. Vietin apteekissa parikymmentä minuuttia, kun farmaseutti näytti kaiken kädestä pitäen. Sain neuvot, miten lääkkeitä otetaan, sain ääneenluettuina faktat lääkepaketeista, sain neuvoja ja sain kokeilla. Itseluottamus kasvoi ja aloin uskoa, että kenties tästä voikin selvitä. Ainakin teknisesti saattaisin päästä kärryille siitä, mitä pitää tehdä. Onneksi yhdellä ystävällä on astma, joten häneltä huutelin vertaistukea, kun oma olo oli jotain epäuskon, hämmennyksen ja ihmetyksen sekaista.

Olen käyttänyt Relvaria huomenna kaksi viikkoa. Jotain muutosta kuvittelen huomaavani. Ensimmäisenä mietin, onko tämä vain kuvitelmaa. Ehkei mitään muutosta olekaan tapahtunut. Kuitenkin tunnen, että olo on jotenkin parempi ja lenkeillä hengittäminen on ollut hieman helpompaa. Avaavana olevaa Buventolia olen testannut ennen kovempia treenejä. En osaa ajoittaa sitä vielä oikein, mutta apua on ollut. Vaikea hahmottaa, miten paljon ennen treeniä tuo pitäisi ottaa. Luultavasti opin sen vain kokeilemalla ja ihmettelemällä. En usko, että olisin juossut helatorstain pitkän reippaan, yhdet vedot ja yhden reippaamman niin helpolla kuin ne juoksin, ellen olisi ottanut avaavaa. Helatorstaina ensimmäinen hyytymisen merkkejä osoittanut olikin muu kroppa, kun jalat kyseenalaistivat kummalliset touhut.

En tiedä, mistä astma on tullut. En ylipäätään tiedä mitään astman syntymekanismista. Olen utelias, mutta en saa aikaan etsiä tietoa. Ehkä se kertoo, etten ole aivan valmis ottamaan kaikkea vastaan. Lääkärin kanssa pohdimme, että tämä on voinut olla kauan. Salilla, jumpissa ja muussa se ei ole tuntunut. Ellen olisi kolmisen vuotta sitten aloittanut säännöllistä ja vähän tavoitteellistakin lenkkeilyä, en ehkä olisi koskaan saanut tätä selville. Aiemmin harrastamani liikunta oli niin erilaista kuin juoksu tai mun tapauksessa sellainen hidas juoksuaskelilla eteneminen, jota kaikki eivät edes juoksuksi kutsuisi.

Jokaisen lenkin kohdalla kaikki on auki. Jokainen lenkki mietityttää. Jokaisen lenkin aluksi kuulostelen tarkkaan, miltä hengityksessä tuntuu ja onko mulla uskoa kaiken menevän hyvin. Ensi lauantain HHM:n olen antanut itselleni luvan taapertaa miten taaperran. Toki mulla on haave, mutta realisti on oltava. En voi tietää, millainen päivä on. En voi tietää, miten happi riittää ja saanko hengityksen kulkemaan. Voin vain toivoa ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Se, että huolestun ja stressaan, ei auta yhtään. Silti mua hirvittää tällä kertaa eri tavalla kuin aikaisemmin. Toisaalta hirvityksen ja pelon seassa on helpotusta, koska tiedän, ettei kaikki olekaan kiinni omasta huonoudesta, vaan taustalla on oikea fyysinen syy, jonka kanssa mun on elettävä ja taitettava matka akilometri toisensa jälkeen.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Kohta mennään


Hurjaa, että HHM on jo ensi lauantaina. Hetki sitten laskin siihen olevan yli kymmenen viikkoa ja nyt olenkin todellisuuden herättämänä tässä. Aamupäivälle toivon tihkusadetta, vaikka lämpöä saisi olla sellaiset +15. Toinen toive on tuo noin +15 ja pilvistä tai korkeintaan puolipilvistä. Kolmosena lämpöä alle +15 ja aurinkoista. Eivät ehkä kaikkien toivekelejä, mutta tässä kohden saakin olla itsekäs.

Viimeiset reippaat lenkit, viimeiset vedot ja viimeinen pitkis on tehty. Alkuviikolla kaksi lyhyttä ja helppoa lenkkiä, jonka jälkeen vain odottamaan, mitä lauantaiaamupäivä tuo tullessaan. Enää en voi tehdä mitään, mikä parantaisi lähtökohtia. Juoksukilometrejä on takana riittävästi. Reippaita lenkkejä ja vetoja ei ole riittävästi. Myös salilla käynti olisi voinut olla ahkerampaa, sillä matkan varrella on ollut useampia viikkoja, jolloin en ole salille mennyt.

Maaliskuu oli lenkkeilyn suhteen luvattoman huono. Ei laiskuutta, vaan selän ja pakaran oikuttelun vuoksi. Kevään lähetessä kovemmat lenkit muuttuivat tuskallisiksi. Henki ei kulkenut ja vauhtia ei voinut lisätä kuin haaveissa. Jalat olisivat vieneet, vaan hengitys oli loppua kokonaan. Tästä huolimatta ynnäilin toukokuun lopussa, että olen juoksukilometreissä noin 75 kilsaa viime vuotta edellä, mutta lenkkejä olen juossut vain kaksi enemmän. Matkat ovat olleet pidempiä, joten ehkä kestävyyttä on niiden myötä tullut lisää.

Viimeisiä viedään


Tälle viikolle ohjelmaan oli laitettu vetoja, reipas, tunnin pk ja pitkis. Otin varaslähdön viikkoon ja kävin juoksemassa vedot jo viime sunnuntaina. Yllätyin, miten nopeasti ja helposti 6 X 1 min 1 min palautuksilla oli tehty. Aloitettiin ja sitten olikin jo vika veto menossa.

Alan oppia aloittamaan sopivan rauhassa, vaikka ihmeellinen notkahdus tulee joka kerran keskimmäisen vedon tienoilla. Niin nytkin, sillä nelonen oli kolmosta hitaampi. Ei paljon, mutta sen verran, että jäi kaivelemaan. Minuuttisten vauhdit eivät ole ihan tarkkoja, sillä kaverin kello ei ollut pysyä perässä. Sellaista 6:50-5:40 väliä ne kulkivat kahden vikan ollessa selkeästi vitosella alkavia.

Tiistaina pitkä päivä töissä, porraskävelyä työpaikkaliikuntana ja illan koitteessa harvakseltaan tipahtelevien sadepisaroiden keralla aavistuksen reilun tunnin lenkki. Jossain kohtaa tiistaita huokasin töissä, että tämä lienee tyhy-toimintaa. Lopulta kävelin päivän aikana portaat kolmosen ja kutosen välillä edestakaisin seitsemän kertaa. Olihan siinä 490 porrasta kumpaankin suuntaan.

Reippaan ja pitkiksen kanssa oli käydä huonosti, sillä avustajani, jonka kanssa piti juosta molemmat, sairastui. Perjantai-illan aurinkoon sain seuraksi Merituulin. Juonimme reitin siten, että 30 min reipasta saa juosta myötäiseen, sillä tuuli oli tosi kova. Verkat menivät vastatuuleen, mutta reipasta kieltäydyin siihen juoksemasta. Tavoitteena oli pitää vauhti jossain kasin tuntumassa tai vähän yli. No, jälkikäteen dataa katsoessa huomasin reippaamman kilsojen olleen 7:53–8:00 eikä tuntunut edes pahalta. Merituulikin oli huomannut, ettei mun hengitys ollut läheskään yhtä tuskaista kuin vaikkapa Espoo iltajuoksussa neljä viikkoa sitten. Siihen lienee selitys, josta kirjoitan toisena päivänä.

Sunnuntaiaamun aloitin pitkiksellä Mirvan kanssa. Tosi vähän ihmisiä liikkeellä, mutta sitäkin enemmän tuttuja. Pohdimme jo, mikä on todennäköisyys nähdä lenkillä niin monta toiselle tai molemmille tuttua. Vastaan tuli Tikkurilasta lähtenyt Harrin juoksuporukka, yhdestä Facebook-ryhmästä nimenä tuttu nainen ja muutama muu. Jokivartta 50 min ja käännös ympäri. Loogisesti ajateltuna olisimme lähtöpisteessä, kun toiset 50 min on kulunut. Vaikka palatessa juoksimme vastatuuleen, se oli menoa nopeampi. Hyvä pitkis, ihana aurinko, vauhti mun pk:ksi yllättävän kiva ja syke pysyi aivan pk2:n keskellä.

Voi olla, että menomatka oli hitaampi, kun kokeilin pitkästä pitkästä aikaa juosta oppaan vasemmalla puolella. Jestas, miten se oli outoa ja ihmeellistä. En muista, koska olisin viimeksi kokeillut juosta noin päin. Olen niin tottunut olemaan oppaan oikealla puolella, jolloin totaalisen oikeakätisellä just oikea käsi on vapaana. Koordinaatiolle, kropan hahmotukselle ja liikkeelle tekee välillä tosi hyvää rikkoa tottumuksia. Sellainen 5,5 kilsaa hassusti päin oli myös aivojumppaa. Kokeilen toistekin, vaikkei siitä tapaa tule.

Merituuli nappasi perjantaina kuvan käsistä, jotka pitävät lenkkiä. Nuo yli 30 vuoden takaa tutut froteiset hikinauhat ovat mulle toimiva tapa juosta opastuksessa.

Entäs alkava viikko?


Huomenna ja keskiviikkona korkeintaan 45 minuutin lenkit työpaikan nurkilla, yksi uintiaamu ja yksi jooga. Muuten töitä, lepoa, Dexalin mustaherukka heavy urkkajuomaa, tavallista enemmän hiilareita ja perjantaina kaupungille numeron hakuun. Juomisesta ei saa lipsua ja syödä on muistettava. Lepoa olen vailla. Nytkin tunnen itseni tosi väsyneeksi. Iltapäivällä nukahdin toviksi kirjan ääreen - Joy Fielding kaikui äänikirjan kuuntelulaitteesta nukkuville korville. Väsymystä taisivat tuoda myös eiliset pojan ylioppilasjuhlat. Hieno päivä ja tekemiseensä tyytyväinen ylioppilas. Yksi etappi elämässä on saavutettu ja seuraavia kohden.