tiistai 28. helmikuuta 2017

Tavoitteita kuluvalle vuodelle


Kun uudenvuoden kynnyksellä ynnäilin päättyvän vuoden plussia ja miinuksia, ajatukset karkasivat väkisin myös tulevaan. Silloin en halunnut sanoa tavoitteita ääneen, vaikka melko selkeitä olivatkin. En tiedä, uskallanko niistä vieläkään puhua. Entäs jos eivät toteudu? Entäs jos en onnistukaan? Entäs jos sitä ja tätä ja tuota. Yksinkertaisesti, entäs jos en pääsekään tavoitteisiin ja sitten olenkin huono.

Onko itsearvostus tosiaan kiinni siitä, pääsenkö kaikkiin tavoitteisiin? Ei ole, vaikka välillä siltä tuntuukin. Onko itsearvostus kiinni siitä, että omat tavoitteeni ovat vaatimattomia monien muiden tavoitteisiin verrattuna? Ei ole! Pelkäänkö epäonnistumista? Hieman, mutta maailma tuskin siihen kaatuu.

Itseluottamus on kovilla, kun koetan olla vajoamatta maan alle pienine tavoitteineni. Kuuta en lähde kurkottelemaan, sillä uskon enemmän siihen, että pienin askelin pääsen lopulta perille. Perille pääseminen ja tavoitteen saavuttaminen on upea tunne. Aivan yhtä upeaa on tehdä matkaa ja katsoa, mihin on lopulta menossa.

Olin ajatellut, että lähtisin vitosella tavoittelemaan 36 minuutin rajaa. Aktia olisi siihen hyvä testipaikka, vaan tiedä tästä talvesta. Maaliskuun Aktiaan oli tosissani aikeissa lähteä kokeilemaan. Kun katson sääennusteita, taitaa jäädä kokeilematta. Haluan, että Sotungintie on sula ja haluan juosta kesätossuilla ilman pelkoa liukastumisesta. Nastoilla tai epävarmana jäätiköistä en lähde. Vaikka miten kutkuttaisi, turvallisuus menee edelle.

Kympillä haikailen aikaparannusta jonnekin 1.17 tienoille. Jos en ole työmatkalla, käyn kokeilemassa syyskuussa Rantakympillä, miltä ne kilsat tuntuisivat. Jos työmatka Eurooppaan kutsuu just tuossa, myyn Rantakympin osallistumisen pois ja käännän katseen johonkin toiseen lappujuoksuun. Rantakymppi houkuttelee, koska en ole siellä ikinä ollut. Vertailukelpoista tietoa saisin juoksemalla Pääkaupunkijuoksun varttimaran. Se ei viime vuonna mennyt suunnitelmien mukaan, mutta neljäs kerta samalla reitillä näyttäisi jotain suuntaa. Ehkä sinne, jos ei Espooseen.

Ja se tärkein eli puolikkaan ajan hilaaminen 2.49:XX minuuttiluvulle. Sydän ja pää sanoivat, että se menee ensi lokakuussa Kaarinassa. Siinä on se jokin, joka on mua varten. Pettymys oli suunnaton, kun huomasin järjestäjien siirtäneen Kaarinan syysmaran lokakuun ensimmäiseen lauantaihin. Olin aivan vakuuttunut, että se on jompanakumpana lokakuun viimeisistä lauantaista. En ollut uskoa lukemaani. Suljin Kaarinan nettisivun, suljin selaimen, avasin uudelleen, suljin ja avasin kolmannen kerran. Siinä se luki: juostaan lauantaina 7.10.2017.

Tämä nainen on lauantaina 7.10.2017 matkalla Tanskaan. Olen siellä lähes viikon työreissussa. Kaarinassa startataan ja nautitaan juoksusta, kun minä istun lentokoneessa ja junassa ja matkustan. Kiukunkyyneleet eivät olleet kaukana.

Missäs nyt juoksen vuoden parhaan puolikkaan? Ei kukaan tiedä, olisiko Kaarina ollut sitä. Siitä on tullut itselle jokin kultareunainen juttu, sillä molemmat Kaarinan reissut ovat olleet just sitä, mitä lappujuoksut voivat parhaimmillaan olla.

Kesäkuun alkupuolella on HHM, josta on tullut jo perinne. Vaikka startti on aamulla, helleriski on olemassa. Se on mulle myös hurjan aikaisin, kun on vasta alkukesä. Onko mun lähdettävä yrittämään kotikaupungin rannoilla ja kaduilla kurkottamaan kohti haavetta? Uskallanko? Mitä menetän, jos kokeilen? Mitä menetän, ellen kokeile?

Syksyt ovat mulle parhaita, kun ei ole helle ja takana on kesä lenkkeineen ja kesätekemisineen. Missä ihmeessä saisin juosta syksyllä puolikkaan? Vantaalle en lähde. Se ei rotvallinreunoineen ole mua varten. En yksinkertaisesti jaksa hyppiä ylös ja alas enkä olla niin hurjan tarkkana, ettei vain satu mitään. Väsyneenä keskittyminen herpaantuu, joten rotvallinreunaviidakko jääköön omaan arvoonsa. Lisäksi palaan Tanskasta vajaa pari vuorokautta ennen Vantaan starttia, joten sekin sulkee koko homman pois.

Mitä on tarjolla? Työkaveri houkutteli Tallinnaan. Se on kovin ajoissa ja helleriski on olemassa. Pääkaupunkijuoksun puolikkaan reitti on rankka. Haluan melko tasaisen asfalttipuolikkaan tai hiekka-asfalttipuolikkaan. Ei mitään ylämäki, ylämäki, ylämäki -viritelmiä.

Onko sulla ehdotusta? Missä kohtalaisen lähellä Helsinkiä olisi mulle hyvä puolikas? Oma pää on aivan tyhjä ja huomaan pettymyksen Kaarinan päivämäärään kalvavan vieläkin. En olisi uskonut, että yksi puolikas ja sen menettäminen työmatkalle ottaa näin koville.

Nuo ovat kaikki numerollisia tavoitteita. Niitä tarvitsen, mutta lopulta elämä ei ole niistä kiinni. Tärkein tavoite on oma hyvä olo, liikkumisen ilo ja asioiden tekeminen siten, että tekeminen on kivaa. Ei se aina ole kivaa, mutta pääosin kyllä.

Toivon osaavani pitää itsestäni huolta ja tekeväni asioita, joista nautin. Toivon löytäväni itseni sellaisten ihmisten seurasta, jotka ovat samanhenkisiä ja joiden kanssa maailma useimmin hymyilee kuin irvistelee. Toivon löytäväni onnellisuuden ja tasapainon arjen keskellä. Toivon löytäväni hyvän olon ja levollisuuden.

Ja extrana toivon saavani kesäkuun alussa viettää poikani lakkiaisia ja myöhemmin kesällä iloita yhdessä hänen kanssaan opiskelupaikasta fysiikassa tai tietojenkäsittelytieteessä. En ole varma, kumpi näitä jännittää enemmän - äiti vai poika.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Lumiakan mäkivedot


Tälle viikolle ohjelmaan oli kirjoitettu elämäni ensimmäiset mäkivedot. No, olen juossut sellaisia kerran - viime keväänä juoksukoulun treeneissä. Ohjelmassa ne olivat uutta ja en oikein tiennyt, miten ajatukseen suhtautuisin.

Viime vuoden lopulla kävin ystävän kanssa katsomassa Myllypurossa sopivaa mäkeä. Oli vaikea keksiä, missä olisi hyvä mäki ja millainen sen lopulta pitäisi olla. Myllypuron mäki näytti lupaavalta, vaikka oli ehkä aika jyrkkä. Pimeänä aamuna se oli kauniisti valaistu ja eriväriset valot toivat jännän tunnelman.

Muistissa oli Timon ja Harrin neuvo, ettei mäki saa olla liian jyrkkä. Muistissa oli tekniikkavinkki, että polvia pitää nostaa korostetusti. Viime kevättalvella juoksukoulussa mäkivetoja tehtiin jossain Tikkurilan ja Hiekkaharjun nurkilla junaradan läheisyydessä. Muistan, miten Timo näytti esimerkkiä ja ensimmäinen mielikuva oli sketsihahmo, joka juoksee korostetun tarkkaa ja korkeaa polvennostojuoksua.

Aikataulut sanelivat, että mäkivedot on juostava keskiviikkona. En niitä kalenteriin kirjoittaessani arvannut, mitä on edessä. Mäeksi valitsin kohti Oulunkylää junaradan vartta mennessä olevan pitkän ja kohtalaisen loivan mäen. Alussa siinä on jyrkkyyttä, mutta loivenee loppua kohden. Toivoin, ettei kovin montaa työmatkafillaroitsijaa tule vastaan. Ei tullut...

Töistä lähtiessä ilma näytti hyvältä, sillä sääennusteiden uhkaama pyry ei ollut alkanut. Savelaan päästessäni ennuste oli käynyt toteen ja lunta leijaili taivaalta koko ajan kiihtyvään tahtiin. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Ei lunta voi ehtiä paljon tulla, sillä lähdenhän lenkille ihan just.

Puolisen tuntia myöhemmin totuus alkoi paljastua. Alkuverkkana vastatuuleen jokivartta sillalta toiselle ja vähän radan vartta, jotta päästään mäen alle. Koetimme avustajani kanssa arvioida, miten pitkä matka on 200 metriä. Sellainen pätkä pitäisi pinkoa kuudesti. Ei auta - liikkeelle mars.

Toivoin, että Oulunkylän siirtolapuutarha suojaisi hieman idästä puhkuvalta tuulelta. Kuvitelmaa ja pahan kerran. Lumi pyrytti kasvoihin ja sivutuuli puhkui kääntyen välillä lähes vastaiseksi. Ensimmäinen, toinen - ei piru, onko tässä touhussa mitään järkeä.

Kolmas veto kohti kääntöpistettä. Sports tracker hihkaisee korviin uuden kilometrin täyttyneen. Jahas, se täyttyi liian aikaisin. Olemme juosseet noin 250 metrin mäkivetoja. Lyhennetään matkaa ja koetetaan selvitä hukkumatta lumeen.

Jalkojen nostaminen oli raskasta, tossut upposivat kuin pumpuliin, silmät ja suu olivat täynnä lunta ja kävelytien pinta meni pahemmaksi veto vedolta. Tuntui, ettei pääse eteenpäin, koska uppoaa lumen syvyyksiin.

Koska olin päättänyt tehdä kuusi mäkivetoa, yksi lumipyry ei punatukkaisen tytön päätä kääntänyt. Viimeisen kerran mäen päälle kavutessa tunsin itseni voittajaksi. Ei aavistustakaan, mitä hyötyä tuosta oli. Ainakin se kasvatti sisua ja itseluottamusta, että kyllä minä yhden lumipyryn selätän.

Loppuverkkana jokivarteen ja sama siltojen väli kuin alussa. Ennen vanhaa junasiltaa, jota nyt huristelee bussi 550, olin mennä nurin. Leijuvan ja liikkuvan uuden lumen alla oli jäätä. Kenenkään askelia ei näkynyt, vaikka olimme menneet samasta kohdasta puolisen tuntia aikaisemmin. Ei näkynyt koko reissulla kuin pari koiran kanssa kulkijaa sekä muutama fillarin taluttaja. Ikävä yllätys, jos oli lähtenyt aamulla fillarilla töihin.

Kaarros junasillan alle ja Vantaanjoen yli. Silta rämisi ja kolisi tuttuun tapaan. Sivutuuli puhalsi jokea pitkin. Lumi pyrytti kasvoihin ja koko nainen oli yksi lumiakka. Tero Vaara lauloi "Vielä on kesää jäljellä. Vielä tulee kauniita päiviä.". Naurusta ei ollut tulla loppua. Kuvaus sopi mainiosti just tuohon hetkeen. Aavemainen maailmanlopun tunnelma ja täysi hiljaisuus. Kyllä, vielä on kesää jäljellä, sillä eihän juhannukseen ole kuin nelisen kuukautta.

Kuvassa todistusaineistoa lumiakan ulkoiluhetkestä.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Ihania kuoseja ja kauniita värejä - My Preman legginsit testissä ja alekoodi


Onnekkaana sain testiin My Preman ihanat legginsit. Päättämättömyys iski, kun arvoin, minkä kaikista ihanista kuoseista ja pirteistä väreistä valitsisin. Lopulta hillitympi puoli Sarista sai vallan ja päädyinnäihin kaksivärisiin. Yläosa on musta ja alaosaan väriksi valitsin pinkin. Ei senkään valinta ollut helppo, sillä lila alaosa veti puoleensa.

Oikeasti mun teki mieli ottaa testiin nämä ihanat Kolibri-legginsit. Materiaali olisi ollut sellaista, että näillä olisi voinut myös treenata. Merituuli kuvaili kuosia ja väritystä. Mieli sykki mallille, mutta rohkeus loppui kesken. Enhän minä nyt tällaisia - ei kehtaa. Ja silti.... Kuka lopulta sanoo, mitä kehtaan päälleni laitta aja mitä en? Onko se naapuritalon rouva, bussikuski, kauppakeskuksen vartija vai minä itse? Niinpä, Kolibri-legginsit pyörivät yhä mielessä.

Sain nuo kaksiväriset legginsit postissa pari päivää sitten. Ensin kokeilin ja ihmettelin. En ollut alkuun käsittää, miten säären kohdalle tuleva rypytys asettautuu. Laitoin yhdellä tavalla, laitoin toisella tavalla ja kolmannella sain juonesta kiinni.

Nuo istuvat hyvin, materiaali tuntuu mukavalta päällä, vyötärö on korkeammasta vyötäröstä pitävälle just hyvä ja alaosan pinkki on hieno. Kuva on ottamatta, kun en ole saanut ketään kuvaamaan. Toivottavasti lähipäivinä, sillä onhan näin hieno vaate ikuistettava. Taidan yrittää hieroa diiliä pojan kanssa.

Voisin kuvitella pitäväni näitä tunikan kanssa tai vaikka jonkin lyhyen mekon seurana. Tänään legginsit pääsivät jalkaan saunan jälkeen, jottei pohkeita palele. Säärystimet tuntuivat ylimitoitetuilta, vaan nämä ovat sopivan lämpimät ilman tunnetta jalkojen paistumisesta. Väsyneet jalat olisivat ehkä kaivanneet kompressiosäärystimiä. Kun vain tietäisin, mikä on se varma paikka, johon olen ne laittanut.

Preman taustalla on lähes 50-vuotias lahtelainen perheyritys Soilituote Oy. Soilituotteen päätuote on Lena-merkki joka valmistaa naisten vaatteita. Sen vierelle syntyi Prema. Jäin ihmettelemään, miksi sana Prema ja mitä se tarkoittaa. Vastaus oli yrityksen sivuilla:

"Mitä se Prema sitten sanana tarkoittaa? Se on Sanskritin kieltä ja tarkoittaa - mitäpä muutakaan kuin Rakkautta! No miksi Sanskritin kieli? Se tulee hyvin loogisesti joogaopettajuuteni kautta - nyt saan välittää iloa ja hyvää mieltä sekä joogan että Prema-vaatteiden kautta!"

Innostuitko? Yhteistyökuvion kautta saat 10 %:n alennuksen, kun kirjoitat vaatetta tilatessasi kuponki-kenttään Takomorunners. Verkkokauppa on täällä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Jos lähdettäisiin kahville...


Hirveetä menoa Marika kirjoitti viikolla osuvan blogin ajatuksella lähtisitkö kanssani kahville. Blogia lukiessa vastailin ajatuksissani Marikan kysymyksiin ja mietin, millainen keskustelu meille olisi niistä kaikista ajatuksista syntynyt. Kerran Marikan nähneenä ja mm. sadetta heinäpaalien keskellä pitäneenä uskon, että juttua olisi ollut sopivasti kaikesta mahdollisesta.

Idea innosti miettimän samaa eikä ajatus jättänyt rauhaan.

Jos lähtisit kanssani kahville, menisimme johonkin suosikkikahviloistani tai jonnekin aivan uuteen ja tuntemattomaan, jota ehdottaisit. Kesäisenä päivänä kahvila voisi olla Sininen huvila Linnunlaulussa tai Huvilan kahvila hämmentävän lähellä Mannerheimintietä Hakasalmen huvilassa. Syyssateilla tai talvella menisimme vaikka kahvila Sävyyn tai cafe Cardemummaan Kallioon tai Kahvi-Charlottaan Kamppiin. Ihania paikkoja olisi vaikka miten. Ehkä näyttäisit jonkin aivan uuden, josta en ole koskaan kuullutkaan. Oikeastaan se olisi just oikea, sillä tuttuun voi palata aina, mutta uutta ei löydä etsimättä.

Ja se kahvi - sopivan tummaa, mutta ei kaikkein tummimpia. Sekaan maitoa, sillä mustana en kahviani suostu juomaan. Olen mieluummin ilman kuin yritän väkisin maistella mustaa kahvia. Edes sokeri ei korvaa hätätilassa maitoa. Teekin kelpaa, sillä lounaan jälkkärinä ja iltaisin juon teetä. Ennen join iltakahvin, mutta se ei enää houkuttele. Ehkä olen tullut vanhaksi tai vain muuttanut tapaani.

Juttelisimme kirjoista ja haluaisin kuulla, mitä olet lukenut. Kertoisin, että yllätyin, miten koukkuun jäin Barbara Demicin kirjaan Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa. Vaikutuin ihmisten sitkeydestä ja järkytyin Pohjois-Korean arjesta. Länsimaassa on vaikea käsittää, millainen sanamukaisesti suljettu maa Korean niemimaalla on. Kertoisin, että tuon jälkeen kaipasin kevyttä ja hömppää. Sitä sain, kun uppouduin ilta toisensa jälkeen Sophie Kinselan Himoshoppaaja korjaa potin -maailmaan eli Becky Bloomwoodin edesottamuksiin. Tänään saatan hypätä Shetlannin saarille Ann Cleevesin ja komisario Vera Stanhopen kera.

Kysyisin, mitä odotat alkavalta viikolta. Ehkä vietät hiihtolomaa ja suunnittelet kaikenlaista lomapuuhaa. Hiihtämään ei taida päästä, mutta onneksi ulkona voi tehdä muutakin. Kertoisin, että tämä on vuoden 2005 jälkeen ensimmäinen hiihtolomaviikko, jolloin en ole päivääkään lomalla. Monet hiihtolomat olen ollut etelässä aurinkoa katsomassa ja joinain viikkoina olen pitänyt muutaman vapaapäivän. Abini lukee kirjoituksiin ja suorittaa ohjelmoinnin kurssia valmistautuen sen näyttökokeeseen, joten omat työpäiväni eivät ole häneltä pois. Jos näyttökoe onnistuu loisteliaasti, opiskelupaikka tietojenkäsittelytieteessä tipahtaisi syliin. Vaatimustaso on hurja, mutta kokeilemalla ja parhaansa yrittämällä ei menetä mitään. Jos kirjoitukset menevät hyvin, tulevaisuus antaa kaikenlaisia kiinnostavia vaihtoehtoja. Jännitän tätä lähes yhtä paljon kuin aikoinaan omia kirjoituksia ja opiskeluhaaveita. Toivon pojan katsovan rohkeasti toiveopintoihinsa, sillä äitinsä ei koskaan uskaltanut pyrkiä oikikseen, vaikka se oli suuri unelma. Kasvatustiede oli hyvä valinta, mutta ei se ykkösjuttu, jos olisin saanut vapaasti valita.

Pohdiskelisin matkakuumetta ja pelkoa, etten pääsekään reissuun. Kysyisin, mihin haluaisit matkustaa, jos saisit valita. Haluaisin kuulla matkakertomuksia ja vinkkejä, jos niistä jäisi omaan mieleen kytemään jotain uutta ja tuntematonta. Kertoisin, että juuri nyt mieli halajaa Lissaboniin, Dubliniin tai Reykjavikiin. Kertoisin, että syyssateiden keskellä tahdon Fuerteventuralle, ja että olen melkein päättänyt hotellinkin. Onneksi matkanjärjestäjiltä ei voi vielä varata haluamaani, sillä eihän mulla ole matkaseuraakaan. Kädet ristissä luotan asioilla olevan tapana järjestyä - tavalla tai toisella.

Onnettomana ruoanlaittajana ihmettelisin, mitä kokkaisin tulevana viikonloppuna. Olen aina inhonnut ruoanlaittoa ja tehnyt sitä pakon edessä. Osaan maustaa hyvin porsaanfileen ja tehdä jotain muuta, mutta gourmet-kokkia musta ei saa ikinä. Varmaan oppisin jos uskaltaisin yrittää ja erehdyksen kautta yrittää uudelleen. Ottaisin ilahtuneena vastaan kaikki helpot vinkit, ideat ja niksit, joita voisin soveltaa viikonloppuisin ja arkena. Yksi pelastukseni on työpaikkaruokala, josta voi ostaa ruokaa myös kotiin. Vuosikaudet olen syöttänyt pojalleni Antellin safkoja, jotka ovat taatusti parempia kuin vaikkapa valmisruoat. Ei kai taitoa olisi mahdoton oppia. Ei ainakaan, jos olisi innostusta. Siivoan mieluummin kuin kokkaan. En ymmärrä ruokaohjelmien viehätystä enkä nauti tuntikausien odottelusta ruoan muhiessa uunissa.

Ehkä puhuisimme liikunnasta tai vaikka shoppailusta. Oletko löytänyt jotain ihanaa keväistä vaatetta tai jotain huippua alesta? Hyödynsin viikolla XXL:n alen ja kävelin putiikista ulos talvijuoksutrikoiden, vapaa-ajanhousujen, lämpimien juoksuhanskojen ja kaksien kesähelteitä odottavien juoksushortsien kanssa. Loin pitkiä kaihoisia katseita taivaallisen ihanaan punaiseen juoksutakkiin, jonka jätin kauppaan. Mitä itsehillintää? Se oli ihana! Mistä olet löytänyt hyviä urheiluvaatteita? Mistä kummasta löytää istuvia ja mukavia hameita työkäyttöön?

Minuutit kuluisivat ja tunti vaihtuisi toiseksi. Kahvimuki on tyhjä ja seuraavat seikkailut odottavat. Paljon ajatuksia ja paljon keskenjääneitä juttuja. Tästä voisimme jatkaa toisella kertaa, sillä monissa hetkissä parasta on jatkuvuus, joka kestää pidemmän tai lyhyemmän välimatkan.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Turhanaikaista touhua ja penkkarihumua


En ole aikoihin palannut lenkiltä sellaisen ärsytyksen ja tympiintymisen vallassa kuin tänään pitkikseltä. Ohjelmassa oli 110 minuuttia, joten olin sanonut oppaalle, että mennään parisen tuntia ja mieluusti jokivarressa.

Nastat jalkaan, musat korviin ja Sports tracker päälle. Punatukkainen tyttö oli valmis. Hanskat taskuun, jos tarvitsee. Mittari näytti +6, mutta sen verran viileä tuuli puhalteli, että laitoin suosiolla hanskat käteen ekan sadan metrin jälkeen.

Oppaalla ei ollut nastoja. Ajattelin, että hän laittaisi voimakaskuvioiset lenkkarinsa, joilla on pärjännyt ihan kivasti liukkaammillakin keleillä. No, ei ollut laittanut, vaan hipsutteli kesätossuilla.

Jokivarressa oli sulaa, märkää hiekkaa, vesilammikoita, jäätiköitä, pehmeää jäätä, pehmeää lunta ja kaikenlaista lumisohjoa. Nastat pitivät ja tuntui, että askel oli yllättävän kevyt eilisten vetojen jälkeen. Eilen ei tuntunut siltä, kun Sailan tsemppaamana sinnittelin 3 X 6 min 3 min palautuksilla. Yhtään ei saatu alle seiskan keskarilla, mutta sykkeitä katsoessa olin mennyt maksimeilla tai lähes maksimeilla koko ajan. Se oli paras, johon eilen pystyin. Ehkä toissapäivän lennähtely Rovaniemelle ja takaisin sekä hurjan kiirus viikko painoivat naisessa.

Tänään eivät oppaalla tossut sitten pitäneetkään. Mentiin jokivartta viitisen kilsaa ja käännyttiin Siltamäkeen. Kierrettiin sikäläinen urheilukenttä ja lähdettiin ylempänä olevaa tienpätkää nenä suunnilleen paluusuuntaan näyttäen. Ajattelin, että mennään sitten tuolta, jotta opas pysyy pystyssä. Voi taivas, mihin jouduin!

Kaivettuja katuja, kuoppia, möykkyjä, työmaita ja ties mitä muuta. Kaivureita, kaivettuja nurmikenttiä ja yksinkertaisesti rakennustyömaita kerrassaan riittävästi. Syke nousi taivaisiin, vauhtia ei voinut pitää ja oli varottava joka askelta. Lopulta olin niin kiukkuinen, että olisi tehnyt mieli istua maahan ja itkeä.

Kun tuo möykky-kuoppa-työmaa -show loppui, edessä oli autoteitä. Jokainen ohi ajava auto ärsytti. Jokainen kadun ylitys ärsytti. Jokainen liikenteen meteli ärsytti. Syke ei laskenut, vauhti ja syke olivat totaalisen epätasapainossa ja olisin halunnut kirkua ärsytyksestä.

Lopulta takaisin jokivarteen Pukinmäen matonpesupaikan luota. Ei ollut kesätossuissa pitoa, kun hölkkäiltiin kohti Kehän alikulkua. Mun nastat pitivät edelleen. Vesilammikoita, joita en enää lopussa suostunut kiertämään, sillä vettä niissä oli ehkä sentti. Vähän märät kengät, mutta useimpiin lammikoihin olin nastoilla vedenpintaa ylempänä.

Meni siinä lopulta 114 minuuttia ja 12,15 kilsaa. Jälkifiilis oli pahemmanlaatuinen ärsytys, jota kuvaisi paremmin jokin vähemmän hieno sana. Sauna päälle, huomisaamun smoothien pyöräytys ja oluttölkin kanssa saunaan. Jalat kohti kattoa, löylyä ja lenkin läpikäyntiä. Yleensä olut ja sauna auttavat, vaan tänään ei niiden taikavoima tehonnut. Seuraavana kokeilen joulutorttuterapiaa inkivääriteen kera. Pakastimesta löytyi paistamattomia joulutorttuja, joista pari kävin juuri nostamassa pois uunista. Pojan kanssa todettiin, ettei mikään estä meitä syömästä joulutorttuja helmikuussa.

Mutisin juoksukoulun Facebook-ryhmään ärsytystä. Mutisin täysin jumiin mennyttä kroppaa, kun jännitin möykkyjä, kuoppia ja oppaan pystyssäpysymistä. Harri ehdotti hierontaa tai pitkiä venyttelyjä. Juu, kai ne auttaisivat. Pikemmin tuntuu, että voisin nyrkkeillä, repiä kasoittain paperia, paiskoa tavaroita tai vaikka siivota. Kun Harri vielä vinkkasi, että jokaisella venytyksen syventämisellä ajattelen ärsytyksen poistumista ja hymyilen, jolloin en kohta enää muistakaan ärsytystä. Tuolle kommentille oli pakko hymyillä.

Penkkarihumua


Omista penkkareista tuli tällä viikolla 26 vuotta. Hurjaa, justhan ne olivat. En muista, mitä auton kyljessä luki. Muistan Paltanmäen keskusvankilan 3 B -tekstin ja vanginasusteet. Muistan kevyen lumisateen ja vapauden tunteen. Muistan, miten ajettiin Kiikanmäkeä alas ja kierrettiin ympäri Orivettä.

Muistan Abihymnin, jota laulettiin antaumuksella.

"Nyt on meillä ilonpäivät abiturientit. Koulut kun on loppuneet ja kohta alkaa tentit. Tuutimalullan tuutimalullan tuutimalullan lei tuutimalullanluikki ja tuutimalullan lei."

Muistan luokanvalvojalle omistetun riimittelyn Tulipunaruusujen säveleen.

"Aamuin luokse pienen Raijan luo. Itseäni juoksuun hoputan. Kuiskaa hiljaa omatunto, missäs onkaan vastuuntunto. Kaikkea kun tehtynä ei oo.

...

Kauhuissaan me sua katsottiin. Monisteita viskoit meille niin. Jos et löydä aukkojasi, ole hiljaa paikallasi. Raija meille kerran tokaisi.

...

Hiljaisuus se täällä alkaa nyt. Abit kun on täältä lähtenyt. Muista meitä tunneillasi. Poista siten ikäväsi. Meitähän sä unohtaa et voi."

Ja sen violetin maalin, jonka luokanvalvojalle annoimme. Lila luomiväri oli hänen suosikkinsa, joten ajattelimme maalinkin olevan. Monisteita ja aukkotehtäviä ei voi unohtaa. Tuntui, että hukumme molempiin. Silloin aukkotehtävät olivat uutuutena kielten ylioppilaskirjoituksissa. Ilman Raijaa en olisi saanut enkkua läpi ja innostunut saksasta niin paljon. Harmillista, että saksan taito on vuosien vieriessä ruostunut prepositiolistojen ja modaaliverbien latelun tasolle.

Muistan fyskan ja kemman opettajalle lauletun:

"On mulla laaja fysiikka, mut miksi suremaan. Jo kauan sitten lääkkeen löysin siihen puremaan. Päällä pulpettini vihreen pinnan aivan likaisen on uni mulle maistunut mä tiedän kyllä sen.

Kopsaamaan kopsaamaan joka aamu sännätään. Ja kun tunti on ohi niin juostaan ruokalaan. Tahdon olla fysiikassa aina sekä maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina."

Opettajan luokka oli yläasteen puolella ja pulpetit olivat oikeasti vihreitä. Kun lukion ruokailu alkoi klo 11.45, opettaja alkoi vähitellen antaa läksyjä. Lopulta juoksimme ruokalaan klo 12.00 maissa ja hotkimme safkan ehtiäksemme klo 12.15 alkavalle tunnille. Kaikesta tästä huolimatta hän oli erittäin hyvä opettaja ja ilman hänen oppejaan en olisi edes harkinnut vastaavani reaalissa myös yhteen fysiikan tehtävään.

Kuvassa on yksi Helsingin luonnontiedelukion penkkariauto, joka on juuri kääntymässä Kimmontieltä Mäkelänkadulle. Auton kyljessä on banderolli "They said we can't. Here we are.". Poika on yhtenä nolla-aamuisena auton lavalla.

Harmillisesti olin penkkaripäivänä Rovaniemellä työmatkalla. Autoajelun ja muut kuulumiset kuulin kotiuduttuuani. Käheä ääni oli jo palautunut ja hyvä mieli näytti säilyneen. Kaupunki oli näyttänyt erilaiselta auton lavalta ja tunnelma oli ollut huikea vapaudesta nauttiva. Tämä on yksi ikimuistoisia päiviä, jonka tunnelman toivon säilyvän pojankin mielessä pitkälle tulevaisuuteen.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kuka varasti viikon?


Eilisiltana ajatuksissa pyöri just tuo kysymys - se, joka varasti tämän viikon, olkoon ystävällinen ja palauttakoon. Ei palauttanut, mutta leppoisa sunnuntai on antanut uskoa vapaapäivien olemassaoloon.

Päivät tuntuivat valuvan käsistä ja kuuden päivän työviikko sotki viikonpäivien hahmottamisen. Perjantaina elin torstaissa ja eilen töihin lähtiessä pohdin, että on perjantai. No, ei ollut. Sen huomasi ainakin työmatkaliikenteestä ja työpaikan hiljaisuudesta.

Facebook tarjoili muistoja 11.2 päivämäärältä. Huokasin, että onneksi tuo päivä on ensi vuonna sunnuntai.

Vuonna 2016 olin 11.2 etsinyt lompakkoani työpaikan kahvihuoneen jääkaapista. Olin hakenut alakerran ruokalasta kilon kasvislasagnea ja laittanut lompakon lasagnelaatikon päälle. Ei käynyt jääkaapilla mielessä, että sinne on menossa muutakin kuin lasagne. Etsinnän ja pohdinnan jälkeen lompakko löytyi hyvin säilyneenä jääkaapista. Eivät ainakaan kortit pilaantuneet.

Vuonna 2017 löysin 11.2 käsilaukkuni erään opaskoiran kaulasta. Olin jättänyt kaikki tavarani työpaikan auditorion pöydälle ja marssinut eteen pitämään oman esitykseni. Mukana vain paperit ja valkoinen keppi, sillä mitäs minä käsilaukulla ja muulla omaisuudella siellä teen. Istumapaikan nurkille palatessani vieruskaveri totesi ihmetelleensä, mitä on koirassa kiinni. Tavalla tai toisella koira oli onnistunut nappaamaan käsilaukkuni hihnan, kiskaisemaan laukun alas pöydältä ja saamaan sen itsensä ympärille. Eikä laukussa edes ollut ruokaa, vaan pelkästään tyhmiä puhelimia, nenäliinoja, hiussolki ja avaimet. Kaikki vetoketjut viisaasti suljettuina, joten koira koostui lähinnä laukun ihmettelystä ja nuuhkimisesta.

Väliin jätettyjä treenejä


Olen aika ylpeä itsestäni, että ajatuskamppailun jälkeen jätin tällä viikolla salitreenin väliin. Olin aikatauluttanut torstaiaamun saliaamuksi. Illalla pakkasin työvaatteet reppuun ja salivaatteet jakkaralle odottamaan. Vesipullo jääkaappiin ja kello soimaan ajoissa.

Heräsin kuuden maissa ja mietin hetken. Ei. Ei. Ei. Ei. Olenko huono ihminen? Olenko vian laiska? Eikö mua vain huvita? Onko pakko? Ei. Ei. Ei. Ylös, suihkuun, työvaatteet repusta päälle ja salivaatteet takaisin paikalleen, aamupalasmoothie, pikainen meikkaus ja punatukkainen tyttö oli valmis työpäivään. Omatunto kyseli, olenko laiska. Hoin uudelleen, etten ole. Yksinkertaisesti ei ollut voimia lähteä huhkimaan punttien kanssa. Kropasta oli puhti pois ja ajatus salista tuntui vastenmieliseltä.

Päivän mittaan ajatus oikeasta päätöksestä vain vahvistui. Kroppa tuntui heräävän ja voimat palautuivat. En tosiaan olisi aamulla ollut valmis jalkaprässin liikutteluun enkä mihinkään muuhunkaan. Tiesin, että illan joogakin jää väliin kahden työkaverin eläkejuhlien vuoksi. Ei asanoita vaan pari lasia skumppaa. Pieni harmitus, mutta eläkejuhlat ovat vain kerran ja jooga on myös ensi viikolla. Luulen, että tieto joogan skippaamisesta oli se, jonka vuoksi kamppailin omantuntoni kanssa salitreenin väliin jättämisestä. Kauheaa, tulee ihan liikkumaton päivä. Juu, tosi kauheaa. Pikemminkin se oli viisautta - nyt pohdittuna.

Perjantain aamulenkillä juttelin tästä ystävälle, jonka kanssa ihmettelimme aamun valkenemista. Kun sain palautteen, että hän on ylpeä mun päätöksestä, sain viimeisen pisteen uskolleni, että päätös oli ainoa oikea. On kerrassaan vaikeaa myöntää, että joskus lepo on viisautta. Ensimmäinen ajatus on, että olen vain laiska, mukavuudenhaluinen ja aidan matalimmasta kohdasta ylittävä. On niin helppoa soimata itseään ja päätellä, että on huono ihminen, kun ei tee suunnittelemaansa treeniä.

Juha Mieto on joskus sanonut jotain sen suuntaista, että toisinaan treenin väliin jättäminen on viisautta, ellei se aiheudu laiskuudesta. En palaudu enkä ole valmis seuraavaan lenkkiin tai muuhun liikkumiseen, ellen lepää. Monien mutkien kautta olen opetellut kuuntelemaan itseäni ja sitä, mikä on treenaamisessa mulle hyvä. Tällä viikolla se oli tämä. Ei ole helppo taito, mutta uskon kerta kerran jälkeen vahvistuvani ja arvostavani enemmän sitä pientä tunnetta ja ääntä, joka kertoo, että treenisuunnitelma on tänään tehty muutettavaksi.

Pakkaslenkkeilyä


Tiistaiaamuna mittari näytti kotoa lähtiessä -15,7. Onneksi ei tuullut, sillä hyisyys olisi tuulen kera ollut kaamea. Ensimmäinen pakkaslenkki, joten hyvin varovaisesti ja vain lyhyesti. Olin tammikuun pakkasten aikaan Teneriffalla, joten en ollut edes ollut ulkona kuin noin -7 asteen pakkasessa.

Tosi rauhassa hipsuteltiin vajaa tunti. Herätti ja piristi. Keuhkoissa tuntui oudolta ja pakkasilman hengittäminen hirvitti. Entäs jos saan flunssan? Buffia suun eteen ja taas pois. En osaa hengittää buffin läpi, joten venkslasin sitä ylös ja alas yhtenään.

Onneksi keskiviikkoillaksi lauhtui vähän. Olin päättänyt sään salliessa juosta ohjelman vedot eli 8 X 2 min 2 min palautuksilla. Lähtiessä pakkasta oli vajaa -7 ja auringon laskettua tiesin asteiden kiristyvän. Ei siis maksimivauhteja, vaan jotain kevyempää, mutta kuitenkin vedoilta näyttävää.

Jokivarsi oli osittain tosi hyvässä kunnossa. Löydettiin oivallinen suora, jossa saattoi pinkoa. Lauhtuminen oli tuonut muitakin lenkkeilijöitä. Hyvin mahduttiin sekaan, vaikka yhden pitkän, hoikan ja täysin mustiin pukeutuneen miehen kanssa oli tulla kolari. Käännyimme palauttelun jälkeen ympäri lähteäksemme uuteen vetoon, kun mies juoksee suoraan nenän edestä ja vielä kävelytien valottomalla puolella. En tiedä, kumpi säikähti enemmän. Omat tossutkin ratisivat lumessa sen verran, ettei edes kuulunut hänen askeliaan. Ei yhteentörmäystä, vaan kaikki jatkoivat lenkkiään tyytyväisinä.

Vedoista ei ole vauhteja, kun ei ollut kelloa. Juoksin avustajani kanssa, jolla oli vain ajanottokello. Siitä katsottiin, että minuuttimäärät täyttyvät. Yllättävän helpolla ne menivät ja viimeisen loppuun kiristin sen, mitä pakkasessa uskalsin. Kuvittelen, että yhden vedon aikana ehdimme jotain 250-350 metriä. Pelkkä arvaus, mutta totuus lienee jossain noiden lukujen välissä.

Haltialaan munkkikahville


Eilen juoksin töiden jälkeen pitkiksen. Olin syönyt ja etenkin juonut aika huonosti, mutta vajaa kaksi tuntia meni kohtalaisen helposti. Loppua kohti kiristettiin ja jälkikäteen katsoin yhtä kilsaa lukuun ottamatta jokaisen olleen edellistä nopeampi. Vikassa kilsassa oli mukana lopun kävelypätkä, joten sitä en tähän laskelmaan huolinut. Ei huvittanut sammuttaa härpäkettä pakkasessa, vaan mieluummin lämpimässä rappukäytävässä, joten jokivarresta parkkiksen kautta kotiovelle kävely olkoon lyhyt loppuverkka.

Heittäydyin ihan hurjaksi ja jätin perinteisen sunnuntain pilateksen väliin. Lähdimme Piian kanssa aamupäiväkävelylle päämääränä Haltiala ja munkkikahvit. Nam, ihana lämmin munkkirinkilä ja kunnolla sokeria päällä. Se maistui taivaalliselta.

Kuvassa Tapaninvainion uimarannalle rakennettu jäälinna. Kirkkaan jään lisäksi linnassa on mm. punaista ja sinistä. Jäälohkareet oli otettu joesta uimarannan luona joen ylittävän sillan Tikkurilan puolelta. Siellä oli lippusiimoilla eristetty alue, jottei kukaan harhaudu väärään kohtaan.

Matkalla tuntui kovin keväiseltä. Linnut lauloivat, pajunkissoja näkyi monessa kohdassa ja väkeä oli paljon ulkoilemassa. Jäällä oli hiihtäjiä ja ulkoilijoita. Olin vakaasti päättänyt, että minä en jäälle astu. Se kantaa kaikki muut, mutta mun kohdalla aivan varmasti rasahtaa rikki.

Never say never... Paluumatkalla ei huvittanut taiteilla Tuusulantien alituksessa, jossa oli epämääräistä polkua ja möykkyjä. Rohkeasti jokitörmää jäälle. Kirkasta jäätä ja lumen peittämää jäätä. Näkyi, että paksuus on parikymmentä senttiä. Mutta entäs jos...

Sillan jälkeen jäältä pois. Ei vaan, hetki kävelyä, kun kerran joen jäälle olin uskaltautunut. Lopulta lunta alkoi olla sen verran, että kenkiin uhkasi mennä oma osuutensa. Kipuaminen jokitörmää takaisin kävelytielle. Hei, mä uskalsin! Jää kesti kuin kestikin - jopa sen munkkirinkilän jälkeen.

Kuvassa on pajunkissoja jokivarresta.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kuriton karkin syönti ja muuta punatukkaisen tytön syömisistä


Perinteisesti vuoden vaihtuessa kuntokeskukset täyttyvät, ruokavaliot muutetaan terveellisiksi, uudenvuodenlupaukset lunastetaan ja kaikin puolin aloitetaan uusi elämä. En ole vuosiin tehnyt lupauksia, sillä en jaksa uskoa niiden voimaan. Pikemmin uskon siihen, että rauhassa omaan tahtiin tapoja muuttamalla ja uusia tapoja kehittämällä pääsee kiinni asioihin, haaveisiin ja unelmiin, joita tavoittelee. Joskus matka on pitkä ja joskus se vaatii eestaas matkaamista.

Periaatteessa syön terveellisesti ja monipuolisesti. Periaatteessa... Kompastuskivi ovat karkit. En juo limuja, jätskiä syön harvoin, pullia tai muita herkkuja ostan satunnaisesti, suklaata syön jonkin verran, mutta ne karkit. Kerta kerran jälkeen kompastun karkkipussien suohon. Irttareita en osta, mutta kaikenlaiset hedelmä-, salmiakki- ja lakritsikarkit ovat vailla vertaansa.

Joulun nurkilla söin suklaata enemmän. Nyt se ei maistu. Laatikossa on pari levyä, jotka toin Teneriffalta, mutta en ole edes avannut. Olen sentään ollut Suomessa 3,5 viikkoa ja hyvin suklaat säilyvät laatikossa. En uskalla laskea, miten monta karkkipussia olen tässä ajassa ehtinyt tyhjentää.

Smoothiella päivä käyntiin


Iltaisin surautan aamuksi smoothien. En voi huristella blenderin kanssa ennen kukonlaulua, joten puuha on tehtävä illalla. Hyvin smoothie säilyy jääkaapissa ja sheikkeriin kaadettu aamup0ala on helppo ravistaa ja juoda. Sen voi hätätilassa ottaa vaikka mukaan.

Aamupalasmoothieen laitan rasvatonta rahkaa tai välillä vaihtelun vuoksi vaniljan makuista heraproteiinia. Hedelmänä on usein banaani, mutta mangot, päärynät ja appelsiinitkin ovat hyviä. Marjoista suosin puolukkaa ja mustikkaa. Joskus mustaherukkaa tai mansikkaa, mutta mansikka ei ole smoothiessa erityinen suosikkini.

Kuitua lisään pellavansiemenrouheena chia-siemeninä. Rasvana jotain siemeniä tai minimaalinen tilkka oliiviöljyä. Joskus mukaan tuoretta minttua, kuivattua nokkosta tai jotain muuta, mitä sattuu kotona olemaan. Nesteeksi laitan mehukeittoa, jossa mustikka on suosikkini. Jos proteiinina on rahkan sijasta heraproteiini, silloin nesteeksi laitan pelkkää vettä. Joskus ostan mantelimaitoa ja kaadan sitä mukaan. Kookosmaitokaan ei ole hassumpaa.

Nämä blenderissä muussiksi ja sen jälkeen smoothie sheikkerissä jääkaappiin. Hommaan menee ehkä kymmenenminuuttia ja tällä säästän aamusta paljon. Joskus aikoinaan lähdin päivään tuoremehulla ja jogurtilla. Huh, ei onnistuisi enää.

Jos olen illalla menossa, seuraavan aamun aamupala on pohdiskelua. Eilisiltana kotiuduin kavereiden luota lähellä puolta yhtätoista, joten ei enää blenderin suristelua. Aamulla lautasellinen puuroa ja rahka. Sillä jaksoi pilateksen, mutta sen jälkeen oli nälkä.

Ennen aamupalaa juon pari lasia vettä, jotta aineenvaihdunta lähtee käyntiin. Jos ampaisen kotona ylös ja lähes saman tien lenkille, jogurtti on hyvä valinta. Jos juoksen aamulenkin töistä, smoothie ehtii sulaa sopivasti ennen lenkkiä, kun matkaan kuitenkin ensin kotoa työpaikalle.

Lounasta työpaikkaruokalasta


Lounaani pelastaa mainio työpaikkaruokala. Kun ruokala on kiinni, olen aivan pulassa. Onneksi lähes joka päivä siellä on jotain, joka houkuttelee. Samalla näkee muitakin ihmisiä kuin oman kerroksen väkeä. Tosin lounasaikani on niin myöhään, että ruokala on monesti lähes tyhjä. En vain osaa ajatella syöväni paljoakaan ennen keskipäivää.

Lounaana syön päivän listan mukaan salaattia, keittoa tai jotain tukevampaa. Keiton ja salaatin kanssa otan pari näkkäriä, mutta muuten skippaan leivän. Juomaksi pari lasia vettä ja jälkkäriksi tee. Ruokalan jälkkärin valitsen, jos tarjolla on rahkaa tai kiisseliä. Olen aina ollut suuri kiisselien ystävä, mutta kotona ei tule tehtyä. Aikoinaan yksin asuessa tein, mutta vuosien myötä se on jäänyt. Ehdottomasti suurin suosikkini on raparperikiisseli.

Välipaloja en unohda


Tuo on totta - välipaloja en unohda. Aamulla juon töissä kahvin, koska en kotona viitsi keittää. Jotenkin kahvimuki, sähköpostit ja pikainen Hesarin otsikkojen selailu kuuluvat työpäivän aloitushetkeen. Lenkin tai salin jälkeen eka palkkari ja sitten vasta kahvia.

Aamupäivällä otan helposti jonkin pienen välipalan, jotta jaksan lounaaseen. Pähkinöitä, rahkaa tai jotain, mikä sattuu käteen osumaan. Iltapäivällä kahvia, jos olen toimistolla ja joskus myöhemmin rahka ja omena. Ennen iltapäivän lenkkiä havahdun monesti liian myöhään siihen, että välipala on syömättä ja lenkille lähtö lähestyy. Äkkiä syömään, sillä ilman välipalaa en voi lähteä.

Vettä pitkin päivää


Jos pidän kiinni välipalasta, pidän kiinni myös veden juomisesta. Kun olen toimistolla kokonaisen päivän tai ison osan päivästä, mulla on vesipulloon liittyvä sääntö. Kokonaisena toimistopäivänä hieno limen vihreä lasinen juomapulloni on täytettävä kolmesti. Puolikkaana päivänä riittää, että sen täyttää kahdesti. Vaikka itse sanonkin, pysyn tavoitteessa kiitettävästi. Vesipullo kainalossa kuljen käytävällä ja toki saan rampata myös vessassa. Ei tule istuttua ylipitkiä rupeamia, kun nousee hakemaan lisää vettä tai tekemään jotain muuta. Printterillä ei nykypäivän toimistolla tule juostua kuten aiemmin, joten se ei juuri työpäivän aikaista liikuntaa lisää.

Illalla hiilareita


Iltapala on ehkä heikoin lenkki - karkkien ohella. Aikoinaan join iltakahvia eikä yöuni kärsinyt. Nykyisin juon teetä ja tällä hetkellä lähes hysteerisesti erilaisia inkivääriteitä. Ei flunssaa kiitos! Kolmen inkiväärin tee on hyvää. Samoin pakuritee, jossa on sitruunaa ja inkivääriä. Onneksi on vaihtoehtoja, sillä tällä inkivääriteen määrällä sitä tulisi jo korvista ulos.

Lisänä otan karjalapiirakoita tai tummaa leipää, lasin tuoremehua ja jogurtin. Leivän päälle Oivariiniä tai juustoa. Toisinaan myös juuston kaveriksi raakaa sipulia. Se on oikeasti hyvää! Joskus saatan keittää puuroa ja välillä syön jonkin herkun. Yksi heikkouteni ovat Lidlin mustikkamuffinssit.

Iltapala voisi varmasti olla erilainen, mutta tällaiseksi se on nyt muotoutunut. Lisänä vielä pari magnesiumtablettia ja ehkä lopuksi lasi vettä.

Millä hillitä karkin viehätystä?


Millä kummalla saisin otettua niskalenkin karkkien viehätyksestä? Tiedän, että sitä menee nyt aivan liikaa. En aio ryhtyä totaaliseen karkkilakkoon. En myöskään aio kieltäytyä loppuikääni herkuista. Tahdon löytää takaisin sen kohtuuden, jonka olen joskus osannut.

En ole koskaan irvistellyt karkeille. Poikaa odottaessa taisivat olla ainoat hetket, kun jouduin heittämään pois avatun karkkipussin. Vain siksi, että ne olivat menneet huonoiksi, koska ei maistunut. Olisipas tuo vaihe jäänyt päälle.

Mitkään pyhät lupaukset ja itseruoskinnat eivät auta. Jotenkin olisi saatava ote tahdosta ja siitä ajatuksesta, että voin valita. Se ei vain jää millään omaan arkeen.

Onko vinkkejä? Entä kohtalotovereita? Miten just sinä olet päässyt paremmalle puolelle karkin lumosta?

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Loskavaellusta ja kimurantti suhde juoksumattoon


Maanantain lenkistä tuli varsinainen loskavaellus. En tiedä, olisiko viisain varustus ollut kanootti, räpylät, loska-aura vai kaikki nämä. Raskasta taaperrusta, mutta samalla piristävää sisällä vietetyn työpäivän jälkeen. Kengät märkinä, syke tavallista korkeammalla ja kaikesta huolimatta tyytyväisenä palasin vajaan tunnin jälkeen työhuoneeseen keräämään kamat kasaan ja kotiin suihkuun. Kengätkin kuivuivat - lopulta seuraavana päivänä.

Jälleen koiria


Tulisuontiellä kiljaisin säikähdyksestä ja olin hypätä ilmaan. Olimme ylittäneet kadun Marjaniemen siirtolapuutarhan kohdalla. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Yhtäkkiä kaksi koiraa räjähtää haukkumaan ja tempoilee kohti. Muutaman kirosanan ja kiljaisun jälkeen tiuskaisin omistajalle, että pitäisi koiransa kurissa. Vaikken niitä nähnyt, ei jäänyt epäselväksi, että olivat pitkähkössä hihnassa tai muuten vain tempoilivat kohti. Sydän hakkasi ja lähes tärisin.

Koirien omistaja ei ottanut kritiikkiäni vastaan, vaan huomautti koiriensa säikähtäneen meitä. Tulimme hänen mukaansa takaa päin, jolloin koirat eivät nähneet meitä ja säikähtivät. Millään tavalla hän ei yrittänyt hillitä koiriaan tai pitää niitä kurissa. Sen sijaan ongelmana olin minä, joka olin hiipinyt takaa.

Muutaman sanan vaihtamisen jälkeen huomasin, ettei keskustelusta ole mitään hyötyä. Koetimme avustajani kanssa päästä ohi, mikä olikin hankalampi juttu. Pyysin uudelleen, että omistaja pitäisi koiransa kurissa. Tähän sain takaisin kommentin, että menisimme sitten ohi, jos on urputettavaa. Juu, olisimme menneet, kun olisimme päässeet.

Jälkikäteen avustajani sanoi, että koirat olivat pitkässä hihnassa ja tosiaan koettivat tulla kohti. Eivät olleet mitään suuria koiria, mutta mitä se takaa. Ei voi olettaa, ettei pienempi koira tee mitään. Sen verran pelottavalta haukunta kuulosti, etten vakuuttunut koirien hyvästä luonteesta.

Ja sitten ne vedot


Eilen aamulla käynnistin työpaikan salin juoksumaton ennen seiskaa ja virittelin lämmittelyvauhdin päälle. Musat korviin, jotta jaksaisi sen voimalla puolisen tuntia. Ei huvittanut pelailla puhelimen hälytysten kanssa, joten laitoin iPhonen ajanoton päälle. Puhelin höpisi korvaan aikaa muutaman sekunnin välin. Olihan se pidemmän päälle rasittavaa, mutta Spotifyn soittolista kuului kivasti iPhonen Voiceoverin äänen yli.

Lämmittelin reilun 10 minuuttia ja sitten naputtelemana lisää vauhtia. Kuusiminuuttinen rutistus alkakoon. Ensimmäinen meni aika helpolla 6:08 vauhdilla. Minuutin palautus ja uusi vauhti mattoon. Rohkeasti lisäsin vauhtia, sillä minuutti on vain minuutti. Ja meneehän vauhdin naputteluunkin joitain sekunteja, joten ei se oikeasti ollut ihan minuuttia.

Kakkosvetoon vauhdiksi 5:54. Alkoi tuntua, mutta meni. Palauttelu ja päivän viimeinen. Mitähän uskaltaisin? Hmmm.... Olin mennä sekaisin laskuissa, kun naputin nopeuspainiketta. Sitä herttaista painiketta on naputettava urakalla, sillä vauhti lisääntyy 0,1 km/h yhdellä painalluksella. Aamun laskuharjoitukset tuli tehtyä samalla.

Niin se vika... Rohkeutta peliin ja vauhdiksi 5:40. Voiceover höpisee sekunteja. Ei tämä voi olla näin hidasta. Oih, 45 sekuntia - enää 15 jäljellä. En varmasti lähde hidastamaan, ennen kuin sanot, että sekunnit ovat seuraavan minuutin puolella. En! Huoh, siinä se oli. Hengissä ja palautteluminuutti edessä.

Kuvittelen, että yksi olisi mennyt extrana. Jätin lämmittelyvauhdin vähän kovemmaksi kuin olin ajatellut. Se tuntui hyvältä, joten miksen antaisi mennä. Palauttelua kymmenisen minuuttia ja varovaisesti napautus napautukselta matto pysähtymään.

Seuraava oli jonossa, sillä työkaveri tuli salille just, kun aloin hiljennellä vauhtia kohti pysähtymistä. Sain hänet sopivasti kurkkaamaan, miten paljon matkaa oli taittunut. Veikkasin, että 2,5-3 kilsaa. Yllättäen matkaa olikin 3,53 km ja siihen hetki päälle, jolloin sain hienon tasaluvun metreihin.

Helppoahan tuo oli, kun ei tarvinnut miettiä jäätiköitä eikä juosta nastoilla. Silti ulkona on mukavampaa. Happi tuntui loppuvan ja hengitys ei sujunut. Kuumakin oli ja hartiat jännittyivät. Kyllä matolla voi juosta tuollaisia lyhyitä. Pidempiä en jaksa eivätkä hartiat taida kestää. Koska en ollenkaan luota pysyväni matolla, pidän käsillä tuntuman maton etuosan kaiteeseen. Tämä tarkoittaa, etten saa käsistä apua eikä niissä ole liikettä kuin minimaalisesti. Kai mattoon saisi jonkinlaista kuminauha- tai muuta viritelmää, vaan ei ole tullut kokeiltua. Käsien liukumisen estän laittamalla salihanskat, jotka pitävät kevyen kosketuksen varmempana.

Pitäköön reippaansa


Tänään piti juosta viikonlopun Aktia cupin kisaa korvaava reipas lenkki. Lähtiessä oli selvää, että ohjelma saa pitää reippaansa. Minä en siihen koske nastojen kärjelläkään. Merituulin kanssa suunnittelimme, että otetaan tien pinnasta kuva, jotta on todistusaineistoa, ettei näillä keleillä reipasta juosta.

Kierreltiin ympäri Pukinmäkeä, sillä Merituuli lupasi armahtaa Malminkaaren taaplaamisesta. Pukinmäenkaarelle päädyin hetkeksi ja Malminkaarta vilkaisin. Pukinmäen pikkukadut olivat melko jäisiä ja jotkin muistuttivat jäätynyttä huonosti hoidettua perunapeltoa. Syke pysyi maltillisena, kuulumiset tuli vaihdettua ja nastat rapisten ladyt kipaisivat tunnin lenkin.

Työt ovat vieneet paljon aikaa. Onneksi lenkkeily on pakon sanelemana sosiaalista puuhaa. En sentään elä aivan sosiaalisessa umpiossa, kun kavereita voi nähdä ja kaikenlaista rupatella lenkkarit jalassa.