Kesäpiipahdus Kyproksella

Kesäaikaan siirtymisen kunniaksi herätyskello piipitti keskellä yötä ja nenä kääntyi Lufthansan lentoa kohti. Käväisin maaliskuun lopulla neljän päivän työreissulla Kyproksen pääkaupungissa Nikosiassa. Iso osa ajasta kului Euroopan neuvoston konferenssissa, jossa julkistettiin Euroopan vammaisstrategia vuosille 2017-2023 sekä keskusteltiin ihmisoikeuksista ja niiden toteutumisesta.

Hetkittäin mieli halasi shortsilenkille, vaan ei sellaiseen ollut oikeasti aikaa eikä edes opasta. Olin reissussa työkaverin kanssa ja teimme kävelylenkkejä ajan salliessa. Onneksi emme mahtuneet konferenssivieraille kaavailtuun hotelliin, joka oli keskellä ei mitään, vaan majoituimme aivan Nikosian vanhan kaupungin keskellä. Parvekkeeni alla oli kävelykatu ja kaikki oli suoraan nenän edessä. Pohjois-Kyproksen rajavyöhykkeellekään ei ollut kuin muutama sata metriä.

Nikosia on saaren keskiosassa Pedieos-joen rannalla. Joki meni jossain reilun kilometrin päässä hotellilta, joten sinne asti ei ollut aikaa kävellä. Kaupunki on tosi vanha, sillä siitä on tullut saaren pääkaupunki jo 900-luvulla. Vanhassa kaupungissa tunnelma ja kaikki heijasteli menneisyyttä ja mielikuvituksessa saatoin nähdä ratsujen laukkaavan pitkin kapeita kivettyjä katuja. Saatoin nähdä ihmiset askareissaan ja tuntea ajan pysähtyvän jonnekin historian hämäriin.

En tiedä, mikä vanhoissa kaupungeissa viehättää. Olen aivan lumoutunut esim. Lissabonin, Rodoksen tai Funchalin vanhasta kaupungista eikä Tallinna tai Tukholmakaan paljon suosikeilleni häviä. Toisaalta sydämessä sykkii ikuinen ihastus New Yorkiin ja Reykjavikiin, jotka ovat aivan jotain muuta. Samaa paloa tunnen Lanzaroten karua kauneutta kohtaan.

Jäin miettimään, millaista olisi asua Nikosiassa edes tovi. Keskikesällä - kiitos ei. Entä keväällä, jolloin kaikki on vihreää ja raikasta, kun kesän helle antaa odottaa itseään? Entä syksyllä, kun kesä luovuttaa vähitellen otettaan ja paahtava helle muuttuu lempeäksi syyspäiväksi? Ehkei kyproslainen elämäntyyli sopisi pohjoismaiseen säntillisyyteeni, mutta ei se estä haaveilemasta.

Pohjois-Kyproksella käynti oli ehkä kerran elämässä -tilaisuus, johon halusin tarttua. Neljä suomalaisnaista käveli YK:n valvoman vihreän linjan yli aurinkoisena aamuna ja kierteli pari tuntia ihmettelemässä. En muistanut, että Pohjois-Kypros on julistautunut itsenäiseksi 1983 ja Turkki miehitti tuon alueen jo vuonna 1974. Ilmeisesti tämä kaikki juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin Kypros itsenäistyi Britannian vallan alta.

Tunnelma oli rauhallinen - rauhallisempi kuin varsinaisen Kyproksen puolella. En ollut koskaan käynyt moskeijassa, joten en tiennyt, mitä odotin, kun kävelin sisään valtaisaan kauniiseen moskeijaan. Sisällä oli rauhallista, turistit kulkivat hiljakseen edestakaisin ja taustalla kuulunut iäkkään miehen koraanin luku tuntui meditatiiviselta. Aika pysähtyi hetkeksi ja rauha hiipi ajatuksiin.

Kauppahallissa saimme kierrellä ilman ruuhkaa ja ihmetellä hedelmien, vihannesten ja monien paikallisten tuotteiden tarjontaa. Pienestä puodista matkalaukun täytteeksi lähti muutamaa erilaista teetä ja maistiainen turkkilaista kahvia. Tosiaan, se on yhä maistamatta. Pääsiäisenä on ehkä hyvä hetki testata, mitä siitä pidän.

Konferenssi oli istumismaraton ja matkustamisessa riitti istumista. Pelkäsin, mitä selkä ja pakara tuumaa moisesta huvista. Ehkä olen allerginen Suomelle, sillä molempien oikuttelu päättyi kuin seinään. Työkaverille huokaisin, että mun on lähdettävä maanpakoon, jos kipeytyvät Suomeen palatessa. Toistaiseksi kaikki on kunnossa ja olen jopa saanut juosta hieman ripeämpiä lenkkejä kivutta.

Jotain mieleen jäi kaihertamaan, sillä haaveilen paluusta Kyprokselle. En tiedä, haikailenko turistikohteiden perään - tuskin. En myöskään haikaile sinne keskikesällä. Jälleen kerran huokaan, miksi ei ole sen verran liikkumisnäköä, että voisin tepastella koneeseen ja lentää joksikin aikaa milloin minnekin maailman ääriin. Just nyt lentäisin Larnacaan, ajaisin Nikosiaan ja eläisin siellä hetken. Nauttisin vapaudesta ja kurkkisin uusiin asioihin. Sen jälkeen palaisin arkeen ja uusia kokemuksia rikkaampana kulkisin päivän kerrallaan kohti seuraavia seikkailuja.