Kaarinan juoksusta on kahdeksan viikkoa. Vaikea ymmärtää, että niin tosiaan on. Onneksi kirjoitin heti juoksuiltana päällimmäiset ajatukset ylös. Ilman niitä tämä olisi jäänyt ikuisesti kirjoittamatta.
Päivät ja viikot ovat viilettäneet työmatkoilla ja viimein myös lomalla. Lokakuulla tein pyhän lupauksen, että kirjoitan tänne ja laittelen kuvia punatukkaisen tytön reissuista. Äsken ynnäilin, että elokuun puolivälin ja marraskuun loppupäivien välissä olin pois Suomesta viisi viikkoa. Siinä oli hyvää ja huonoa - voin katsoa reissupäiviä kummin vain.
Olen viivalla - olen voittanut
Lähdin Kaarinan lauantairetkelle ajatuksella, että olen voittanut, jos pääsen viivalle. Kesällä kaikki näytti hyvältä ja haikailin 21,1 kilsan ajan parantamisen perään. Pidin sitä jopa realistisena.
Tuli elokuu ja tulivat työmatkat ja kaikki muu elämä. Addis Abeba eli punatukkaisen tytön korkeanpaikan leiri, kropan reagointi lähes kolme viikkoa popsimaani malarian estolääkitykseen, pitkät työpäivät Afrikan maalla ja yön pimeinä tunteina Suomeen matkaamisen tuomat palautumisongelmat.
Tuli seuraava viikko ja punatukkainen tyttö suhasi Eurooppaa ja piipahti joulupukin kaupungissakin. Kaikkea treeniä keventelin. En saanut lupaa juosta kovia lenkkejä ja kevyetkin piti himmailla aiempaakin iisimmin.
Maltti auttoi ja syyskuun vikana sunnuntaina Pääkaupunkijuoksun varttimara antoi lupauksia. Ylös-alas-ylös-alas -Keskuspuistossa juoksin liian kovilla sykkeillä parhaimman varttimaran ajan. Maailma hymyili, vaikka työpäivät venyivät ja tiesin matkapäiviä olevan edessä omiksi tarpeiksi.
Lokakuu ja seuraavat työmatkat. Oli laivaa, oli Tallinnaa ja vähän lisää laivaa. Jalat voimattomat, nilkat turvoksissa ja aivan vetämätön fiilis. Lyhensin lenkkejä, pätkin lenkkejä ja koetin saada palautumisen johonkin muottiin. Skippasin vikan pitkiksen ja kävelin pitkin kotikaupungin rantoja sunnuntain auringossa. Hetki, jolloin tein viisaan päätöksen.
Kävin hierojalla ja sain ukaasin lepuutella jalkoja. Väsyneet jalat - ei mikään uutinen. Kylmään mereen oli hieroja mua sysäämässä, vaan älähdin, ettei tässä hetkessä onnistu, koska seuraavat lentoliput odottavat käyttäjäänsä.
Mun jalka!
Boarding ohi ja punatukkainen tyttö oli jälleen ilmassa. Viikko Kaarinaan ja vika työmatka Köpiksen kautta Malmöön. Köpiksen ruuhkainen kenttä. Kentällä kulkeva sähköautokärryhirvitys jyrää yli - alle jää mun oikea jalka. Käytin siinä hetkessä moninkertaisesti kaiken osaamani kirosanavaraston. Samalla laskin, että Kaarinan starttiin reilu kahdeksan vuorokautta.
Junaan ja Juutinrauman yli. Junassa jalalle kylmäpussi. Jo kentällä nousin varpaille ja testailin kaiken mahdollisen. Ei varmaan mitään rikki, mutta.... Riittääkö aika, sillä sitä oli noin 209 tuntia?
Malmössä apteekkiin ja kaikki itsehoitotykötarpeet mukaan. Kongressissa istuin jalat tuolilla ja hoitelin elintärkeää koipeani. Ei leposärkyä, mutta kosketusarka ja kunnon mustelma. Antoi kävellä ja aloin uskoa ruhjeen paranevan.
Ajattelin tämän riittävän, sillä olihan viimeiseen pariin kuukauteen jo mahtunut koko elämän kirjo ja vähän extraakin. Oli myös paljon töitä ja oman elämän ratkaisuja, mutta kaiken tämän jälkeen oli helppo hengittää, olin huojentunut ja hymyilin maailmalle.
Ja sitten - epäonnea osa sata
Tuli Malmön sunnuntaiaamu ja allergisen reaktion ensioireet. Iho-oireet pahenivat päivä päivältä ja hengittäminen kävi raskaaksi. En ole ikinä saanut näin hurjaa allergista reaktiota. Suomessa työterveyshuoltoon hakemaan troppeja. Vedin antihistamiinia kaksin käsin ja kuorrutin itseäni antibioottivoiteella. Avaavaa vedin yhtenään ja taatusti täytin kaikki dopingrikkeen merkit, sillä olihan merkkikin sama akuin joillain talvilajien kisaajilla. Astmadiagnoosi pelasti, sillä sen myötä kotona oli troppeja, joilla itseä lääkitä. Jälleen laskin tunteja - starttiin noin 72 tuntia enkä saa kunnolla happea. Ratkaisu - lisää avaavaa ja lisää antihistamiinia.
Suomenlahdelta aurinkoisena lokakuun päivänä
Hierojalle ja toive palata sieltä virkeämmillä jaloilla. Nilkat muistuttivat puupölkkyjä ja jalkoja vaan väsytti. Uinti helpotti hetken, mutta neste ei kadonnut. Alaselkään teipit ja hierojalta vakava kehotus miettiä, lähdenkö Kaarinaan vai enkö lähde. Viisaana naisena en kertonut tästä kenellekään.
Oli Kaarinaa edeltävä päivä ja työpäivä 12/12. Edellinen vapaa oli ollut silloin, kun ihailin maailmaa Skattanniemellä ja söin pullaa Villa Ullaksessa. Monella tavoin tärkeän tutun ihmisen hautajaiset ja omanlaisensa päivä. Temppeliaukion kirkossa nenäliinoja rutatessa mietin, että vuorokauden kuluttua, jos luoja suo....
Sääennuste näytti räntää tai lunta. Jännitysmomentti kesärenkaat. Kuulas aamu ja kuivat tiet - ehkä olen viivalla klo 11.00. Matkalla kuuraisia peltoja, auringon sarastusta pilvien lomasta, kirkasta taivasta, mutta ei tietoa tulevasta.
Kaarinan lukion pihalla totuus paljastuu - mikä tuuli! Tähänkö oikeasti pitää lähteä? Vaatteiden säätöä, kenkien vaihtoa ja hanskat taskuun. Onneksi mulle saatiin puhuttua hanskat käteen viitisen minuuttia ennen starttia. Ei tullut liian kuuma, vaikka sitä pelkäsin.
Sitten mennään
Lähtö vaivihkaa ja matkaan. Varoittelin, etten saa keulia. "Kuljen ulkona valossa. Kasvoillani voin tuntea tuulen." - kyllä, sen tunnen. Säätelin musaa ja seurailin sykettä. Liian kovalla menen, kun syke ponkaisi heti reiluun 160 eikä pudonnut millään taikasanalla. Liimautui lukemaan 163, jonka tiesin liian kovaksi.
Tuulta vastaan puskeminen söi naista. Olin ottanut geelin ennen starttia, joka ehkä auttoi alun shokista. Vettä juomapisteellä ja kohti ehkä mulle pahinta pätkää - soratietä. Isoja kiviä, sateen tekemiä kuoppia, irtokiviä ja kaikkea muuta. Kierreltiin, varottiin, hidastettiin, varottiin. Vaikka hiekasta pidän, tämä pätkä oli retken stressaavin.
Geeli ja vettä. Loiva pitkä ylämäki ihan rauhassa. Kakkoskierros odotti, mutta jalat hyytelöä. Puolikkaan vitonen kuulutetaan maaliin. Suolaa, jos auttaisi.
Monet lappujuoksut kanssani kirmannut soittolista rallattelee kasarimusaa. "You were always on my mind. You were always on my mind." Ja jotain opiskelijanuoruudesta Kallion kulmilta "Go West Life is peaceful there. Go West In the open air. Go West Where the skies are blue. Go West This is what we're gonna do." Ja vähän uudempaa, jota on askel askeleelta helppo kuunnella ja viedä ajatukset muualle. "Faija, anna mun ajaa mökkitie, lupaan että saunaan vettä vien. Muistan kivet ja kannot tän soratien." Ilman musaa en olisi jaksanut.
Tuuli yltyy. Syö voimia ja syö uskoa. Sanon, että mun saaminen maaliin on tänään ehkä päivän isoin työ. Vaihteeksi geeli, vaikka hieman etoo pelkkä ajatuskin. Vettä ja karmoliskarkki suuhun. Tuulen raakuus ottaa välillä henkeen. Yskittää monet kerrat, mutta päivän pahin on kuitenkin jaloissa.
Kuva Malmön vanhasta kaupungista linnan puiston kukkaloistosta
Jossain 16 kilsan kohdalla työkaveri ohittaa oman maransa kolmoskierorksella. Potkaisen soratien kiveä. Kierrän kuoppia. Valtatien äänet kuuluvat. Tuuli pyörittää. Minuutti myötäistä ja tuuli kaartaa takaisin entistä voimallisemmin vastaan iskien.
Jaloissa järkyttävä särky. Aivan kuin kammottava hammassärky olisi siirtynyt jalkoihin. Penikassakin alkaa tuntua - ei mulla ikinä ole ongelmia penikoiden kanssa. Kilsa 17 on ehdottomasti pahin. Vauhti hyytyy ja en enää tiedä, miten ja mihin astun. En jaksa edes kuunnella musiikkia, kun jalkojen särky vie mukanaan. Korvaan tarttuu jotain. Puoliääneen ärähdän itselleni korviin kuuluvat sanat "Mene nyt ja katso peiliin, niin näet vastustajasi." Mene!
Vielä geeli ja vettä. Jalkojen särky vaan pahenee. Tuntuu, että etanatkin menevät nopeammin. Ylämäki. Saan luvan kanssa vähän himmata. Kyltti 19 kilsaa on mennyt. Toinen kiukkuinen puuskahdus itselle, kun korviin kuuluu "Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan. Ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan. Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään. Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää. Joten anna mennä joten anna mennä."
Tässä oli ekalla kierroksella myötätuuli. Ihan varmasti oli! Nyt tuuli pyörii eestaas. Hetki helpompaa ja paluu todellisuuteen. Vikat ylämäet. En enää! Vika kilsa ja työmaa. Tosi varovasti ohi, sillä mun jalat ovat lopettaneet yhteistyön - niillä on hammassärky pahimmasta päästä.
Käännös vasemmalle. Maali nenän edessä. Haluan uskoa, että minimaalinen loppukiri irtosi. Kuumaa mehua ja pohdintaa, mikähän mahtoi olla päivän aika. Olin koko matkan pohtinut juoksevani alle kolmen tunnin ja pitänyt 2.56-2.57 mahdollisena.
Anteeksi kuinka? 2.50:28 ja vain 44 sekuntia huonompi kuin vuosi sitten samoilla Kaarinan teillä juoksemani puolikkaan parhaani. Hymyilyttää. Ihmetyttää. En voi uskoa. Tässä tuulessa. Näillä taustoilla ja vastoinkäymisten määrällä. Ihmetystä ja riemuisaa tyytyväisyyttä. Punatukkaista tyttöä ei harmita tippaakaan, että oma paras jäi noin lähelle.
Pukkarissa ihmettelin, miten monta naista on juossut maratonin kolmeen tuntiin. Hmmm.... He olivat puolikkaan juoksijoita, jotka olin jossain hetkessä jättänyt taakseni. Entistä oudompi fiilis.
Juoksu oli itseni voittamista ja palkinto työstä, jota olen tehnyt. Se oli palkinto tunteesta, että sekuntien ja minuuttien kadottaminen ajasta on mahdollista. Se oli palkinto siitä, että olen oppinut lukemaan itseäni. Se oli myös palkinto siitä, ettei mulle kerrottu omien laskutoimitusteni olevan minuuttikaupalla pielessä. Jos olisin tiennyt olevani noin lähellä omaa parasta aikaani, tuo 44 sekuntia olisi harmittanut ja tuntunut maailmanlopulta. Ystävän viisautta oli olla kertomatta, vaikka hän mielessään pohdiskeli mun laskujen epäloogisuutta.
Kotimatkalla Turun motarilla tuulenpuuskat heiluttivat autoa. Alkoholiton olut maistui ja mieli oli seesteinen. En saanut omaa ennätystäni, mutta sain toiseksi parhaan puolimaran. Sain lauantain tuulessa ja sain lauantain, jota voin miettiä kiikkustuolissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti