Punatukkaisen tytön korkean paikan leiri - Addis Abeba

Viikkoja sitten lupasin palata Addiksen tunnelmiin ja muistella elämäni ensimmäistä Afrikan matkaa. Se oli myös elämäni ensimmäinen matka kehitysmaahan. Etukäteen oli vaikea ymmärtää, minne on menossa ja mitä kohtaamassa. Etiopiasta muistutti kuivuus ja nälänhätä sekä 1980-luvun lopun Live aid -konsertti ja suomalaisten artistien tekemä Maksamme velkaa -biisi. Yhtä vahvasti ajatuksiin kipusivat tummaihoiset kestävyysjuoksuhuiput ja kahvin synnyinseutu.

Harvoin olin käynyt niin korkeallakaan. Addis on noin 2400 metrissä ja on kasvanut pitkin vuoren rinnettä. Koneesta oli hauska katsella valoja, joita oli ja oli. Se näytti, miten laajalle kaupunki on kasvanut. Etenkin alkuun huomasi olevansa korkealla. Portaissa hengästytti ja muutenkin hengästytti. Ilma oli erilaista eikä sitä selittänyt pelkkä pakokaasu ja muu ilmaan leijaileva katku. Eikä sitä selittänyt monessa paikassa näkyvä musta kerros nokea tai muuta. Olin yksinkertaisesti paljon korkeammalla kuin olin arjessa tottunut.

Kuvassa katumaisemaa jostain päin Addista

Sadekausi oli jäänyt päälle ja punasävyistä mutaa oli paikoittain kaikkialla. Auringon paistaessa sain nauttia lämmöstä, mutta pilviverho toi valtaisat sadepisarat ja ukkoset. En ole ehkä koskaan kuullut 1,5 viikon aikana niin montaa ukkosen jyrähdystä. Salamat välkkyivät ja välillä rytisi kunnolla. Pahimpien sadekuurojen aikana pelkkä matka ovelta autoon kasteli läpimäräksi.

Mun on yleensä helppo kuvitella, miltä ympäristössä näyttää. On helppo rakentaa siitä oma kuva ja kuljettaa sitä mielessä päivien ja paikkojen vaihtuessa. Addiksessa huomasin, että mielikuvani pirstaloitui kerta toisensa jälkeen. Just tunsin saaneeni palat kasaan ja sitten se romahti jälleen. Oli hämmentävää ja hetkittäin ahdistavaa, kun tuntui, ettei kaupungista saa otetta.

Jälleen katumaisemaa

Addiksen asukasluvusta on useampia näkemyksiä. On virallinen luku ja on totuus ja on jotain siltä väliltä. Lähinnä totuutta lienee luku 8 miljoonaa. Kaupunki on laajentunut reunoilta ja laajentuu edelleen. Maaseudulta tullaan Addiksen nurkille ehkä monesta syystä, mutta yksi on varmasti elintason parantamisen toive.

Sain nähdä, miten suunnatonylellisyys ja rikkaus sekä mieltä raastava köyhyys olivat sievästi vierekkäin. Pääministerin residenssi oli hehtaarien laajuinen puistoineen ja palatseineen. Sadan metrin päässä ylellisyydestä olin keskellä aaltopeltihökkeleitä ja köyhyyttä.

Ihmiset myivät katujen varsilla vihanneksia, huopia, kenkiä ja ties mitä muuta. Vuohilaumat ja yksittäiset vuohet kävelivät vastaan. Näin miehen, joka lypsi vuohta keskellä tätä kaikkea.

Näin ihmisten kahlaavan nilkkoja myöten mudassa. Näin kengänkiillottajapoikien huutelevan asiakkaita katujen varsilla. Heille pitkittynyt sadekausi saattoi olla sesongin huipentuma - en tiedä. Näin ihmisten nukkuvan katujen varsilla pelkkien huopien kera tai laatikoissa. Näin kerjäläisiä ja näin virkamiehiä. Näin ruokakaupassa perheitä ja hämmentävän laajat valikoimat kaikkea. Omaan ostoskoriini hyppäsi kahvia ja teetä sekä Dubaista Addiksen markettiin päätyneitä keksejä.

Kahviseremonia on perinne. Meille se tehtiin viimeisenä työpäivänä yhteistyötahomme toimistolla. Kahvi oli vahvaa ja hyvää.

Sain käydä Metropolitan universityssa tapaamassa vammaisia opiskelijoita. Sain kuulla opiskelumahdollisuuksien rajallisuudesta ja apuvälineiden vähyydestä. Sain kuulla, että yliopistolla on huone, jossa olisi vaikkapa ruudunlukuohjelmalla varustettuja tietokoneita, mutta huoneen ovi on lukossa ja avain kadonnut. Istuin takki päällä hytisten yliopiston kirjastossa ja mietin, millaista on sokean tai kuuron opiskelijan arki täällä.

Metropolitan universityn pihalta

Kävin Saksan kirkon koulussa, jossa oli kaikkea. Näin, miten rahalla voi saada opetusmateriaaleja, kirjoja, tietokoneita, apuvälineitä ja kaikkea muuta. Tätä koulua tukivat Saksan ja Itävallan hallitukset ja ainakin pyörätuoleissa oli myös USa:n tekstit. Kohtasin katon rajassa roikkuvan krokotiilin, jonka koulu oli saanut lahjoituksena. Ymmärsin, miten eriarvoisessa elämässä lapset elävät.

Kohtaan krokotiilin

Nieleskelin kiukkua yhteiskunnassa, jossa miehet ovat ykkösiä. Huomasin, miten vaikea oli hyväksyä tilannetta, jossa naisena mielipiteelläni ei ollut mitään merkitystä. Teki mieli polkea jalkaa, sillä tunsin savun nousevan korvista. Huomasin uskonnon voimakkaan vaikutuksen ja merkityksen etiopialaisten arjessa. Kaduilla sekoittuivat muslimien ja ortodoksien rukouskutsut enkä ainakaan minä erottanut niitä toisistaan.

Vaikka olin selittänyt itselleni, miten olen yli 1,5 viikkoa lenkkeilemättä ja liikkumatta, alkoi turhautuminen nousta ja kroppa kaivata liikettä. Hotellilla oli sali ja salilla juoksumattoja. Niin.... Juoksumattoja, joiden etupaneeli oli täysin tasainen kosketusnäyttö. Ei mitään mahdollisuutta säätää mattoa eikä juosta siinä itse. En olisi halunnutkaan. Kateellisena seurasin miehiä, jotka lenkkeilivät matolla ja säätivät sitä mielensä mukaan. Ajatuksissa käväisi katkeruuden ja kateuden hetki, kun pohdin, miten helppoa homma olisi, jos näkisin naputella vauhteja ja kulmia kosketusnäytöltä enkä tarvitsisi konkreettisesti sormiin tuntuvia painikkeita. Tuo olisi ollut ratkaistavissa tarratyynyillä, jotka olisi voinut liimata merkiksi painikkeiden päälle. Niin.... Ei yksinkertaisin juttu hotellin salilla.

Olipa salilla myös kaksi fillaria. Kun salin kundi kävi napauttamassa fillarin päälle ja auttoi kädestä pitäen hahmottamaan, missä kohdassa suunnilleen on vastuksen säätö, sain poljettua kaksi vajaan tunnin treeniä. Helpotti ja antoi pientä liikettä kropalle kaiken istumisen keskellä. Kävelyaskelia tuli päivittäin niin vähän, että melkein voisin sanoa istuneeni paikallani tuon reilun 1,5 viikkoa. Paikasta toiseen kuljin autolla eikä Addiksen iltaan ollut turvallista lähteä kävelylle.

Yksi hotellin hyvistä puolista oli sauna. Mitä muuta suomalaiset ladyt tekisivät lauantai-iltana kuin lämmittäisivät saunan? Ruotsalaiset olivat tehneet hyvää työtä ja sauna oli mainio. Löylyä sai heitettyä laittamalla kädet kupiksi. Hyvin lämpömittari nousi, sillä saimme saunan lämpötilan nousemaan reilusti yli 80 asteeseen. Jälkikäteen kuulin, että miesten puolella oli löylykauhakin.

Etiopialaiset ruusut ja niiden kauneus. En tiennyt, että Etiopia on yksi maailman suurimpia ruusujen kasvattajia.

Matkasta jäi ajatuksia ja jäi ymmärrystä elämän erilaisuudesta meillä ja Afrikan sarvessa. Siitä jäi myös kunnioitus etiopialaisia kohtaan ja ymmärrys heidän ylpeydestään. Etiopia ei ole koskaan ollut siirtomaana, vaan on pitänyt itsenäisyytensä Mussolinin miehityksestä ja sen tuomista italialaisvaikutteista huolimatta. Etiopialaiset ovat etiopialaisia ja ylpeitä siitä. Maa menee teenpäin hurjaa vauhtia. En ole varma, miten hyvä juttu on kiinalaisten rakennusmiesten ja rakennushankkeiden suuri määrä. En ole varma, miten hyvä juttu on Addiksen jatkuva laajeneminen. Kavahdan näkemääni jokea, joka oli täynnä roskaa. Mietin elämää vailla puhdasta vettä ja vailla sähköä. Mietin tyttöjen mahdollisuutta käydä koulua ja rakentaa oma urapolkunsa. Askel eteenpäin on mahdollinen, mutta ei kivuton.

Muutaman kuukauden kuluttua kävelen jälleen Turkis airlinesin koneeseen ja lennän Istanbulin kautta takaisin Addiksen yöhön. Saavun pimeään kaupunkiin ja odotan aamun valkenemista. Teen töitä ja ihmettelen. Matkan lopuksi lennän aamuyön pimeinä tunteina Istanbuliin ja palaan Helsinkiin. Paluu lienee jälleen hätkähdyttävä, sillä nopeasti ehtii unohtaa täällä itsestään selvät asiat. Ehtii unohtaa tuoreiden vihannesten ja salaatin maut tai ehtii unohtaa, miten luksusta on ottaa lasiin juomavettä suoraan kraanasta.

Voi Kaarina, minkä puhurin järjestit!

Kaarinan juoksusta on kahdeksan viikkoa. Vaikea ymmärtää, että niin tosiaan on. Onneksi kirjoitin heti juoksuiltana päällimmäiset ajatukset ylös. Ilman niitä tämä olisi jäänyt ikuisesti kirjoittamatta.

Päivät ja viikot ovat viilettäneet työmatkoilla ja viimein myös lomalla. Lokakuulla tein pyhän lupauksen, että kirjoitan tänne ja laittelen kuvia punatukkaisen tytön reissuista. Äsken ynnäilin, että elokuun puolivälin ja marraskuun loppupäivien välissä olin pois Suomesta viisi viikkoa. Siinä oli hyvää ja huonoa - voin katsoa reissupäiviä kummin vain.

Olen viivalla - olen voittanut

Lähdin Kaarinan lauantairetkelle ajatuksella, että olen voittanut, jos pääsen viivalle. Kesällä kaikki näytti hyvältä ja haikailin 21,1 kilsan ajan parantamisen perään. Pidin sitä jopa realistisena.

Tuli elokuu ja tulivat työmatkat ja kaikki muu elämä. Addis Abeba eli punatukkaisen tytön korkeanpaikan leiri, kropan reagointi lähes kolme viikkoa popsimaani malarian estolääkitykseen, pitkät työpäivät Afrikan maalla ja yön pimeinä tunteina Suomeen matkaamisen tuomat palautumisongelmat.

Tuli seuraava viikko ja punatukkainen tyttö suhasi Eurooppaa ja piipahti joulupukin kaupungissakin. Kaikkea treeniä keventelin. En saanut lupaa juosta kovia lenkkejä ja kevyetkin piti himmailla aiempaakin iisimmin.

Maltti auttoi ja syyskuun vikana sunnuntaina Pääkaupunkijuoksun varttimara antoi lupauksia. Ylös-alas-ylös-alas -Keskuspuistossa juoksin liian kovilla sykkeillä parhaimman varttimaran ajan. Maailma hymyili, vaikka työpäivät venyivät ja tiesin matkapäiviä olevan edessä omiksi tarpeiksi.

Lokakuu ja seuraavat työmatkat. Oli laivaa, oli Tallinnaa ja vähän lisää laivaa. Jalat voimattomat, nilkat turvoksissa ja aivan vetämätön fiilis. Lyhensin lenkkejä, pätkin lenkkejä ja koetin saada palautumisen johonkin muottiin. Skippasin vikan pitkiksen ja kävelin pitkin kotikaupungin rantoja sunnuntain auringossa. Hetki, jolloin tein viisaan päätöksen.

Kävin hierojalla ja sain ukaasin lepuutella jalkoja. Väsyneet jalat - ei mikään uutinen. Kylmään mereen oli hieroja mua sysäämässä, vaan älähdin, ettei tässä hetkessä onnistu, koska seuraavat lentoliput odottavat käyttäjäänsä.

Mun jalka!

Boarding ohi ja punatukkainen tyttö oli jälleen ilmassa. Viikko Kaarinaan ja vika työmatka Köpiksen kautta Malmöön. Köpiksen ruuhkainen kenttä. Kentällä kulkeva sähköautokärryhirvitys jyrää yli - alle jää mun oikea jalka. Käytin siinä hetkessä moninkertaisesti kaiken osaamani kirosanavaraston. Samalla laskin, että Kaarinan starttiin reilu kahdeksan vuorokautta.

Junaan ja Juutinrauman yli. Junassa jalalle kylmäpussi. Jo kentällä nousin varpaille ja testailin kaiken mahdollisen. Ei varmaan mitään rikki, mutta.... Riittääkö aika, sillä sitä oli noin 209 tuntia?

Malmössä apteekkiin ja kaikki itsehoitotykötarpeet mukaan. Kongressissa istuin jalat tuolilla ja hoitelin elintärkeää koipeani. Ei leposärkyä, mutta kosketusarka ja kunnon mustelma. Antoi kävellä ja aloin uskoa ruhjeen paranevan.

Ajattelin tämän riittävän, sillä olihan viimeiseen pariin kuukauteen jo mahtunut koko elämän kirjo ja vähän extraakin. Oli myös paljon töitä ja oman elämän ratkaisuja, mutta kaiken tämän jälkeen oli helppo hengittää, olin huojentunut ja hymyilin maailmalle.

Ja sitten - epäonnea osa sata

Tuli Malmön sunnuntaiaamu ja allergisen reaktion ensioireet. Iho-oireet pahenivat päivä päivältä ja hengittäminen kävi raskaaksi. En ole ikinä saanut näin hurjaa allergista reaktiota. Suomessa työterveyshuoltoon hakemaan troppeja. Vedin antihistamiinia kaksin käsin ja kuorrutin itseäni antibioottivoiteella. Avaavaa vedin yhtenään ja taatusti täytin kaikki dopingrikkeen merkit, sillä olihan merkkikin sama akuin joillain talvilajien kisaajilla. Astmadiagnoosi pelasti, sillä sen myötä kotona oli troppeja, joilla itseä lääkitä. Jälleen laskin tunteja - starttiin noin 72 tuntia enkä saa kunnolla happea. Ratkaisu - lisää avaavaa ja lisää antihistamiinia.

Suomenlahdelta aurinkoisena lokakuun päivänä

Hierojalle ja toive palata sieltä virkeämmillä jaloilla. Nilkat muistuttivat puupölkkyjä ja jalkoja vaan väsytti. Uinti helpotti hetken, mutta neste ei kadonnut. Alaselkään teipit ja hierojalta vakava kehotus miettiä, lähdenkö Kaarinaan vai enkö lähde. Viisaana naisena en kertonut tästä kenellekään.

Oli Kaarinaa edeltävä päivä ja työpäivä 12/12. Edellinen vapaa oli ollut silloin, kun ihailin maailmaa Skattanniemellä ja söin pullaa Villa Ullaksessa. Monella tavoin tärkeän tutun ihmisen hautajaiset ja omanlaisensa päivä. Temppeliaukion kirkossa nenäliinoja rutatessa mietin, että vuorokauden kuluttua, jos luoja suo....

Sääennuste näytti räntää tai lunta. Jännitysmomentti kesärenkaat. Kuulas aamu ja kuivat tiet - ehkä olen viivalla klo 11.00. Matkalla kuuraisia peltoja, auringon sarastusta pilvien lomasta, kirkasta taivasta, mutta ei tietoa tulevasta.

Kaarinan lukion pihalla totuus paljastuu - mikä tuuli! Tähänkö oikeasti pitää lähteä? Vaatteiden säätöä, kenkien vaihtoa ja hanskat taskuun. Onneksi mulle saatiin puhuttua hanskat käteen viitisen minuuttia ennen starttia. Ei tullut liian kuuma, vaikka sitä pelkäsin.

Sitten mennään

Lähtö vaivihkaa ja matkaan. Varoittelin, etten saa keulia. "Kuljen ulkona valossa. Kasvoillani voin tuntea tuulen." - kyllä, sen tunnen. Säätelin musaa ja seurailin sykettä. Liian kovalla menen, kun syke ponkaisi heti reiluun 160 eikä pudonnut millään taikasanalla. Liimautui lukemaan 163, jonka tiesin liian kovaksi.

Tuulta vastaan puskeminen söi naista. Olin ottanut geelin ennen starttia, joka ehkä auttoi alun shokista. Vettä juomapisteellä ja kohti ehkä mulle pahinta pätkää - soratietä. Isoja kiviä, sateen tekemiä kuoppia, irtokiviä ja kaikkea muuta. Kierreltiin, varottiin, hidastettiin, varottiin. Vaikka hiekasta pidän, tämä pätkä oli retken stressaavin.

Geeli ja vettä. Loiva pitkä ylämäki ihan rauhassa. Kakkoskierros odotti, mutta jalat hyytelöä. Puolikkaan vitonen kuulutetaan maaliin. Suolaa, jos auttaisi.

Monet lappujuoksut kanssani kirmannut soittolista rallattelee kasarimusaa. "You were always on my mind. You were always on my mind." Ja jotain opiskelijanuoruudesta Kallion kulmilta "Go West Life is peaceful there. Go West In the open air. Go West Where the skies are blue. Go West This is what we're gonna do." Ja vähän uudempaa, jota on askel askeleelta helppo kuunnella ja viedä ajatukset muualle. "Faija, anna mun ajaa mökkitie, lupaan että saunaan vettä vien. Muistan kivet ja kannot tän soratien." Ilman musaa en olisi jaksanut.

Tuuli yltyy. Syö voimia ja syö uskoa. Sanon, että mun saaminen maaliin on tänään ehkä päivän isoin työ. Vaihteeksi geeli, vaikka hieman etoo pelkkä ajatuskin. Vettä ja karmoliskarkki suuhun. Tuulen raakuus ottaa välillä henkeen. Yskittää monet kerrat, mutta päivän pahin on kuitenkin jaloissa.

Kuva Malmön vanhasta kaupungista linnan puiston kukkaloistosta

Jossain 16 kilsan kohdalla työkaveri ohittaa oman maransa kolmoskierorksella. Potkaisen soratien kiveä. Kierrän kuoppia. Valtatien äänet kuuluvat. Tuuli pyörittää. Minuutti myötäistä ja tuuli kaartaa takaisin entistä voimallisemmin vastaan iskien.

Jaloissa järkyttävä särky. Aivan kuin kammottava hammassärky olisi siirtynyt jalkoihin. Penikassakin alkaa tuntua - ei mulla ikinä ole ongelmia penikoiden kanssa. Kilsa 17 on ehdottomasti pahin. Vauhti hyytyy ja en enää tiedä, miten ja mihin astun. En jaksa edes kuunnella musiikkia, kun jalkojen särky vie mukanaan. Korvaan tarttuu jotain. Puoliääneen ärähdän itselleni korviin kuuluvat sanat "Mene nyt ja katso peiliin, niin näet vastustajasi." Mene!

Vielä geeli ja vettä. Jalkojen särky vaan pahenee. Tuntuu, että etanatkin menevät nopeammin. Ylämäki. Saan luvan kanssa vähän himmata. Kyltti 19 kilsaa on mennyt. Toinen kiukkuinen puuskahdus itselle, kun korviin kuuluu "Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan. Ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan. Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään. Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää. Joten anna mennä joten anna mennä."

Tässä oli ekalla kierroksella myötätuuli. Ihan varmasti oli! Nyt tuuli pyörii eestaas. Hetki helpompaa ja paluu todellisuuteen. Vikat ylämäet. En enää! Vika kilsa ja työmaa. Tosi varovasti ohi, sillä mun jalat ovat lopettaneet yhteistyön - niillä on hammassärky pahimmasta päästä.

Käännös vasemmalle. Maali nenän edessä. Haluan uskoa, että minimaalinen loppukiri irtosi. Kuumaa mehua ja pohdintaa, mikähän mahtoi olla päivän aika. Olin koko matkan pohtinut juoksevani alle kolmen tunnin ja pitänyt 2.56-2.57 mahdollisena.

Anteeksi kuinka? 2.50:28 ja vain 44 sekuntia huonompi kuin vuosi sitten samoilla Kaarinan teillä juoksemani puolikkaan parhaani. Hymyilyttää. Ihmetyttää. En voi uskoa. Tässä tuulessa. Näillä taustoilla ja vastoinkäymisten määrällä. Ihmetystä ja riemuisaa tyytyväisyyttä. Punatukkaista tyttöä ei harmita tippaakaan, että oma paras jäi noin lähelle.

Pukkarissa ihmettelin, miten monta naista on juossut maratonin kolmeen tuntiin. Hmmm.... He olivat puolikkaan juoksijoita, jotka olin jossain hetkessä jättänyt taakseni. Entistä oudompi fiilis.

Juoksu oli itseni voittamista ja palkinto työstä, jota olen tehnyt. Se oli palkinto tunteesta, että sekuntien ja minuuttien kadottaminen ajasta on mahdollista. Se oli palkinto siitä, että olen oppinut lukemaan itseäni. Se oli myös palkinto siitä, ettei mulle kerrottu omien laskutoimitusteni olevan minuuttikaupalla pielessä. Jos olisin tiennyt olevani noin lähellä omaa parasta aikaani, tuo 44 sekuntia olisi harmittanut ja tuntunut maailmanlopulta. Ystävän viisautta oli olla kertomatta, vaikka hän mielessään pohdiskeli mun laskujen epäloogisuutta.

Kotimatkalla Turun motarilla tuulenpuuskat heiluttivat autoa. Alkoholiton olut maistui ja mieli oli seesteinen. En saanut omaa ennätystäni, mutta sain toiseksi parhaan puolimaran. Sain lauantain tuulessa ja sain lauantain, jota voin miettiä kiikkustuolissa.

Pääkaupunkijuoksu ja matkailu avartaa

En ole haihtunut taivaan tuuliin, vaikka taivaalla olenkin viilettänyt suuntaan ja toiseen. Elämä kesäloman jälkeen on ollut matkalaukun pakkaamista ja purkamista. On ollut Addis Abebaa, on ollut Brysseliä, on ollut Rovaniemeä ja on ollut vaikka mitä. Mieli on täynnä kokemuksia, joita puran, kun aika antaa myöten. Kuvakoosteitakin lupaan syksyn edetessä.

Kuka tämänkin keksi?

Työmatkailu sotki juoksusuunnitelmia. Olin aikonut juosta kympin jossain elo-syyskuun aikana. Vaihtoehtoja oli muutamia, mutta lopulta realismi näytti, että Keskuspuiston ylämäet kutsuvat. Hautasin ajatukset Helsinki marathonin kanssa juostusta kympistä ja Rantakympistä. En olisi ollut palautunut tai en olisi ollut edes Suomessa.

Edellisestä Pääkaupunkijuoksusta oli kaksi vuotta. Silloin ei mennyt suunnitellusti ja sain huomata, miten kaikki ei ole itsestä kiinni. Oppaani koki kovia matkalla ja lopulta kävelimme maaliin. Harmitti ja samalla olin tyytyväinen, miten osasin unohtaa omat tavoitteeni ja päämääränä oli vain Pirkkolan urheilukenttä.

Nyt lähdin matkaan optimistisena, vaikka takana oli ylikuormituksen purkua ja palautumisongelmia. Tiesin jaksavani juosta reippaasti 20 min, joten olisihan sekin jotain. Kaverille sanoin, että olen tyytyväinen, jos keskari on 7:40-7:50, sillä se on just ideaali. Vähän epärealistiselta se tuntui, vaikka toisaalta kesää katsoessa se oli hyvinkin realistinen. Palautumisongelmat iskivät elokuun lopulla, joten kaikki oli suurta arvoitusta.

Ja sitten tulivat ylämäet....

Odottelua ja ruuhkaa

Pirkkolan kentällä jonot olivat valtavia. Numeroiden haku ei toiminut, sillä jakajia oli ilmeisesti liian vähän. Mulla kävi tuuri, koska kaverini oli hakenut numeroni just ennen pahimpia jonoja.

Olin ajatellut lähteväni kapreissa ja lyhythihaisessa. Sen verran tuuli, että Pirkkolassa vaihdoin pitkähihaisen ja nostin hihat ylös. Tavarat säilytykseen, vähän alkuverkkaa ja odottelua. Alkuverkassa huolestutti, kun hengästyin heti. Juoksin ehkä nelisen sataa metriä ja olin ihan poikki. Ei tästä näin tule mitään!

Startin kuulutetaan viivästyvän vartin. Kylmä tuuli puhkuu kentällä. Takaisin sisälle ja uudestaan vessajonoon. Sisällä ruuhkaa ja ympäriinsä kulkevia ihmisiä. Osa tiesi startin viivästymisestä ja osa ei. Epätietoisuutta ja tavarasäilytykseen siirtynyt valtaisa jono.

Starttiin kymmenisen minuuttia. Miten täältä pääsee ulos? Puikkelehtimista. Sivuttain etenemistä. Puikkelehtimista. Haa, ulko-ovi. Jonotusta ovelle. Portaat alas kentälle ja viimeiset jutustelut työkaverin kanssa.

Olin laittanut sisällä musat päälle ja periaatteessa olin valmis matkaan. Periaatteessa.... Mikä tuo oli? Mitä, nytkö lähdetään? Ei minkäänlaista varoitusta, vaan pyssyn pamahdus ja matkaan.

Ylös, alas, ylös, alas

Alku oli ruuhkaista, mutta onneksi loppupään osalta se tasoittui pian. Pari naista oli takana ja huomasin sen häiritsevän. Onneksi menivät ohi jossain reilun kilsan jälkeen. En olisi jaksanut kuunnella heidän höpinöitään ja ahdisti ajatus, että ovat ihan takana. Huomasin tykkääväni juosta omassa rauhassa.

Totuus reitistä paljastui heti. Miten tuon aina unohtaa? Noustiin vähän. Noustiin vähän enemmän. Tultiin kahden ja kolmen kilsan väliin ja noustiin ihan urakalla. Vauhti pysyi hyvänä - itse asiassa vähän liian kovana, mutta en osannut hidastaa.

Ylämäessä kädet avuksi ja pieniä askelia. Rauhassa, jottei kuluta kaikkia voimia. Ihmeen helpolla meni. Taisin pitkästä aikaa osata juosta ylämäen edes aavistuksen enemmän oikein. Käsistä oli oikeasti apua, vaikka tuntui hassulta huhkia eestaas.

Kaveri varoitteli vauhdista. Hidastin ja en kuitenkaan hidastanut. Sain lisää varoituksia. Yhtenään mentiin aavistus kovempaa kuin olin ajatellut.

Puolikas rynnii

Kehä I:n ylityksen luona takana moottoripyörä. Puolikkaan kärki juoksee ohi. Jälkikäteen katsoin, että voittoaika puolikkaalla oli viitisen minuuttia parempi kuin oma aikani puolet lyhyemmällä matkalla.

Puolikkaan juoksijoita enemmän ja enemmän. Naisten kolmen kärki meni. Lisää miehiä. Yksi rynnisti ohi oikealta puskia hipoen. Et hemmetti mene sieltä! Tuo on pelottavaa.

Taas saan varoituksia vauhdista. Keulin ihan kunnolla. Olin kai lähdössä puolikkaan juoksijoiden mukaan. Vauhti alkaa kutosella - ei näin. Malta!

Saalistetaan varttimaran juoksijoita. Yhden naisen kanssa leikitään hippaa. Tarkkana, missä välissä pääsee ohi. Nyt uskaltaisi kurvata vasemman kautta. Lisää vauhtia, että ehditään seuraavan puolikkaan juoksijalauman edestä pois. Hippaleikkinainen jäi taakse. Joku mieskin jäi taakse. Nyt mennään.

Edessä roosapaita. Selkä lähestyy. Ja taas puolikkaan juoksijoita. Ahdistun! Eikö reitti voi jo lähteä omille teilleen? Roosapaitaan matka kutistuu. Askeleita vasemmalle ja ohi. Kummasti selkien napsimiset kutkuttivat. Ylämäki ja vauhti päälle kasia. Hyvä niin, sillä onhan tässä keulittu. Roosapaita ei enää saa kiinni - siitä pidän huolen.

Juomapisteelle muutama sata metriä. Vettä ja reipasta kävelyä. Nyt on rauha maassa, kun rynnivät mieslaumat häipyvät omille teilleen. Hörpin vettä ja työnnän kaveria eteenpäin. Mulle sanotaan, ettei ole kiire. Juu, mutta kävellään nyt kuitenkin vähän kovempaa.

Entäs jos.... ei vielä tänä vuonna

Ylämäet jatkuvat. Pakko on hidastaa, sillä ekat merkit väsymyksestä hiipivät. Olisiko pitänyt ottaa toinenkin muki vettä? Olisiko se auttanut?

Edessä kaksi mustapaitaa. Nehän me otetaan. Eka joku tuulitakkimies ja mustapaidat lähestyvät. Mietin, ettei onnistu. Hei, nyt kuuluu puhetta. He ovatkin jo ihan edessä. Vasemmalle ja ohi. Ihme kilpailuvietti herää ja näitäkään en aio enää ohi päästää.

Kahdeksan kilsaa takana. Aikaa mennyt 62 minuuttia. Entäs jos? Ajatuksissa villi pohdinta, menisikö tänään alle 1.20. Matkaa 2,5 kilsaa ja aikaa 18minuuttia - ei mene. No, ensi kerralla sitten. Ai, millä ensi kerralla?

Noustaan kohti Kehän ylitystä. Mäki on loputon ja vauhti putoaa. Ei vaan jaksa enää. Tiedän, että tuolla ylhäällä on ysi ja sitten maali on ihan kohta. Ekan kerran hengästyttää kunnolla ja tuntuu, ettei mäen päälle pääse ikinä.

Urheilukentän äänet kuuluvat. Kyltti maaliin 600m. Kohta kaarros urheilukentälle ja sielläkin pitää mukamas vielä juosta. En mä tahdo enää! En mä jaksa enää. Jotain loppukiriin viittaavaa koetan saada irti. Kaveri katsoo kelloa - 6:39 eli joku loppukiri tässä kuitenkin on.

Maaliin muutama kymmenen metriä. Se on kyllä vähintään kilometri. Viimeiset viisi metriä tuntuvat loputtomilta.

Päivän voimat oli mitoitettu prikulleen. Metriäkään ei olisi enää mennyt. Punatukkainen tyttö oli ottanut itsestään irti sen, joka oli otettavissa.

Kaveri huomauttaa, että roosapaita tulee kentälle. Hoksaan pohtia, missä ovat mustapaidat. Toimitsija kuulee pohdintani ja kertoo heidän olevan muutaman kymmenen metrin päässä maalista. Naurattaa puolin ja toisin. Sama toimitsija etsii mulle aikaa. Eka löytyy 10,3 kilsan aika. Se lupaa hyvää.

Kaikki 10550 metriä ajassa 1.21:29. Parannusta kolmen vuoden takaisiin tähän mennessä parhaaseeni on 4:02. Toki välissä on kolme vuotta, mutta kai tuo on silti jotain. Keskarina 7:42 eli jopa vähän yläkanttiin odotuksiini nähden. Huomaan, että puolitoista minuuttia jäi kaivelemaan. Se kai tarkoittaa, että vuoden kuluttua ne samat ylämäet on kivuttava uudestaan.

Lappi näytti parastaan

Kävin heinä-elokuun vaihteessa ekan kerran elämässäni Rovaniemen pohjoispuolella. Paljoa en Rovaniemestäkään tiedä, koska mun mielestä siellä on lentokenttä, Lapin urheiluopisto ja muutama toimistotila. Väittävät, että on muutakin. Ehkä kokemukseni on enemmän kuin vähän suppea.

Mahdollisuus Lapin visiittiin tuli vähän ennen loman alkua. Yksi tuttu oli vuokrannut Leviltä mökin ja kyseli seuraksi osaksi viikkoa. Aika nopeasti tartuin tilaisuuteen ja pienellä järjestelyllä sain lennot kahden yön reissuun jonnekin tuntemattomaan. Lähtöpäivänä jopa jännitti, kun en tiennyt, mitä odottaa. Hämmentävää oli, että äitini oli vähintään yhtä innoissaan Lapin reissustani kuin minä. Vanhempani ovat jo vuosia käyneet pohjoisessa kerta vuoteen erilaisilla bussimatkoilla ja ovat viihtyneet tosi hyvin. Levikin oli tuttu, mutta lyhyemmältä pysähdykseltä kuin mulla olisi edessä.

Eniten hirvitti, jäänkö henkiin itikoiden hyökkäyksistä. Se pelko oli turha. Kuiva ja kuuma kesä olivat vieneet sääskiltä puhdin ja pääsin tosi helpolla. En kuorruttanut itseäni hydrokortisonilla, vaan lääkitsin kymmenisen puremaa ja huokaisin helpotuksesta. Olen aina ollut hyttysten suosikki ja puremat paisuvat pienempien tai isompien kolikoiden kokoisiksi kutiaviksi hirvityksiksi. Toinen kauhun aiheeni olivat ampiaiset, mutta nekin tekivät vasta tuloaan. Kittilän kentällä virkailija kertoi, että halkopinoissa surisee jo.

Mökki oli ihan Levin keskustassa. Ruokakauppa, ravintolat ja tunturi olivat käden ulottuvilla. Sesonkia ei ollut, joten moni paikka oli kiinni ja väkeäkin olin mukavan vähän. Oli patikoijia, oli maastopyöräilijöitä, oli aasialaisia ja oli lapsiperheitä. Hyvin mahduin tähän porukkaan, mutta talvisesongin suksivallankumouksen keskellä olisin kokenut jääväni kaikkien lasketteluvermeiden jalkoihin. Se ei vaan olisi mua varten.

Kuva rappujen puolivälistä ja rappujen yläpäästä

Kipusin 766 rappua tunturin puoliväliin. Kävelin puolimatkasta alas enemmän ja vähemmän jyrkkää rinnettä. Kivet vierivät välillä alta, mutta jostain lapsuuden hämäristä jalat muistivat sivuttaiset askeleet. Välillä helppokulkuisempaa pätkää ja sitten taas tosi jyrkkää. Askel kerrallaan ja rauhassa. Mun kipuamat Paloheinän mäki ja Vuosaaren huippu olivat pieniä Levin rinteeseen verrattuna. Rappujakin oli triplasti se, mikä on Paloheinässä. Rapuissa kaide oli paikoin hyvä, paikoin jotain kelvollista ja loppumatkasta ikävää oksaista puunrunkoa. Käsi tarrasi jokaiseen oksakohtaan ja piti varoa, ettei tule hankaumia sormiin. Raput olivat aika hyvät, vaikka muutamassa kohdassa askelma oli sortunut tai notkahteli jalan alla.

Kävelin hiihtolatupohjilla. Kävelin jollain valaistulla kuntoradalla. Seurailin geokätköjen löytymistä. Kävelin asfaltilla. Ihmettelin järveä ja kuulostelin Kittilä-Muonio -tien liikennettä. Miten siinä menikin koko ajan niin paljon autoja? Kuntopolulla oli pitkä pätkä puista siltaa. Sen merkitys valkeni vasta maantieltä katsoessa. Rinne oli niin jyrkkä, ettei siihen olisi saanut käveltävää polkua mitenkään muuten.

Kuva järvimaisemasta kuntopolun varresta. Kuva otettu Kätkä-tunturin suuntaan.

Ajoin gondolihissillä Levin huipulle 531 metriin. Kiersin kivisen huipun. Ihailin maisemia. Nautin auringosta ja tuulesta. Kävelin rinnettä alas kahville ja kipusin takaisin ylös huipulle. Ajoin gondolihissillä alas. Mieli teki kävellä alas, mutta lämpötila huiteli yli kolmessakympissä ja matka olisi ollut asfalttitietä. Toisena päivänä olisi kävely ollut mulle ainoa oikea vaihtoehto. Toki gondolihissin noin kahdeksan minuuttia oli melkoisesti nopeampi.

Kuva Levin huipulta

Söin pannukakkuja ja jäätelöä. Kävin katsomassa, mistä kaikki on alkanut eli Hullu porossa. Söin poroburgeria ja fiilistelin jäälaten kanssa terassilla. Hetkittäin tuntui kuin jossain etelän mailla. Lämmin ilta, paahtava aurinko ja pilvet teillä tietymättömillä. En olisi matkaan lähtiessä uskonut, millainen kesäpäivä voi olla niin pohjoisessa.

Ja toinen kuva Levin huipulta, jossa tuuli

Kotimatkan alkaessa join Kittilän kentällä kahvia ja kuuntelin ukkosta. Koneeseen kävellessä ripotteli vettä. Lappi ja Levi näyttivät mulle tosiaan parastaan. Loppuviikosta sadepisaroita oli riittänyt ja pilvet olivat olleet niin matalalla, ettei edes tunturin puoliväliä näkynyt. Olisi voinut olla siis aivan toista.

Muhun tuo teki vaikutuksen. Hiljaisuus oli uskomatonta. Onhan täälläkin hiljaista, mutta Lapin hiljaisuus oli erilaista. Ei todella kuulunut mitään. Maailma oli ympärillä ja maailma oli hiljaa.

Tunne Levin huipulla oli jotain, josta en osannut ennalta haaveilla. Tunne, kun kävelin rinnettä eestaas oli mulle jotain uutta. Puuraja oli jossain kaukana. Tuntureita silmänkantamattomiin ja tuulen humina korvissa.

Olisin voinut jäädä niihin hetkiin. Olisin voinut jäädä kipuamaan rappuja ja hymyilemään kilpaa pohjoisen auringon kanssa. Olisin voinut istua rinteessä kahvimuki kädessä ja vain ihmetellä maailmaa. Olisin voinut rupatella kahvilan tyypin kanssa ja syödä toisenkin voisilmäpullan.

Myönnän, että vaikutuin. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisi voinut käydä Ylläksellä, Kittilän keskustassa tai jossain ihan muualla. Olisi voinut kävellä enemmän, vaikka noiden hetkienkin aikana ehdin kävellä jotain 28 kilsaa. Olisi voinut nähdä ja kokea paljon enemmän. Toisaalta, miten paljon enemmän olisin saanut mieleeni upotettua ja ajatuksiini jätettyä.

Olen valmis lähtemään pohjoiseen uudestaan. En halua hiihtosesonkina enkä pahimpina itikkakausina. Voisin lähteä aikaisin keväällä tai ruskan värien loistaessa. Leville voin mennä. Voisin mennä myös jonnekin muualle. Ehkä jonain päivänä jossain seurassa jonnekin. Nämä ovat haaveita ja unelmia, jotka toteutuvat, jos niin on tarkoitus.

Huomenna en juokse!

Ynnäilin tämän päivän lenkkiä ylös merkitessä, että olen sunnuntaiaamun ja tämän päivän keskipäivän välillä juossut 47,4 kilsaa. Ei ihme, että tänään loppumatkasta jalat huomauttivat, ettei tämä homma enää toimi. Lisäksi kävelin eilen 6,6 kilsaa eli olen liikkunut jaloillani reilussa kahdessa vuorokaudessa 54 kilsaa. Jestas! Onneksi laskin jälkikäteen, sillä olisi saattanut iskeä paniikki tämän aamupäivän hellelenkillä.

Vanhankaupunginlahti - aurinkoa ja vadelmia

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kiertämään Vanhankaupunginlahtea. Kotiovelta kierros on ripauksen päälle 19 kilsaa. Viime kesänä jäi kiertämättä, mutta meninhän edellisvuonna kahdesti. Tosin toisen kerran kiersin lahden Mustikkamaalta ja pulahdin lenkin jälkeen uimaan. Mustikkamaalta matkaa tulee noin 12 kilsaa.

Lämpöä oli lähtiessä reilusti yli +20. Onneksi jokivarressa oli myös varjoa, joten ei ihan sulanut heti alkumetreillä. Parin kilsanjälkeen pysähdys syömään vadelmia. Kävelytien varressa oli mies poimimassa vadelmia, joten mukaan samaan huviin. Pienen pieniä olivat, mutta tosi hyviä. Ei ehkä olisi huomattu ilman marjanpoimijamiestä.

Arabianrannassa tuuli vilvoitti. Hanhia ihmeteltiin, kun seisoivat kivillä yhdellä jalalla. Jos olisin ollut hanhi, olisin mennyt uimaan enkä nököttänyt kivellä. Outoja puuhia.

Pilviä kerääntyi ja mustiakin oli seassa. Hyvä niin, sillä Kalasataman nurkilla oli yksi tukahduttavimmista kohdista. Asfalttia, työmaita ja pakahduttavan kuuma.

Juomapausseja yhtenään, jotta jaksaa. Kulosaaren kautta Hertsikkaan ja taivaallisen varjoisille ylämäki-alamäki -kävelyteille. Hertsikan portaat ohitettiin, vaikka mua oli uhattu niiden kipuamisella matkan extrahuviksi.

Viikin lehmät laidunsivat. Pilvet katosivat ja aurinko paistoi. Muita kulkijoita ihmeen vähän. Ympyrä sulkeutuu - Vanhankaupunginkoski näkyy.

En pahastunut, kun mulle ehdotettiin kahvia Koskenrannassa. Terassin varjo, kahvi ja jätski elvyttivät. Vaan apua - miten tästä penkiltä noustaan. Olin käynyt edellispäivänä jumpassa ja etureidet jämähtivät paikoilleen. Jos ne olisivat saaneet päättää, olisin jäänyt nököttämään siihen penkille. Ei tahtonut askel millään nousta seuraavilla sadoilla metreillä. Ystäväkin huomasi saman ja pohdiskeli, vaihdoinko jalat terassilla, kun askel ei enää ole yhtään niin lentävä kuin lahden itäpuolella. Taisin vaihtaa ne askelkyykkyjä ja kyykkyjä tehneisiin koipiin.

Aikaa kierrokseen meni 2.53, mikä oli hellesunnuntaille oikein hyvä. Kun vertasin kahden vuoden takaiseen fiilikseen, tajusin jotain tapahtuneen. Ei kramppeja eikä pohjatonta väsymystä. Jaksoin hyvin ja jalat veivät, vaikka vauhti olikin tosi rauhallinen. Kestävyys on parantunut - tämä oli taas konkreettinen näyttö siitä. Voin olla tyytyväinen.

Vetoja aamuauringossa

Eilen olin alkujaan ajatellut juosta viikon reippaan. Hylkäsin ajatuksen, kun olin edellispäivänä kipittänyt tuon pitkiksen ja näin sääennusteen. Ei näillä lämpötiloilla voi kuvitellakaan juoksevansa tuollaisia.

Vedot olivat vain kasiminuuttisia ja niitä oli vain kolme. Rohkea veikkaus, että niistä jäisin henkiin. Ajattelin mennä taas tutulle Pukinmäenkaaren pätkälle, vaikka tiesin sen kovin suojattomaksi paahteelta.

Jokivarressa oli aika vähän kulkijoita. Muutama fillarilla ja useita puistotyöntekijöitä Pakilan uimarannan luona. Kun avustajani ehdotti Tapaninvainiossa, että juostaankin siinä uimarannan ja Kehän välissä, innostuin ajatuksesta. Vähän kumpuilevaa, mutta ehdottomasti viileämpää ja suojaisempaa. Puut varjostivat eikä muita kulkijoita ollut kuin harvakseen.

Kroppa ei eka tahtonut herätä vetoihin, koska se oli ajatellut verkata vielä kilsan. Tuntui, että jalat hyytyvät ja mikään ei vaan mene mihinkään. Alta kasissa vauhti pysyi ja ihmeen äkkiä eka oli tehty. Palauttelua nelisen minuuttia, täyskäännös ja kakkonen lähti.

Tämä tuntui kaikkein helpoimmalta. Pohkeisiin otti, mutta lopussa sain jopa kiristettyä. Luulen, että meni ekaa nopeammin - ainakin meni helpommin. Vauhti oli kai pitkään jossain 7:40-7:45 maissa. Vähän kellot sekoilivat puiden ja puskien seassa.

Vika jatkettiin uimarannalta suoraan. Tiesin, että uimarannan ja seuraavan alikulun väliä on kilsa. Päätin, että alikulusta on mentävä ohi. Vika saattoi olla nopein. Se tuntui ainakin tasaisimmalta vauhdin näkökulmasta. Tunneli ohitettu ja vähän jäljellä. Tuusulantien alitukseen jäi vaatimattomat 10 metriä eli hyvin tuli reilu kilsa.

Loppuverkassa jalat painoivat ja hipsuttelin kaikessa rauhassa nelisen kilsaa kotiin. Ei tuntunut maitohapoilta, mutta tuntui raskaalta. Lisää juomaa ja aina pysähdys, kun tuntui, että juominen on hyvä idea. Tuomarinkylän peltojen luona ilma vaan väreili, kun katsoi taaksepäin. Just sellainen helleaamu, jossa tuulenvire ei vilvoita vaan ilma väreilee kuumuudessa.

Pitkis ja kahvit Annan kartanolla

Tänään lähdin aamusta pitkikselle, kun Excel kerran väitti 150 minuuttisen olevan viikon huvina. Merituulin kanssa kierrettiin jokivarren työmaat ja lopulta Kehän nurkilta kaarrettiin vesien ääreen ja käännettiin nenä kohti Helsingin pitäjän kirkkoa.

Parhaita pätkiä olivat varjoisat, joissa jopa tuuli hieman. Ei niitä paljon ollut, mutta sentään toisinaan. Kirkon nurkilla vesi kohisi niin ihanasti, että olisi tehnyt mieli pulahtaa sekaan.

Mietin, että kirkon voisi kiertää. Mietin, että on tyhmää mennä pitkä pätkä kadun vartta. Joskus olen mennyt hiekkatietä, joka menee jostain tästä kirkon ja joen välistä. Kai se menee jotenkin hautausmaankin joen puolelta. Hmmm… Tästä kääntyy hiekkatie, jonka suunta on oikea. Ei muuta kuin katsomaan.

Oikeaan osuttiin ja saatiin juosta autojen ulottumattomissa. Hautausmaa ja kirkko jäivät kauemmas, mutta mitäs se haittasi. Sitä tyhmää autotien vartta piti juosta ehkä sata metriä, ennen kuin sai kaartaa joen yli Siltamäen puolelle.

Kiertelyä ja kaartelua Siltamäessä. Hei, täällä on hiekkatie. Tuon talon pihaan eksyttiin joskus. Täysin suunnitellusti kipaisimme hiekkateitä urheilukenttien ja talojen nurkilla. Ainakin melkein suunnitellusti... Reittivalinta oli lopulta tosi fiksu, sillä emme edes päätyneet rekkaparkin luo, vaan kaarsimme suoraan jokivarteen ja lähestyimme Malmille vievän autotien alikulkua.

Kilsoja alla 12 ja taas janottaa. Tapaninvainion silta näkyy, mutta tuleeko se ikinä. Annan kartano aukeaa yhdeltätoista. Sinne voisi mennä. Ihanaa, tässä se silta on ja 13 kilsaa kasassa. Rannalla uimareita, sillalla pieniä pyöräilijöitä - kauhea ruuhka yhtäkkiä.

Koivukujaa kohti kartanoa. Hevosia aitauksessa. Traktorikin peruuttaa jostain. Ihmisiä ovella. Ovi on auki. Jee, se avasi just. Kahvi ja jätski maistuivat terassin varjossa. Kasvojen huuhtominen kylmällä vedellä oli vähintään yhtä ihanaa.

Vähän nihkeää oli nousta tuolilta. Jalat olisivat jääneet, vaan ei auttanut. Vikat reilut kolme kilsaa hölkkäiltiin kahvia sulatellen. Vähän kerääntyi pilviä, mutta ei se mitään viilentänyt. Käskynhaltijantien nurkilla sanoin, että 17 juostaan. Ei tarvinnut kiertää kuin talo, sillä 17 tuli kasaan kotitalon toisella puolella. Hyvä niin, sillä vähän ennen junarataa jalat alkoivat huomautella, että tämä huvi olisi niiden osalta ohi. Ei ollut enää puhtia eikä voimia.

Ja taatusti pysyn päätöksessä, etten juokse huomenna. En juokse myöskään ylihuomenna. Perjantaina ehkä kevennetty versio viikon reippaasta. Just kyselin Harrilta ohjeita, kun ei tällä säällä jaksa mitään tunnin reipasta. Sain neuvon keventää vaikka juoksemalla 2 X 20 min ja pitämällä välissä 5 min tauon. Sitä taidan testata.