Kaikki ei ole omissa käsissä

Juoksussa kaikki ei ole aina itsestä kiinni ja kaikkeen ei voi vaikuttaa, vaikka miten haluaisi. Kun oma juokseminen on näkevän oppaan varassa, haavoittuvuus on hyväksyttävä. Näihin oppeihin tiivistyy Pääkaupunkijuoksun 2016 varttimaraton.

Lähdin matkaan ajatuksella katsoa, mitä vuodessa on tapahtunut. Tavoite oli parantaa vuoden vanhaa aikaa edes hieman. Tilaisuus oli mainio, koska reitti näytti olevan täsmälleen sama kuin vuosi sitten. Pohjana oli 1.25:31, jonka paranemista edes joillain sekunneilla pidin realistisena. Utopistista en odottanut, vaan jotain kuitenkin.

Valmistautuminen oli huonointa ikinä. En miettinyt, mitä suuhuni laitoin enkä edes juonut tavallista enempää. Lauantain kulutin syömällä Oulun naisten tuomaa suklaata ja laiskottelemalla. Iltapäivällä Tanja houkutteli oman lenkkinsä loppuverkkaan, joten käveltiin Tuomarinkylän kartanolle kahville ja korvapuustille. Korvapuusti oli hyvää, mutta kahvi kylmää ja tarjoilija tympeä. Kesällä kävin viimeksi ja silloin kokemus oli triplasti myönteisempi.

Pirkkolassa oli härdelliä, sillä samaan aikaan oli myös jokin luistelutapahtuma. Grillimakkara tuoksui ja kolmesti kieltäydyin ostamasta ainoatakaan makkaraa ennen juoksua. No, en kyllä ostanut juoksun jälkeenkään.

Aulassa oli ruuhkaa ja hakeuduttiin väljemmille vesille kiinnittämään numerolappuja ja pakkailemaan kamoja säilytystä varten. Hetken pohdin, vaihdanko kuitenkin kaprit shortseihin. En vaihtanut, joka oli lopulta paras ratkaisu. Narikkajonoon päädyttiin sopivaan hetkeen, sillä muutamaa minuuttia myöhemmin jono oli kymmeniä metrejä. Vessajono oli melkoinen, vaan ovelat naiset hipsivät pukkariin, jossa ei jonon jonoa.

Hauskana yksityiskohtana aulassa nenän eteen tipahti nainen, joka totesi meidän ilmeisesti olevan naapureita. Näin oli, sillä hän asuu tuossa pihan toisella puolella. Sanoi, että oli katsonut jo HCR:llä, mutta oli ajatellut näkevänsä väärin. Kumma, ettei olla törmätty jokivarressa, vaikka kumpikin niitä polkuja tallaa. Hän oli lähdössä puolikkaalle, joten toivottelimme hyvää matkaa puolin ja toisin.

Lähdössä jännitysmomentiksi tuli ampiainen, joka pörräsi korvani ympärillä. Onneksi ei pistänyt, sillä juoksu olisi voinut jäädä siihen. Liikunta&tiede -lehden toimittaja tuli kyselemään kuvauslupaa, kun hoksasi massasta poikkeavan juoksukaksikon. Kirjallista lupaa ei irronnut kolme minuuttia ennen starttia, joten toimittaja sai tyytyä suulliseen. Lupasi palata asiaan maalissa, jossa olikin lähes saman tien tsekkaamassa, että asia on ok. Ei minulla mitään näitä vastaan ole. Jos tietoa näkövammaisista juoksuharrastajista saadaan eteenpäin tälläkin tavalla, se on vain positiivista. Toivottavasti toimittaja lähettää kuvia myös mulle, sillä sähköpostiin lupasi sellaisia laittaa.

Pyssyn pamahduksesta matkaan. Alkuun himmailtiin, kun oli ruuhkaista. Ei haluttu ohitella, jotta ei tule liian kovaa alkua. Pari kilsaa juostiin selkien takana, mutta ei lähdetty rynnimään, vaan muistettiin, että matkaa on jäljellä. Tunsin itseni tosi fiksuksi! Kiusaus kiristämiseen olisi ollut, mutta ehkä lopulta olen oppinut sen kostautuvan matkan varrella. Lopulta selät loittonivat ja juoksurauha oli hetkeksi taattu. Tässä loitonneet selät tulivat vastaan jossain 6,5 kilsan jälkeen eli kiirehtiminen ei kannattanut.

Alitajunnassa pelkäsin hetkeä, jolloin puolikkaan juoksijat alkavat rynniä ohi. Kahdesta edellisestä vuodesta muistin sen olevan kamalaa ja vielä vähän kamalampaa. En ole edelleenkään niin nopea, että ehtisin 6,5 kilsan kohdalle, sillä eroa varttimaran ja puolikkaan lähdöissä on vain 20 minuuttia.

Moottoripyörä - voi taivas nyt! Puolikkaan ykkönen paineli ohi ylhäisessä yksinäisyydessä täsmälleen neljän kilsan merkin kohdalla. Askel oli kevyt eikä muita näkynyt lähelläkään. Tuloksista katsoin, että mies oli päihittänyt kakkosen noin kuudella minuutilla. Hän tuli jäljessämme maalihuoltoon ja pakko oli kehua vauhdikasta menoa.

Yksittäisiä juoksijoita tuli takaa ja vitosen jälkeen ensimmäinen rypäs. Huomasin stressaavani ja toivovani reittien erkaantuvan mahdollisimman pian. Jossain vähän ennen kutosta olin purskahtaa nauruun, kun oppaani puuskahti kiukustuneena "tyhmä". Kommentti oli tarkoitettu miehelle, joka rynnisti ohi oikealta eli minun ja puskien välistä. Ei ollut ensimmäinen, sillä yksi samansortin typerys oli mennyt sieltä hetkeä aikaisemmin. Olimme varsin hyvin oikeassa reunassa ja vasemmalla oli tilaa ohittaa.

Kuvittelin, että näkevät ihmiset käsittävät, miksi juoksemme itsepäisesti kaksi rinnan. Kuvittelin, että sokkoliivi ja opasliivi soittavat jotain kelloa. Kuvittelin, että juostessakin on käytöstapoja. Samalla koko ajan tiesin, että tämä tulee toistumaan vuosi toisensa jälkeen. Jos haluan Pääkaupunkijuoksun varttimaran juosta, tämä on kestettävä. En tiedä - luulen, että haluan ensi vuonnakin.

Sitten olivat ne ihanat, jotka ohittivat erilaisissa jonomuodostelmissa vasemmalta. Osa tsemppasi, näytti peukkua tai hymyili. He palauttivat uskon siihen, että kuitenkin 95 % puolikkaan juoksijoista ei saa elinikäisiä traumoja siitä sekunnista, jonka ehkä menettää, kun joutuu hidastamaan ollessaan meitä ohittavassa ryppäässä. Ehkä ohi meni tuttujakin. En tiedä, mutta kannustukset lämmittivät. Tiesin olevani oikeassa paikassa ja tekeväni just sitä, mistä tänä sunnuntaina tulee hyvä mieli.

Juomapiste pääsi lähes yllättämään. Onneksi opas kyseli, otetaanko jotain juotavaa, jolloin hoksasin kaivaa geelin esille. Ryystin geelin nopsasti ja juomapisteeltä vettä sen kaveriksi. En käsitä, miten kotona löysin geeliä sokkoliivistä ja numerolapun hakaneuloistakin. Sitä paitsi, mitä kummaa tapahtui geelitötsälle. Kai annoin sen oppaalle, kun havittelin vesimukia.

Huokaisin helpotuksesta, kun pääsimme omalle reitille ilman puolikkaan juoksijoita. Askel kulki hyvin ja aloimme saavuttaa selkiä. Ohitimme useamman ja jatkoimme matkaa. Omat voimat olivat tallessa ja tuntui, että tästä tulee hyvä. Jälkikäteen katsottuna kilsavauhdit olivat pysyneet omalla reippaallani ja syke vk2:lla, jossa pitikin.

Opasta alkoi salakavalasti pistää jossain seiskan jälkeen. Pistäminen paheni metri metriltä. Huomasin, että välin 7-9 kilsaa juoksin lähes koko ajan puoli askelta edellä. Käytännössä vedin ja pidin vauhtia yllä. Ei maailman fiksuin idea, vaan naisessa oli puhtia jäljellä. Kuuntelin musiikkia ja ajatuksissani jammasin 1980-luvun tyyliin "Fame I'm gonna live forever. I'm gonna learn how to fly..." ja "In the midnight hour she cried more, more, more. With a rebel yell she cried more, more, more...".

Oppaalla pistäminen paheni edelleen ja ysissä oltiin tilanteessa, jossa oli pakko pysähtyä. Rauhoittelin, pyysin pitämään selän suorana, neuvoin hengittämään ja kielsin ehdottomasti painumasta kumaraan. Muistutin moneen kertaan, ettei maailma kaadu juoksutapahtumaan. Muistutin, että arvostan sata kertaa enemmän hänen rehellisyyttään kuin väkisin yrittämistä. Kielsin puhumasta kuin extrasuperpakollisen. Rauhoittelin ja samalla muistutin koko ajan itselleni, ettei vauhti saa nousta yhtään kävelyvauhtia kovemmaksi. Tiesin, että tänään mennään näin ja tänään on mun vuoro tsempata kaveri maaliin.

Kaikesta huolimatta huomasin kuuntelevani korva tarkkana, jos reitin varressa olisi joku tuttu. Ei kuulunut eikä näkynyt. Salaa toivoin, että taivaasta tipahtaisi joku tuttu lenkkarit jalassa. Siinä hetkessä olisi ollut suunnaton houkutus rekrytoida hänestä opas loppumatkalle. Ei niin ei.

Kentän äänet kuuluivat. Jälleen jalat olisivat lähteneet. Pakotin itseni kävelemään, sillä oppaan olo kuulosti tosi tuskaiselta. Pyysin häntä kuuntelemaan, miten puheestakin saa jo selvää. Veikkasin, että ihan kohta maalikin näkyy. Juu, vuoden takaisesta kokemuksesta tiedän, että tuo on myös rasittavaa, vaan silti sanat vain tulivat suusta.

Seuraava idea oli katsella, näkyisikö enemmän tai vähemmän ennen meitä maaliin juossutta kaveriani jossain kentän laidalla, jolloin pyytäisin hänet juoksemaan kanssani loppukirin maaliin. Ei niin ei. Tänään ei tule loppukiriä. Tänään tulee maaliin kävely.

Kaikesta huolimatta muutaman kymmenen metrin loppukiri ja maaliviivan yli. Itsellä oli menohaluja, joten varmistelin moneen kertaan, onko varmasti ok kiristää viimeiset metrit. Nappasin lyhyen vedon loppuverkkana menneen 1,5 kilsan kävelyn päätteeksi. Ehkä hyvä lämpöpiikki, sillä huomasin, että kropalle alkoi tulla kylmä. Maalissa mitalit ja opas heittäytyi nurmikolle makaamaan, jotta sai pistoksen vähitellen helpottamaan.

Aikana 1.29:47 on kelvollinen, kun ajattelen, että tosiaan kävelimme viimeiset 1,5 kilsaa. Se on kaikesta huolimatta vain 4:16 huonompi kuin vuoden takainen, jolloin olin maalissa aivan poikki. Itsekritiikkiä ja pettymystä omaan tekemiseen ei ole. En syytä itseäni epäonnistumisesta enkä arvostele siitä, etten pystynyt parempaan. Tänään tähdet eivät olleet puolellani ja sokean harrastelijajuoksijanaisen askelten haavoittuvuus osui kohdalle ja iski lujaa.

Arvostan oppaani rehellisyyttä ja rohkeutta sanoa totuus tilanteesta. Hän ansaitsi mitalin sitkeydellä ja periksiantamattomuudella tilanteessa, jossa olisi voinut jättää kesken. Sanoinkin hänelle, jos onni on myötä ja joku tuttu osuu matkalle, hän voi jättää kesken. Vastaukseksi sain "Enkä jätä!". Kilpailuvietti kolkutti jossain.

Näillä eväillä kohti uusia kujeita. Kukaan ei tiedä, onko ensi kerralla asfaltti- ja hiekkatieprinsessana nainen, joka vie tossuja vai tossut, jotka pakolla vievät naista.