Tälle viikolle ohjelmaan oli kirjoitettu elämäni ensimmäiset mäkivedot. No, olen juossut sellaisia kerran - viime keväänä juoksukoulun treeneissä. Ohjelmassa ne olivat uutta ja en oikein tiennyt, miten ajatukseen suhtautuisin.
Viime vuoden lopulla kävin ystävän kanssa katsomassa Myllypurossa sopivaa mäkeä. Oli vaikea keksiä, missä olisi hyvä mäki ja millainen sen lopulta pitäisi olla. Myllypuron mäki näytti lupaavalta, vaikka oli ehkä aika jyrkkä. Pimeänä aamuna se oli kauniisti valaistu ja eriväriset valot toivat jännän tunnelman.
Muistissa oli Timon ja Harrin neuvo, ettei mäki saa olla liian jyrkkä. Muistissa oli tekniikkavinkki, että polvia pitää nostaa korostetusti. Viime kevättalvella juoksukoulussa mäkivetoja tehtiin jossain Tikkurilan ja Hiekkaharjun nurkilla junaradan läheisyydessä. Muistan, miten Timo näytti esimerkkiä ja ensimmäinen mielikuva oli sketsihahmo, joka juoksee korostetun tarkkaa ja korkeaa polvennostojuoksua.
Aikataulut sanelivat, että mäkivedot on juostava keskiviikkona. En niitä kalenteriin kirjoittaessani arvannut, mitä on edessä. Mäeksi valitsin kohti Oulunkylää junaradan vartta mennessä olevan pitkän ja kohtalaisen loivan mäen. Alussa siinä on jyrkkyyttä, mutta loivenee loppua kohden. Toivoin, ettei kovin montaa työmatkafillaroitsijaa tule vastaan. Ei tullut...
Töistä lähtiessä ilma näytti hyvältä, sillä sääennusteiden uhkaama pyry ei ollut alkanut. Savelaan päästessäni ennuste oli käynyt toteen ja lunta leijaili taivaalta koko ajan kiihtyvään tahtiin. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Ei lunta voi ehtiä paljon tulla, sillä lähdenhän lenkille ihan just.
Puolisen tuntia myöhemmin totuus alkoi paljastua. Alkuverkkana vastatuuleen jokivartta sillalta toiselle ja vähän radan vartta, jotta päästään mäen alle. Koetimme avustajani kanssa arvioida, miten pitkä matka on 200 metriä. Sellainen pätkä pitäisi pinkoa kuudesti. Ei auta - liikkeelle mars.
Toivoin, että Oulunkylän siirtolapuutarha suojaisi hieman idästä puhkuvalta tuulelta. Kuvitelmaa ja pahan kerran. Lumi pyrytti kasvoihin ja sivutuuli puhkui kääntyen välillä lähes vastaiseksi. Ensimmäinen, toinen - ei piru, onko tässä touhussa mitään järkeä.
Kolmas veto kohti kääntöpistettä. Sports tracker hihkaisee korviin uuden kilometrin täyttyneen. Jahas, se täyttyi liian aikaisin. Olemme juosseet noin 250 metrin mäkivetoja. Lyhennetään matkaa ja koetetaan selvitä hukkumatta lumeen.
Jalkojen nostaminen oli raskasta, tossut upposivat kuin pumpuliin, silmät ja suu olivat täynnä lunta ja kävelytien pinta meni pahemmaksi veto vedolta. Tuntui, ettei pääse eteenpäin, koska uppoaa lumen syvyyksiin.
Koska olin päättänyt tehdä kuusi mäkivetoa, yksi lumipyry ei punatukkaisen tytön päätä kääntänyt. Viimeisen kerran mäen päälle kavutessa tunsin itseni voittajaksi. Ei aavistustakaan, mitä hyötyä tuosta oli. Ainakin se kasvatti sisua ja itseluottamusta, että kyllä minä yhden lumipyryn selätän.
Loppuverkkana jokivarteen ja sama siltojen väli kuin alussa. Ennen vanhaa junasiltaa, jota nyt huristelee bussi 550, olin mennä nurin. Leijuvan ja liikkuvan uuden lumen alla oli jäätä. Kenenkään askelia ei näkynyt, vaikka olimme menneet samasta kohdasta puolisen tuntia aikaisemmin. Ei näkynyt koko reissulla kuin pari koiran kanssa kulkijaa sekä muutama fillarin taluttaja. Ikävä yllätys, jos oli lähtenyt aamulla fillarilla töihin.
Kaarros junasillan alle ja Vantaanjoen yli. Silta rämisi ja kolisi tuttuun tapaan. Sivutuuli puhalsi jokea pitkin. Lumi pyrytti kasvoihin ja koko nainen oli yksi lumiakka. Tero Vaara lauloi "Vielä on kesää jäljellä. Vielä tulee kauniita päiviä.". Naurusta ei ollut tulla loppua. Kuvaus sopi mainiosti just tuohon hetkeen. Aavemainen maailmanlopun tunnelma ja täysi hiljaisuus. Kyllä, vielä on kesää jäljellä, sillä eihän juhannukseen ole kuin nelisen kuukautta.
Kuvassa todistusaineistoa lumiakan ulkoiluhetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti