keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Tämä oli tässä - tunnelmia cooperin jälkeen


Eilen kävin Hiekkaharjun kentällä testaamassa, miten kulkisi cooper. Ensimmäisen cooperin olen juossut viidennellä tai kuudennella luokalla. Muistan, miten juoksimme ala-asteen takana olevalla suoralla, jota menimme 12 minuuttia edestakaisin. Yläasteella juoksimme kentällä, mikä oli sentään hieman mielekkäämpää. Koskaan en saanut mitään huikeita tuloksia ja taisin olla joka kerran huonoimpien joukossa.

Yläasteella mukaan tuli myös uinticooper. Itse uimataidon opetelleelle se oli kauhistus. Olin hidas ja oli pakko uida silmälasit päässä, koska ilman niitä en olisi nähnyt kunnolla eteeni. Liikuntaa opetti paikallinen uhreiluvalmentaja, joka arvosti meitä kilpailujen ja kisamenestyksen mukaan. Tykkäsin liikkua rauhassa ja itsekseni, mutta nuo vuodet tappoivat senkin mielenkiinnon.

Vahingossa ja tarkoituksella cooper


Kun kurkkasin tämän hetken juoksumaailmaani, jouduin lähes vahingossa testaamaan coooperkuntoani parin kolmen lenkin jälkeen. Taustalla oli aktiivista cyclingissä käymistä, joka taisi auttaa. Yllätyin, että sain 19.9.2013 tulokseksi 1670 metriä, joka oli ikäiselleni keskitasoa. Muistan, että kuollut tuon jälkeen olin, mutta samalla äärimmäisen tyytyväinen.

Vuosi sitten lähdin kokeilemaan juoksukoulun porukan kanssa cooperia. Elämässä vapun jälkeen eli 2.5.2016 ylitin itseni ja juoksin 1761 metriä. En olisi uskonut pääseväni tuohon. Päivälleen vuotta myöhemmin oli edessä seuraava cooper. Selkä- ja pakaraongelmien vuoksi en ole juossut vetoja kolmeen kuukauteen ja reippaampia lenkkejäkin vain muutaman. Reippaammista ainoastaan yksi on ollut tosi onnistunut ja muut enemmän tai vähemmän rämpimistä omasta mielestäni liian hitailla vauhdeilla.

Ei niin ei


Ynnäilin, että 1800 metriä olisi loistava. Laskin, mitä se vaatisi keskariksi ja ajattelin rohkeasti yrittää. Tiesin, että sata metriä vähemmän pitäisi mennä varmasti, mutta asetin itselleni tavoitteen parantaa vuoden vanhaa tulosta. Samalla pelkäsin, ettei tästä tule mitään.

Verkkailtiin Piian kanssa ympäri Hiekkaharjun kenttää. Leppoisa vauhti tuntui hyvältä. Otettiin muutamat reippaammat pätkät ja muutama parinkolmenkymmenen metrin kiihdytys. Niissä jaloissa alkoi tuntua ja olin yllättävän hengästynyt. Pari vesihörppyä, lyhyet venyttelyt ja Harrin komennuksesta matkaan. Musat niin täysille kuin uskalsin. Onneksi on luukuulokkeet, joten korvat ovat vapaina ja kuulin Piian väliaikaraportit.

Porukassa oli huikeiden metrimäärien jahtaajia, joten jäin suosiolla viimeiseksi. Tiesin, että kovimmat menevät kolmella kierroksella ohi. Salaisen tavoitteen asetin, ettei tiettyä metrimäärää tavoitellut Saila eivätkä juoksukoulun kolmen tonnin rajaa kärkkyvät miehet mene kolmea kertaa ohi. Eivät menneet, mutta noiden miesten kohdalla se ei jäänyt paljosta kiinni.

Aloitin ehkä vähän liian kovaa. Puolen kilsan väliaika oli hämmentävän kova. Kilsaa lähestyessä kroppa alkoi hyytyä. "Milla hei, sun täytyy muuttuu. Elämästäs suunta puuttuu. Sä tartut aina tikkuun lyhimpään" - juu juu, en tartu. Väitän, että joku typerä suunta tässä on. Vastatuuli teki omaa työtään, mutta myötätuulipätkissä sain kiristettyä. No, ainakin Piia väitti niin, mutta en sitten tiedä.

Hengitys oli tosi vaikeaa. Ehkä en jossain kohdassa hengittänyt riittävän syvään ja aloin käyttää vain pientä osaa keuhkoista. Koetin suoristaa ryhtiä, tasata hengitystä, ottaa koko kapasiteetin käyttöön ja rauhoittua, mutta ei se enää mitään auttanut. Välillä oli tosi vaikea saada happea ja hengitys vinkui ihmeellisen paljon. Ehkä ilmassa olevalla pölylläkin oli jokin rooli tässä näytelmässä, mutta tuskin kovin merkittävä.

Jossain kohdassa tiesin, ettei tästä tule mitään. Pelkäsin, etten saa edes neljää ratakierrosta täyteen. Piia tsemppasi ihanasti ja muistutti useampaan kertaan, ettei hänen tuntemansa Sari anna periksi. En ymmärrä, mistä kaivoin vähän lisää sisua ja jatkoin matkaa. Olo oli huono ja hengittäminen sattui. Muutama sekunti jäljellä. Ei hemmetti - jätän tämän tähän. Hyvä on, hyvä on - en sitten jätä. Korvissa Anna Puu laulaa "Se pistää miettimään. Kun jotain yrittää ja silti ulos jää. Yhtenään...". No niin laittaa!

Pillin vihellys ja stoppi. Piia oli päättänyt, että kaikesta huolimatta mennään 1700 metriä. Saldona 1707 metriä, joka on 54 metriä huonompi kuin vuosi sitten. Ei lohduta, että se on täsmälleen keskitasolla ikäisteni naisten cooper-tuloksissa. Ei lohduta, että tein parhaani. Ei lohduta, että maailma ei lopu tähän. Ei lohduta, että joskus toiste on parempi päivä. Makasin ulkoradan reunassa ja kirosin itsekseni. Kirosanat, itsekritiikki ja raivon kyyneleet olivat päällimmäisinä. Miten pirussa voin olla näin huono? Ei tämä kannata!

Loppuverkkailin rauhakseen ja venyttelin. Samalla vaihdoin pikakuulumiset kentän laidalle tulleen Marikan kanssa. Oikeasti olisin halunnut hypätä autoon ja paeta paikalta. Ei huvittanut ja päällimmäisenä oli karmea raivo itseä kohtaan. Harri kiersi kättelemässä juoksukouluporukan, mutta sekin tuntui omalta osalta lähinnä teennäiseltä. En kyennyt vastaanottamaan mitään enkä oikeastaan edes halunnut.

Vetäydyn takavasemmalle


Kotona hymyilin nätisti ja puuhailin tavallisia iltapuuhia. Suihkussa vain itkin. Nukkumaan mennessä kyyneleet tulivat uudestaan. Ei niistä tuntunut tulevan loppua. Tuntui, että mun osalta nämä leikit olivat tässä. Tuntui, että vetäydyn takavasemmalle ja jätän kaikenlaisen haikailun. Tuntui, että on parempi, kun paneudun työntekoon ja jätän kaikenlaiset lenkkipolkuhaihatukset, koska ei musta niihin ole.

Kun näin Facebookissa listauksen porukan cooper-tuloksista, tunsin itseni jälleen koululaiseksi. Liikkatunnilla tyttöjen tulokset on laitettu paremmuusjärjestykseen ja olen jälleen viimeinen. Arvostelu, selän takana hihittely, suora iva ja eri suunnilta tuleva vähättely palasivat elävästi mieleen. En olisi halunnut enää niitä fiiliksiä. Tavallaan tiesin, että ehkä ne eivät ole totta. Ei kuitenkaan ollut pätkääkään luottamusta siihen, ettei juuri noin tapahtuisi. Vain pariin kolmeen tuloslistan lukeneeseen ystävääni luotin sen verran, että uskalsin uskoa heidän olevan kannustavammalla puolella.

Mieli on hieman parantunut vuorokauden takaisesta. Hyvä se ei ole ja edelleen mietin, annanko tämän olla tässä. Motivaatio ja innostus ovat kateissa. Olen nauttinut lappujuoksujen tunnelmasta ja siitä, että voin koettaa ylittää itseäni. Olen kuvitellut, että joskus olisin joku muu kuin porukan huonoin. Olen kuvitellut, että pieni kehittymisen mahdollisuus olisi olemassa.

Haluan uskoa, että punatukkainen tyttö nauttii yhä juoksemisesta, vaikka tällä hetkellä on vallalla punatukkainen uranainen, joka jättää toisten puuhiksi kaikenlaiset typerät juoksuintoilut sun muut turhakkeet. Työtä tekemällä olen selvinnyt ennenkin. Mikä sen olisi mihinkään muuttanut?

Näillä fiiliksillä on tosi hohdokasta lähteä ylihuomenna Espoo iltajuoksuun.

2 kommenttia:

  1. Sari, minusta on hienoa, että kerrot tunteistasi ja ajatuksistasi avoimesti silloinkin, kun kaikki ei suju suunnitelmien mukaan. Huonoina päivinä yritän muistuttaa itselleni, että päivän kunto ei kerro totuutta ja että yhden juoksun perusteella ei pidä tehdä liikaa johtopäätöksiä. Anna itsellesi aikaa mutta muista myös se, että aina, kun lähdet liikkeelle, olet jo voittanut. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Jonna! Ajattelen, että on parempi kirjoittaa myös niistä vähemmän mukavista ja melkoisen tummista päivistä ja hetkistä. Vaaleanpunainen unelmahöttö ei ole ikuista eikä kaikki aina kullanhohtoista.

    VastaaPoista