Heinäsirkka, leppäkerttu, voikukkaseppele ja pikimustat pilvet

Eikös tuossa ollut tiivistys tästä viikosta? Paitsi, että heinäsirkka ja leppäkerttu ovat viime viikkoa. Jos olisin tahtonut, olisin voinut vielä lisätä lauantaina töissä ja lisää keitettyä spagettia. Jaloiksikin niitä kai kutsutaan.

Heinäsirkka ja leppäkerttu

Koetan painaa mieleen, milloin lenkeillä näkyy erilaisia kevään ja kesän merkkejä. Ei niitä useinkaan muista, vaan voihan yrittää.

Helatorstaina Pukinmäen palstojen nurkilla kuului kesän eka heinäsirkka. Se oli eka ja tähän asti myös vika. Ensin en edes tajunnut, mikä ääni tuo on. Niin kauan viime kesästä oli. Avustajan kanssa kuunneltiin hetki ja huokaistiin, että olisiko se sitten kesä.

Äitienpäivänä Puu-Käpylän kätköissä nökötti leppäkerttu keskellä katua. Varovasti kiersimme ja hyppäsimme auringonpalvojan yli ja ohi. Onneksi oli majoittautunut pätkälle, jonne ei autoja useinkaan eksy. Pihoihin lienee lupa ajaa, mutta tolppia oli edessä estämässä suurempaa ryysistä.

Tulevatko nuo tänne?

Keskiviikkona livistin töistä virka-ajan jälkeen. Lämpötila pelotti, kun olin ajatellut juosta vedot. Suunnitelmana oli mennä Vartiokylänlahden nurkille, josko siellä olisi vähemmän ulkoilijoita.

Pihalla katse kääntyi kohti pohjoista. Pikimustaa ja paljon. Tuleeko vai eikö tule? Sataako? Mun puhelimelle ei ole pussia. Jos mennäänkin tuohon Tammisalon rantaan, kun siitä on lyhyempi matka takaisin.

Aurinko piiloutui ja ilma viileni. Tuuli vastaan, mutta eiköhän siitä jää henkiin. Toki meni pilveen, kun mulla oli pikkupullojen sijasta juomareppu. Olin varautunut uhmaamaan hellettä.

Ei muut akuin liikkeelle ja eka veto Tammisalon sillalta kohti Tuoriniemen uimarantaa. Ihan rauhallisesti otan, kun on tuo viisi minuuttia pitkä aika. No, eka meni välillä 7:25-7:40 ja helpolla. Palauteltiin uimarannan nurkille, mutta päätettiin, ettei tänne asti enää. Kulkijoita oli vähän, mutta ehkä ne kaikki olivatkin uimarannalla.

Toka ja kolmas vastatuuleen. Kiihtyvää sarjaa hain edelleen. Kumpikin pyöri seiskan pinnassa tyyliin plusmiinus 10 sekkaa. Vikan sain kääntyä myötäiseen. Tuttuna ajatuksena nostaa vauhtia minuutti minuutilta. Tämän alan osata, sillä eka minuutit lähtivät 7:20 ja vika loppui 6:20. Aika pitkään mentiin kutosella alkavaa ja lopussa tosiaan toivoin sekuntien kuluvan äkkiä.

Lenkille lähtiessä oli tosi väsynyt olo. Päivä oli ollut täynnä palavereja ja keskellä päivää hyppäsin vielä eduskuntaankin. Tuntui väsyneeltä, mutta kulkihan se. Avustajani väitti, että mun väsynyt tunne ja ei tämä oikein kulje -tunne ovat kokemassa inflaation. Huomautteli, että sanon noin ja sitten se vaan lähtee. Hmmm..... Taisi tuossa olla totta ainakin puolet.

Ja ne pikimustat pilvet katosivat jonnekin. Vaaleat pilvet repeilivät, kun palailin työpaikan ovelle. Taksikuski tiesi, että vettä oli tullut Järvenpäässä.

Voikukkia ja reipasta

Eilen oli yhtä tiivis työpäivä ja vähän kiireellä lähdin työkaverineläkekahvien jälkeen vaihtamaan vaatteita, jotta pääsen viikon ihmisrääkkäyksen pariin. Kuka on keksinyt, että reipasta pitää juosta 65 minuuttia? Sehän on ainakin sata vuotta!

Tuttuna alkuverkkana Tapaninvainion uimarannalle. Vettä ja syvä huokaus. Onko mun tosiaan pakko? On, jos haluan saada sen, mitä metsästän seuraavien vajaan neljän vuoden aikana. Mulla on haave ja tavoite elämässä ennen 50-vuotissynttäreitä. Onneksi niihin on aikaa yli 1400 päivää.

Alusta lähtien tuntui tosi vaikealta. Olin napauttanut päälle väärät musat. Se ei ainakaan parantanut asiaa. Kuvittelin, että mulla on jotain menevämpää, vaan kuuntelinkin Kaija Koota. Ja tietty se vielä loppui puolimatkassa. Siihen vaadin juomapaussin, jotta sain sekä vettä että musaa.

Sopimus oli, että juostaan jokivartta kohti Kehä III:tä 33 minuuttia. Kuuntelin Sailan rupattelua mm. Loviisan polkujuoksusta, pienestä kyykäärmeestä ja uusista naapureista. Yhä vain tuntui hankalalta ja ei oikein sujunut. Vauhti oli kuulema kasin tuntumassa, joten vähän mua ihmetytti, mistä moinen tunne.

Käännös ja jäljellä on vain 32 minuuttia. Sehän on tosi paljon lyhyempi kuin menomatkan 33 minuuttia. Ainakin tätä itselleni selitin. Ihan varmasti jaksan, kun on näin vähän jäljellä. Ja tuulikin jää selän taakse.

Onpas meno helppoa. No, onhan se, kun vauhtina on 8:20. Pitäiskö kiristää? Ylämäki - vaihteeksi. Jokivarsi on kivaa, mutta miksi ne mäet ovat siellä joka kerran.

Hurja, miten paljon voikukkia. Keltainen meri, josta voisi käydä poimimassa kasoittain seppelekukkia. Harmi, ettei nyt ole aikaa jäädä rakentamaan pienten tyttöjen unelmaa eikä kaunistautumaan seppeleillä.

Malmille menevän tien alitus, josta tiedän olevan kilsa uimarannalle. Tämä siis oikeasti loppuu. Silta näkyy ja jäljellä pari minuuttia. Puoli minuuttia ja mua komennetaan loppukiriin. Huh, pysähdys ja hetkeksi pää polviin. Jano ja hengästyttää.

Pyöräilijä pysähtyy tsekkaamaan, että kaikki on hyvin. Lupasimme, että on. Kunhan vähän hengittelen ja saan vettä, olen luultavasti taas hengissä. Silti ihan ele häneltä.

Ja tuntuihan se varmaan tiukahkolta, kun 65 minuutin saldo oli 8,47 kilsaa keskarilla 7:41. Ja minä kun olen juossut reippaat jossain 7:50-8:00 tienoilla. Just.... Paluun 32 minuuttia tultiin myös nopeampaa kuin menomatka, sillä oltiin vain muutaman kymmenen metrin päässä lähtöpisteestä. Taisi se 8:20 leppoisuus olla hetkellinen harha, josta tulin palautetuksi maan pinnalle ja lisäämään vauhtia.

Helsingin juoksut

Tänään olin hetkittäin vihreänä kateudesta. Likimain kaikki kaverit olivat juoksemassa jotain Helsinki running dayn matkaa. Ja minä olin töissä!

Töiden jälkeen aurinkoa, lehtiä ja kahvia parvekkeella. Lohdutuksena myös pussi karkkia. Lauantain voi viettää myös näin. Pientä tulosvakoilua toki tein samalla. Maaliin ovat kaverit päässeet - mikä on se paras juttu. Ehkei musta olisi tässä lämmössä ollut juoksemaankaan, joten tämä lauantai oli hyvä näin.

Olipas helteistä

Eihän tuleva kesä vain ole toistamassa viime kesän metkujaan? Kaveripiiri huomautteli, ettei kannattanut katsoa sääennusteita, vaan kysyä multa, mikä on treenisuunnitelma. Aivan sama, mitä säätieteilijät sanoivat, sillä helle, trooppinen kosteus ja kaikki kesän lämmön temput olivat taattuja, kun punatukkainen tyttö aikoi juosta reippaan tai vetoja.

Helatorstai antoi viitteitä tulevasta. Tunnin reipas ei kulkenut, vaikka aamupäivästä ei ollut edes kovin kuuma. Osa vastatuuleen ja jotenkin hurjan tahmeaa koko meno.

Ja sitten tuli lauantai... Lähtiessä katsoin mittarin näyttävän lähes +21. Suvi sanoi auton mittarin näyttäneen +23. Hieman tuulta ja aurinko pilvettömältä taivaalta. Ja mullahan oli aikomuksena - 4 X 4 min 3 min palautuksilla.

Päätös verkkailla pitkään tuntui mukavalta. Juostiin jokivartta, väisteltiin koiria, pysähdyttiin juomaan Tapaninvainion uimarannan sillalle ja kaarrettiin matonpesupaikan luota liikenneympyrälle. Matonpesupaikalla ihana kesän ja mäntysuovan tuoksu. Paljon mattoja kuivumassa ja ainakin yksi uusi pesijä kaarsi juuri autolla pesupaikkaa kohti.

Vielä vesihörppy Pukinmäenkaaren jalkakäytävällä ja kohtaloa uhmaten menoksi. Sanoin Suville, ettei mun saa antaa keulia liikaa, sillä nyt on kuuma ja minuutit voivat olla pirun pitkiä. Eka vastatuuleen ja tokihan mun piti kokeilla jalkojen vientiä. Hidasteltiin ja koetin rauhoitella menohalujani. Neljä minuuttia hävisi tosi äkkiä ja vauhti oli hyppinyt 7:10-7:25 välissä.

Toka tuntui kaikkein tahmeimmalta. Pientä ylämäkeä ja jotenkin se otti voimille. No, oli mulla ollut vauhtiakin, sillä hieman alta seiskaa oltiin menty.

Juomatauko, jotta nestehukka ei iske. Siitä mulla oli kokemusta viikon takaa, kun en hoksannut lenkin jälkeen juoda, vaan aloin siivota parveketta. Ei tänään sitä oloa.

Kolmas taas kevyeen vastatuuleen kohti Oulunkylän liittymää. Mäkkärin luona lapsiperheitä minigolfaamassa. Ihanaa, kun lasten kanssa tehdään tuollaisia juttuja eikä vain ruudun tuijottamista. Siitä on jo kauan, kun oma poikani pelasi minigolfia samassa paikassa. Silloin toinen hyvä kesäulkoilupaikka oli Green star, jossa oli myös minigolf.

Höpöttelyä viime viikonlopun Bodomin polkujuoksusta. Halusin kuulla, oliko metsässä kovin märkää. Olihan siellä ollut. Pohdiskelua viljelypalstoista ja siirtolapuutarhamökeistä. Kivoja juu, mutta ei mua varten. Nuoruudessa on perunamaat ja porkkanapenkit tulleet tarpeeksi tutuiksi.

Askel nousi kevyesti. Oikeastaan pelottavan kevyesti. Hengästytti, mutta ei tuntunut yhtään ylivoimaiselta. Neljä minuuttia on vain 240 sekuntia, joten eihän se ole lähes mitään. Kolmonen kai mentiin alta seiskaa, koska mulle höpistiin jotain 6:30 vauhdista ainakin jossain kohdassa. Niin, miten sen mun keulimishalun kanssa olikaan? Kysyn vaan.

Vika veto edessä. Se mennään sitten kunnolla. Pyysin Suvia sanomaan aina tasaminuutin, jotta osaan arvioida vauhtia ja jaksamista. Koetin lisätä vauhtia jokaisen minuutin jälkeen. Taisin jopa jotenkin onnistua. Vikan minuutin aikana koetin hengitellä mahdollisimman syvään. Raskasta, mutta ei ylivoimaista - ihme, ettei vieläkään sitä ei ikinä enää -fiilistä.

Vikojen kymmenien sekuntien aikana koetin vielä kiristää, mutta aika lailla vauhdit oli syöty. Kyllä siitä tuli loppua kohti kiihtyvä, joten tavoite täytetty. Lopussa vauhti oli kuulema jotain 5:30. Tuossa lämmössä ja oudon helpolla.

On uskottava, että talven aikana tehty työ on tuonut jotain. Samaa jalkakäytävää ollaan taaplattu pakkasessa, vesisateessa ja vastatuulessa. Tänään auringossa kesähepenissä. Mieli oli kevyt ja askel peesasi sitä.

Ja jos sää toistaa metkujaan, seuraava helle on sitten ensi viikon keskiviikkona.

Kevätriemua Viikissä ja keitetty spagetti

Helsinki 10:lta palautuminen otti enemmän kuin aavistin. Tältä viikolta jätin suosiolla vedot juoksematta ja muutenkin elelin iisimmin. Alkuviikon tukkoinen olo rauhoitti menoa entisestään. En tiedä, oliko flunssa tulossa kylään vai olinko vain niin tukossa kaikesta ulkona leijuvasta.

Lehmät kesälaitumelle

Eilisellä lenkillä piipahdettiin kurkkaamassa Viikin lehmien kevätriemua. Ihmisiä edessä, ihmisiä takana, ihmisiä tulee vastaan, fillareita menee ohi - joka paikassa ihmisiä. Olen toki tiennyt, että lehmien kesälaitumelle pääsy on suosittu tapahtuma, vaan että ihan noin suosittu.

Maalla kasvaneena ja mummulassa navetassa touhunneena en aikoinaan millään tahtonut ymmärtää, miksi Fallkulla tai just tuo Viikin lehmien kesän aloitus ovat niin isoja juttuja. En ymmärtänyt, miksi Viikistä pitää näyttää ihan iltauutisissa. Mulle lehmien pääsy laitumelle, huutelu iltaisin sisälle, heinien pudottaminen ladosta alas navettaan, karjakeittiössä lypsyämpäreiden peseminen ja kaikki muu on tuttua ja lapsuuskesiin kuulunutta.

Molemmissa mummuloissa oli lehmiä, mutta mummini kanssa koin maatalon kesät vuosi toisensa jälkeen. Olen kantanut kahvia ja mehua heinäpellolle. Olen juossut heinäpellolla tikkutyttönä. Olen hakenut sahanpuruihin säilöttyjä jäitä, jotta maitotonkat pysyivät kylmänä maitoauton tuloon asti. Olen vienyt ruoantähteitä pienelle possulle. Olen lapsuuskesinä elänyt maalaistalon elämää arkitöineen, kalliolla kasvavine kissankelloineen, karkuteillä olevine lehmineen ja heinän tuoksuineen.

Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin, etteivät tämän päivän helsinkiläislapset ole navetassa käyneetkään. Ellei sukulaisilla ole karjaa, kaikki on aivan vierasta. Vasta tästä oivalsin, mikä merkitys Viikin lehmillä tai Fallkullalla on kaupunkilaislasten kokemusten kartuttajana.

Ihmispaljouden seasta paetessa pitkis jatkui ylämäki kerrallaan auringosta nauttien. Mulla oli liikaa vaatetta, kun en uskaltanut lähteä pelkässä pitkähihaisessa tai vaikka kapreissa. Lyhythihainen ja takki olivat vähän liikaa, vaikka paikoittain tuuli tuntui melkoisen hyiseltä.

Lopulta 13,5 kilsaa ja hyvällä mielellä saunaan. Tuntui todella vapaapäivältä, kun istahdin kahvimukin ja Hesarin kanssa parvekkeen aurinkoon. Vielä enemmän vapaapäivältä tuntui, kun korkkasin myöhästyneen synttäri-Cavan ja nautin iltapäivän lämmöstä.

Keitetty spagetti -fiilis

Perjantaina naputin töissä kiivaasti konetta. Deadline oli ja ajan oli riitettävä. Lenkki oli sovittuna neljäksi, joten iltapäivää kohden naputusvauhti vain kiihtyi. Lopulta extra-aikaa jäi puolisen tuntia. Pieni välipala, lenkkivaatteet päälle ja ulos.

Huvitti lähteä, mutta ei huvittanut ajatus viikon reippaasta. Tykkäsin juosta, mutta olisin tykännyt juosta vain ihan rauhassa. Kehittelin mielessäni tekosyitä, miksi voisin sittenkin ihan vaan hömpötellä ja mukamas unohtaa, että joku reipas piti juosta. Vastatuulikin on, joten ei kai mun siihen tarvitse. Niinpä niin....

Tammisalon rantaan ja silta lähestyi. Hyvä on. Hyvä on. Kyllä minä kai sitten tästä. Reipasta 55 min, joten loppuuhan se tietty joskus.

Tuuli puski välillä vastaan kuin olisi seinää päin juossut. Hiekka pöllysi. Kaikki itäisen Helsingin koiranulkoiluttajat olivat samoilla hiekkateillä. Nuori pari istui penkillä juomassa kaljaa. Iso joutsen nukkui pää siiven alla. Muutama vene merellä. Tuossa pulpettiveneessä on taatusti kylmä.

Olo oli tosi laiska. Tunsin itseni teiniksi, jonka pitäisi siivota huoneensa tai tyhjentää tiskikone. Just sellainen venyvä onks pakko... Onks oikeesti? Fiilis oli kuin keitetyllä spagetilla. Kroppaa laiskotti ja mieltä laiskotti.

Pitkiä pätkiä mentiin 7:45-7:50. Vastatuuleen mentiin jotain 8:10, kun ei vaan päässyt. Mua vaan laiskotti ja tuntui tosi vetelältä menolta. Pää oli päässyt kyytiin, mutta muu kroppa ei vaan ollut mukana. Ajatusta tekemisessä oli, vaan siihen se sitten jäikin.

Leveästi koko kävelytien valtaavia sauvakävelijöitä. Haa, edestä tulee pyöräilijä. Noiden on pakko väistää sitä. Jes, samalla livahdetaan ohi. Muutama minuutti jäljellä ja vielä kerrankäännös ympäri. Neljäs kerta, kun ohitetaan sama Sol:a juova nuori pari. Mitähän hekin touhusta tuumivat? Jotain 7:45 mennään. Enää minuutti ja sitten voin laiskotella.

Avustajani sanoi, ettei mun keitetty spagetti tai teinielämä-fiilistä huomannut. Väitti, että ihan menin kuin ennenkin reippaissa. No, ehken sitten näyttänyt ulospäin, miltä punatukkaisesta tytöstä tuntui.

Ja parasta oli se fiilis, kun olin takaisin työpaikalla ja homma oli tehty. Kotona intouduin siivoamaan ilta-auringossa parvekkeen. Niin intouduin, että unohdin juoda. Oli kevään eka nestehukan tuoma päänsärky, mutta olihan mulla siisti parveke.

Helsinki 10 - menihän se

Äkkinäisenä ihmisenä ilmoittauduin viime kesänä Helsinki 10:lle, kun sai samaan pakettiin tämän vuoden HHM:n kanssa ja kohtuuhinnalla. Maaliskuulla mietin, etten taida kymppiä kuitenkaan juosta, vaan myyn osallistumiseni pois. En saanut myyntiä aikaan ja päivät vain kuluivat.

Mulla oli suunnitelmissa pidempi työmatka, josta olisin palannut vasta vähän ennen juoksupäivää. Kun pääsiäisen nurkilla selvisi, että Afrikka kutsuu vasta myöhemmin, päätin sittenkin juosta itse. Ei siitä ehkä mitään tule, mutta lähden kokeilemaan.

En suuremmin juoksua ehtinyt ajatella. Saila haki meidän numerot, kun mulla ei ollut mitään asiaa keskustaan. Aikatavoitteen olin asettanut ja pidin sitä realistisena. Realistisena, ellen nöyrry katu- ja siitepölyjen edessä. Pölyt ovat olleet kamalia, mutta ehkä perjantaina hakemani antihistamiini yhdessä astmalääkkeen kanssa auttaa.

Katastrofi!

Just ennen keskustaan lähtöä huomasin katastrofin pilvien leijuvan ilmassa. Mulla ei ollut kynsilakkaa! Salainen psykologinen aseeni puuttui. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Kauhistunut viesti yhdelle ystävälle - mitä mä teen!

Niin järkytyin, että toinenkin psykologinen ase unohtui. Mulla ei ollut kynsilakkaa eikä parfyymia. Ei juoksusta voi tulla yhtään mitään. En voi ihailla, miten mulla on ainakin hienot juoksukynnet, vaikkei mitään muuta olisikaan. En voinut ajatella, että onpas mulla ainakin parfyymia, vaikkei mitään muuta olisikaan.

Mukulakivillä matkaan

Pohjoisespalla oli kylmä. Tuuli oli hyisempi kuin osasin ajatella. Vaatetta tuntui olevan liian vähän. Vaihtoehtoja ei ollut eli kapreissa ja pitkähihaisessa oli lähdettävä.

Startissa etsin 1.20 jäniksen kysyäkseni hänen kilsavauhtiaan. Hirmuisesti en vastauksesta viisastunut. Tein omat päätelmäni ja aioin lähteä jäniksen peesissä. Tuli mitä tuli, mutta tästä lähden.

Tuttujen moikkaamista, kevyttä rupattelua, musat päälle ja huokaisu mukulakiville. Toki tiesin, että sitähän Eteläespalla ja Kauppatorilla on, mutta sainpas silti huokaista.

Aurinko! Ihana! Ja just lähtöhetkellä. Ehkei tästä tulekaan eka juoksu, jossa matkalla palelen.

Lähtö oli ruuhkainen, mutta jotenkin pääsin matkaan. Varovasti. Mukulakiviä. Käännös ja mukulakiviä. Oli vain luotettava, että astun oikein enkä johonkin tyhmään kivien väliin.

Ryysis helpotti ja matka oli edessä. Siljan terminaalin mäki oli kutistunut talven aikana. Tätä pohdin jo muutama viikko sitten siitä juostessani. Väittivät sitä yhtä pitkäksi kuin ennenkin, vaan minäpäs en usko. Symphony laiturissa.

Rantoja ja meneviä jalkoja

Kaivaria kohti. Mattolaituri oli auki ja ihmisiä skumpalla. Olisi kelvannut mullekin. Mutterikioski, josta ei onneksi pullan tuoksua. Jokin ruoka tuoksui. Olisiko tuo Votkin's autonsa kera? Onko mulla muka nälkä, kun näitä bongailen? Bonnie Tyler laulaa korviin I need a hero.

Yskittää vähän. No, yskittää vähän enemmän. Ehkä kuitenkin selviän pölyjen keskellä. Jalat veisivät . Vähän väliä koetin keulia. Onneksi Saila ei antanut mun lähteä, vaan piti tiukasti kiinni kilsavauhtisuunnitelmasta. Tuntui pelottavan helpolta ja olisi ollut hauskaa kirmata eteenpäin. Viisautta oli malttaa, sillä enhän halunnut juosta itseltäni kaikkia voimia jo ennen puolta matkaa. Mullahan oli se tavoite, joka ei kaadu yli-intoiluun.

Kohti Hernesaarta ja juomapistettä. Tuttuja tulossa vastaan. Vilkuttelua ja tsemppailua. Heillä juomapiste jo takana ja mulla nyt edessä. Vesimuki käteen. Pari hörppyä ja vesi väärään kurkkuun. Hengitä, rauhassa, hengitä. Se on vain vettä eikä sitä ole paljon. Vesi valuu lopulta oikeaan paikkaan ja saan vajaan mukillisen juotua. Muki roskiin, uukkari ja matka jatkui.

Jänis karkuteillä

Se jänis karkasi. Näkyy, mutta on etäällä. Menikö juomapisteellä kuitenkin sen verran aikaa? Vai eikö jänisporukka juonut ollenkaan? Ei aavistustakaan, mitä tapahtui. Vaan etpäs jänis mene mihinkään.

Puolimatkassa suunnilleen aikataulussa. Taisin kiihdyttää, koska jänis on yhtäkkiä taas ihan edessä. Hyvä, tavoite on elossa ja voin huokaista. Tiedän, että 1.20 alitus sekunnilla ei ole mahdoton. Se voi kaatua hengitykseen tai se voi kaatua omaan malttamattomuuteeni. Mulle riittää, että olen maalissa ajassa 1.19:59. Siihen tulen pääsemään, kun en päästä jänistä karkuun.

Rotvallinreunoilta pomppimista. Reuna ylös, reuna alas, reuna ylös, reuna alas - loppuuko tämä joskus? Ylitykset kävelyaskelilla, jotta ei satu mitään. Kiskojen ylitykset kävelyaskelilla, jotta ei satu mitään. Rampit juostiin.

Välillä ahdisti jäniksen porukan perässä juokseminen. Tietty se näytti, että mun tavoite on voimissaan. Silti arvostan enemmän privaattijäniksiä kuin tätä peesaamista. Väki oli ihan edessä ja pohdin, jos joku vaikka stoppaa yhtäkkiä. Sittenhän olen nenä kiinni pysähtyjän selässä. Äkkitilanteessa ei opaskaan välttämättä ehdi tehdä mitään, vaikka kuinka tahtoo ja yrittää. Kokemus tämäkin: elämäni eka kerta jäniksen peesissä, kun yleensä ne ovat ihan liian nopeita. Helsinki 10:n järjestäjille iso plussa siitä, että jäniksiä oli myös vauhteihin 1.10, 1.20 ja 1.40. Loistava juttu!

Kukaan ei kyllä kysynyt!

Hietalahden torin tienoilla Saila rakentaa suunnitelmaa loppumatkalle. Toppuuttelen, sillä mun suunnitelma on erilainen. Pelkään, että en saa henkeä tai väsyn. Varovasti pohdiskelen, jos vauhtia lisäisi vasta Baanalla. Jotenkin koetan pelata varman päälle. Niin, mun ei pitänyt puhua vaan juosta. Silti jotain koetan vauhtipohdiskeluun sanoa.

Jätkäsaaren puiset talot ja kylmä tuuli. Lauttasaari ihan vieressä. Ruoholahti - se rotvallinreunojen, katujen ylitysten ja käännösten luvattu kaupunginosa. Loppuisi jo! Muistan Joulujuoksussa mananneeni samoilla nurkilla. Onneksi nyt ei ollut epäselvää, mistä reitti menee, sillä jänis näytti sen.

Jon Bon Jovi vihjaa: It's my life. It's now or never. Totta, nyt tai ei koskaan. Huomaan Sailan aikeet. Etsinnässä on vapaa reitti ja selvästi jäniksen ohitus on mielessä. Multa ei kai kysytä mitään....

Muutama askel vasemmalle jäniksen porukan rinnalle. Hetki siinä. Katse etsii ja vain odotan, koska Saila katsoo hetken tulleen. Koska mahdutaan kaksi rinnan ohi? Siinä se on. Ohi - ei kysymyksiä eikä vastaan väittämisiä. Just ennen Crusellin siltaa jänis jäi taakse.

Sillalle. Palauttelua pienessä alamäessä. Päätös, että punatukkaista tyttöähän ette kiinni ota. Minä menen nyt!

Toka juomapiste. Hyi, miten pahaa vettä. Muutama hörppy, jotta pahin jano häviää. Jano jäi, vaan olkoon. Tällä on nyt pärjättävä, sillä matkaa on parisen kilsaa.

Kuka käänsi Baanan mäet?

Vihdoin Baana. Miten tässä voi olla ylämäki? Viimeksi Baanaa juostessa se mäki oli toiseen suuntaan. Ihan varmasti oli!

Reisissä tuntuu. Hengitys on raskasta, mutta happi ei lopu. Vatsaan sattuu. En ajattele. Mariska keittelee myrkkyjään ja käänsin musaa hiljemmalle, kun autotiet ovat takana päin.

Pakko hidastaa. Jänistä ei näy, joten ei hätää. Vauhti putoaa jonnekin 8:30 tienoille. Mutta tämähän on ylämäki. Ei tämä voi maaliin asti jatkua.

Alikulku. Toinen alikulku. Baanan loppu näkyy. Reisissä tuntuu joka askel. Loppuisi jo. Ei voi olla enää kuin puolisen kilsaa. Ei ole sitäkään. Onko maali tuossa?

Lähtiskö jotain? Ehkä sata metriä. Lähtee. Ei paljon, mutta lähtee. Maaliin 30 metriä. Vielä lähtee jotain lisää. Korvissa The winner takes it alla. Ei hassumpi ajoitus soittolistalta, joka on pinkonut mun kanssa monet lappujuoksuretket. Tänään se tiesi, millä mennään maaliviivan yli.

Pysähdys ja hengittelyä. Reidet ovat ihan poikki. Sen saa, kun ei ole käynyt salilla kuukausiin. Olisko aika ryhdistäytyä? Kyykkyjä, askelkyykkyjä ja muuta taidan kaivata.

Kukkiva kirsikkapuu keväältä 2016. Ei vielä tänä vuonna. Valkovuokkoja oli jokivarressa paljon, vaan kuvaa en huomannut ottaa.

Menihän se - ihan kelvollisesti

Ajasta ei tietoa, kun mittarit elivät omiaan. Jonkin aikaa mun jälkeen kuulutetaan maaliin tyyppi, jonka aika oli jotain 1,5 minuuttia alle 1.20. Selvää on, että 1.20 alittui. Muusta ei mitään tietoa. Pääsin siihen, mihin halusin.

Kun nettoajaksi paljastui 1.16:36, on pääteltävä, että taisi mennä vähän enemmän kuin sekunnin alle tavoitteen. Yllättävää ja ihmeellistä. En matkaan lähtiessä osannut kuvitellakaan, että pääsisin tuollaiseen aikaan. Keskarina tuo tietää 7:39 ja on toiseksi nopein keskari, mitä olen koskaan juossut. Tähän en laske cooperia tai laktaattitestiä, vaan muut juoksut. Marraskuussa 2015 Aktian vitosella olen kipittänyt kovempaa.

Loppu on tultu tosi vauhdilla. Jänikseen eroa oli vähän reilu kaksi minuuttia ja tuo kaksi minuuttia tehtiin Crusellin sillan ja maalin välissä. Muistan, että joku kilsa oli 7:03. Muistan, että jossain kohdassa kilsavauhti alkoi kutosella. Muistan ylämäen ja 8:30. Muuten ei aavistustakaan, mitä on tehty.

Punatukkaista tyttöä hymyilyttää yhä. Parempaa kuin odotin ja parasta, johon tässä hetkessä pystyin. Otin sen, mikä otettavissa oli. En usko, että jossiteltavaa jäi.