lauantai 18. helmikuuta 2017

Turhanaikaista touhua ja penkkarihumua


En ole aikoihin palannut lenkiltä sellaisen ärsytyksen ja tympiintymisen vallassa kuin tänään pitkikseltä. Ohjelmassa oli 110 minuuttia, joten olin sanonut oppaalle, että mennään parisen tuntia ja mieluusti jokivarressa.

Nastat jalkaan, musat korviin ja Sports tracker päälle. Punatukkainen tyttö oli valmis. Hanskat taskuun, jos tarvitsee. Mittari näytti +6, mutta sen verran viileä tuuli puhalteli, että laitoin suosiolla hanskat käteen ekan sadan metrin jälkeen.

Oppaalla ei ollut nastoja. Ajattelin, että hän laittaisi voimakaskuvioiset lenkkarinsa, joilla on pärjännyt ihan kivasti liukkaammillakin keleillä. No, ei ollut laittanut, vaan hipsutteli kesätossuilla.

Jokivarressa oli sulaa, märkää hiekkaa, vesilammikoita, jäätiköitä, pehmeää jäätä, pehmeää lunta ja kaikenlaista lumisohjoa. Nastat pitivät ja tuntui, että askel oli yllättävän kevyt eilisten vetojen jälkeen. Eilen ei tuntunut siltä, kun Sailan tsemppaamana sinnittelin 3 X 6 min 3 min palautuksilla. Yhtään ei saatu alle seiskan keskarilla, mutta sykkeitä katsoessa olin mennyt maksimeilla tai lähes maksimeilla koko ajan. Se oli paras, johon eilen pystyin. Ehkä toissapäivän lennähtely Rovaniemelle ja takaisin sekä hurjan kiirus viikko painoivat naisessa.

Tänään eivät oppaalla tossut sitten pitäneetkään. Mentiin jokivartta viitisen kilsaa ja käännyttiin Siltamäkeen. Kierrettiin sikäläinen urheilukenttä ja lähdettiin ylempänä olevaa tienpätkää nenä suunnilleen paluusuuntaan näyttäen. Ajattelin, että mennään sitten tuolta, jotta opas pysyy pystyssä. Voi taivas, mihin jouduin!

Kaivettuja katuja, kuoppia, möykkyjä, työmaita ja ties mitä muuta. Kaivureita, kaivettuja nurmikenttiä ja yksinkertaisesti rakennustyömaita kerrassaan riittävästi. Syke nousi taivaisiin, vauhtia ei voinut pitää ja oli varottava joka askelta. Lopulta olin niin kiukkuinen, että olisi tehnyt mieli istua maahan ja itkeä.

Kun tuo möykky-kuoppa-työmaa -show loppui, edessä oli autoteitä. Jokainen ohi ajava auto ärsytti. Jokainen kadun ylitys ärsytti. Jokainen liikenteen meteli ärsytti. Syke ei laskenut, vauhti ja syke olivat totaalisen epätasapainossa ja olisin halunnut kirkua ärsytyksestä.

Lopulta takaisin jokivarteen Pukinmäen matonpesupaikan luota. Ei ollut kesätossuissa pitoa, kun hölkkäiltiin kohti Kehän alikulkua. Mun nastat pitivät edelleen. Vesilammikoita, joita en enää lopussa suostunut kiertämään, sillä vettä niissä oli ehkä sentti. Vähän märät kengät, mutta useimpiin lammikoihin olin nastoilla vedenpintaa ylempänä.

Meni siinä lopulta 114 minuuttia ja 12,15 kilsaa. Jälkifiilis oli pahemmanlaatuinen ärsytys, jota kuvaisi paremmin jokin vähemmän hieno sana. Sauna päälle, huomisaamun smoothien pyöräytys ja oluttölkin kanssa saunaan. Jalat kohti kattoa, löylyä ja lenkin läpikäyntiä. Yleensä olut ja sauna auttavat, vaan tänään ei niiden taikavoima tehonnut. Seuraavana kokeilen joulutorttuterapiaa inkivääriteen kera. Pakastimesta löytyi paistamattomia joulutorttuja, joista pari kävin juuri nostamassa pois uunista. Pojan kanssa todettiin, ettei mikään estä meitä syömästä joulutorttuja helmikuussa.

Mutisin juoksukoulun Facebook-ryhmään ärsytystä. Mutisin täysin jumiin mennyttä kroppaa, kun jännitin möykkyjä, kuoppia ja oppaan pystyssäpysymistä. Harri ehdotti hierontaa tai pitkiä venyttelyjä. Juu, kai ne auttaisivat. Pikemmin tuntuu, että voisin nyrkkeillä, repiä kasoittain paperia, paiskoa tavaroita tai vaikka siivota. Kun Harri vielä vinkkasi, että jokaisella venytyksen syventämisellä ajattelen ärsytyksen poistumista ja hymyilen, jolloin en kohta enää muistakaan ärsytystä. Tuolle kommentille oli pakko hymyillä.

Penkkarihumua


Omista penkkareista tuli tällä viikolla 26 vuotta. Hurjaa, justhan ne olivat. En muista, mitä auton kyljessä luki. Muistan Paltanmäen keskusvankilan 3 B -tekstin ja vanginasusteet. Muistan kevyen lumisateen ja vapauden tunteen. Muistan, miten ajettiin Kiikanmäkeä alas ja kierrettiin ympäri Orivettä.

Muistan Abihymnin, jota laulettiin antaumuksella.

"Nyt on meillä ilonpäivät abiturientit. Koulut kun on loppuneet ja kohta alkaa tentit. Tuutimalullan tuutimalullan tuutimalullan lei tuutimalullanluikki ja tuutimalullan lei."

Muistan luokanvalvojalle omistetun riimittelyn Tulipunaruusujen säveleen.

"Aamuin luokse pienen Raijan luo. Itseäni juoksuun hoputan. Kuiskaa hiljaa omatunto, missäs onkaan vastuuntunto. Kaikkea kun tehtynä ei oo.

...

Kauhuissaan me sua katsottiin. Monisteita viskoit meille niin. Jos et löydä aukkojasi, ole hiljaa paikallasi. Raija meille kerran tokaisi.

...

Hiljaisuus se täällä alkaa nyt. Abit kun on täältä lähtenyt. Muista meitä tunneillasi. Poista siten ikäväsi. Meitähän sä unohtaa et voi."

Ja sen violetin maalin, jonka luokanvalvojalle annoimme. Lila luomiväri oli hänen suosikkinsa, joten ajattelimme maalinkin olevan. Monisteita ja aukkotehtäviä ei voi unohtaa. Tuntui, että hukumme molempiin. Silloin aukkotehtävät olivat uutuutena kielten ylioppilaskirjoituksissa. Ilman Raijaa en olisi saanut enkkua läpi ja innostunut saksasta niin paljon. Harmillista, että saksan taito on vuosien vieriessä ruostunut prepositiolistojen ja modaaliverbien latelun tasolle.

Muistan fyskan ja kemman opettajalle lauletun:

"On mulla laaja fysiikka, mut miksi suremaan. Jo kauan sitten lääkkeen löysin siihen puremaan. Päällä pulpettini vihreen pinnan aivan likaisen on uni mulle maistunut mä tiedän kyllä sen.

Kopsaamaan kopsaamaan joka aamu sännätään. Ja kun tunti on ohi niin juostaan ruokalaan. Tahdon olla fysiikassa aina sekä maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina."

Opettajan luokka oli yläasteen puolella ja pulpetit olivat oikeasti vihreitä. Kun lukion ruokailu alkoi klo 11.45, opettaja alkoi vähitellen antaa läksyjä. Lopulta juoksimme ruokalaan klo 12.00 maissa ja hotkimme safkan ehtiäksemme klo 12.15 alkavalle tunnille. Kaikesta tästä huolimatta hän oli erittäin hyvä opettaja ja ilman hänen oppejaan en olisi edes harkinnut vastaavani reaalissa myös yhteen fysiikan tehtävään.

Kuvassa on yksi Helsingin luonnontiedelukion penkkariauto, joka on juuri kääntymässä Kimmontieltä Mäkelänkadulle. Auton kyljessä on banderolli "They said we can't. Here we are.". Poika on yhtenä nolla-aamuisena auton lavalla.

Harmillisesti olin penkkaripäivänä Rovaniemellä työmatkalla. Autoajelun ja muut kuulumiset kuulin kotiuduttuuani. Käheä ääni oli jo palautunut ja hyvä mieli näytti säilyneen. Kaupunki oli näyttänyt erilaiselta auton lavalta ja tunnelma oli ollut huikea vapaudesta nauttiva. Tämä on yksi ikimuistoisia päiviä, jonka tunnelman toivon säilyvän pojankin mielessä pitkälle tulevaisuuteen.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kuka varasti viikon?


Eilisiltana ajatuksissa pyöri just tuo kysymys - se, joka varasti tämän viikon, olkoon ystävällinen ja palauttakoon. Ei palauttanut, mutta leppoisa sunnuntai on antanut uskoa vapaapäivien olemassaoloon.

Päivät tuntuivat valuvan käsistä ja kuuden päivän työviikko sotki viikonpäivien hahmottamisen. Perjantaina elin torstaissa ja eilen töihin lähtiessä pohdin, että on perjantai. No, ei ollut. Sen huomasi ainakin työmatkaliikenteestä ja työpaikan hiljaisuudesta.

Facebook tarjoili muistoja 11.2 päivämäärältä. Huokasin, että onneksi tuo päivä on ensi vuonna sunnuntai.

Vuonna 2016 olin 11.2 etsinyt lompakkoani työpaikan kahvihuoneen jääkaapista. Olin hakenut alakerran ruokalasta kilon kasvislasagnea ja laittanut lompakon lasagnelaatikon päälle. Ei käynyt jääkaapilla mielessä, että sinne on menossa muutakin kuin lasagne. Etsinnän ja pohdinnan jälkeen lompakko löytyi hyvin säilyneenä jääkaapista. Eivät ainakaan kortit pilaantuneet.

Vuonna 2017 löysin 11.2 käsilaukkuni erään opaskoiran kaulasta. Olin jättänyt kaikki tavarani työpaikan auditorion pöydälle ja marssinut eteen pitämään oman esitykseni. Mukana vain paperit ja valkoinen keppi, sillä mitäs minä käsilaukulla ja muulla omaisuudella siellä teen. Istumapaikan nurkille palatessani vieruskaveri totesi ihmetelleensä, mitä on koirassa kiinni. Tavalla tai toisella koira oli onnistunut nappaamaan käsilaukkuni hihnan, kiskaisemaan laukun alas pöydältä ja saamaan sen itsensä ympärille. Eikä laukussa edes ollut ruokaa, vaan pelkästään tyhmiä puhelimia, nenäliinoja, hiussolki ja avaimet. Kaikki vetoketjut viisaasti suljettuina, joten koira koostui lähinnä laukun ihmettelystä ja nuuhkimisesta.

Väliin jätettyjä treenejä


Olen aika ylpeä itsestäni, että ajatuskamppailun jälkeen jätin tällä viikolla salitreenin väliin. Olin aikatauluttanut torstaiaamun saliaamuksi. Illalla pakkasin työvaatteet reppuun ja salivaatteet jakkaralle odottamaan. Vesipullo jääkaappiin ja kello soimaan ajoissa.

Heräsin kuuden maissa ja mietin hetken. Ei. Ei. Ei. Ei. Olenko huono ihminen? Olenko vian laiska? Eikö mua vain huvita? Onko pakko? Ei. Ei. Ei. Ylös, suihkuun, työvaatteet repusta päälle ja salivaatteet takaisin paikalleen, aamupalasmoothie, pikainen meikkaus ja punatukkainen tyttö oli valmis työpäivään. Omatunto kyseli, olenko laiska. Hoin uudelleen, etten ole. Yksinkertaisesti ei ollut voimia lähteä huhkimaan punttien kanssa. Kropasta oli puhti pois ja ajatus salista tuntui vastenmieliseltä.

Päivän mittaan ajatus oikeasta päätöksestä vain vahvistui. Kroppa tuntui heräävän ja voimat palautuivat. En tosiaan olisi aamulla ollut valmis jalkaprässin liikutteluun enkä mihinkään muuhunkaan. Tiesin, että illan joogakin jää väliin kahden työkaverin eläkejuhlien vuoksi. Ei asanoita vaan pari lasia skumppaa. Pieni harmitus, mutta eläkejuhlat ovat vain kerran ja jooga on myös ensi viikolla. Luulen, että tieto joogan skippaamisesta oli se, jonka vuoksi kamppailin omantuntoni kanssa salitreenin väliin jättämisestä. Kauheaa, tulee ihan liikkumaton päivä. Juu, tosi kauheaa. Pikemminkin se oli viisautta - nyt pohdittuna.

Perjantain aamulenkillä juttelin tästä ystävälle, jonka kanssa ihmettelimme aamun valkenemista. Kun sain palautteen, että hän on ylpeä mun päätöksestä, sain viimeisen pisteen uskolleni, että päätös oli ainoa oikea. On kerrassaan vaikeaa myöntää, että joskus lepo on viisautta. Ensimmäinen ajatus on, että olen vain laiska, mukavuudenhaluinen ja aidan matalimmasta kohdasta ylittävä. On niin helppoa soimata itseään ja päätellä, että on huono ihminen, kun ei tee suunnittelemaansa treeniä.

Juha Mieto on joskus sanonut jotain sen suuntaista, että toisinaan treenin väliin jättäminen on viisautta, ellei se aiheudu laiskuudesta. En palaudu enkä ole valmis seuraavaan lenkkiin tai muuhun liikkumiseen, ellen lepää. Monien mutkien kautta olen opetellut kuuntelemaan itseäni ja sitä, mikä on treenaamisessa mulle hyvä. Tällä viikolla se oli tämä. Ei ole helppo taito, mutta uskon kerta kerran jälkeen vahvistuvani ja arvostavani enemmän sitä pientä tunnetta ja ääntä, joka kertoo, että treenisuunnitelma on tänään tehty muutettavaksi.

Pakkaslenkkeilyä


Tiistaiaamuna mittari näytti kotoa lähtiessä -15,7. Onneksi ei tuullut, sillä hyisyys olisi tuulen kera ollut kaamea. Ensimmäinen pakkaslenkki, joten hyvin varovaisesti ja vain lyhyesti. Olin tammikuun pakkasten aikaan Teneriffalla, joten en ollut edes ollut ulkona kuin noin -7 asteen pakkasessa.

Tosi rauhassa hipsuteltiin vajaa tunti. Herätti ja piristi. Keuhkoissa tuntui oudolta ja pakkasilman hengittäminen hirvitti. Entäs jos saan flunssan? Buffia suun eteen ja taas pois. En osaa hengittää buffin läpi, joten venkslasin sitä ylös ja alas yhtenään.

Onneksi keskiviikkoillaksi lauhtui vähän. Olin päättänyt sään salliessa juosta ohjelman vedot eli 8 X 2 min 2 min palautuksilla. Lähtiessä pakkasta oli vajaa -7 ja auringon laskettua tiesin asteiden kiristyvän. Ei siis maksimivauhteja, vaan jotain kevyempää, mutta kuitenkin vedoilta näyttävää.

Jokivarsi oli osittain tosi hyvässä kunnossa. Löydettiin oivallinen suora, jossa saattoi pinkoa. Lauhtuminen oli tuonut muitakin lenkkeilijöitä. Hyvin mahduttiin sekaan, vaikka yhden pitkän, hoikan ja täysin mustiin pukeutuneen miehen kanssa oli tulla kolari. Käännyimme palauttelun jälkeen ympäri lähteäksemme uuteen vetoon, kun mies juoksee suoraan nenän edestä ja vielä kävelytien valottomalla puolella. En tiedä, kumpi säikähti enemmän. Omat tossutkin ratisivat lumessa sen verran, ettei edes kuulunut hänen askeliaan. Ei yhteentörmäystä, vaan kaikki jatkoivat lenkkiään tyytyväisinä.

Vedoista ei ole vauhteja, kun ei ollut kelloa. Juoksin avustajani kanssa, jolla oli vain ajanottokello. Siitä katsottiin, että minuuttimäärät täyttyvät. Yllättävän helpolla ne menivät ja viimeisen loppuun kiristin sen, mitä pakkasessa uskalsin. Kuvittelen, että yhden vedon aikana ehdimme jotain 250-350 metriä. Pelkkä arvaus, mutta totuus lienee jossain noiden lukujen välissä.

Haltialaan munkkikahville


Eilen juoksin töiden jälkeen pitkiksen. Olin syönyt ja etenkin juonut aika huonosti, mutta vajaa kaksi tuntia meni kohtalaisen helposti. Loppua kohti kiristettiin ja jälkikäteen katsoin yhtä kilsaa lukuun ottamatta jokaisen olleen edellistä nopeampi. Vikassa kilsassa oli mukana lopun kävelypätkä, joten sitä en tähän laskelmaan huolinut. Ei huvittanut sammuttaa härpäkettä pakkasessa, vaan mieluummin lämpimässä rappukäytävässä, joten jokivarresta parkkiksen kautta kotiovelle kävely olkoon lyhyt loppuverkka.

Heittäydyin ihan hurjaksi ja jätin perinteisen sunnuntain pilateksen väliin. Lähdimme Piian kanssa aamupäiväkävelylle päämääränä Haltiala ja munkkikahvit. Nam, ihana lämmin munkkirinkilä ja kunnolla sokeria päällä. Se maistui taivaalliselta.

Kuvassa Tapaninvainion uimarannalle rakennettu jäälinna. Kirkkaan jään lisäksi linnassa on mm. punaista ja sinistä. Jäälohkareet oli otettu joesta uimarannan luona joen ylittävän sillan Tikkurilan puolelta. Siellä oli lippusiimoilla eristetty alue, jottei kukaan harhaudu väärään kohtaan.

Matkalla tuntui kovin keväiseltä. Linnut lauloivat, pajunkissoja näkyi monessa kohdassa ja väkeä oli paljon ulkoilemassa. Jäällä oli hiihtäjiä ja ulkoilijoita. Olin vakaasti päättänyt, että minä en jäälle astu. Se kantaa kaikki muut, mutta mun kohdalla aivan varmasti rasahtaa rikki.

Never say never... Paluumatkalla ei huvittanut taiteilla Tuusulantien alituksessa, jossa oli epämääräistä polkua ja möykkyjä. Rohkeasti jokitörmää jäälle. Kirkasta jäätä ja lumen peittämää jäätä. Näkyi, että paksuus on parikymmentä senttiä. Mutta entäs jos...

Sillan jälkeen jäältä pois. Ei vaan, hetki kävelyä, kun kerran joen jäälle olin uskaltautunut. Lopulta lunta alkoi olla sen verran, että kenkiin uhkasi mennä oma osuutensa. Kipuaminen jokitörmää takaisin kävelytielle. Hei, mä uskalsin! Jää kesti kuin kestikin - jopa sen munkkirinkilän jälkeen.

Kuvassa on pajunkissoja jokivarresta.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kuriton karkin syönti ja muuta punatukkaisen tytön syömisistä


Perinteisesti vuoden vaihtuessa kuntokeskukset täyttyvät, ruokavaliot muutetaan terveellisiksi, uudenvuodenlupaukset lunastetaan ja kaikin puolin aloitetaan uusi elämä. En ole vuosiin tehnyt lupauksia, sillä en jaksa uskoa niiden voimaan. Pikemmin uskon siihen, että rauhassa omaan tahtiin tapoja muuttamalla ja uusia tapoja kehittämällä pääsee kiinni asioihin, haaveisiin ja unelmiin, joita tavoittelee. Joskus matka on pitkä ja joskus se vaatii eestaas matkaamista.

Periaatteessa syön terveellisesti ja monipuolisesti. Periaatteessa... Kompastuskivi ovat karkit. En juo limuja, jätskiä syön harvoin, pullia tai muita herkkuja ostan satunnaisesti, suklaata syön jonkin verran, mutta ne karkit. Kerta kerran jälkeen kompastun karkkipussien suohon. Irttareita en osta, mutta kaikenlaiset hedelmä-, salmiakki- ja lakritsikarkit ovat vailla vertaansa.

Joulun nurkilla söin suklaata enemmän. Nyt se ei maistu. Laatikossa on pari levyä, jotka toin Teneriffalta, mutta en ole edes avannut. Olen sentään ollut Suomessa 3,5 viikkoa ja hyvin suklaat säilyvät laatikossa. En uskalla laskea, miten monta karkkipussia olen tässä ajassa ehtinyt tyhjentää.

Smoothiella päivä käyntiin


Iltaisin surautan aamuksi smoothien. En voi huristella blenderin kanssa ennen kukonlaulua, joten puuha on tehtävä illalla. Hyvin smoothie säilyy jääkaapissa ja sheikkeriin kaadettu aamup0ala on helppo ravistaa ja juoda. Sen voi hätätilassa ottaa vaikka mukaan.

Aamupalasmoothieen laitan rasvatonta rahkaa tai välillä vaihtelun vuoksi vaniljan makuista heraproteiinia. Hedelmänä on usein banaani, mutta mangot, päärynät ja appelsiinitkin ovat hyviä. Marjoista suosin puolukkaa ja mustikkaa. Joskus mustaherukkaa tai mansikkaa, mutta mansikka ei ole smoothiessa erityinen suosikkini.

Kuitua lisään pellavansiemenrouheena chia-siemeninä. Rasvana jotain siemeniä tai minimaalinen tilkka oliiviöljyä. Joskus mukaan tuoretta minttua, kuivattua nokkosta tai jotain muuta, mitä sattuu kotona olemaan. Nesteeksi laitan mehukeittoa, jossa mustikka on suosikkini. Jos proteiinina on rahkan sijasta heraproteiini, silloin nesteeksi laitan pelkkää vettä. Joskus ostan mantelimaitoa ja kaadan sitä mukaan. Kookosmaitokaan ei ole hassumpaa.

Nämä blenderissä muussiksi ja sen jälkeen smoothie sheikkerissä jääkaappiin. Hommaan menee ehkä kymmenenminuuttia ja tällä säästän aamusta paljon. Joskus aikoinaan lähdin päivään tuoremehulla ja jogurtilla. Huh, ei onnistuisi enää.

Jos olen illalla menossa, seuraavan aamun aamupala on pohdiskelua. Eilisiltana kotiuduin kavereiden luota lähellä puolta yhtätoista, joten ei enää blenderin suristelua. Aamulla lautasellinen puuroa ja rahka. Sillä jaksoi pilateksen, mutta sen jälkeen oli nälkä.

Ennen aamupalaa juon pari lasia vettä, jotta aineenvaihdunta lähtee käyntiin. Jos ampaisen kotona ylös ja lähes saman tien lenkille, jogurtti on hyvä valinta. Jos juoksen aamulenkin töistä, smoothie ehtii sulaa sopivasti ennen lenkkiä, kun matkaan kuitenkin ensin kotoa työpaikalle.

Lounasta työpaikkaruokalasta


Lounaani pelastaa mainio työpaikkaruokala. Kun ruokala on kiinni, olen aivan pulassa. Onneksi lähes joka päivä siellä on jotain, joka houkuttelee. Samalla näkee muitakin ihmisiä kuin oman kerroksen väkeä. Tosin lounasaikani on niin myöhään, että ruokala on monesti lähes tyhjä. En vain osaa ajatella syöväni paljoakaan ennen keskipäivää.

Lounaana syön päivän listan mukaan salaattia, keittoa tai jotain tukevampaa. Keiton ja salaatin kanssa otan pari näkkäriä, mutta muuten skippaan leivän. Juomaksi pari lasia vettä ja jälkkäriksi tee. Ruokalan jälkkärin valitsen, jos tarjolla on rahkaa tai kiisseliä. Olen aina ollut suuri kiisselien ystävä, mutta kotona ei tule tehtyä. Aikoinaan yksin asuessa tein, mutta vuosien myötä se on jäänyt. Ehdottomasti suurin suosikkini on raparperikiisseli.

Välipaloja en unohda


Tuo on totta - välipaloja en unohda. Aamulla juon töissä kahvin, koska en kotona viitsi keittää. Jotenkin kahvimuki, sähköpostit ja pikainen Hesarin otsikkojen selailu kuuluvat työpäivän aloitushetkeen. Lenkin tai salin jälkeen eka palkkari ja sitten vasta kahvia.

Aamupäivällä otan helposti jonkin pienen välipalan, jotta jaksan lounaaseen. Pähkinöitä, rahkaa tai jotain, mikä sattuu käteen osumaan. Iltapäivällä kahvia, jos olen toimistolla ja joskus myöhemmin rahka ja omena. Ennen iltapäivän lenkkiä havahdun monesti liian myöhään siihen, että välipala on syömättä ja lenkille lähtö lähestyy. Äkkiä syömään, sillä ilman välipalaa en voi lähteä.

Vettä pitkin päivää


Jos pidän kiinni välipalasta, pidän kiinni myös veden juomisesta. Kun olen toimistolla kokonaisen päivän tai ison osan päivästä, mulla on vesipulloon liittyvä sääntö. Kokonaisena toimistopäivänä hieno limen vihreä lasinen juomapulloni on täytettävä kolmesti. Puolikkaana päivänä riittää, että sen täyttää kahdesti. Vaikka itse sanonkin, pysyn tavoitteessa kiitettävästi. Vesipullo kainalossa kuljen käytävällä ja toki saan rampata myös vessassa. Ei tule istuttua ylipitkiä rupeamia, kun nousee hakemaan lisää vettä tai tekemään jotain muuta. Printterillä ei nykypäivän toimistolla tule juostua kuten aiemmin, joten se ei juuri työpäivän aikaista liikuntaa lisää.

Illalla hiilareita


Iltapala on ehkä heikoin lenkki - karkkien ohella. Aikoinaan join iltakahvia eikä yöuni kärsinyt. Nykyisin juon teetä ja tällä hetkellä lähes hysteerisesti erilaisia inkivääriteitä. Ei flunssaa kiitos! Kolmen inkiväärin tee on hyvää. Samoin pakuritee, jossa on sitruunaa ja inkivääriä. Onneksi on vaihtoehtoja, sillä tällä inkivääriteen määrällä sitä tulisi jo korvista ulos.

Lisänä otan karjalapiirakoita tai tummaa leipää, lasin tuoremehua ja jogurtin. Leivän päälle Oivariiniä tai juustoa. Toisinaan myös juuston kaveriksi raakaa sipulia. Se on oikeasti hyvää! Joskus saatan keittää puuroa ja välillä syön jonkin herkun. Yksi heikkouteni ovat Lidlin mustikkamuffinssit.

Iltapala voisi varmasti olla erilainen, mutta tällaiseksi se on nyt muotoutunut. Lisänä vielä pari magnesiumtablettia ja ehkä lopuksi lasi vettä.

Millä hillitä karkin viehätystä?


Millä kummalla saisin otettua niskalenkin karkkien viehätyksestä? Tiedän, että sitä menee nyt aivan liikaa. En aio ryhtyä totaaliseen karkkilakkoon. En myöskään aio kieltäytyä loppuikääni herkuista. Tahdon löytää takaisin sen kohtuuden, jonka olen joskus osannut.

En ole koskaan irvistellyt karkeille. Poikaa odottaessa taisivat olla ainoat hetket, kun jouduin heittämään pois avatun karkkipussin. Vain siksi, että ne olivat menneet huonoiksi, koska ei maistunut. Olisipas tuo vaihe jäänyt päälle.

Mitkään pyhät lupaukset ja itseruoskinnat eivät auta. Jotenkin olisi saatava ote tahdosta ja siitä ajatuksesta, että voin valita. Se ei vain jää millään omaan arkeen.

Onko vinkkejä? Entä kohtalotovereita? Miten just sinä olet päässyt paremmalle puolelle karkin lumosta?

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Loskavaellusta ja kimurantti suhde juoksumattoon


Maanantain lenkistä tuli varsinainen loskavaellus. En tiedä, olisiko viisain varustus ollut kanootti, räpylät, loska-aura vai kaikki nämä. Raskasta taaperrusta, mutta samalla piristävää sisällä vietetyn työpäivän jälkeen. Kengät märkinä, syke tavallista korkeammalla ja kaikesta huolimatta tyytyväisenä palasin vajaan tunnin jälkeen työhuoneeseen keräämään kamat kasaan ja kotiin suihkuun. Kengätkin kuivuivat - lopulta seuraavana päivänä.

Jälleen koiria


Tulisuontiellä kiljaisin säikähdyksestä ja olin hypätä ilmaan. Olimme ylittäneet kadun Marjaniemen siirtolapuutarhan kohdalla. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Yhtäkkiä kaksi koiraa räjähtää haukkumaan ja tempoilee kohti. Muutaman kirosanan ja kiljaisun jälkeen tiuskaisin omistajalle, että pitäisi koiransa kurissa. Vaikken niitä nähnyt, ei jäänyt epäselväksi, että olivat pitkähkössä hihnassa tai muuten vain tempoilivat kohti. Sydän hakkasi ja lähes tärisin.

Koirien omistaja ei ottanut kritiikkiäni vastaan, vaan huomautti koiriensa säikähtäneen meitä. Tulimme hänen mukaansa takaa päin, jolloin koirat eivät nähneet meitä ja säikähtivät. Millään tavalla hän ei yrittänyt hillitä koiriaan tai pitää niitä kurissa. Sen sijaan ongelmana olin minä, joka olin hiipinyt takaa.

Muutaman sanan vaihtamisen jälkeen huomasin, ettei keskustelusta ole mitään hyötyä. Koetimme avustajani kanssa päästä ohi, mikä olikin hankalampi juttu. Pyysin uudelleen, että omistaja pitäisi koiransa kurissa. Tähän sain takaisin kommentin, että menisimme sitten ohi, jos on urputettavaa. Juu, olisimme menneet, kun olisimme päässeet.

Jälkikäteen avustajani sanoi, että koirat olivat pitkässä hihnassa ja tosiaan koettivat tulla kohti. Eivät olleet mitään suuria koiria, mutta mitä se takaa. Ei voi olettaa, ettei pienempi koira tee mitään. Sen verran pelottavalta haukunta kuulosti, etten vakuuttunut koirien hyvästä luonteesta.

Ja sitten ne vedot


Eilen aamulla käynnistin työpaikan salin juoksumaton ennen seiskaa ja virittelin lämmittelyvauhdin päälle. Musat korviin, jotta jaksaisi sen voimalla puolisen tuntia. Ei huvittanut pelailla puhelimen hälytysten kanssa, joten laitoin iPhonen ajanoton päälle. Puhelin höpisi korvaan aikaa muutaman sekunnin välin. Olihan se pidemmän päälle rasittavaa, mutta Spotifyn soittolista kuului kivasti iPhonen Voiceoverin äänen yli.

Lämmittelin reilun 10 minuuttia ja sitten naputtelemana lisää vauhtia. Kuusiminuuttinen rutistus alkakoon. Ensimmäinen meni aika helpolla 6:08 vauhdilla. Minuutin palautus ja uusi vauhti mattoon. Rohkeasti lisäsin vauhtia, sillä minuutti on vain minuutti. Ja meneehän vauhdin naputteluunkin joitain sekunteja, joten ei se oikeasti ollut ihan minuuttia.

Kakkosvetoon vauhdiksi 5:54. Alkoi tuntua, mutta meni. Palauttelu ja päivän viimeinen. Mitähän uskaltaisin? Hmmm.... Olin mennä sekaisin laskuissa, kun naputin nopeuspainiketta. Sitä herttaista painiketta on naputettava urakalla, sillä vauhti lisääntyy 0,1 km/h yhdellä painalluksella. Aamun laskuharjoitukset tuli tehtyä samalla.

Niin se vika... Rohkeutta peliin ja vauhdiksi 5:40. Voiceover höpisee sekunteja. Ei tämä voi olla näin hidasta. Oih, 45 sekuntia - enää 15 jäljellä. En varmasti lähde hidastamaan, ennen kuin sanot, että sekunnit ovat seuraavan minuutin puolella. En! Huoh, siinä se oli. Hengissä ja palautteluminuutti edessä.

Kuvittelen, että yksi olisi mennyt extrana. Jätin lämmittelyvauhdin vähän kovemmaksi kuin olin ajatellut. Se tuntui hyvältä, joten miksen antaisi mennä. Palauttelua kymmenisen minuuttia ja varovaisesti napautus napautukselta matto pysähtymään.

Seuraava oli jonossa, sillä työkaveri tuli salille just, kun aloin hiljennellä vauhtia kohti pysähtymistä. Sain hänet sopivasti kurkkaamaan, miten paljon matkaa oli taittunut. Veikkasin, että 2,5-3 kilsaa. Yllättäen matkaa olikin 3,53 km ja siihen hetki päälle, jolloin sain hienon tasaluvun metreihin.

Helppoahan tuo oli, kun ei tarvinnut miettiä jäätiköitä eikä juosta nastoilla. Silti ulkona on mukavampaa. Happi tuntui loppuvan ja hengitys ei sujunut. Kuumakin oli ja hartiat jännittyivät. Kyllä matolla voi juosta tuollaisia lyhyitä. Pidempiä en jaksa eivätkä hartiat taida kestää. Koska en ollenkaan luota pysyväni matolla, pidän käsillä tuntuman maton etuosan kaiteeseen. Tämä tarkoittaa, etten saa käsistä apua eikä niissä ole liikettä kuin minimaalisesti. Kai mattoon saisi jonkinlaista kuminauha- tai muuta viritelmää, vaan ei ole tullut kokeiltua. Käsien liukumisen estän laittamalla salihanskat, jotka pitävät kevyen kosketuksen varmempana.

Pitäköön reippaansa


Tänään piti juosta viikonlopun Aktia cupin kisaa korvaava reipas lenkki. Lähtiessä oli selvää, että ohjelma saa pitää reippaansa. Minä en siihen koske nastojen kärjelläkään. Merituulin kanssa suunnittelimme, että otetaan tien pinnasta kuva, jotta on todistusaineistoa, ettei näillä keleillä reipasta juosta.

Kierreltiin ympäri Pukinmäkeä, sillä Merituuli lupasi armahtaa Malminkaaren taaplaamisesta. Pukinmäenkaarelle päädyin hetkeksi ja Malminkaarta vilkaisin. Pukinmäen pikkukadut olivat melko jäisiä ja jotkin muistuttivat jäätynyttä huonosti hoidettua perunapeltoa. Syke pysyi maltillisena, kuulumiset tuli vaihdettua ja nastat rapisten ladyt kipaisivat tunnin lenkin.

Työt ovat vieneet paljon aikaa. Onneksi lenkkeily on pakon sanelemana sosiaalista puuhaa. En sentään elä aivan sosiaalisessa umpiossa, kun kavereita voi nähdä ja kaikenlaista rupatella lenkkarit jalassa.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Katuvarsibaanoja korvista ulos


Otsikko kertonee kaiken jäätikkövaltakunnan vangin juoksureittifiiliksistä. Kävelytiet ovat peilijäätä, röpelöjäätä tai ihan vain jotain jäätä. Niihin ei ole asiaa kuin muutamassa harvassa paikassa. Jalkakäytävät ovat kohtalaisessa kunnossa ja paikoittain oikein hyviäkin. Jalkakäytävät vain tarkoittavat autoteiden varsia, liikenteen hälyä ja kaikkea muuta ajan mittaan tympiinnyttävää.

Kun jäätikkövaltakunta sulaa pois, en vilkaise katuvarsibaanoihin päinkään. En astu jalallanikaan Malminkaarelle enkä taaplaa Pukinmäenkaarta tai Tapanilankaarta mihinkään suuntaan. Pakenen kävelyteiden suojaan ja nautin niiden rauhasta. Nautin hiekan rapinasta, hiljaisuudesta ja just siitä hetkestä, kun saan juosta kesää kohti.

Tammikuun aikana olen oppinut, että Malminkaarella on pituutta hieman yli neljä kilsaa. Olen oppinut, että Pukinmäenkaari on pirun pitkä. Olen oppinut, että Malmin aseman nurkat ovat kolkkoja. Olen oppinut, että Päivöläntietä pääsee Tapanilan asemalle ja siitä eteenpäin vaikkapa Viertolantietä. Olen oppinut, että Tapaninvainiontiellä on vilkas liikenne, vaikka se on asuinkatu ja kadun keskellä on puurivistö.

Roihuvuoresta muistan, miksi se on vuori. Ei pääse unohtumaan, kun kipuaa suunnasta ja toisesta ylämäkeä. Erityisen tappava on Tulisuontien mäki, joka jatkuu ja jatkuu. Itäväylän pauhu on ärsyttävää ja jossain koululaiset odottavat koulupäivän alkua pihalla mekastaen hieman ennen aamukasia. Metro vinkuu, autoilijat ampaisevat milloin mistäkin ja koiranulkoiluttajilla on merkillisesti käyttäytyviä hauvoja.

Vaikka purnaan, olen silti onnellinen, että voin juosta. Jäätikkövaltakunta ei kestä ikuisesti. Tulee päivä, jolloin nastat voi heittää nurkkaan, askel on kevyt ja maailma hymyilee kilpaa rauhallisten kävelybaanojen kanssa. Silloin voi ihmetellä keväistä kaupunkia aamunkoitteessa ja nauttia valoisista illoista.

Jalat kovilla


Jalat ovat olleet kovilla nastoissa ja asfaltilla. Vuoden ekan lenkin juoksin vasta 12.1, kun herättelin itseäni Helsingin talveen ja työarkeen loman jälkeen kirmaamalla itäisen Helsingin maisemissa mukavan aamulenkin. Sen jälkeen kilsoja on tammikuulle kerääntynyt hieman reilut sata. Kaikki asfaltilla ja kaikki nastoilla, joten tiedän juosseeni.

Koetin saada Vellulta hieronta-aikaa, vaan eivät kalenterit natsanneet. Minä onneton en muistanut, että hän tekee kolmena päivänä töitä Arkadiankadulla ja kahtena Nurmijärvellä. Toivotti tervetulleeksi Nurmijärvelle, vaan en minä sinne pääse.

Niskan ja hartiat kävin hierottamassa Iiriksen Aktivossa. Teki hyvää, mutta jalkoihin ei siitä apua ollut. Jalat ja alaselkä ovat nyt oikeasti kipeät. Olen koettanut venytellä ja rullailla. Olen laittanut kylmä-lämmingeeliä ja vaihtanut nastakenkiä Sarvoista Ice bugeihin ja takaisin Sarvoihin. Se on ainoa, jota voin just nyt kenkien kohdalla tehdä.

Eilen tepsuteltiin pari tuntia Pukinmäki-Tapaninvainio-Tapanila-Malmi -nurkilla. Lenkin jälkeen oli taivaallista lämmittää sauna, nostaa jalat ylös ja antaa lämmön vaikuttaa. Alkoholiton olut saunajuomaksi ja lenkin jälkifiilis oli just se, mikä pitikin. Kun oli pari tuntia kierrellyt vesilammikoita, varonut jäätiköitä, jännännyt maastokengissä olevan kaverin liukasteluja, ihmetellyt sumua ja pohtinut valtaisaa nousevien lentokoneiden määrää, tiesi tehneensä viikon pitkiksen. Sumu taisi tehdä sen, että kentältä suurin osa koneista nousi suoraan meidän pään päälle. Lopulta koneisiin turtui, sillä niitä menivarmaan parikymmentä.

Harmaata ja sumuista, mutta samalla oudon lämmintä. Sama jännä leppeys oli ilmassa eilen töiden jälkeen, kun kierrettiin Roihuvuoren mäkiä. Lähtiessä kaunis vaalean violetti iltarusko siivitti matkaa.

Pyramidivetoja juoksukoulussa


Viikolla oli vuoden toka juoksukoulutapaaminen. Eka jäi väliin, kun istuin koneessa matkalla Helsinkiin. Tämänkin aioin skipata, kun lenkin kera olisi mennyt aivan liian myöhään. Ei musta ole juoksijaksi puoli kahdeksan illalla.

Joskus asioiden ääneen sanominen voi olla ihmeellisten käänteiden alku. Lopulta kyselin Harrilta, mitä juostaisiin, kun tehdään treeni ennen teoriaosuutta. Näin sain molemmat ja vuoden ekan kovan treenin sekä tunteen, että taisin kuolla jo ainakin kymmenen minuuttia sitten.

Sailan kanssa juostiin Hiekkaharjun kentän tienoilla pyramidivetoja 1-2-3-3-2-1 -setti. Alla ei ollut yhtään kovaa koko vuonna, joten en tiennyt, mitä odottaisin. Intoa oli ja samalla pelotti, etten pysty mihinkään. Nousujohteista sarjaa tavoittelin ja melkein onnistuin. Kun vertasin samanpituisia vetoja toisiinsa, vain kolmosissa jälkimmäinen oli keskariltaan hitaampi kuin eka. Eroa oli hurjat neljä sekuntia. Viisi vetoa meni ahdistuksen ja mä kuolen nyt -tunteen vallassa. Liukasta, röpelöä ja nastat, mutta silti mentiin.

Vika minuutti oli edessä ja sanoin Sailalle, että alle kutosen keskarilla mennään. Siitä se lähti. Yhtäkkiä kaikki oli helppoa. Ei ahdistanut, ei tuntunut pahalta ja olisin voinut jatkaa ja jatkaa. Toki hengästytti, mutta mukavammin kuin edellisissä vedoissa. Välillä juostiin 5:20 ja Saila lähti tavoittelemaan vitosen alitusta. Siihen sain älähdettyä, että se oli kutosen alitus. Lopulta minuutti täynnä ja keskarina 5:44. Se oli mulle hyvä. Taisi olla niin, että kroppa oli lämmin vasta vikassa vedossa. En keksi, mikä muu selittäisi tunteen, että nyt lähtee.

Tikkurilan lukiolla kuivaa vaatetta, palkkari ja vettä. Teoriaosuudessa puhuttiin myös vetovauhdeista ja vetojen juoksemisen ideasta. Tiedän, että saatan juosta vedot vähän liian kovaa. Ne pitäisi aloittaa kympin kisavauhdin tienoilla olevalla vauhdilla. Sitä en tee. Lähden suoraan kovempaa, sillä jotenkin se tuntuu hyvältä. Olen onneksi oppinut, ettei vetojen jälkeen tarvitse olla puolikuollut väsymyksestä. Sen verran on oltava varaa, että vielä menisi yksi. Vaikea sanoa, oliko sitä tiistaina.

Uskalsin katsoa viime vuoden vetotreenien dataa ja yllätyin positiivisesti. Ei vauhti ollut kadonnut mihinkään. Palautuminen vetojen välissä oli huonompaa ja juoksu tuntui pahemmalta, mutta muuten kaikki oli kohdallaan. Noita tunteita en ihmettele, sillä koko alkuvuoden olen juossut rauhakseen. Edelliset vedot pinkaisin välipäivinä ja silloinkin liukkaita kohtia varoen.

Optimistisesti kuvittelen, että tästä se lähtee. Ensi viikon treenit on suunniteltu. Kevyt viikko, joten iisimmin saa mennä. Vetoja on hurjat kolme yksiminuuttista, joten ne menevät matolla. Sattumalta kuulin, että kaksi työkaveria jakavat keskenään työpaikan salin juoksumatonkäyttöä. Taidanpa laittaa miehille viestin, että tiistaiaamuna matto on varattuna mulle noin 35 minuuttia, jotta vedot verkkoineen on tehty. Matolla tasainen vauhti on helppo pitää ja hurjana ajattelen lähteväni tavoittelemaan kahta kolmesta alle kutosella. nähtäväksi jää, miltä tasaisena vauhtina tuo tuntuu. Tavoite on asetettu ja lopputulos on tiedossa tiistaina työpöydän ääressä aamukahvia juodessa.