Jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut, että helteisenä heinäkuun lauantaina taistelen numerolapun hakaneulojen kanssa ja lähden elämäni yhdenteentoista lappujuoksuun, olisin pitänyt sitä aprillipilana tai sanojan mielikuvitusta rajattomana ja kerrassaan epärealistisena. Palaan myöhemmin siihen, miten tähän on tultu. Enää en epäile aprillipilaa, vaan olen onnellinen, että saan liikkua ja voin juosta.
Juhannuksen alla kaverini Merituuli onnistui noin kolmessa minuutissa houkuttelemaan minut mukaan Tampere Countryside Marathonin Myllyn lenkille. Juoksutapahtuma Tampereen Teiskon maalaismaisemissa houkutteli ja olin ehtinyt jo sekunnin katsella sitä sillä silmällä. Pääsisin juoksemaan lapsuuden ja nuoruuden nurkille, sillä Googlemaps tiesi, että tapahtumapaikalta on lapsuuden kotiini matkaa noin 36 kilometriä.
Viime tingassa tuli mutkia matkaan, kun kaverille sattui tapaturma eikä juokseminen olisi ollut viisasta. Kaikki muut palikat olivat järjestyksessä, vaan sokea wanna be -juoksijanainen oli yllättäen vailla juoksuopasta. Ilman opasta en ota ulkona ainoatakaan juoksuaskelta, sillä olen lähes sokea. Opas on silmäni ja mahdollistaa lenkkareiden kuluttamisen muuallakin kuin juoksumatolla.
Netti osoitti voimansa, sillä alle kaksi tuntia Facebookiin laittamani apua-huudon jälkeen uusi opas oli olemassa ja maailma hymyili. Ramppikuume oli iskeä, kun oivalsin, että olen saamassa oppaaksi kovakuntoisen polku-ultrajuoksijan.
Teiskossa oli helle. Aurinko porotti minkä kerkesi, ilma lähes seisoi paikallaan ja pilvenhattaroita oli harvassa. Tapahtumapaikkana oli idyllinen maalaistalo, jonne kävelimme parkkipaikalta pitkin sänkipeltoa. Kisakanslia oli väentuvassa, jossa yksi kamari oli varattu naisten pukuhuoneeksi.
Maratonin startin jälkeen kävimme oppaani kanssa harjoittelemassa yhdessä juoksemista muutaman sadan metrin verran. Oma oloni oli luottavainen, sillä palaset loksahtivat kohdilleen ja matka tuntui taittuvan. Pahin jännitys oli kadonnut ja tunsin olevani valmis matkaan.
Helle huoletti ja pidinkin tiukasti kiinni juomapullostani viime hetkiin asti. Yleensä lopetan juomisen hyvissä ajoin, vaan nyt otin viimeiset urheilujuomahörpyt juuri ennen lähtöalueelle kävelyä. Myös suolaa tankkasin huolella, kun viimeiset suolatabletit popsin vaatteita vaihtaessa. Harras toive oli, että pääsen maaliin ilman kramppeja ja huonoa oloa.
En olekaan aiemmin lähtenyt matkaan traktorin torven tööttäyksestä. Ensimmäiset sadat metrit olivat sänkipeltoa. Hankalaa ja pelottavaakin, vaan tiesin maan jalkojen alla paranevan ihan pian. Kun en näe, mihin jalkani laitan, tuossa oli oltava erityisen varovainen.
Nopeasti tuudittauduin tunteeseen, että homma sujuu. Oppaani kertoi reitistä, käännöksistä, mäistä ja valitsi minulle tasaisia juoksukohtia. En olisi uskonut, että hän on oppaana ensimmäistä kertaa, sillä niin sujuvasti yhteistyö toimi. Annoin jalkojen viedä ja jäin johonkin flowhon, jossa ei ollut merkitystä kuin seuraavalla askeleella. Alusta lähtien huijasin itseäni ajattelemalla, että enää on yksi kilometri. Kumman hyvin tepsi ja tuntui, että välillä hassusti uskoin tuohon.
Reitti oli mäkeä, mäkeä, mäkeä, mäkeä ja vielä vähän mäkeä. Alamäkeen rullailin ja koetin rentouttaa kropan ja kerätä voimia. Parissa alamäessä otti vatsanpohjasta, kun mäki vain jyrkkeni ja tuntui ihan Linnanmäen kauhistusvekottimilta.
Eka Myllyn lenkin kolmesta juomapisteestä ei tullut hetkeäkään liian aikaisin. Riskillä otin vierasta urheilujuomaa ja päälle vettä. Tiesin, että ongelmia voi tulla, mutta pidin niitä pienempinä kuin helteen ja nestehukan aiheuttamia ongelmia. Huokaisin helpotuksesta, kun tuolla reilun 12 km:n reitillä oli kolme juomapistettä. Siitä iso plussa järjestäjille.
Maalaismaisemia, tuulettomia peltoaukeita, vanha mylly ja myllyn pato, hetki pikitietä, paluu pöllyävälle hiekalle sekä tietenkin lisää ylämäkiä. Oli loivaa ja oli jyrkkää, vaan sitkeästi jatkoin matkaa. Juostiin parin särisevän ja ritisevän sähköjohdon alitse, jotka kuulostivat pelottavilta. En ole koskaan kuullut sähköjohtojen sirisevän noin.
Etukäteen olin sanonut, että isoimmissa ylämäissä joudun kävelemään. Yllätyin, kun en edes ajatellut kävelyaskelten ottamista. Lyhensin askelta, hidastin vauhtia ja hengitin. Kerrankin muistin yhdeltä polkujuoksijatutulta saamani mainiot neuvot hengittämisestä. Keskityin saamaan kunnolla happea ja koetin olla sortumatta pinnalliseen hengitykseen. Tuloksena elämäni ensimmäinen lappujuoksu, jossa en kävellyt kuin muutamia metrejä juomamuki kädessä. Jotain hyötyä on ollut niistä lukemattomista ylämäistä, joita olen lenkkireittieni varrella taaplannut. Jotain hyötyä on ollut myös niistä kymmenistä hitaista ja vielä hitaammista lenkeistä, joilla olen kasvattanut peruskestävyyttä.
Viimeiset viitisen kilometriä olivat pikitietä. Fiilis, että sain kiristettyä vauhtia. Se osoittautui jälkikäteen todeksi, sillä viimeiset viisi kilometriä olivat tasaisen varmasti nopeutuvat ja parin muun kilometrin ohella reissun nopeimmat.
Maalin äänet kuuluivat. Tasaista ja viimeinen lyhyt tiukka nousu. Hieman olisi ollut voimia loppukiriin, vaan sitä en sänkipellolla kroppa ja mieli väsyneenä rohjennut ottaa. Maalia kohti järjen ääntä kuunnellen varovasti pitkin heinäpaalien reunustamaa suoraa. Aivan kuin olisin juossut lapsena mummulan pelloilla.
Maalissa oppaan mittari näytti 12,4 km ja aikaa olin kuluttanut 1.48:41. Viimeisten joukossa, vaan olin jälleen yhtä kokemusta ja itseni ylittämistä rikkaampi. Aikatavoitteesta jäin, mutta muuten nappijuoksu. Hellejuoksuista paras ja hassusti myös helpoin. Ei krampannut eikä tullut huono olo. Ei tullut pakottavaa halua kävellä eikä ahdistanut. Sykevyön jätin tahallani reppuun. Halusin juosta tuntemusten mukaan ja onnistuin.
Tapahtuma oli mukava, maalaismaisemat ihanaa vaihtelua tavallisiin juoksumaisemiin ja järjestelyt toimivat. Biomajoissa olleet wc- ja suihkutilat olivat hieman kortilla ja suihkussa käyminen oli omanlaisensa episodi. Takomorunnersin Marikan kanssa naurettiin lähes vedet silmissä, sillä emme olleetkaan aiemmin vaihtaneet vaatteita nurmikolla vesisateessa traktorin ajaessa ohi.
Puolimaratonin ja maratonin maaliintulijoita odotimme kaatosateessa heinäpaalien päällä istuen. Taivas avasi hanansa ja vettä tuli useamman ukkoskuuron verran. Onneksi järjestäjä oli laittanut alueelle katoksia, joissa voi odotella ja syödä soppatykissä tehtyä jauhelihakeittoa. Minä, joka inhoan kaikenlaisia lihakeittoja, popsin tyytyväisenä yli puolikulhollista.
Kolmostiellä Helsinkiä kohti ajellessa iski seuraava vedenpaisumus. Loppuyhteenvetona totesin, että kaikesta huolimatta valitsen mieluummin hellejuoksun kuin tilanteen, jossa tarvitsisin kanootin päästäkseni eteenpäin.
Kolme ensimmäistä kuvaa Roosa Näppilä ja neljäs kuva Marika Papinaho
Kuvien kuvailu niille näkövammaisille, jotka eivät kuvia näe.
Ensimmäinen kuva on takaa otettu tunnelmakuva, jossa olemme oppaani kanssa. Toisessa kuvassa juoksemme sänkipellolla ylämäkeen. Kujaa reunustavat heinäpaalit. Kolmannessa kuvassa urakka on takana ja mitalit ripustettu kaulaan Taustalla näkyy pala vihreää traktoria. Neljännessä kuvassa istun rankkasateen raivotessa ja tuulen vinkuessa telttakatoksen suojassa syömässä jauhelihakeittoa.
Voi miten ihana teksti hienosta juoksusta.
VastaaPoista