lauantai 15. lokakuuta 2016

Budapest, työkiireitä ja väsymystä kropassa


Palautuminen Pääkaupunkijuoksusta sujui hyvin ja jo parin päivän kuluttua hipsuttelin rauhallisen aamulenkin. Pohkeisiin jäi jumeja, joita en saanut pois millään kotikonstilla. En tiedä, jämähtivätkö osin kylmästä, sillä kieltämättä lopun kävelykilsojen aikana mulle ehti tulla viileä.

Kävin tällä viikolla hierojalla, joka onnistui pehmittämään vasemman pohkeen yläosan ja oikean pohkeen keskikohdan. Toinen takareisi jumitti vähän, mutta pakarassa ja alaselässä oli edelleen jäänteitä pahemmanluokan jumista, jotka sain niihin elokuulla. Ei siellä sentään niin pahaa kohtaa ollut kuin edellisellä hierojareissulla, joten parempaan päin. Toisessa lavassa ja niskassa oli junassa nukkumisen aiheuttamaa särkyä. Niin... Niskatyynyn omistaja lähti ilman sitä Seinäjoelle ja nukkui menomatkalla puolet ajasta.

Budapestin syksy


Kävin kurkistamassa Budapestin lokakuuhun. Muutaman päivän aikana kävelin paljon ja ihmettelin kaupunkia. Kauppahalli, Linnavuori, Gellertkukkula ja monet muut tuli nähtyä. Paikallinen kylpylä tuli testattua, vaan en syttynyt kylpyläkulttuurille. Matkaseura piti ajatustani siitä, että parhaat altaat olivat kylmäallas, ulkoallas ja allas, jossa mahtui uimaan, lähinnä pähkähulluna.

Lenkille en päässyt, koska ei ollut opasta moiseen huviin. Hetkittäin haaveilin, miten ihanaa olisi juosta pitkin Tonavan rantaa ja nauttia lokakuisesta päivästä. Haikeutta lisäsi plakaatti, jossa mainostettiin saman viikon sunnuntaina juostavaa 31. Budapestin maratonia. Ei se maraton, vaan mahdollisuus juosta.

Ensimmäisessä kuvassa on Gellertkukkulalta otettu kuva, jossa näkyvät Tonava sekä palaset Budasta ja Pestistä.

Toisessa kuvassa on Tonava, joka on kuvattu hotellin lähellä olevalta sillalta.

Kolmas ja neljäs kuva ovat kauppahallista. Toisessa näkyy, miten valtava se on ja toisessa olen löytänyt jotain kiinnostavaa katsottavaa.

Vetoja ja viimeistelyä


Mitä voi tehdä pimeänä ja tyynenä syyskuun aamuna ennen auringonnousua? Silloin voi ihailla Vantaanjoen pintaan heijastuvia valoja. Silloin voi - juosta vetoja klo 6.30. Savelan aamukaheli-ladyt eivät olleet ainoita. Kolmen vartin ulkoilun aikana bongattiin kaksi lenkkeilijää ja yksi pyöräilijä. Muuten oli kumman rauhallista. Tuosta suihkun kautta töihin hyvällä mielellä, koska helposti menneet kolme kolmiminuuttista vetoa oli tehty. Kaveri ihmetteli iltapäivällä, mitä kuuluu tehdä, kun on treenannut aamulla ja työpäiväkin on ohi varhain iltapäivällä. Ehdotin mm. kirjan lukemista tai esseen kirjoittamista.

Ohjelmaan oli tälle viikolle kirjoitettu viihdykkeeksi kymmenen kipaletta minuutin vetoja. Niissä on viehätystä ja karmeutta. Parissa ekassa vedossa säädettiin mittaria, joka eli omaa elämäänsä. Eka menikin valmistellessa ja tokasta tuli jonkinlainen herättely, sillä oli koko setin viidenneksi nopein.

Kolmosveto mentiin vielä iisisti ja nelosesta lähtien mainio nouseva sarja. Vikan lopussa sanoin, että haluan kokeilla sitä mystistä 4:58 vauhtia, jolla maraton taittuu 3.30 aikaan. Hui kauhea! Onnistuin muutamaksi sekunniksi kiristämään tuohon. Tunne oli suorastaan pelottava. Miten kukaan uskaltaa juosta noin kovaa tai vielä kovempaa? Miten kukaan voi juosta tuollaista vauhtia 42,2 km? Pelottavuudesta huolimatta mahtava tunne, koska tietoisesti kokeilin ekan kerran vitosen haamurajan alitusta. Väliäkö sillä, että kyse oli muutamasta sekunnista.

Kokonaisuutena vedot menivät paremmin kuin edellinen samanlainen setti. Reserviä ei paljon jäänyt, sillä kenties yhdestoista olisi mennyt, mutta sitten olisi tullut stoppi. Onnistumisen tunnetta lisäsi, että keskarit pyörivät 6:29-6:00 välissä ja vika 5:33. Vain kaksi mentiin päälle seiskan keskarilla, vaan ne olivatkin valmistelua. Olen tainnut oppia, ettei kymmentä minuutin pätkää revitä koko ajan täysillä, kun palautusaikaa on vain minuutti. Maltilla aloitus tuo parhaan lopun ja hyvän mielen.

Viikon kuluttua olen totuuden edessä. Toivon, että illalla hymyilyttää. Edessä ovat viimeistelylenkit, lepo ja tankkaus sekä lauantaiaamuna auton nokka kohti Kaarinaa. Puolimaratonin osalta on pelottavan luottavainen olo. Luotan, että kroppa kestää ja luotan, ettei matka tapa. Pelkään, että pää ei kestä. Tämä luottavaisuus ja usko onnistumiseen ovat hämmentäviä. Koska tämä muuttuu panikoinniksi? Koska tulee hetki, jolloin epäusko hyökkää? Koska tulee hetki, jolloin pohdin, ettei koko hommassa ole mitään järkeä?

Töissä on ollut vauhtia ja menoa. Olen reissannut paljon ja tehnyt tiukkoja päiviä. Kroppa on väsynyt ja mieli on väsynyt. Asioita tapahtuu paljon ja sellaisella vauhdilla, ettei ajatus pysy perässä.

Tämän viikonlopun lepään. Perjantaina joogassa rauhoituin ja tänään olen lähinnä lukenut ja tehnyt pojan kanssa kotitöitä. Huomenna haaveilen levon jatkuvan ja illalla lenkkeilen rauhakseen viimeisen pitkän ennen numerolapun kiinnittämistä.

Salitreenit olen viime viikkoina jättänyt väliin. Olen tiennyt, että jostain on tingittävä, jotta en vedä liian tiukoille. Pää haluaa ulos ja rauhallinen liikunta tekee hyvää. Ei jäänyt jäljelle kuin sali, josta karsia. Tiedän, etteivät puntit katoa minnekään. Ne ovat samassa paikassa marraskuussakin. Välillä kaipaan tangon nostelua ja itseni haastamista painojen kanssa. Juuri nyt sen skippaaminen on parasta, jota voin itselleni tehdä.

1 kommentti:

  1. Budapest olisi joskus kiva kokea, en ole siellä koskaan käynyt.
    Tsemppiä Kaarinaan!

    VastaaPoista