sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Mitä tarkoittavat näkövammaisesta juoksijasta kertova liivi ja opasliivi?


Useimmiten näkövammaisesta juoksijasta kertova huomioliivi noteerataan ja ymmärretään, mistä on kyse. Samanlaista liiviä käyttävät myös esim. näkövammaiset hiihtäjät ja ehkä muutkin. Ennen kuin otin ensimmäisiä juoksuaskelia sokeana, en ollut tuollaisesta huomioliivistä ikinä kuullutkaan. Vaikka huomioliivi peittää kaikki hienot juoksupaitojen tekstit ja kuvat, se on sen arvoinen. Olen ristinyt sen sokkoliiviksi, jotta edes itse ymmärrän, mitä liiviä olen milloinkin vailla.

Kuvassa on etu- ja takapuoli sokkoliivistä.

Juoksuoppaallani on yleensä samanlainen liivi, mutta siinä on teksti opas. Se onkin aiheuttanut metkoja tilanteita, koska kanssaliikkujat eivät ole oivaltaneet, mikä ihmeen opas. Oman näkövammaisuudesta kertovan huomioliivini sanoma on jäänyt epäselväksi tai sitä ei ole edes huomattu. On vain tarrattu sanaan opas, joka on siinä hetkessä tuntunut kysyjälle taivaanlahjalta. Toisena puolena ovat ne, joiden kommentit oppaasta ovat ivallisen ja asiattoman rajamailla. Valitettavasti heitäkin Helsingin kaduille mahtuu.

Kuvassa on etu- ja takapuolelta opasliivi.

Hauskoja sattumuksia opasliivin kera


Oppaani on saanut neuvoa milloin mitäkin. On kysytty lähintä bussipysäkkiä, on kysytty naisten huoneen wc-koppien lukumäärää, on kysytty lähtöalueelle ryhmittäytymistä ja vaikka mitä muuta. Onpa meitä yhdessä lappujuoksussa luultu jäniksiksikin ja kysytty, mitä vauhtia juoksemme. Hmmmm.... Siinä olisikin ollut ihmettelemistä, kun olisivat madelleet mun perässä.

Ehkä hupaisin sattumus on kuitenkin käynyt lenkillä. Olimme toissakesänä kaverin kanssa Hankkenin kulmalla liikennevaloissa. Sivustalta luoksemme käveli englantia puhuva pariskunta kartta kädessä. He halusivat päästä Ruoholahdenkadulle. Siinä sitten nökötimme liikennevaloissa, kun kaveri neuvoi kartasta näyttäen, miten Hankkenin nurkalta pääsee kävellen Ruoholahdenkadulle. Valot vaihtuivat vihreäksi, valot vaihtuivat punaiseksi ja minä hörpin urkkajuomaa juomarepusta, jotta en purskahda nauruun. Pariskunta sai tarvitsemansa avun ja me ylitimme kadun vasta sitä seuraavilla vihreillä. Niin paitsi opas, tuossa liivissä lukee myös guide. Kenties turistit kuvittelivat Helsingillä olevan loistavan turistiopaspalvelun.

Ymmärrettäviä nuo kysymykset ovat. Silti niitä ei aina jaksaisi. Joskus lappujuoksuissa oppaani on napannut liivin pois ja laittanut päälle vasta juuri ennen lähtöä. Yksi ystävä keksi keskeyttää kysyjät heti alkuunsa toteamalla, ettei ole tapahtuman yleisopas. Se oli oivallus, joka helpotti kaikkien osapuolten elämää.

Pyöräilijöitä ja autoja


Näkövammaisia juoksijoita näkyy baanoilla ja juoksutapahtumissa. Lenkeillä pyöräilijät ovat monesti skarppeja ja soittavat kelloa. Joskus on jopa niin skarppi pyöräilijä, että hän hihkaisee, kummalta puolelta aikoo ohittaa. Se on ilahduttavaa, sillä kovin huimia heidän vauhtinsa ovat.

Autoilijat pysähtyvät melko hyvin, jos haluamme ylittää kadun. Sama vaikutus on myös valkoisella kepillä. Poikani mutisee joskus, miksei hänen odottaessaan auto pysähdy, mutta se pysähtyy heti, jos minä olen matkassa kepin kanssa. Väitti, että häntä sorretaan - nuorison logiikkaa.

Ja sitten ne ihmiset kaduilla


Mutta ne ihmiset... Helsingissä on melkoisesti kuurosokeita, jotka eivät käytä keppiä eivätkä mitään muitakaan apuvälineitä. Tarkoitan näillä ihmisiä, jotka kävelevät suoraan päin katsomatta lainkaan eteensä. Toisinaan kaverit sanovat, että ihmiset tulevat aivan kohti, katsovat silmiin ja odottavat, että heitä väistetään. Parhaita tai pahimpia kommentteja ovat ne, kun suoraan syliin tupsahtanut kanssakulkija on tokaissut, että minun olisi katsottava eteeni. Siinä hetkessä temperamenttini kiehahtaa ja saatan sanoa jotain vähemmän kaunista. Mielellänihän eteeni katsoisin, vaan siinä on pieni käytännön este.

Entäs juoksutapahtumat sokon näkökulmasta?


Juoksutapahtumissa ruuhkaiset lähdöt tai muut ruuhkasumput ovat pahimpia. Ei ole kerta eikä kaksi, kun joku pyrkii väen väkisin minun ja oppaani välistä. Hyvä, ettei revi kädestä, jotta pääsisi meidän väliin. Siihen ei vain ole tulemista. Samoin katsotaan karsaasti ja tönitään, kun juoksemme kaksi rinnan. Tönäisyt koettavat vihjata, että olisi juostava peräkkäin ja annettava tietä. Siinäkään en anna periksi, sillä meillä on erinomainen syy juosta rinnatusten.

Juoksen lähes aina oppaani oikealla puolella. Tällöin olen usein myös reunan puolella. Ohittajat, jotka syöksyvät minun ja reunan välistä eli ohittavat meidät oikealta, ovat melkoisia hyökkäysvaunuja. Keskuspuistossa olen ollut useamman kerran tilanteessa, jolloin joku kovavauhtisempi änkeää voimalla kyynärpäät viuhtoen minun ja vieressä olevan pusikon välistä. Saattaa vielä mutista mennessään.

Jos taas me itse joudumme ohittamaan, tilanne kääntyy päälaelleen. Juoksutapahtumassa saatetaan mennä useampi ihminen rinnatusten ja rupatella samalla. Ohitustilaa on, mutta se on niin kapea, ettei siitä mahdu kaksi rinnan. Emme voi siirtyä perätysten ja ohittaa siten. Meidän on voitava mennä rinnatusten ja ohitus voi joskus olla välttämätöntä, jotta saamme matkan jatkumaan toivomallamme tavalla. Kun koetamme herättää muiden huomion päästäksemme ohi, saamme vihaisia mulkaisuja, miksi emme voi mennä kapeasta kohdasta. Vain kerran olen tällaisessa tilanteessa kuullut naisen ojentavan muuta seuruetta jonoon huomauttamalla "väistäkää, näkövammainen juoksija ei pääse ohi".

Tällaisissa tilanteissa toivon, enkä ole Suomen ainoa näin toivova sokea juoksija, ihmisille käytöstapoja. Toivon, että luotaisiin hetken silmäys huomioliiviin ja sen sanomaan. Toivon, että ei yritetä sokean ja oppaan välistä. Toivon, että ei mutista tientukkeista ja kirota, kun ei juosta kapeammin. Toivon, ettei ohitella miten sattuu. Toivon, että annetaan jokaisen juosta omalla tavallaan ja tahdillaan.

Tekstini on kärkevää, joten viisautta on sanoa, että paljon on toisenlaisia juoksijoita. On heitä, jotka ohittavat jonossa, ohittavat kauniisti, eivät rynni, hymyilevät ja nostavat peukkua ja hoksaavat heti, mistä on kyse. Joskus olen sanonut, että ne oikeasti kovat juoksijat ottavat matkalla huomioon muut. Juoksu on yksilölaji, mutta lappujuoksuissa se on myös yhteispeliä ja kanssajuoksijoiden muistamista.

Vai mitä mieltä sinä olet kanssajuoksijoiden huomioonottamisesta?

3 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus, Sari! Olen täysin samaa mieltä, juoksu on yhteispeliä. Tästä voisi muistuttaa tapahtumien juonnoissa! Ainoastaan Bodom Traililla olen kuullut kuulutuksen, jossa muistutettiin että omaa juoksusuoritusta tärkeämpää on auttaa heitä joille on tullut ongelmia. Ehkä tässä syynä oli se, että Bodom juostaan metsässä eikä sieltä niin vaan pysähdytä tien sivuun.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Henna! Tuo olisi hyvä lisä juoksutapahtumien alkujuontoihin. Ymmärrän, että omat ennätykset mielessä ei ajatus paljon laajemmalle yllä. Siitä huolimatta toivon jokaisen katsovan eteensä ja muistavan, ettei ole tapahtumassa ainoa osallistuja. Polkujuoksuissa on erityisen tärkeää, ettei kaveria jätetä, jos hänellä huomataan olevan hankalaa. Maastosta pois pääseminen ei ole ollenkaan yksinkertaista.

    VastaaPoista
  3. Hyvä kirjoitus! Kun asioista puhutaan ja niitä avataan, niin ihmisten on helppoa ymmärtää. Monestihan me vain katsotaan asioita omasta näkökulmasta ja kun kokemus toisen näkökulmasta puuttuu, niin siihen on vaikea mukautua. Reaktiot ovat vielä asia erikseen. Voi kun jokainen voisimme olla mukautuvaisia tilanteeseen kuin tilanteeseen hymy huulilla, kun esimerkiksi siellä TCM-kisassa, jossa suihkuteltiin kahdella suihkulla sulassa sovussa, odoteltiin vesisateessa ja yritettiin joustaa jokainen. Mikäs hätä tässä, valmiissa maailmassa. =)

    VastaaPoista