maanantai 22. toukokuuta 2017

Naisten Kymppi - ihan aurinko ja kaamea ryysis


Osallistuin eilen seitsemättä kertaa Naisten Kympille. Eka oli vuonna 2010, jolloin kävelin koko matkan ja aikaa meni aika tarkalleen kaksi tuntia. Muistan, että olin loppumatkasta aivan poikki. Ehkä pahinta ei ollut väsymys, vaan jalkojen särky. Toki olin kävellyt, mutta en tuollaisia matkoja. Siinä eivät bodypumpit, cyclingit ja muut paljon auttaneet, kun jaloista vain loppui puhti ja jokainen askel tuntui loppumatkasta aina vain raskaammalta.

Jotenkin jäin koukkuun, sillä uudestaan ja uudestaan huomasin ilmoittautuvani tapahtumaan. Monet kerrat lähdin kuntokävelijöiden ryhmässä ja vähitellen matka ei enää tuntunutkaan niin raskaalta. Vuonna 2014 rohkaistuin lähtemään hölkkäporukassa. Se oli mulle iso voitto, sillä hirvitti, että olen liian hidas tuohon sakkiin.

Sattuma puuttui peliin


Kaksi vuotta sitten päätin, ettei tuo tapahtuma ole enää mua varten. Uudistunut reitti sai innostumaan, jos kuitenkin.... Vielä kerran. Tapahtumakeskuskin oli uusi, joten voisihan siinä olla jotain viehätystä.

Eilen junalla keskustaan, asemalla Merituulin, hänen siskonsa ja Tanjan treffaus sekä kohti Kansalaistoria. Etsittiin mystinen kalapatsas ja otettiin Takomorunnersin yhteiskuva. Roope Salminen esiintyi, väkeä oli hurjasti, aurinko paistoi ja metakka oli kammottava. Ahdisti, kun ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään. Korvissa soi ja bassot hakkasivat rintakehässä. Odotin jokaisen biisin jälkeen, että nyt se loppuu.

Vaatteiden vaihtoa, kamat säilytykseen ja etsimään vessaa. Tanjan kanssa soiteltiin kolmesti, ennen kuin löydettiin toisemme, kun välillä lähdettiin eri teille omissa seurueissamme. Joka kerran lykkäsin puhelimen Merituulille tai siskolleen, sillä mun oli turha yrittää neuvoa ketään siinä ryysiksessä.

Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi


Radio Novan aamun Aki ja Minna juonsivat lähtöä. Ihanaa, heillä volumet eivät olleet kaakossa. Kuulin ajatukseni ja kuulin, mitä muut puhuivat. Pää ei tuntunut räjähtävän metelistä. Novan aamulähetys on tullut tutuksi salilla, jossa tuo kanava oli vallitseva monta kuukautta.

Kuuma ryhmä lähti matkaan ja juoksijat ryhmittyivät lähtöalueelle. Jälkiviisaana ajattelen, että mun olisi pitänyt lähteä juoksijoiden ryhmässä. Se olisi helpottanut elämää ja vähentänyt ahdistuspuuskien määrää. Kilttinä tyttönä noudatin sääntöjä ja jäin odottamaan hölkkääjien lähtöä. Tiesin, etten todellakaan juokse kymppiä tuntiin, joten eihän juoksijaporukassa voi lähteä. Jos päättäisin nyt, valitsisin toisin ja lähtisin juoksijaryhmän lopussa.

Kun viimein päästiin matkaan, ahtaus löi vasten kasvoja. Tanja pelkäsi, ihan aiheesta, ettei näe eteensä riittävästi. Ei siinä kukaan nähnyt muuta kuin toisten selkiä ja jalkoja.

Baanalla huokaisin, ettei ikinä enää ja nyt tämä pitää. Käännös kohti Töölöä, jalkakäytävällä mystisiä pylväitä ja ihmisiä pyrkimässä pois Hietaniemen hautausmaalta. Välillä helpompaa ja sitten taas edessä tasainen ihmismassa sekä järkyttävän paljon käveleviä naisia.

Kuuma ja ruuhka


Jano alkoi vaivata. Aurinko porotti, tuuli viilensi ajoittain ja meri tuoksui. Hietsun rannalla ihmisiä. Terasseilla ihmisiä. Suolakurkkujen jakajia - ei kiitos. Juomapiste voisi jo tulla. Haa, siinä se on. Vettä - mikä ihana tunne hörpätä mukillinen kylmää vettä.

Matka jatkui ja ruuhka säilyi. Kapea jalkakäytävä, joten siirryimme Paciuksenkadun tienoilla ajoradalle. Ainakin luulen, että se oli Paciuksenkadun alamäki.

Käännös Pikku-Huopalahteen. Ohituksia, ohituksia ja vielä vähän ohituksia. Edessä selkiä. Edessä kantapäitä. Pelkoa ihmisten kantapäille astumisesta. Pelkoa selkiin törmäämisestä. Kapeita kohtia. Monta naista rinnatusten. Vaihteeksi kapeaa, josta ei tahdo mahtua ohi.

Tänä vuonna jokin oli toisin kuin kaksi vuotta sitten. Se jokin oli ihmisten väistäminen ohitustilanteissa. Tanja kertoili topakasti "edessä kävelijöitä", "ohitetaan sun puolelta", "edessä sun ja mun puolella kävelijä, ohitetaan kapeasti heidän keskeltä" ja niin jatkettiin hetkestä toiseen. Muutaman kerran huikkaus "anteeksi, päästäänkö ohi, koska meidän on päästävä kaksi rinnan". Ei mutinoita, ei hämmennystä, vaan naisia, jotka antoivat tietä ja näyttivät hoksaavan, miksi menimme just noin. Tästä annan kiitosta jokaiselle, jonka ohitimme matkan varrella. Moitteita saavat ne juoksijat tai kävelijät, jotka kiilasivat sivusta suoraan nenän eteen. Säikäyttävää ja rasittavaa. Koetimme pitää edes metrin tilan mun edessä vapaana, sillä siten sain hieman pois pelkoa kantapäille astumisesta.

Metsää, hevosia ja hirmumäki


Toka juomapiste, joka mun matikalla oli noin kutosessa. En uskonut, kun juomapisteen nainen väitti sen olevan 4,5 kilsan kohdalla. Pohdiskelin ääneen ja yksi kanssakulkija sanoi nähneensä juomapisteen tienoilla kuuden kilsan kyltin.

Metsän siimekseen ja ihanan viileää. Hevosia kävelytien varressa. Tanja ehdotti, että hypätään ratsastamaan. Hmmm.... Mieluummin pysyttelin ruuhkassa, sillä hevoset ovat ruuhkaa vaarallisempia. Keinuhevonen ja keppihevonen ovat mulle riittävän turvalliset vaihtoehdot. Tämän sanon yhden ratsastuskerran kokemuksella. Kauhea hevonen heilutti päätäänkin ja olin aivan varma, että putoan ihan just.

Viimeinen iso mäki, jonka päällä ylimääräinen juomapiste. Pyh, juoma loppui nenän edestä. Ei sitten - jatketaan matkaa.

Hesarin ylitys ja Töölönlahden vartta kohti maalia. Pientä kiihdytystä, vaihteeksi ruuhka edessä, vähän kiihdytystä, ruuhka edessä ja tätä sahausta lähes maaliin asti. Tanjan uskottavuus alkoi olla kortilla, kun väitti maalin näkyvän ainakin kymmenen kertaa. No, tähän olen tottunut, sillä selostihan Saila mulle Kaarinassa 2015 varmaan vikat kolme kilsaa, että maali näkyy. Tästä voi päätellä vain sen, ettei ketään kannata uskoa, jos väittää maalin näkyvän.

Lounasta nurmikolla


En lähtenyt juoksemaan aikaa. Lähdin olemaan ulkona, olemaan liikkeessä ja tekemään leppoisan pk-lenkin. Ihmettelin, miten syke pysyi pk1:lla, vaikka ärsytystaso ja totaalinen kyllästyminen olivat päällimmäisinä ajatuksissa lukuisat kerrat. Datasta näki, missä olivat pahimmat ruuhkat ja missä pääsi menemään vähän vapaammin. Ekat neljä kilsaa olivat kaikkein hitaimmat ja ehkä niiden aikana olin menettää hermonikin yhtenään. Päreitä ei ollut riittävästi matkassa, koska ne paloivat loppuun jo alkumatkasta. Myös seiska oli ollut kilsana vaikea. Muissa päästiin etenemään kohtalaisesti ja ilmeisesti saatiin juosta lähes koko ajan. Matkaan sai tuhlaantumaan aikaa 1.32:43 ja extrametrejä sekä -aikaa nappasin, kun laitoin Sports trackerin päälle jo Musiikkitalon nurkilla useamman minuutin ennen lähtöä. Kyllä se oli itseänsä pysäyttänyt, mutta eipä tuo ole niin tarkkaa suuntaan eikä toiseen.

Tarjoilut olivat jälleen hyvät. Salaatti ei tänä vuonna innostanut. En ole härkiksen, en kik-herneiden, en papujen enkä maissin ystävä. Näitä kaikkia oli lykätty salaattiin. Lidlin palkkari, banaani, kivennäisvesi ja kerrassaan hyvänmakuinen vispis maistuivat.

Istuimme pitkään nurmikolla ja nautimme auringosta. Kotona huomasin ulkoilleeni. Vieläkin nenässä ja poskipäissä tuntuu aurinko. En tainnut itseäni polttaa, mutta työkaveri katseli, että väriä olin viikonloppuna saanut. Ei ihme, sillä niin paljon aurinkoa ihailin kesähepenissä.

Kuvassa istun nurmikolla ja ihmettelen kesää.

Plussat ja miinukset


Plussana oli ihana ilma, kaunis reitti ja hyvä maalitarjoilu. Miinuksina järkyttävä ryysis, kovalla soinut musiikki ja kaamea ahdistuksen tunne, joka ruuhkissa nousi.

Naisten Kymppi on matalan kynnyksen tapahtuma. Eilenkin näin useampia, jotka ylittivät itsensä. He olivat lähteneet mukaan ja eniten iloitsin juuri näiden itsensä ylittävien matkasta. Oli ihanaa nähdä ja kuulla tyytyväisiä kommentteja, miten olen jo päässyt näin ja näin pitkälle tai miten pääsin kuin pääsinkin maaliin. Tällaisena toivon tapahtuman säilyvän. Helppona paikkana osallistua ja ilman mitään suorittamisia.

En ole varma, pitääkö Baanalla tekemäni päätös. Nyt tuntuu, että pitää. Tuntuu, etten tosiaankaan lähde tuohon ruuhkaan. Tuntuu, ettei se ole sokean punatukkaisen tytön paikka. Tykkään isoista tapahtumista, mutta kohtuus kaikessa. Vaan entäs jos rikkoisin sääntöjä ja lähtisinkin juoksijoiden ryhmän lopussa. Niin.... Olisiko matkan taittaminen siinä helpompaa?

2 kommenttia:

  1. Ehkä sun täytyy vielä kerran kokeilla :) Mä en ole ollut koskaan Naisten Kympillä, ajattele! Enkä missään muussakaan kympin kisassa, juuri siksi kun on pelko että tulen maaliin viimeisenä varttitunnin muiden perässä. Mutta Naisten Kympille voisin uskaltautua, tulee maaliin missä vaiheessa tahansa niin yksin ei tarvitse olla.

    VastaaPoista
  2. Niin, ehkä mun pitää vielä kerran kokeilla. Olisiko niin paljon rohkeutta ja kärsivällisyyttä?

    Tuolla ei tosiaan tarvitse olla yksin. Lähde vuoden kuluttua katsomaan, miltä meno näyttää.

    Olen uskaltanut juosta varttimaran Pääkaupunkijuoksussa ja Vuosaarijuoksussa, koska niissä on myös puolikas, joten mun jälkeen maaliin tulee vielä monta. Mihinkään Aktiaan tms. pelkkään kympin juoksuun en uskalla lähteä. Toimitsijathan kyllästyvät ja vilustuvat, kun tulen maaliin 15-25 minuuttia toiseksi vikan jälkeen.

    VastaaPoista