sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Työpäiviä 12/12 - oliko muuta elämää?


Eilinen vapaapäivä tuntui lähes luksukselta. Hämmentävää, että tänäänkin on vapaapäivä. Tein kahdentoista työpäivän putken, joka kieltämättä alkoi loppua kohden tuntua. Syyskuu on töissä tiukka ja keskelle kuuta tipahti viikonlopun kokousmatka Tallinnaan. Tunnustan huokaisseeni helpotuksesta, kun perjantaina karkasin työpaikalta tasan klo 14.09. Tunnustan, että väsymys alkoi tuntua kropassa ja ajatuksissa.

Kävelylenkki vanhassa kaupungissa


Tallinnan kokousviikonlopulle sain kauniin syksyisen sään. Perjantaina olin perillä ajoissa, joten aikaa jäi kierrellä vanhassa kaupungissa. Hieman shoppailua, kävelyä ja hetkeksi terassille alkoholittoman oluen kanssa.

Kuva Raatihuoneentorilta

Sunnuntaina ennen laivan lähtöä ehdimme tehdä samanlaisen pienen kävelylenkin ja ihailla vanhan kaupungin tunnelmaa. Kipusimme näköalapaikalle, katselimme kauniita rakennuksia, kurkkasimme ortodoksikirkkoon, nautimme kuulaasta syyssunnuntaista ja lopuksi pistäydyimme syömässä ennen terminaaliin kävelyä. En ollut aiemmin maistanut villisikaa. Just tuossa ravintolassa se kannatti, sillä villisika kantarellikastikkeen kera oli maukasta ja mureaa.

Pari kaupunkikuvaa näköalapaikalta, jonka nimestä ei ole aavistustakaan. Se oli vanhan kaupungin kätköissä.

Toisena kokousaamuna huokaisin itsekseni hotellissa kellon näyttäessä kuutta ja aamun kajastuksen varovasti kurkkiessa kohti uutta päivää. Olin hereillä. Teki mieli ulos. Niin.... Jos olisi sen verran näköä, että näkisin liikkua, olisin laittanut lenkkarit jalkaan ja lähtenyt rauhakseen ihmettelemään heräävää Tallinnaa. Narvan tien liikenne soljui läpi yön ja eiköhän ennen aamuseiskaa olisi jo ollut muitakin kulkijoita. Tuo oli hetkiä, jolloin oli myönnettävä tosiasia ja käperryttävä kirjan kera peiton alle katsomaan, heräänkö vai nukunko vielä tovin. Ehkä kaikkein eniten sokeudessa rassaa just tuo, ettei voi vain mennä ja kulkea päämäärättä hetken jonnekin ihaillen heräävää aamua.

Ihme kyllä - lenkit juostu


Treenimerkintöjä ja kalenteriani katsoessa ihmettelen, millä konstilla olen onnistunut tekemään kaikki juoksulenkit ja vähän muustakin treenistä kaiken työruljanssin keskellä. Pelastus taisi olla, että puolen kuun viikko oli kevyt ja juoksuja vain kolme. Samaan viikkoon sain tungettua kaksi joogaa ja yhden aamu-uinnin.

En ole myöhäisten iltalenkkien ystävä. Viime sunnuntaina huomasin, että pakon edessä valitsen jopa myöhäisen iltalenkin kuin elän ilman lenkkiä. Tulin Tallinnasta kotiin iltakuuden maissa ja kolme varttia myöhemmin olin menossa kohti Vanhankaupunginkoskea. Pitkis olisi ollut 90 min, mutta päätin lenkin kuin lenkin olevan hyvä siihen hetkeen. Aurinko lämmitti vielä vähän ja jalat nousivat ihmeen kepeästi. Pitkis oli vain 70 min, mutta se oli 70 min parempi kuin ei lenkkiä lainkaan. Tuskin olisin osannut asettua nukkumaan ja kääntää katsetta seuraavaan viikkoon, ellen olisi päässyt ulos ja saanut hetkeksi ajatukset muualle työasioista.

Aina vain vetoja!


Alkuviikolla huokasin järkyttyneenä, miksi mulla on taas vetoja. Justhan mä niitä juoksin.... Helpottavaa, että olivat sentään minuuttisia ja minuutin palautukset eli 20 minuutissa koko homma on tehty. Tähän en tokikaan laskenut alku- ja loppuverkkoja, sillä ihmiskoehan rajoittuu noihin vetoihin.

Olin ajat sitten houkutellut Marikan kaveriksi, jotta varmasti saan nämä juostua. Mulla on kai jokin viha-rakkaussuhde vetoihin. Kyllähän mä niiden merkityksen tiedän, vaan silti - onko aina pakko?

Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja sitten lähdettiin ravaamaan samaa ikiaikaista suoraa joen ja siirtolapuutarhan välissä. Koskahan kulkijat ja puutarhalaiset kyllästyvät katsomaan mun ramppaamista?

Haikailin nousujohteista sarjaa. Ei sellaista tullut, mutta hyvä setti kuitenkin. Jälkikäteen sain Marikalta vauhdin 30 sekunnin ja 60 sekunnin kohdalta. Se oli hyvä, sillä näytti, miten vauhti hiipui kaikissa vedoissa loppua kohti. Muutamassa ero oli useita kymmeniä sekunteja. En tiedä, hiljensinkö etuajassa vai mitä tapahtui. En kuitenkaan ollut niin poikki, että sen vuoksi olisi pitänyt hiljentää noin paljon.

Vedot pyörivät kutosella alkavissa vauhdeissa. Pari jossain keskivaiheilla oli vitosella alkavia. Vikaan laitoin jälleen kaiken peliin, mutta vasta 30 sekunnin kohdalla. Puoli minuuttia jäljellä, joten uusi vaihde esiin. Viisitoista sekuntia jäljellä - hei, vielä löytyy jokin vaihde. Marika laskee vitosesta alaspäin - ei piru, enää ei irtoa yhtään lisää vauhtia. Kai tämä on kelvollinen. Olihan se, kun 30 sekunnin kohdalla vauhti oli 5:10 ja 60 sekunnin kohdalla 4:57. En ole ikinä oma-aloitteisesti ilman vetoapua kiihdyttänyt alle vitoseen edes sekunniksi. Kerran pyysin Sailaa vikan vedon lopussa nostamaan vauhdin 4:58:aan, jotta tiedän, miltä se tuntui. Pelottavalta! Oli tuo tosi kovaa ja jalat olivat mennä solmuun. Ei se kuitenkaan olut pelottavaa - tai sitten en ehtinyt ajatella moisia. Tästä on hyvä jatkaa ja ajatella, että jokin päivä juoksen 30 sekuntia alle vitosta. Se jokin päivä voi olla vuoden kuluttua, mutta onhan tässä maailmassa aikaa.

Usvaa joen pinnassa ja vika pitkis


Leppeän lämpimänä syysaamuna kävin ihailemassa syksyn värejä. Vanhankaupunginkoskella oli punaisia vaahteroita ja samalla paljon vihreää. Kesä sinnittelee läsnä, vaikka syksy hiipii vaivihkaa esiin. Vantaanjoesta nousi usva peittäen Pikkukosken uimarannan kätköihinsä.

Kuva Vanhankaupunginkoskelta parikymmentä minuuttia auringon nousun jälkeen

Viimeisen kunnon pitkiksen ennen Kaarinaa juoksin eilen. Koetin pysytellä enemmän asfaltilla, kun Kaarinassakin on paljon asfalttia. Radan vartta kohti Käpylää. Pohjoisbaanan testaus. Kyllä, se tosiaan on tasainen. Tutuista Käpylän ja Pasilan ylämäistä ei ollut tietoakaan. Mäkelänkatu ja kohti Kumpulan vihreyttä. Hämeentie ja Arabianrannan hiekkatietä kohden. Hyvä, että Arabianrannassa sekaan mahtui. Hanhia oli satoja nurmikolla ja meressä.

Olin ajatellut, että ehdin 2,5 tunnissa noin 16 kilsaa. Aika kului oudon hitaasti. Aina lisää puoli kilsaa ja aikaa on yhä jäljellä vaikka miten. Pikkukoskelta kohti junarataa, takaisin jokivarteen ja kohti Kehä I:tä. Apua, täällä on kävelytie suljettu portilla, joten nenä kohti Pukinmäen Mäkkäriä. Pientä seikkailua ja lopulta Kehän ylittävälle sillalle. Liikennevalot olivat puolellani, sillä Mäkelänkadulla, Koskelantiellä ja tässä Kehän rampissa vaihtuivat ajatuksen voimalla. Alamäki jokivarteen. Vieläkin jäljellä noin 9 minuuttia, joten kotiseutukierrosta nurmikenttien seassa. Kotiovelle kaarsin ajassa 2.33 ja 17,16 kilsaa rikkaampana. Askeliakin oli yli 20000.

Oma pitkisvauhtini yllätti. Syke pysyi maltillisena, vaikka toki nousi loppua kohden. Ei tuntunut raskaalta - paitsi ylämäissä. Olisin voinut vielä jatkaa, jos olisi tarvinnut. Lopussa vähän huoletti, kun oppaana ollut kaveri alkoi olla aika puhki. Taisi olla hänelle raskas reissu. Jos olen rehellinen, myönnän, että mua oma jaksamiseni myös ilahdutti. Vuosi sitten olisin ollut paljon enemmän väsynyt, vaan nyt punatukkainen tyttö jaksoi sen suuremmitta huokailuitta. Kotona palkkari ja sauna.

Hierontaa hierontaa


Kävin viikolla Vellulla hieronnassa. Vasta siinä tajusin, miten kaamean väsynyt kroppa ja mieli olivat. Pääsin Arkadiankadulle, kun Vellu huomautti, että naisella on äänessä kireyttä. Totta se oli. En ollut itse itseäni kuullut enkä kuunnellut. Lihaksissakin oli väsymystä, joka tuntui hierojan näppeihin. Väitti, että pohjelihas on jotenkin pyöreä eli väsynyt. Hmmm... En ymmärtänyt, mutta väsyneeltä kroppa tosiaan tuntui.

Huomenna uusi hieronta, kun käyn asiakkaana Erottajalla hierojaksi opiskelevalla työkaverilla. Sitten lokakuun ekalla viikolla vielä uusi retki Vellulle. Sen jälkeen en ainakaan voi sanoa, että Kaarina meni pieleen, koska en ollut käynyt hieronnassa. Tältä osin homma on optimoitu loistavasti.

Muusta en sitten tiedä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti