sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Syksyn lehtiä onnistuneen viikon varrella


Töissä kiire. Salitreeni tekemättä. Uimassa käymättä. Ja silti - treeniviikko oli tosi onnistunut. Väliäkös sillä, jos en ehdi kaikkea tehdä. Paljon tärkeämpää on, että teen hyvällä mielellä ja teen kunnolla sen, minkä teen.

Viikon lenkkien aikataulutus oli Sarin oppikirjan mukainen eli pitkälti päin seiniä. Kun viikossa on seitsemän päivää, juoksut on toki laitettava kalenteriin neljälle peräkkäiselle päivälle. Ei ollut loisto idea edes niitä kalenteriin kirjoittaessa. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten oli päätettävä, juoksenko kaikki neljä treeniä vai skippaanko niistä yhden. En sitten skipannut.

Joko taas viisiminuuttisia?


Miten mun ohjelmassa voi taas lukea 4 X 5 min 3 min palautuksilla? Justhan juoksin tällaisia. En tahdo taas! Koska en tahdo, houkuttelen kaveriksi jonkun sata kertaa mua vauhdikkaamman, jonka kellolla saadaan vetojen keskaritkin ylös.

Sailalle sopi tiistai eli töiden jälkeen matkaan. Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja mietittiin strategiaa. Samalla ehdittiin höpötellä kuulumiset. Alkuverkkoja olen tietoisesti pidentänyt, jotta kroppa olisi oikeasti lämmin reippaan tai kovan lähtiessä. Nyt tuntuu, että aiempi tapani noin 1,5 kilsan alkuverkasta oli huono ja pidennys 2-3 kilsaan on tuonut jotain muutosta.

Vanha tuttu suora Vantaanjoen ja Oulunkylän siirtolapuutarhan välissä odotti. Entäs jos en tahdo? Ai, ei ole vaihtoehtoja. Hmmm.... Ei sitten. Yhyy!

Eka lähti ja tavoiteltiin 7:20 keskaria, jolla olin viimeksi juossut kaikki vitosen vedot heinäkuun helteisenä aamuna. Vauhti poukkoili ja puskat sotkivat gbs:n elämää. Ei ollut helppoa, mutta lopulta sekunnit kuluivat ja 7:29 oli tulos, johon piti tyytyä. Ehkä oli hyvä, sillä nousujohteinen sarjahan tästä on tultava.

Kakkonen meni nopeammin ja kolmonen alkoi. Tuntui, etten ehtinyt kolmessa minuutissa palautua kunnolla. En tiedä, miksi. Siltä vain tuntui. Hei, tämä suora ei kohta riitä pitkiin vetoihin - huomautti Saila. Kolmas oli helpoin ja keskarina 7:14.

Sitten se kuuluisa vika. Mun tavaksi on tullut ottaa loppukiri noin viimeisen puolen minuutin aikana. Siihen tavoite tänäänkin. Ei ollut enää helpohkoa vaan töitä sai tehdä tosissaan. Vikat 40 sekkaa, puoli minuuttia, 9 sekkaa ja se oli siinä. Ajattelin, että alta seiska olisi kiva. No, 6:52 keskari oli kai sitten kiva. Ja totta on, ettei tuo suora kohta riitä pitkiin vetoihin. Kehitynkö mä sittenkin?

Jälkikäteen Saila pohdiskeli, että parissa ekassa saattoi olla varaa, kun vika meni näin selkeästi kovempaa. Tuossa lienee totuus, mutta ei rohkeus riittänyt kokeilemaan. Syke huiteli vetojen aikana reilussa 160 eli jotain duunia punatukkainen tyttö teki. Hengittäminen ei pahemmin takunnut, sillä avaava oli otettu alle. Jaloissa alkoi vikan vedon kohdalla tuntua, että ne menevät solmuun eivätkä eteenpäin.

Tyytyväinen iltahuviini olin. Taisi siinä olla ohikulkijoillakin ihmettelyä, mitä nuo suhaavat edestakaisin tässä. Ja kuinka moni oli ihminen, joka on nähnyt mun ramppaavan tuota pirun suoraa lukuisat kerrat milloin minkäkinlaisella vauhdilla ja seurassa?

Ne ihanat aamut


Töiden alettua kello seiskan aamulenkit ovat mahdollisuus. Vetojen jälkeen olin kotona iltaseiskan jälkeen ja ovella tuumasin Sailalle olevani 12 tunnin kuluttua tossut jalassa jossain itäisen Helsingin nurkilla heräämässä uuteen päivään. Yllättävän vähän muita kulkijoita, sorsia, joutsenia, pari uimaria, rapiseva hiekka, rupattelua ja lupa olla vain hiljaa. Jossain kutosen jälkeen alkoi jaloissa painaa väsymys. Yksipuolisesti päätin, että oikaistaan muutama sata metriä paluumatkalla eikä kivuta niitä pieniä mäkiä, jotka olisivat Marjaniemen siirtolapuutarhan toisella puolella. Mua houkutteli paljon enemmän kuusiaidan vierusta ja tasainen baana.

Vikat sadat metrit ja työpaikka näkyvissä. Pilvinen taivas. Pientä rakoilua ja pilvien karkaamista. Ja sitten.... Aivan työpaikan nurkalla ihana aurinko kurkisti ja laittoi hymyilemään. Totesimme ystävän kanssa yhteistuumin, että aurinko toi just lupauksen hyvästä päivästä.

Kiihtyvä reipas yllätti


Ei taatusti ollut maailman viisainta juosta reipas 45 min torstaina töiden jälkeen. Olisiko sitten ollut viisaampaa jättää se juoksematta? Jos multa kysytään, tässä kohdassa ei olisi.

Itsekkäästi livistin töistä heti neljältä, sillä halusin ehtiä joogaan lenkin jälkeen.

Tammisalon kanavan nurkilta jalkoihin lisää vauhtia ja kohti Hertsikan uimarantaa. Sanoin avustajalle, että käännytään siellä päädyssä, jossa alkavat kiemurat ja tullaan omia jälkiämme takaisin. En halunnut lähteä kiemurtelemaan ja hidastamaan vauhtia ehdoin tahdoin.

Ihmeen hyvin jaksoi. Kääntöpaikka ja takaisin. Ihan kuin vähän kiihdytettäisiin? Apua, joko tässä on ylitys, josta lähdettiin. Vielä on viitisen minuuttia jäljellä eli kovempaa olen paluumatkan tullut.

Kun korviin tulivat seuraavat aika- ja vauhtitiedot, sanoin avustajalle, että laskee mielessään yhdeksäänkymmeneen. Parempi, että hän laski enkä minä. Olisi voinut olla kiusaus pikavauhtiin. Viimein noin kolme varttia täynnä ja todellakin loppua kohti kiihtyvä reipas. Noilla vauhdeilla jos jaksaisin viiden viikon kuluttua rutkasti pidempään, olisin tyytyväinen.

Joogaan ehdin, mutta suuremmin eivät jalat perustaneet sotureista tai voimaliikkeistä. Paljon enemmän ne kiinnostuivat venyttelystä ja etenkin lonkankoukistajia venyttävistä asanoista.

Pitkis työviikon päätteeksi


En mielelläni juokse pitkistä perjantaina, kun takana on työviikko. Ideaali aika olisi lauantaina, mutta ei aina voi valita. Ohjelmassa kolmanneksi vika tosi pitkä pitkis ennen Kaarinaa.

Halusin vähän vaihtelua, joten kurvattiin jokivarresta kohti Paloheinää. Todennäköisesti oltiin lähellä Paloheinän mäkeä, mutta kaverille seutu oli vierasta eikä mäkeä löytynyt. Väitän yhä, että parkkis oli just se, jossa ollaan joskus pidetty autoa, kun ollaan juostu lenkki ja kivuttu mäkeä ylös.

Parkkikselta takaisin hiekkateille ja kohti Haltialaa. Voi huokaus sitä Haltialan suoraa. Toki siinä on hyvä tehdä vetoja, mutta eihän se oikeasti lopu ikinä.

Kiira-myrskyn tuhoja näkyi täälläkin metsissä. Vanhoja isoja puita, jotka olivat tainneet kaataa myös toinen toisiaan. Koivikko oli pysynyt pystyssä. Kunnon vanhanajan Suomi-filmi fiilis, kun aurinko heijasteli koivikon seasta. Kerrassaan tunnelmallinen kohta.

Haltialan nurkat ja pieni kierros sillan kautta joelle, jossa nenä kohti kotinurkkia. Juomatauko ja matka jatkui. Työkaveri käveli vastaan koiran kanssa, pieniä ihmisiä pyöräili ja lenkkeilijöitäkin oli melkoisesti.

Aurinko lähestyi taivaanrantaa. Tosi kaunista, vaan en hoksannut pyytää kaveria ottamaan mulle kuvaa.

Auringon painuessa alaspäin pieni syksyinen viileys iski jalkoihin. Lehdet rapisivat jaloissa ja shortseissa ei ollut kuuma. Uskottava on - syyskuu ja jokin hetki shortsilenkit on tältä kesältä juostu. Ihan vielä en suostu luovuttamaan.

Pieni extrakierros kotinurkilla, jotta saisin 150 min täyteen. Päivityksen jälkeen Sports trackerin automaattipysäytys ei suostu toimimaan, joten vähentelin minuutteja mielessäni. Onneksi saan kotona koneella Trackerin selainpuolen kautta nähtyä, missä kohdassa aika on vain pyörinyt matkan etenemättä metriäkään. Tarkkaa työtä pitkis oli, sillä saldoksi tuli 2.29:39 ja 16,62 km. Rauhallista, jota tarvitsen. Sykekin pysyi aisoissa, vaikka tuppaa aina loppua kohden pitkiksillä nousemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti