Helmikuun pakkaset laittoivat miettimään sisäliikuntaa. Kävin joitain kertoja cyclingissä, joka oli hauskaa vaihtelua. Edellisistä polkemisista on sen verran aikaa, että satula kipeytti takapuolen. Onneksi valitsin vain 45 minuutin tunteja - 60 minuuttia olisi voinut olla liikaa.
Pieni ahdistus alkoi hiipiä mieleen, kun oivalsin kesän ja HHM:n olevan vaarallisen lähellä. Alkuvuoden aikana olen skipannut lähes kaikki reippaat tai kovat lenkit. Ei ehkä viisasta, mutta oman tekemiseni kanssa on elettävä. Cyclingissä nostatin sykettä niin ylös kuin se tuntui nousevan. Hyödynsin ylämäet, vastatuulet ja kiihdytykset. Leikin vastuksella ja leikin polkemistahdilla. Missään tapauksessa tuo ei ole sama kuin juosten tehty treeni. Silti haluan uskotella itselleni, että se antoi jotain sellaista, joka on jäänyt uupumaan viimeisten parin kuukauden aikana.
Helmikuun vikana päivänä peruin ensimmäisen kerran lenkin muun syyn kuin sairastumisen vuoksi. Pakkaslukemat olivat tuulen kanssa sellaisia, ettei musta olisi ollut ulkoliikuntaan. Poika huomautti, että nytkö äidillä tuli raja vastaan. Hän totesi mun juoksevan mitä hulluimmissa säissä - kaatosateessa, lumipyryssä ja vaikka missä. Pakkanen ja tuuli olivat se, joka vei voiton punatukkaisesta tytöstä. Kun mittari näytti tuulen kanssa jotain -22 - -28 tunnetta, nostin kädet ylös ja annoin periksi.
Hengityksenlämmitin on ollut korvaamaton apu. Sekään ei olisi pystynyt jelppaamaan enää tuossa. En halunnut riskeerata terveydellä enkä halunnut yskiä koko lenkkiä. Mieluummin olin varovainen ja pidin itseni terveenä.
Vetoja hengityksenlämmittimen kanssa - huh!
Tämän viikon maanantaina olin päättänyt kokeilla, onnistunko juoksemaan edes muutaman vedon hengityksenlämmittimen kanssa. Ohjelmassa viikolle oli merkattu 10 kappaletta kahden minuutin vetoja. Melkoinen urakka, jota lähdin rohkeasti kokeilemaan.
Valitsin baanaksi jälleen Pukinmäenkaaren ja Veisteen nurkat. Siinä on typerä pätkä ja paljon autoliikennettä. Mutta mutta.... Siinä on myös hyvin vähän jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Ehkä just siksi, että pätkä on äärimmäisen tylsä.
Ekan lähdin testaamaan varovasti ja keskariksi sain 7:14. En oikein osannut hahmottaa, miltä tuntui. Ei yskittänyt, mutta hengityksenlämmitin tuntui aavistuksen ahdistavalta. Päätin, että 10 % on tehty ja 90 % jäljellä, joten uudestaan.
Puolivälissä aloin olla aika poikki ja epäilin, pysyykö nousujohteinen sarja loppuun asti. Saila pohdiskeli vauhteja ja havitteli nousujohteisuutta ehkä muakin pontevammin. Seiskan ja kasin kohdalla oli tulla seinä vastaan. Jostain löysin päättäväisyyttä ja sekuntipelillä sain kuitenkin keskarin aina edellistä kovemmaksi. Vitosen ja kutosen keskareiden eroa oli huikea yksi sekunti ja seuraavien välillä jopa kaksi. Sitten taisin piristyä, vaikka kaksi vikaa olivat tosi vaikeita. Syke oli taatusti lukemissa, joita kesäkelillä on vitosella alkavissa vetovauhdeissa. Nyt vitosella alkava oli kaukana, mutta syke ei sitä ymmärtänyt.
Sisulla ja ties millä pakersin loppuun asti. Vikan puolivälissä olin aikeissa heittää hanskat tiskiin. No, ei kai sellaista voi tehdä, kun takana on 1140 sekuntia ja jäljellä 60. Vaikka olin aivan poikki, onnistumisen fiilis oli huima. Ekan ja vikan vedon keskarin ero oli lopulta 1:02 ja nousujohteisuus kesti viimeiseen askeleeseen saakka. Eka meni keskarilla 7:14 ja vika 6:12. Ekaa lukuun ottamatta kaikkien keskari alkoi kutosella.
Jälkikäteen katselin, millaisia kaksiminuuttisia olin kipittänyt itsenäisyyspäivänä, jolloin samanpituisia oli viimeksi ohjelmassa. Yllätyin, että silloin juoksemastani kuuden satsista vain kaksi vikaa olivat keskareiltaan nopeampia kuin tämän viikon vedot. Keli oli eri, lämpötila oli eri ja vetojen määrä oli eri. Muistan, että vika oli silloin tosi tiukka, mutta kokonaissetti oli helpompi kuin tämänviikkoinen. No, tyytyväinen saan kaikesta huolimatta olla.
Päätelmänä on, että hengityksenlämmittimen kanssa voi juosta vetoja, kunhan ne eivät ole pitkiä eikä niitä ole loputtomasti. Todennäköisesti niin maksimeilla vikat pari menin, ettei tuon enempään olisi voimia riittänyt. En myöskään usko, että kahta minuuttia pidemmät olisivat onnistuneet. Ehkä tärkein anti oli psykologinen, sillä sain tehtyä jonkun kovan ja sain sen tuntumaan kovalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti