Pölykuorrutusta

Hesari kirjoitti, että eilen ilmanlaatu oli Leppävaarassa ja Kauniaisten keskustassa yhtä huono tai jopa huonompi kuin Pekingissä. En ihmettele, sillä katupölyn määrä on valtaisa. Ikkunaa ei paljoa viitsi avata, kun pölyä on heti ikkunalauta täynnä. Ulkona tuntuu, että pölyä on joka paikassa ja hiekka ratisee hampaissa. Puolessa viikkoa jouduin Tallinnanaukiolla harmaan pilven keskelle. Käveltiin avustajan kanssa oivallisesti putsauskoneen ohi, kun rohkeasti kuljettiin nenä kohti Hulluja päiviä.

Tätä kaikkea uhmaten kävin torstaina juoksemassa viikon reippaan. Huokailutti, kun minuuttimäärä Excelissä oli 55. Jestas, sehän on ihan kauheasti! Ei mun reippaat viime vuonna tähän aikaan näin pitkiä olleet. Varmasti ei olleet! En kyllä tarkista treenimerkinnöistä, sillä saatan olla väärässä ja aika on kullannut mielikuvat.

Rohkeasti kokeiltiin jokivartta kohti Arabianrantaa. Täytyyhän sen olla jo sulaa. Täytyyhän? Märkää, veden jättämiä uria, kuivaa hiekkaa, märkää hiekkaa, lisää veden jättämiä uria. Onneksi tämä on alkuverkkaa, joten ei haittaa. No, ei haittaisi muussakaan, kunhan vain hiljentelee epämääräisissä kohdissa.

Lahdentien alikulku ja jäätikköä. Tunneli on niin pitkä ja kolkko, ettei lämpö ollut yltänyt sen keskelle. Kuoppia, mutta ihan joen vierustaa pääsi eikä tarvinnut kiertää talojen vierustan kautta.

Verkka takana ja sitten mentiin. Päätös käydä kääntymässä Arabianrannassa hiekkatien päässä. siitä tulisi hyvä lenkki. Vastatuuli, pöly yskitti ja pöly haisi. Oikeasti - se kauhea katupöly haisi mun nenässä. Eikö kukaan muu tunne pölyn hajua? Se haisee ja kutittaa.

Kaveri kysyi välillä, pitäiskö hidastaa. Mun yskiminen kuulosti hetkittäin pahalta. Kurkkua kutitti, kun joka maailmankaikkeuden pölyhiukkanen syöksyi hengitykseen ja keuhkoputkiin. Avaavan olin ottanut, mutta ei sekään kaikelle pölylle mitään mahda. Musta tuntui, että jossain kohdassa yskiminen helpotti ja hengittäminen lähti sujumaan paremmin.

Hämmästyttävän äkkiä 55 minuuttia meni, kun hurjina juostiin vielä 7 sekkaa yli. Vuoden takaiseen verrattuna on ehkä jotain tapahtunut - keskari 8:08 ja matkana 6,78 kilsaa. Tästä on hyvä jatkaa, kun miettii, että lähes puolet oli vastatuulta ja monet huonot kohdat hidasteltiin ja varottiin. Ja mulla oli tunne, että olisin voinut vielä jatkaa. Ei tuntunut, että luojan kiitos tämä oli tässä.

Sisällä tuntui, että kaikki katupöly tuli mukana. Kasvot ja kädet oli pölykuorrutuksen peitossa. Hiuksissa oli jotain epämääräistä, joka lienee pölyä. Vaatteet oli pölyssä ja trikoot vähän kurassa. Lenkkareita en ole uskaltanut katsoa tarkemmin.

Ja silti nautin keväästä. Nautin auringosta. Nautin ilman lämpenemisestä ja katujen sulamisesta. Nautin siitä, kun voin lähteä kevyemmissä lenkkitamineissa ulos. Nautin nastojen piilottamisesta kaapin kätköihin. Nautin merinovaatteiden nostamisesta yläkaappiin. Ja nautin ajatuksesta, mitä edessä olevat viikot ja kuukaudet punatukkaisen tytön eteen tuovat. Kesä - olen valmis.

Sinivuokot ovat viime vuoden vappupäivältä. Niitä odotellessa.

Kaupunkilaistunnelmaa pitkiksillä

Jokivarren maisemat kyllästyttivät ja olivat jäisiä, Malminkaari kyllästytti ja ihan kaikki tutut reitit kyllästyttivät. Ei huvittanut tepastella samoja tuttuja nurkkia, joiden käännökset ja kuopat osaan kohta ulkoa. Ei ihan tuulesta temmattu sanonta, sillä muutaman kerran olen huomannut jalkojen lähtevän kääntymään johonkin suuntaan, koska mun mielestä pitäisi kääntyä jo. Yleensä olen vähän aikaani edellä, jolloin opas joutuu huomauttamaan, että vasta joidenkin metrien päästä olisi lupa mennä just siihen suuntaan, johon olen jo kovasti pyrkimässä.

Kesätossuilla bussilipun kera kahville

Toissasunnuntaina tulin houkutelluksi lenkille kesätossuilla. Ajatus hirvitti, koska on kuitenkin jäätikköjä ja jotain epämääräistä. Uskalsin solmia NB:n nauhat ja ottaa riskin. Hätävaraksi nappasin bussilipun takin taskuun.

Oulunkylän aseman nurkilla tunnustin, että bussilippu on mukana. Tunnustin, etten uskonut selviäväni ilman nastoja. Siitä lähti mielikuvitus lentämään.... Mehän voidaan mennä mihin vaan! Hei, mun tekisi mieli kahvia. Hmmmm.... Niin munkin. Mistä saa kahvia sunnuntaina aamupäivällä? Kalliosta? Mennään katsomaan.

Seikkailtiin hieman Pasilassa ja pyörrettiin ympäri muutaman jäisen kohdan edestä. Lopulta päästiin Mäkelänkadulle, vaikka muutamat vikat metrit olivat jäämäkeä. Tunsin itseni pikkutytöksi, joka luistelee kengillä mäkeä alas, kun äiti ei ole näkemässä.

Elimäenkadun kautta Sturenkadulle ja sieltä kohti Aleksis Kiven kadun kahvila Sävyä. Jes, Sävy on auki. Latte ja croissant maistuivat. Sävy on ihana kahvila ja tarjottavat ovat oikeasti hyviä. No, ehkei ihan kuuluttu sunnuntain kävijöiden stereotyyppiin lenkkivaatteissa. väliäkös tuolla - oltiin kuitenkin maksavia asiakkaita.

Kahvin voimalla kohti Sörnäisten rantatietä. Redissä oli paljon valmista ja ainakin muutama kerros ihan kesken. Näkyi vain hissikuilu eikä ympärillä seinän seinää. Merihaan karuus ja jännä viehätys. HHM:ltä tutun sillan yli Pohjoisrantaan ja lopulta Kauppatorille. En ollutkaan aiemmin juossut Keskuskadulla, josta kipaistiin kohti junalaitureita. Junalla Oulunkylään ja siitä vielä juosten kotiovelle. Matkaa tuli 16,6 kilsaa. Hyvä niin, vaikka 160 min pitkis jäikin vajaan vartin liian lyhyeksi. Kestin urhoollisesti moisen, sillä useimmiten juttu on ollut ihan toisin päin.

Urbaani olo ja liikaa ihmisiä

Tänään pitkis laittoi nenän kääntymään jälleen radan vartta kohti keskustaa. Pienen suunnitelman olin tehnyt, mutta päätin katsella, miten minuutit kuluvat ja kilometrit taittuvat.

Pasilan työmaa on raivostuttava! Toiselle puolelle katua. Ai, tässäkin on jotain outoa. Miksi tuo pyörätie tulee yhtäkkiä tähän? No, mihin nyt pitää mennä? Mikä tuo on? Onko tuohon tulossa asuntoja? Pääseekö tästä alas? Pääsee - hei nyt ollaan työmaavapaalla alueella ja nenä kohti Hesaria.

Muutamia liukkaita kohtia, mutta paljon hiekasta ja sepelistä siivottua asfalttia. Punatukkainen asfalttiprinsessa tykkäsi. Lintsi ja kohta, jossa viime kesän HHM:llä päätin hengittämisen olevan täysin yliarvostettua. Ehken kokeile sitä tänä kesänä. Ainakin voin toivoa olevani vanhempi ja viisaampi.

Töölönlahti, Linnunlaulun vanhoja taloja, päiväkoti. Jaa, nyt ollaan väärällä puolella Töölönlahtea. Mistäs täältä pääsee Musiikkitalon nurkalle? Junalaitureiden alla menee tunneli. Elielinaukiolle ja siitä Kansalaistorin kautta Baanalle.

Baanalla oli hienoja uusia graffiteja. Maali tuoksui ja merkittynä oli vuosiluku 2018. Kotona luin, että ne oli maalattu kahden taiteilijan toimesta tällä viikolla. Toisen lempinimi oli vaatimattomasti king of Graffit.

Laskuri näytti, että puoli kahdentoista maissa Baanalla oli mennyt tänään 208 pyöräilijää. Siinä tuli vastaan numero 209. Tämän vuoden aikana pyöräilijöitä oli ollut reilut 77000. Ei vielä paljoa, mutta kesän lähestyessä numerot taitavat kasvaa kohisten.

Merellä paljon sulaa, mutta myös jäätä. Merimakasiini vieressä allas jäässä. Liikennevaloja, mutta vihreinä. Hietalahden torilla muutama kirppismyyjä. Nosturi, Tehtaankadun pää. Urbaani olo, sillä enhän yleensä koskaan juokse täällä. Tässähän tuntee itsensä ihan kaupunkilaiseksi, kun punatukkainen tyttö kipittää meren äärellä ja ihmisvilinässä.

Oih, mikä taivaallinen kahvin ja kanelipullan tuoksu. Jokin kioskin tyylinen auki. Ihmisiä jokaisella penkillä. Kävelijöitä ja lenkkeilijöitä. Yksi, joka alkoi tanssia jalkakäytävällä suoraan nenän edessä. Voihan auringosta niinkin nauttia.

Ursula, Mattolaituri ja HHM:ltä tuttu Siljan terminaalin mäki. SE tuntui pelottavalta. Oliko mäki kutistunut talven aikana? Yhtäkkiä olin ylhäällä eikä tuntunut pahalta. Myönnän, että hengästytti, mutta ei sen ihmeempää. Tuo mäki odottaa yhdeksän viikon kuluttua. En kyllä ole tsekannut, onko HHM:n reitti entisellään.

Hemmetti, miten näitä ihmisiä poukkoilee joka suuntaan ja joka suunnasta. Kävelevät vaatimattomasti 3-4 rinnan. vastaantulija ei väistä milliäkään, vaan tulee suoraan syliin. Puikkelehtimista, matelua ja odottelua. Kurvaus parkkipaikalle ja sieltä kohti Kauppatoria.

Ehkei fiksuin idea juosta Espan kautta lauantaina keskipäivän maissa. No, piti sekin kokeilla. Mikonkadun kautta asemalle. Rautatientorin jääpuisto oli paikoillaan. Jää näytti pehmeältä. Lopulta junalaiturilla ja hyppäys just lähtemässä olevaan junaan. Pukinmäkeen ja juosten muutamat sadat metrit kotiin.

Naapuri tuli vastaan ja ihmetteli, missä kummassa olen ollut. Hän oli nähnyt mun lähtevän vajaan kolme tuntia aikaisemmin. Juteltiin hetki ja matka jatkui kohti kuivaa puseroa, imurointia, palkkaria ja saunaa.

Päivän saldona 17,55 kilsaa ja vain 2,5 minuuttia ylipitkä pitkis. Alan ehkä oppia. Tänäänkin tuntui hassun helpolta. Stoppasin Hietalahden tienoilla juomaan. Ei väsyttänyt, ei tuntunut jaloissa eikä muutenkaan missään. Okei, myönnän junan penkistä noustessa irvistäneeni. Jalat olivat yhteistyöhaluttomat, kun olivat saaneet istua vartin. Taisivat viikon lenkit painaa alla ja olihan tuossa hetkessä takana se 17 kilsaa, kun asemalta kotiin on vain vähän yli puolikas kilsa.

Kuvassa Jätkäsaaren maisemia nostureineen kaikkineen.

Juoksumaton kirous

Maaliskuun aikana olen taipunut juoksemaan muutamia reippaita matolla. Työpaikan salilla on oikeasti hyvä matto, mutta se ei tosiaan takaa minkäänlaista inhimillistä suhdetta meidän välillä. Irvistelen ja mutisen sille, mutta se ei ole moksiskaan. Nököttää vain paikoillaan, piippailee nappuloita painellessa ja surisee tasaista tahtiaan.

Viime viikkoina olen ollut useamman kerran tosiasian edessä, että ulos suunnittelemani lenkki joko peruuntui tai ei vain onnistunut. Toisaalta ulkona ei houkutellut reippaita juosta, koska jäätikköä riitti ja lämpötila pysytteli pakkasella.

Ulkona olen juossut pk:ta ja pitkiksiä. Muutamat kävelylenkitkin olen ehtinyt tehdä. Yhden jälkeen kohtasin tämän hurmaavan labradoodlepojan.

Kuvassa pidän sylissä vaaleaa labradoodlen pentua.

Ekan reippaan kävin juoksemassa matolla puhtaaseen kiukkuun ja kertakaikkiseen ärsytykseen. Sitä ennen olin ehtinyt paiskoa muutamat kaapin ovet, kirota kiitettävästi ja sanoa kahvitauolla työkavereille, että piristäisivät mua. Piristäminen onnistui, sillä kahvikuppien kera päädyimme joihinkin mystisiin uudelleensyntymiskeskusteluihin. Niissä ihmisestä tuli kuoltuaan orava, oravasta kuoltuaan jotain muuta ja lopulta päädyttiin takaisin ihmiseen. Elämän kiertokulku - hmmm.....

Olin lähdössä avustajani kanssa lenkille töiden jälkeen. No, influenssa iskee äkkiä ja voimalla. Ei sille kukaan mitään voi. Onneksi työhuoneeni vaatekaapin kätköissä on sekalainen varasto kaikkea hätävaravaatetta - myös treenivaatteita. Siispä trikoot ja toppi päälle, lenkkarit jalkaan ja matolle. Ei mitään suunnitelmaa vaan ainoa tavoite parantaa omaa mieltä vielä lisää. Lopulta juoksin 40 min reippaan ja verkkoineen reilun tunnin.

Pari muutakin reipasta ja parit vedot olen samaisella matolla käynyt taaplaamassa. Viikolla yhtenä aamuna edessä oli 50 min reipas. Alkuverkan aikana päätin, että juoksen siitä puolet. Enempää ei tarvitse. Puolivälissä päätin, että viisi minuuttia vielä. Aika kului viisi minuuttinen kerrallaan. Kun jäljellä oli yksinumeroisia minuuttilukuja, ei sitä voinut kesken enää jättää. Voittajafiilis, kun koko hemmetin 50 min oli takana. Otin vielä riskin ja naputtelin maton hitusen kovempaan vauhtiin kuin alkuun ajattelin. Kai mietin, että vauhti kompensoi, kun jätän puolimatkassa kesken.

Salilla oli pari talossa toimivien muiden firmojen työntekijää. Pyysin heitä silmällisinä katsomaan, kuinka pitkän matkan olin aamun kunniaksi kipaissut. Oli siinä mennyt 9,4 kilsaa. Miehet lupasivat hakea kottikärryt ja kuskata mua niissä pukkarin kautta yläkertaan. Ei hassumpi idea. Tämän he keksivät, kun sattumalta näkivät mun olleen matolla noin tunnin ja vartin. Sitä en tokikaan olisi kertonut, koska matkahan mua vain kiinnosti. No, kottikärrykyyti olisi siinä hetkessä sopinut, sillä melkoisen poikki aamuhuvistani olin.

Olen koettanut selvittää, miten mattoja ulkoilma lopulta vastaavat toisiaan. Yksi puhuu prosentin kulmasta. Toinen puhuu kahden prosentin kulmasta. Kolmas ei oikein osaa sanoa. Ota siitä sitten selvää.

Käytännössä matolla juostessa mun kädet on pois pelistä. En pysy matolla mitenkään päin, ellen pidä käsillä tuntumaa etutankoon. Hartiat yritän rentouttaa, mutta väkisin ne välillä jännittyvät, vaikkeivät korviin nousekaan. Käsistä en saa apua, joten uskon sen vaikuttavan jotain.

Pitkäperjantaina nostin kulmaa yhden pykälän. Ei aavistustakaan, mitä se prosenteissa olisi. Kyllä - pitkäperjantaina työpaikalla! En ollut edes ainoa, vaan puolivälissä omaa treeniä salille alkoi tipahdella naisia toisensa perään. Musat päälle ja treenibiletys oli valmis. Yksi nosteli puntteja, yksi souti ja minä kirosin ohjelman kymmenen minuutin vetoja. Niitä oli vain kaksi, joista eka tuntui tosi vaikealta. Vauhtina 7:30 oli tuttu näihin bileisiin, mutta jotenkin ekan vedon minuutit matelivat tuplahitaasti. Toka meni paljon paremmin ja helpommin - ehkä siksikin, että oli myös vika.

Yhden plussan olen mattojuoksusta löytänyt. Vauhti ei taatusti poukkoile. Kun sen johonkin naputtelen, siinä se pysyy. Ulkona en saa koskaan juostua niin tasaisesti, vaan väistämättä vauhti hyppii milloin isommassa ja milloin pienemmässä aikaskaalassa. Jos tästä on jotain iloa ja hyötyä kesää ja syksyä ajatellen, kestän urhoollisesti. Ehkä mattokin kestää mua, vaikka sille irvistelen ja mulkoilen pahasti.