Tekisi mieli kysyä säähaltijalta, miksi aina on kauhea tuuli, kun mun pitäisi juosta vetoja. Viime kesää siteeraten kysyisin myös, miksi useimmiten on helle, kun mun pitäisi kipittää vetoja. Pärjäisiköhän näillä sään ennustamisessa? Menestys on tähän asti ollut varsin hyvä. Valittavana joko kaamea tuuli ja helle tai vähintään toinen.
Missä on mun takki?
Juhannusviikolla sanoin, että tänä vuonna on sentään juhannusaattona taatusti lämpimämpi kuin jouluaattona. Olin vetää sanani takaisin, kun kurkkasin aattoaamuna mittaria ja huokaisin - +12. Lenkkivaatteiksi olin varannut lyhythihaisen ja kaprit, koska eihän siellä nyt kauhean kylmä voi olla. Juu, kyllä voi. Pitkähihaisia ei missään, koska ei niitä kesällä tarvita. Kaapin penkomista, henkareiden siirtelyä - jossain täällä ihan varmasti on. Jokin järki oli kesähepenien esille ottamisessa säilynyt, sillä muutaman juoksutakin olin jättänyt kaiken varalta. Ei ollut yhtään liikaa.
Jo edellispäivänä olin kastunut lenkillä. Kun sääennuste näyttää, että sadekuuroja tulee tunnin kuluttua, voi lähteä lenkille shortseissa. Sehän sataa vasta tunnin kuluttua. Nopsasti tunti meni, koska ehdin vain jokivarteen, kun ekat pisarat hyökkäsivät taivaalta kimppuun. Takaisin en suinkaan kääntynyt, vaan itsepäisesti juoksin shortseissa koko tunnin. Pikkuisen oli jaloilla viileä.
Muutamat vedot
Juhannusaaton ideana oli juosta 4 x 3 min vedot 3 min palautuksilla. Verkkailtiin pitkään, jotta tihkusade ja hyytävä tuuli eivät syö kaikkea lämpöä itseensä. Kaarros tutulle baanalle Pukinmäenkaarelle ja matkaan.
Avustajalle sanoin, että mennään kutosella alkavia vauhteja, koska niitähän näissä vedoissa olen yleensä juossut. Taktisesti kipaistiin vedot myötäiseen ja palauttelut vastaiseen. Seinää päin juokseminen olisi ollut tuhoon tuomittu yritys. Tuolla tyylillä homma toimi enkä ehkä aivan hurjia hyötyjä sivutuulesta ottanut.
Ekan vedon lopulla aurinko kurkisti. Kai se ajatteli katsoa, mitä nuo naiset puuhaavat, kun ei ketään muita näy mailla eikä halmeilla. Jokivarressa pari koiranulkoiluttajaa ja Pukinmäenkaarella autoja, mutta muuten tyhjää täynnä.
Kuva juhannuskokosta
Ihmeteltävää auringolla taisi olla, sillä pysyi seurana koko 24 minuutin ajan. Vedoista tuli hieno nouseva sarja, kun eka lähti 6:58 ja vika 6:15. Ja niitä kolmeminuuttisia olen tähän asti juossut aloittaen seiskalla alkavista vauhdeista ja vasta vikoissa kutosella alkavia. Olin päässäni sekoittanut kaksi- ja kolmeminuuttiset. Hyvin meni, joten itsensä huiputus kannatti.
Toiset kolmeminuuttiset juoksin toissapäivänä Merituulin kanssa. Luonnollisesti tuulenpuuskat riepottelivat jälleen ja extrana asteita hellelukemien verran. Mittari eli omaa elämäänsä, joten ihan tarkasti ei vauhteja ylös saatu. Jossain 7:19 ja 6:36 välissä vedot pyörivät ja kolme pinkaistiin nenä kohti vastatuulta.
Aika työlästä puuha oli, sillä viisi kipaletta oli helteessä urakka. Kun sen hetkinen vauhti oli mittarilla hukassa, arvoin sitä omista tuntemuksista. Ihmeen likelle osuin arvioissani. Yhdessä vedossa olin just ajatellut, että voisi olla 6:40 tienoilla, kun mittari yhtäkkiä heräsi ja Merituuli kertoi vauhdin olevan 6:40. Omasta jaksamisesta huomaan, että hengästyminen alkaa jossain kutosen ja seiskan rajamailla. Kun mennään likelle 6:20-6:30 tahtia homma alkaa olla työn takana. Eihän näillä kehuskella voi, mutta muistan myös ajan, kun pelkkä ajatus vauhdin alkamisesta kutosella sai aikaan puistatuksia.
Aina ei saa mitä haluaa
Puolessa viikkoa olin aikeissa juosta pitkiksen. Ensin ajattelin sitä ihan muualle viikkoon, vaan työelämän realiteetit iskivät vasten ja muuttivat ajatuksen. Tiesin, että sen päivän lenkkiseurani kanssa suunnitelma ei välttämättä onnistu, sillä tässä hetkessä toisen avustajani kunto ei vain riitä. Se kohenee, mutta ei ole vielä kunnossa.
Tein reittisuunnitelman ja puhuin itselleni vauhdin hillitsemisestä. Maltoin ja hipsuttelin. Pitkästä aikaa menin koko ajan yli ysin kilsavauhteja, koska ajattelin sen jelppaavan. Hipsuttelin ja pidettiin juomataukoja. Ylämäissä koetin hidastaa entisestään.
Ohjelmassa pitkis oli kaksi tuntia ja mua olisi juoksututtanut helposti sen verran. Suunnittelen niin, että reilusti alle 1,5 tunnin kohdalla ollaan paikassa, johon voi lopettaa lenkkeilyn. Haaveilin, etten kuitenkaan vielä jäisi työpaikan ovelle vaan kierrettäisiin edes Marjaniemen siirtolapuutarha, jolloin pituutta tulisi vajaa 20 min lisää.
Varovasti puutarhan reunaa lasketellessa kysyin, miltä tuntuu. Haaveilin, että pääsen jatkamaan. Olin kyllä huomannut hengästymisen ja pieniä väsymyksen merkkejä. No, ratkaisu oli, ettei mielellään enää lisälenkkiä. Ei sitten. Ei sitten, vaikka miten olisin halunnut. Ymmärsin ja samalla harmitti vietävästi.
En vain mahda mitään sille, että mun ulkolenkit vaativat aina näkevän seuran. En voi mitään sille, että oppaani ei jaksanut. En voi mitään sille, että mua tämä ärsytti pahemman kerran. Harkitsin hetken käyväni juoksemassa uupuvan 35 min työpaikan salin matolla. Sen verran kyllästytti ja harmitti. Sisällä luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska ulkokengillä en olisi voinut matolle mennä ja sisäkenkien luo oli matkaa 112 porrasta ja muutamia kymmeniä metrejä käytäviä.
Maailma ei tähän kaadu. Se sai kolauksen ja palautti punatukkaisen tytön maanpinnalle tosiasioiden eteen. Sokeana en juokse ulkona yksin. Olen niin hemmetin riippuvainen näkevästä juoksuseurasta. Välillä se lyö lujaa ja suututtaa. Välillä mietin, olenko hullu, kun haluan harrastaa tällaista. Välillä myös mietin, miten ihanaa olisi, kun arkeen kuuluisi mies, joka juoksisi myös itse. Se antaisi satunnaisesti mahdollisuuden yhteiseen lenkkiin, vaikka toki kumpikin treenaisi omiaan. Niitä ei vaan kasva joka oksalla tai ei ole ainakaan oksalta päähäni tipahtanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti