Joulujuoksussa kymppi kaikessa rauhassa

Eilen iltapäivällä muutaman asteen pakkasessa ja paikoittain hyisessä tuulessa starttasi lähes tuhat kävelijää ja juoksijaa kolmanteen Joulujuoksuun. Matkoina vitonen ja kymppi ja hyväntekeväisyyskohteena Pelastakaa lapset ry.

Mulle Joulujuoksu oli toinen, sillä ensimmäinen on mennyt aivan ohi. Tänäkin vuonna lähdin kympille ajatuksena juosta hyvällä mielellä ilman kiirettä ja nauttia matkasta. En halunnut ottaa mitään suorituspaineita enkä aikatavoitteita, vaikka toki vuoden vanhan ajan parantaminen tuntui houkuttelevalta.

Hop hop - minuuttipeliä

Lähtö meni kiireeksi, kun jonotettiin ja säätöä oli suuntaan ja toiseen. Muutaman tutun näin Finlandia-talon aulassa ja narikan luona. Erityisen ihanaa oli nähdä Marjo, jonka kanssa ei olla nähty sitten HHM:n ja kesäkuun. Yksi kaveri toivotti punatukkaiselle tytölle hyvää matkaa ja käski olla varovainen, kun olin lähdössä kesätossuilla. Kenkävalintaa arvoin viimeiseen asti ja nastat olivat mukana.

Tavarat säilytykseen ja vessajonoon. Katselin huolestuneena kelloa, sillä inhoan kiireisiä startteja. Ei mulla koskaan liikaa aikaa ole, mutta ei myöskään mene sekuntipeliksi. Eilen meni ja huomasin ahdistuvani minuuttien laskemisesta ja ajan loppumisesta.

Päästiin pihalle ja kaivoin puhelimen esiin. Viritin just Sports Trackeria päälle, kun lähtöön kuulutetaan olevan 20 sekuntia. Niinpä niin.... Onhan tässä vielä aikaa - tai sitten ei. Kävellessä ei puhelinta räplätä, koska kädet loppuvat kesken. Kaksi kättä puhelimessa ja kolmas oppaana olleen kaverin käsivarresta kiinni pitämässä. Voi, miksi lapseni ei aikoinaan antanut mun pyytää joulupukilta lahjaksi kolmatta kättä? Eilen sitä olisi jälleen tarvittu.

Ryysistä, ryysistä ja lisää ryysistä

Lähtöhässäkän vuoksi jäätiin ihan perälle, mikä vei pahoihin sumppuihin. Edessä kävelijöitä, ihmisten kantapäitä, yhtäkkiä pysähtyviä ihmisiä, leveästi monta rinnan kulkevia ihmisiä, ryntäilyä ja kovin kaoottinen fiilis. Rytmi katosi yhtenään ja koko homma tuntui turhauttavalta. Odotin kuumeisesti hetkeä, jolloin kaikki tuo ryysis on pois ja saan juosta kaikessa rauhassa.

Massatapahtumat ovat tunnelmaltaan kivoja. Niissä on ihana nähdä tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin. Niissä on se oma juttunsa, jonka vuoksi lähden uudestaan ja uudestaan. Sitten niissä on kääntöpuoli eli lähdön hirveä ryysis. Oppaan kanssa juostessa se on joka kerran yhtä ahdistavaa. Siinä punnitaan mun hermot, oppaan taito lukea ympäristöä, oppaan hermot sekä mun ja oppaan keskinäinen luottamus. Samalla punnitaan ennustustaitoja, koska eihän ruuhkassa edes näkevä näe, mitä edessä on. Siinä on vain massa ihmisiä, joten ympäristön lukeminen on tosi hankalaa.

Äääääkkkkk - liukasta

Kenkävalinta oli tällä kertaa tosi vaikea. Keskiviikkona juoksin kesätossuilla ja liukastelin jopa hiekkatiellä. Päivän aikana pinnat olivat salakavalasti jäätyneet. En olisi uskonut, että jopa hiekkatiet olivat paikoittain petollisenliukkaita.

Perjantaina lähdin nastoilla, jottei tarvitse luistella. Nastat ovat hyvä ja turvalliset. Testasin pari viikkoa sitten Intersportin alesta ostamiani Sarvoja, jotka tuntuivat jalkaan yllättävän hyviltä. En tiedä, oliko epävarmuutta, ensimmäisen kerran kokeilua vai todellista, mutta aivan kuin Sarvojen nastat eivät olisi pitäneet yhtä hyvin kuin Icebugien.

Keskustan tuntumassa oli paljon sulaa, joten kesätossut olivat sen puolesta hyvä valinta. Petollisen liukkaita kohtia oli alamäissä, alamäkien mutkissa ja silloilla. Myös rannan tuntumassa tossut lipsuivat ja tuntui, että jalat lähtevät alta. Alamäissä ei uskaltanut rallatella rennon kovaa alas, vaan oli mentävä supervarovasti. Sillat olivat pahoja, sillä pikkiriikkisillä askelilla sipsutellessa pääsi kyllä eteenpäin ja jokaisella askeleella myös muutaman sentin taaksepäin. Muistini ja järkeni sanoo, että jää kiiltää. Uskoisin, että ainakin joissain kohdissa sen voi nähdä ja siten kiertää. Juttelin illalla Joulujuoksun jatkoilla yhden tutun kanssa, joka vahvisti ajatukseni sanomalla, että näkevänä hän voi valita, mihin astuu. Siten välttää astumasta pahimpiin jäätikkökohtiin. Mulla ei tätä vaihtoehtoa ole, ellei näkevä huomaa katsoa vähemmän liukasta kohtaa.

Muutaman pätkän saatoin juosta asfaltin vieressä hiekalla. se oli hyvä, sillä siinä saattoi rentouttaa kropan hetkeksi. Huomasin, että lähes koko matka meni hartiat korvissa ja kroppa hälytystilassa kaatumisuhkaa vältellen. Illalla huokasinkin kaverille, kuka kumma on juossut niskallani ja hartioillani. Hieroja-aikaa odotellessa - enää vajaa kolme päivää.

Tsemppejä ja maaliin asti

Yhden kaverin mies tsemppasi loistavasti useamman kerran. Hymyilytti, kun kaukaa kuului "Hyvä Sari!". Se antoi voimia sinnitellä matka loppuun asti.

Retki ei ollut rankka, paitsi kropan jännittämisen ja mielettömän tarkkaavaisuuden vuoksi. Se taisi nostaa sykettäkin niin paljon, että olin mennyt vk1-alueella, vaikkei siltä tuntunut.

Kakkoskierros meni vähän ekaa nopeammin. Oli helpottavaa, kun sai juosta omassa rauhassa ja oli tilaa. No, Pitkälläsillalla jouduin johonkin lauantai-iltapäivän viettäjien ruuhkaan, josta ohi pääsy ei tahtonut onnistua.

Maalisuoralla lyhyt loppukiri, vaikka siinäkin pelkäsin jäätä. Nettona 1.31:47 on kelvollinen. Viime vuoden ajasta jäin lähes 2,5 minuuttia, mutta ei maailma siihen kaadu. Keli oli aivan eri ja tällä kertaa liukasteluun, varomiseen ja hipsutteluun kului useita minuutteja.

Ohjelmassa kymppi oli merkitty vauhdikkaaksi lenkiksi. Sitä eilinen ei ollut, mutta turvallisuus ja järjen käyttö edellä. Tärkeintä on, että sain liikkua ja sain ulkoiluttaa itseäni joulukuisessa Helsingin iltapäivässä. Itsekriittisyyden voin unohtaa, sillä talvi on talvi ja silloin on mentävä olosuhteiden ehdoilla.

Yksi kaveri pohdiskeli, että hän olisi laittanut nastat. Voi olla, että olisi ollut hyvä valinta. Kesätossut puolsivat paikkaansa 60 % reitistä, joten plussalle ehkä jäin. Nastoissa tuntuma alustaan on paljon huonompi kuin kesätossuissa. Se lienee syy, miksi en erityisemmin niistä välitä. Jos on valittava kahdesta pahasta pienempi eli juoksemattomuus talvella tai nastat, valitsen nastat. Vielä pahempaa olisi olla juoksematta.

Leppoisaa lomailua Madeiralla

Hassua, että huomenna on jo kolme viikkoa siitä, kun kipusin Funchalin kentällä koneeseen ja aloitin paluumatkan talviseen Helsinkiin. Epätodelliselta tuntui, kun ajelin lumista Tuusulantietä sakeassa pyryssä lumen ryöpytessä ympäriinsä. Helsinki otti matkaajan vastaan talvimyräkällä ja viikon aikana kasaantuneella muutaman kymmenen sentin lumipeitteellä. Kontrasti Madeiran aurinkoon ja viikkoa aiempaan Helsingin mustaan kuivaan syksyyn oli hurja.

Olen ollut Madeiralla kerran - lähes 10 vuotta sitten hiihtolomaviikolla. Silloin majoituimme Funchalin vanhassa kaupungissa, joka oli tunnelmaltaan kuin unelma jostain kaukaa historiasta. Suhtauduin kovin epäilevästi nyt majapaikaksi valikoituneeseen Lidon alueeseen. Punatukkaisen tytön mieli halasi vanhan kaupungin kujille, vaan elämä on täynnä kompromisseja. Lohdutin itseäni sillä, että tämän jälkeen Lido on nähty ja sieltä on vanhaan kaupunkiin vain muutama kilometri.

Hotelliksi valikoitui Alto Lido ja siellä tärppäsi, kun sain merinäköalan. Muutaman sadan metrin päässä parvekkeelta katsoessa välkehti milloin turkoosi ja milloin lähes sinisenharmaa Atlantti.

Kuvassa on maisemaa hotellin läheltä merelle katsoessa.Toisessa kuvassa on hotellin vieressä ollut banaaniviljelmä.

Lenkkarit oli mukana, jos vaikka... Paljon ihmiset juoksivat hotellin edessä kulkevalla tiellä. Siinä oli jopa erikseen kapea kaista juoksijoille ja pyöräilijöille. Yhtään juoksulenkkiä en kuitenkaan viikon aikana tehnyt, sillä tuo väylä on liian kapea kaksi rinnan. Lisäksi se oli täynnä rotvallin reunoja, puunjuurien tekemiä kohoumia ja kaikenlaista muuta, jonka vuoksi olisi ollut varottava ja hidastettava yhtenään. Rannassa oli parempaa baanaa, mutta sielläkin tyydyin kävelemään. Funchalin keskustan rantabaana oli paremmassa kunnossa, joten siellä olisi voinut juosta. Se olisi edellyttänyt, että hotelli olisi ollut havittelemassani vanhassa kaupungissa.

Aurinko paistoi ja lämpötilat kipusivat likelle Suomen hellerajaa. Sateenvarjon sai kaivaa esiin muutaman kerran. Jännästi sateessakin oli lämmin. Kävelyä, uimista, shoppailua, auringonottoa, hyvää ruokaa, vino verdea, lepoa, lukemista ja rauhallista olemista.

Kuvissa katselen merta. Aurinko paistaa ja meri on lähes turkoosi.

Funchalin vanhassa kaupungissa kierreltiin pienillä kujilla, istuttiin kahvilassa ja kuunneltiin fadoa kaupungin hämärtyvässä illassa. Tuossa portugalilaisessa musiikissa on jotain, joka koskettaa. Sanoista en ymmärrä juuri mitään, mutta jotain kerrassaan lumoavaa siinä on.

Kuva ravintola Arseniuksesta, jossa kuunneltiin fadoa ja syötiin maukas päivällinen. Mitäs muuta kuin espadaa.

Rauhallisia kävelykilometrejä tuli paljon. Pisin päiväretki tehtiin kävelemällä Lidosta Los Lobosin kalastajakylään. Reitti kulki pitkin merenrantaa ja kivikkoa ylitettiin pitkospuita pitkin. Vesisade yllätti pariin kertaan. Sitä saattoi paeta rannan kahvilaan ja kahvilan puuttuessa söpön sinisen RAY tukee -tekstillä varustetun sadeviitan uumeniin.

Los Lobos oli kaunis. Vanhoja katuja, pieniä taloja, upea näkymä satamaan ja jollain tavalla kiireetön tunnelma. En ihmettele, että Winston Churchill vietti siellä paljon aikaa 1950-luvulla. Kuva Lobosin satamaan on otettu samasta kohdasta, jossa hän maalasi maisemia. Tämän kylän kalastajia on kiittäminen siitä, että sain viikon aikana herkutella kilometrin syvyydessä elävällä espada-kalalla. Espadaa kalastetaan pitkillä siimoilla luultavasti samalla tavoin kuin jo 150 vuotta sitten.

Kuvissa on Los Lobosin satamaa samasta kuvakulmasta, josta Winston Churchill maalasi maisemaa. Etualalla on kirjavia kalastusveneitä, vasemmalla satamaa ja veneiden laskupaikka ja taustalla valkoisia pientaloja, joissa kaikissa on punertavanruskea tiilikatto. Vuorella näkyy sateen uhka.

Matkalla Lobosiin kuljettiin läpi luolan, josta näki luonnon muovaamaan meren pauhun täyttämään luolaan. Meri tuli aivan liki ja pauhu oli korvia huumaava. Vesipisarat lentelivät kasvoille ja meren voiman tunsi.

Paljon olen Madeiralla nähnyt ja paljon on näkemättä. Sen tiedän, että Lidon alue on nyt nähty. Vaikka siellä oli kasoittain loistavia ravintoloita, eläkeikäisten luoma rauhallinen tunnelma ja mukava hotelli, en aio palata sinne kuin läpi kulkemalla. No, ehkä voin käydä kurkistamassa, ovatko samat hyvät ravintolat paikoillaan. Jonain päivänä lennän Madeiralle kolmannen kerran. Silloin on huhtikuu, kukkaloisto herää talven jälkeen ja hotelli on vanhassa kaupungissa. Näillä reunaehdoilla saisin jälleen sydämeeni palan tuosta kauniista saaresta.

Kuvassa megaiso mojito, joka nautittiin lauantai-illan kunniaksi. Toisessa kuvassa ravintola Paellan luona ollut mintunvihreä Kleinbus. Auto oli tosi hyvässä kunnossa. Se oli puunattu ulkoisesti ja sisällä olivat vaaleat nahkapenkit. Viikon aikana nähtiin myös tummanpunainen kleinbus, vaan se ei päässyt kuvaan.

Reissumieli jäi kalvamaan ja ensi keväälle tai syksylle haikailen jotain. Toisena voisi matkustaa pariksi päiväksi johonkin kaupunkiin ja syksyn pimeiden iskiessä ottaa viikon reissun aurinkoa katsomaan. Reissukaveria olen vailla molempiin.

Kadonneen innostuksen metsästys

Kaarinan puolikkaan jälkeen tapahtui jotain. Tuntui, että innostus on kateissa ja ei vain huvita. Ajatus lenkistä tuntui kivalta, mutta meno oli tahmeaa. Pelkkä ajatus jostain kovempivauhtisesta aiheutti ahdistusta ja olo tuntui suorastaan tuskaiselta. Tykkäsin juosta, mutta tahdoin juosta vain ihan hitaasti ja ilman mitään suoritukseen viittaavaakaan. Kaikki muu ahdisti ja sai vastenmielisyyden nousemaan.

Olen juossut muutamia lenkkejä ja lähes kaikki tosi rauhassa. En ole halunnut kiirehtiä, sillä tärkeämpää on ollut hyvän mielensäilyttäminen. Viime viikolla oli juoksukoulun tapaaminen, jossa treeninä juostiin vetoja. Oli pöperöä, oli lunta, oli kinoksia ja oli vastatuulta. Syke nousi taivaisiin ja olisi tehnyt mieli itkeä, kun ei huvittanut eikä tuntunut yhtään kivalta. Väkisin pakersin alku- ja loppuverkat sekä kahdeksan minuutin vetoa. Sailan kanssa ei kellotettu vauhteja, mikä oli mulle tosi hyvä. Ajatus jostain vetojen nousujohteisuudesta ja vauhtien kyttäämisestä ahdisti. Ylipäätään vain ahdisti taaplata nastatossuilla jossain pirun pöperössä. Harri kysyi treenin jälkeen mielipiteitä. Taisin olla tosi kypsä, kun annoin tulla rehellisen mielipiteeni höystettynä kasalla kirosanoja- mitäs kysyi.

Sitten tällä viikolla tapahtui jotain. Kävin kaverin kanssa heräilemässä tiistaiaamuun pitkin Roihuvuoren ja Marjaniemen enemmän tai vähemmän hyvin aurattuja teitä. Roihuvuorentiellä oli käydä köpelösti, kun puretun talon työmaan kohdalla työkoneet olivat tehneet jalkakäytävästä peilijäätä. Erinäisten akrobatialiikkeiden jälkeen yhdessä tekeminen voitti ja kaveri pysyi pystyssä. Onneksi toinen ranteeni oli kunnossa, joten sillä saattoi pelastaa.

Satutin oikean ranteen ja kämmenselän maanantaina. Työterveyshuolto kuvasi ja ohjeisti lepuuttamaan. Käsi paranee vähitellen, mutta moni asia on vielä tehtävä toisin tai jätettävä tekemättä. Kädelle ei saa varata liikaa painoa eikä missään tapauksessa saa kaatua. Lääkäri totesi, että toista kaatumista käsi ei kestä.

Totaalisen oikeakätisenä olen kohdannut kaikenlaisia koordinaatiohaasteita. Poikani huokaili syvään, kun muun muassa kävin kysymässä, mihin suuntaan hammasharjaa pitää liikuttaa, kun se on vasemmassa kädessä. Tunsin, että koko ajan suunta on ihan väärä. Vasenkätinen poikani ei ymmärtänyt lainkaan äitinsä kriisiä. Hiuksia vasemmalla kädellä harjatessa ensimmäinen työ oli viskata harja lattialle. Kai tässäkin kehittyy, vaan onneksi oikeaa kättä on pitänyt vain lepuuttaa ja varoa. Kääk, jos se olisi kokonaan pois pelistä.

Mutta siis... Tiistaiaamuna tapahtui jotain. Tunsin haluavani juosta. Tunsin nauttivani siitä. Tunsin, että innostus ja hykerryttävä tunne edessä olevista lenkeistä valui milli milliltä takaisin.

En tiedä, mikä aukaisi tulpan. Sain sanoa, ettei huvita. Tulin kuulluksi ja ymmärsin, että olin tullut kuuluksi jo silloin, kun en itse vielä oivaltanut, että innostus on poissa. Mun tunne oli luettu rivien välistä. Kaarinan puolikas oli henkisesti ja fyysisesti niin iso panostus, että takki oli sen jälkeen tosi tyhjä. Onneksi en pakottanut itseäni mihinkään, mikä ei tuntunut hyvältä. Onneksi osasin kuunnella ja mennä fiiliksen mukaan. Uskon, että tällä viisaudella säästin itseäni paljolta. Kroppa ja pää saivat palautua rauhassa. Ne saivat asettua tähän hetkeen ja kerätä voimia uusiin kujeisiin.

Keskiviikkoillan sohjossa kahlatessa kysyttiin motivaatiota. Tunnin verran kahlattiin tossut märkinä ja jalat aivan poikki. Tuntui, että pääsi askeleen eteenpäin ja kolmanneksen taaksepäin. Olin valmis muuttamaan kauas pois, kunhan ei vain tarvitse kahlata nilkkoja myöten jossain pirun pöperössä. Silti ulkoilma tuntui hyvältä ja liike lepuutti ajatuksia työpäivän jälkeen.

Tänään kävin parin tunnin lenkin pitkin asfalttiteitä. Jokivarteen ei uskallettu mennä kurkistamaan, vaan lähdettiin seikkailemaan radan vartta kohti Tapanilaa ja Puistolaa. Aurinkomäen hevostallit, Tapanilan idylliset puutalot, katukylttien lukemista ja hurja vastatuuli. Lopulta vajaat 14 kilsaa ja taskussa hyvä mieli.

Tunnen olevani valmis uuteen ohjelmaan ja uusiin haasteisiin. Enää en ahdistu ajatuksesta, että olisi juostava kovempi treeni. En ahdistu ajatuksesta, että olisi kipaistava salille. Otan haasteen vastaan ja tiedän nauttivani siitä. Tarvitsin nämä viikot ja tarvitsin tilaa huvittamattomuudelle. Tarvitsin ympärille ihmisiä, jotka näkivät ja kuulivat tunteet - jopa ennen kuin itse niitä oivalsin.

Vastatuuli - Kaarina yhteen sanaan tiivistettynä

"Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon. Vihollinen seisoo siinä. Omissa vaatteissasi. Mene nyt ja katso peiliin. Näet vastustajasi." Tällä korviin soineella riimittelyllä Pave Maijanen iski heikkoon hetkeen ja sai näkemään, mikä on päivän pahin mörkö. Kaarinassa ei viime viikon lauantaina 22.10 soudettu myötätuuleen eikä väistetty vastatuulta.

Valmistautuminen meni täysin oppikirjojen mukaan. Epäselvää on, kenen oppikirjojen. Takana oli 49 tunnin työviikko, pahasti unholaan jäänyt tankkaus, eestaas säntäilyä ja huipennuksena työpaikalla väijynyt vatsatautiuhka.

Perjantaina ryhdistäydyin hieman, sillä muistin alkuviikosta työpaikalle viemäni Dexalin mustaherukkatankkausjuoman olemassaolon. Kaverin kanssa kävin lounaalla ja mahdutin itseeni maistuvan, vaikkakin melko suolaisen, pizzan. Tiedän, miten saa tuntemaan itsensä palloksi - syö ensin pizzan ja sen jälkeen juo 1,5 5 tunnin aikana 1,6 litraa tankkausjuomaa. Epäilin, että joudun kierimään joogaan.

Koska viikko oli ollut eestaas säntäilyä, päätin poikkeuksellisesti mennä vielä joogaan. En yleensä tee tätä lappujuoksua edeltävänä iltana, mutta halusin rauhoittua ja luotin sen onnistuvan Megahertsin Elixian rauhassa. Ennen tuntia ehdin kertoa Veera-ohjaajalle tilanteen ja mietimme, mitkä liikkeet teen toisin. Jalkoja ei saanut rasittaa tehoasennolla eikä muullakaan. Keskityin rauhoittumiseen, kiertoihin ja venytyksiin. Ihanasti rauha laskeutui mieleen tuon tunnin aikana ja menin paljon paremmalla mielellä nukkumaan kuin olisin uskonut.

Lauantaiaamuna havahduin klo 5.45 ajatukseen, etten ollut varma, joko on sunnuntai vai vasta tänäänkö juostaan. Kerrassaan elävän tuntuisessa unessa luin kommentteja Kaarinan puolimarastani, joka oli mennyt hyvin, vaikka 2.45 ei ollut aivan alittunut. Yltiöoptimistinen kommentti, vaikka pelottavan luottavaisena lähdin matkaan uskoen vuoden vanhan ennätyksen paranevan. Noihin lukemiin ei kuitenkaan vielä ole mahdollisuutta. Ne tulevat aikanaan, kun maltan ja treenaan.

Auton nokka kääntyi kohti Turun motaria ja mieli askaroi tulevissa kilometreissä. Mitä lähemmäs Kaarina tuli, sen hermostuneemmaksi olo kävi. Pienen seikkailun jälkeen perillä. Auto parkkiin ja kohti numerolapun hakua. Jestas, mikä kylmä tuuli puhkui vastaan, kun kävelimme kohti lukion ovia.

Olin päättänyt, missä vaatteissa lähden. No, suunnitelmat on tarkoitettu muutettaviksi. Lopulta pukkarissa venkslasin puserosta toiseen päättämättömänä. Pitkähihainen, pitkähihainen ja lyhythihainen, pitkähihainen ja takki - ei tästä tule mitään! Lopulta valitsin lyhythihaisen ja takin, mikä oli nappivalinta. Geelit taskuun, numerolappu kiinni, tavarat säilytykseen ja lähtöä odottelemaan. Hermostuksissani en saanut Spotifya päälle, vaan onneksi kaveri napautti musat kuuluville.

Lähtö onnistuu aina yllättämään. En tajunnut, että tättärättätää oli lähtömerkki. Matkaan ja saman tien oivallus, että tänään pusketaan seinää päin. Mikä tuuli! Se tuntui vielä raaemmalta kuin puoli tuntia aiemmin. Olin sanonut, että alle kasin kilsoja pitää välttää. No, helpommin sanottu kuin tehty. Meno tuntui hyvältä ja lopulta lakkasin palelemasta. Kolme ekaa kilsaa kaveri sanoi vauhdit, joten oli hieman kartalla, missä mennään. Punaisena lankana oli, etten halua puhua, mutta meno ei saa tuntua pahalta.

Maratonin ylivoimainen ykkönen meni ohi. Pitkän pitkän ajan kuluttua muita maratoonareita. Vettä, geeliä, vettä ja matka jatkui kohti kakkoskierroksen alkua. Jossain vitosen tienoilla meni ohi kaveri, joka oli juoksemassa maraa. Toivottelimme hyvää matkaa ja jatkoimme molemmat omalla tahdillamme. Tiesin, että hän menee ohi toistamiseen, jos haave 3.30 maratonajasta toteutuu.

Kymppi täynnä ja kympin enkka taskussa. En ole ikinä juossut kymppiä alle 1.20, vaan tuossa se meni hämmentävän helpolla. Kakkoskierrokselle lähteminen ei ollut vaikeaa, vaikka tiesinkin puolikkaan kärjen olevan maalissa. Muistin, miten vaikeaa viime vuonna oli jatkaa matkaa just tässä kohdassa. Tällä kertaa nappasin vettä ja banaaninpalan, jonka jälkeen matka jatkui. Vettä hörpin kävellessä ja banaanin onnistuin kuorimaan jossain puolijuoksussa.

Lisää vastatuulta. Pientä jomotusta toisessa sääressä. Reisillä on kylmä. Eteenpäin biisi biisiltä, askel askeleelta ja kilometri kilometriltä. Välillä meni niin paljon autoja, ettei musa kuulunut. En uskaltanut koventaa volumea, vaikka korvat olivatkin luukuulokkeiden ansiosta vapaana. Arttu Wiskari lauloi "Mielessäni olin Henry Toivonen. Ralli-idoli pienten poikien.". Ei ollut vain pienten poikien idoli, vaan myös ainakin yhden pienen rallia rakastaneen tytön.

Jossain 13 kilsan kohdalla heikko hetki - ei tästä tule mitään. Siihen iski Pave Maijanen ja sai näkemään, että nuo ajatukset ovat pahin viholliseni. Painallus off-napista ja ajatusten rata toiseen suuntaan. Samalla pureskelin kaksi suolatablettia, jotta vältän krampit mahdollisimman pitkään. Yök, miten pahoilta maistuivat, mutta tekivät hyvää.

Kilsoja takana 17. Kaveri huomauttaa, että nyt jokainen sekunti irti. Kuulema olen heti kiihdyttänyt. Ei mitään muistikuvaa. Vika juomapiste ja jännitystä, koska takaa maralla kovaa tuleva kaveri painelee toisen kerran ohi. Otin vielä yhden geelin, jos se auttaisi maaliin. Yllättävän helpolta matkan teko edelleen tuntui.

Korvissa Twisted sisteriä ja jäljellä kaksi kilsaa. Ne vikat kaksi, jotka olivat retken pahimmat. Miljoonasade laulaa "Siihen aaltopeltioveen me maalattiin ympyrä ja pirun iso A.". Hengitys alkaa olla raskasta, vaan nyt on maali liian lähellä. Oma ennätys tulee ja enää on kyse vain siitä, miten paljon vuosi sitten näillä samoilla teillä juostu paranee. Tuossa 17 kilsassa kaveri katsoi, että 2.55 on mahdollinen. Se ei mulle riittänyt, sillä halusin enemmän.

Vika kilsa ja takareisissä kramppaa. Ei piru! En ajattele. Mielessä huoli, miksei maraa juokseva kaveri jo mene ohi. Samalla voitonriemua - juoksenpas karkuun ja etpäs saa mua toista kertaa kiinni. Tunsin itseni pahankuriseksi kakaraksi näitä pohtiessa. Ei saanut kiinni! Kaveri kirmasi maran aikaan 3.38, joten monesta minuutista ei tokan kerran ohittaminen jäänyt kiinni. Kuulin, että olimme olleet ottamassa syötävää, kun hän oli kaartanut vikalle kierrokselle.

Viimeinen alikulku. Kuka on laittanut rotvallin reunan 50 metriä ennen maalia? Ei näitä ole matkalla ollut kuin ihan alussa, joten onko pakko just nyt. Varovasti. Kävelyaskel. Nyt et lankea tähän. Käännös vasemmalle, hiekkaa, loppusuora. Loppukirirytmi oli kadota kävelyaskeleeseen, vaan jotain vielä löytyi. Maali, halaus, hymy ja kuumaa mehua.

Ei jäänyt jossiteltavaa, sillä kaikki otettiin irti, mitä otettavissa oli. Virallisesti 2.53:59 ja omalla kellolla viivalta viivalle 12 sekuntia paremmin. Ennätys koheni 5,5 minuuttia. Kaarina oli mulle jälleen hyvä. Kotimatkalla päätös, että seuraava selätettävä on mörkö nimeltä 2.50.

Tällä viikolla on tehnyt mieli lenkille ja olen käynyt jopa kolmesti. Ei ehkä viisainta palauttelua, mutta pää on vaatinut ulkoilutusta. Kaikki panostus oli Kaarinassa, sillä nyt ei huvita. Huvittaa juosta, mutta ei huvita revitellä eikä mennä edes varovaisen kovaa. Pelkkää rauhallista pk:ta, jossa huomaan, miten palautuminen etenee keskisykkeiden laskiessa lenkki lenkiltä. Eilen jokivarren ja Arabianrannan pimenevässä illassa lähes 11 kilsaa ja keskisykkeeksi sain mahtavan 132.

Juoksukoulu jatkuu ensi viikolla ja uusi ohjelma odottaa parin viikon kuluttua. Siihen asti liikun fiiliksen ja innostuksen mukaan. Lähden lenkille, jos huvittaa. Matkaan kaikessa rauhassa ja nautin siitä, että yksi tavoite on saavutettu.

Budapest, työkiireitä ja väsymystä kropassa

Palautuminen Pääkaupunkijuoksusta sujui hyvin ja jo parin päivän kuluttua hipsuttelin rauhallisen aamulenkin. Pohkeisiin jäi jumeja, joita en saanut pois millään kotikonstilla. En tiedä, jämähtivätkö osin kylmästä, sillä kieltämättä lopun kävelykilsojen aikana mulle ehti tulla viileä.

Kävin tällä viikolla hierojalla, joka onnistui pehmittämään vasemman pohkeen yläosan ja oikean pohkeen keskikohdan. Toinen takareisi jumitti vähän, mutta pakarassa ja alaselässä oli edelleen jäänteitä pahemmanluokan jumista, jotka sain niihin elokuulla. Ei siellä sentään niin pahaa kohtaa ollut kuin edellisellä hierojareissulla, joten parempaan päin. Toisessa lavassa ja niskassa oli junassa nukkumisen aiheuttamaa särkyä. Niin... Niskatyynyn omistaja lähti ilman sitä Seinäjoelle ja nukkui menomatkalla puolet ajasta.

Budapestin syksy

Kävin kurkistamassa Budapestin lokakuuhun. Muutaman päivän aikana kävelin paljon ja ihmettelin kaupunkia. Kauppahalli, Linnavuori, Gellertkukkula ja monet muut tuli nähtyä. Paikallinen kylpylä tuli testattua, vaan en syttynyt kylpyläkulttuurille. Matkaseura piti ajatustani siitä, että parhaat altaat olivat kylmäallas, ulkoallas ja allas, jossa mahtui uimaan, lähinnä pähkähulluna.

Lenkille en päässyt, koska ei ollut opasta moiseen huviin. Hetkittäin haaveilin, miten ihanaa olisi juosta pitkin Tonavan rantaa ja nauttia lokakuisesta päivästä. Haikeutta lisäsi plakaatti, jossa mainostettiin saman viikon sunnuntaina juostavaa 31. Budapestin maratonia. Ei se maraton, vaan mahdollisuus juosta.

Ensimmäisessä kuvassa on Gellertkukkulalta otettu kuva, jossa näkyvät Tonava sekä palaset Budasta ja Pestistä.

Toisessa kuvassa on Tonava, joka on kuvattu hotellin lähellä olevalta sillalta.

Kolmas ja neljäs kuva ovat kauppahallista. Toisessa näkyy, miten valtava se on ja toisessa olen löytänyt jotain kiinnostavaa katsottavaa.

Vetoja ja viimeistelyä

Mitä voi tehdä pimeänä ja tyynenä syyskuun aamuna ennen auringonnousua? Silloin voi ihailla Vantaanjoen pintaan heijastuvia valoja. Silloin voi - juosta vetoja klo 6.30. Savelan aamukaheli-ladyt eivät olleet ainoita. Kolmen vartin ulkoilun aikana bongattiin kaksi lenkkeilijää ja yksi pyöräilijä. Muuten oli kumman rauhallista. Tuosta suihkun kautta töihin hyvällä mielellä, koska helposti menneet kolme kolmiminuuttista vetoa oli tehty. Kaveri ihmetteli iltapäivällä, mitä kuuluu tehdä, kun on treenannut aamulla ja työpäiväkin on ohi varhain iltapäivällä. Ehdotin mm. kirjan lukemista tai esseen kirjoittamista.

Ohjelmaan oli tälle viikolle kirjoitettu viihdykkeeksi kymmenen kipaletta minuutin vetoja. Niissä on viehätystä ja karmeutta. Parissa ekassa vedossa säädettiin mittaria, joka eli omaa elämäänsä. Eka menikin valmistellessa ja tokasta tuli jonkinlainen herättely, sillä oli koko setin viidenneksi nopein.

Kolmosveto mentiin vielä iisisti ja nelosesta lähtien mainio nouseva sarja. Vikan lopussa sanoin, että haluan kokeilla sitä mystistä 4:58 vauhtia, jolla maraton taittuu 3.30 aikaan. Hui kauhea! Onnistuin muutamaksi sekunniksi kiristämään tuohon. Tunne oli suorastaan pelottava. Miten kukaan uskaltaa juosta noin kovaa tai vielä kovempaa? Miten kukaan voi juosta tuollaista vauhtia 42,2 km? Pelottavuudesta huolimatta mahtava tunne, koska tietoisesti kokeilin ekan kerran vitosen haamurajan alitusta. Väliäkö sillä, että kyse oli muutamasta sekunnista.

Kokonaisuutena vedot menivät paremmin kuin edellinen samanlainen setti. Reserviä ei paljon jäänyt, sillä kenties yhdestoista olisi mennyt, mutta sitten olisi tullut stoppi. Onnistumisen tunnetta lisäsi, että keskarit pyörivät 6:29-6:00 välissä ja vika 5:33. Vain kaksi mentiin päälle seiskan keskarilla, vaan ne olivatkin valmistelua. Olen tainnut oppia, ettei kymmentä minuutin pätkää revitä koko ajan täysillä, kun palautusaikaa on vain minuutti. Maltilla aloitus tuo parhaan lopun ja hyvän mielen.

Viikon kuluttua olen totuuden edessä. Toivon, että illalla hymyilyttää. Edessä ovat viimeistelylenkit, lepo ja tankkaus sekä lauantaiaamuna auton nokka kohti Kaarinaa. Puolimaratonin osalta on pelottavan luottavainen olo. Luotan, että kroppa kestää ja luotan, ettei matka tapa. Pelkään, että pää ei kestä. Tämä luottavaisuus ja usko onnistumiseen ovat hämmentäviä. Koska tämä muuttuu panikoinniksi? Koska tulee hetki, jolloin epäusko hyökkää? Koska tulee hetki, jolloin pohdin, ettei koko hommassa ole mitään järkeä?

Töissä on ollut vauhtia ja menoa. Olen reissannut paljon ja tehnyt tiukkoja päiviä. Kroppa on väsynyt ja mieli on väsynyt. Asioita tapahtuu paljon ja sellaisella vauhdilla, ettei ajatus pysy perässä.

Tämän viikonlopun lepään. Perjantaina joogassa rauhoituin ja tänään olen lähinnä lukenut ja tehnyt pojan kanssa kotitöitä. Huomenna haaveilen levon jatkuvan ja illalla lenkkeilen rauhakseen viimeisen pitkän ennen numerolapun kiinnittämistä.

Salitreenit olen viime viikkoina jättänyt väliin. Olen tiennyt, että jostain on tingittävä, jotta en vedä liian tiukoille. Pää haluaa ulos ja rauhallinen liikunta tekee hyvää. Ei jäänyt jäljelle kuin sali, josta karsia. Tiedän, etteivät puntit katoa minnekään. Ne ovat samassa paikassa marraskuussakin. Välillä kaipaan tangon nostelua ja itseni haastamista painojen kanssa. Juuri nyt sen skippaaminen on parasta, jota voin itselleni tehdä.