Aurinkoa Teneriffalla

Vuoden vaihtumisen jälkeen pakkasessa ja lumipyryssä ajelin kentälle ja kävelin koneeseen kohti aurinkoa. Teneriffan sääennusteet näyttivät etukäteen hyvä, vaan en osannut odottaa, että viikosta tulisi helteinen.

Parque Cristobal oli hotellina keskitasoa. Siisti, hyvä aamiainen ja rauhallinen hotellialue, mutta huoneiston terassi oli lähes koko päivän varjossa. Aamiaisella kaipasin tuoreita hedelmiä, jotka olisivat kruunanneet maistuvan kokonaisuuden.

Ensimmäisessä kuvassa on palmu, johon on aseteltu valoköynnöstä. Näitä oli hotellin pihalla useampia. Toisessa kuvassa on tyrsky, joka on juuri nousemassa Atlantista kohti rantaa.

Poolilla sai aurinkoa, jos muisti käydä varaamassa tuolin ennen aamiaiselle menoa. Tapa, josta en pidä, mutta se näytti olevan tuolla lähes välttämätön, jos halusi lekotella aamupäivän aurinkotuolissa. Pari aamupäivää vietin kirjan seurassa, poolin hälinää seuraillen ja aurinkoa ihaillen.

Kävelyetäisyydellä oli paljon kaikenlaista. Kaupoissa en juuri kiertänyt - eihän lasketa muutamaa laukku-kenkäkauppaa eikä paria vaatekauppaa. Ravintoloista parhaimmat ruoat tarjosivat jonkinlaisella kauppakadulla olleet Malibu ja Mamma mia. Hinnaltaan olivat keskitasoa vähän tyyriimpiä, mutta ruoka oli loistavaa. Mamma mia oli etenkin lastenrataskansan suosiossa, sillä siellä oli hieman tilavampaa kuin monessa muussa paikassa.

Kuvassa on iltanäkymä jonkilaiselta kauppakadulta Las Amerikasin ja Los Cristianoksen välistä. Tällä kadulla olivat Malibu ja Mamma mia.

Yksi päivä kului Teiden kansallispuistossa. Teiden huipulle ei ollut asiaa, sillä köysirata oli suljettu kovan tuulen vuoksi. Kun olin 1990-luvun alussa opiskelijatyttönä Teneriffalla, taisi olla tuuria, koska silloin kävin huipulla. Se oli vielä aikaa, kun köysiradan yläasemalta pääsi ilman lupalappuja kävelemään aivan huipulle. Ilma oli ohutta ja viileää, mutta polku oli ihan käveltävä. En olisi arvannut, että koin silloin sellaista, johon ei ehkä koskaan tule uutta mahdollisuutta. Nykyisin köysiradan yläasemalta huipulle kävelemiseen tarvitaan lupa. Se on ymmärrettävää, sillä luonto alkoi kärsiä liiasta turistitulvasta.

Kuvissa on Teide ja maisemaa vuoren rinteiltä.

Viikon aikana en lenkkeillyt, vaikka baanoja siihen olisi ollut. Osa muusta seurueesta tahtoi lyhyitä kävelymatkoja, joten tyydyin kohtalooni. Yhtenä päivänä kävelin reilut 8kilsaa, kun oli käytävä katsomassa, millainen on Calle Helsinki. Se löytyi lähialueen kartasta, jossa olivat myös ainakin Calle Reykjavik ja Calle Dublin.

Ei ollut aivan Hesarin kilpailijaksi, sillä Kalliossa on moninkertaisesti enemmän elämää kuin Costa Adelen ja Playa del Fanabén jälkeen ennen autiompaa pätkää olevalla Calle Helsingillä. Kapeahko jalkakäytävä, katu, autoja, suuri luonnonmuovaava kuoppa, kauempana ehkä taloja ja motarille vievä ramppi - se oli sikäläinen Helsinginkatu.

Kuva Calle Helsingiltä, jossa näkyvät jalkakäytävä, katu, auto ja motarin ramppi.

Nautin kävelystä auringossa. Juotavaa oli mukana liian vähän, joten välillä supermarketiin ja ulos vesipullon kanssa. Juomapullovyön unohdin kotiin, mutta ei lähes tyhjä reppu selässä paljon painanut. Ihan laitoin jalkaan lenkkarit ja päälle kesäiset juoksuvaatteet. Ne olivat nappi ratkaisu, sillä aurinko porotti hellelukemissa.

Olen kadulla jossain Costa Adelen tienoilla.

Hotellin poolilla oli hyvä uida. Vähän oli katsottava, ettei sinne ryntää vilkkaimpaan aikaan. Varovainen piti olla ja näkevämpiä silmiä tarvittiin avuksi, jotta yhteentörmäyksiltä vältyttiin. Kaikensortin vesihirviöitä oli pooliin eksynyt ja seilasipa siellä uimapatjakin jonnekin maan ääriin kyydissään pieniä tyttöjä.

Viimeisinä reissupäivinä palo lenkille alkoi olla kova. Haikailin, että ehtisin jo ensimmäisenä kotipäivänä, vaan ei niin ei. Ruokakauppa, pyykkivuoren setviminen ja muut arkijutut veivät ajan. Vuosien varrella olen oppinut, että matkan jälkeen on aina pidettävä yksi vapaapäivä. Se on tarpeen palautumisen ja oman mielenterveyden kannalta. On niin monta arkista asiaa, jotka on hoidettava, joten työpäivä tuohon lisänä ei ole hyvä juttu.

Aurinko antoi voimaa ja väriäkin ehdin itseeni kerätä. Tutut sanoivat, että olin ruskettuneempi kuin marraskuisen Madeiran reissun jälkeen. Aurinkoa oli varmasti nyt enemmän ja lämpötilat huitelivat koko ajan +24-27 asteessa. Öisinkin oli noin +20, joten jo aamusta tuntui mukavan kesäiseltä. Tuuli viilensi sopivasti, vaan tokihan se tyyntyi päivänä, jolloin mittari kipusi tuonne +27 lukemiin. Mitäs sitä nyt tuulemaan, jotta on varmasti kunnolla lämmintä.

Uusi matka pyörii mielessä. En ole katsonut, vaan vasta haaveillut ajatuksissani. Punatukkainen tyttö halajaisi marraskuulla Fuerteventuralle lepäämään, katsomaan aurinkoa ja liikkumaan. Sellainen sopiva combo tuota kaikkea antaisi puhtia vuoden pimeän ajan kynnyksellä.

Tässä kohdassa huomaan harmittelevani, ettei näköä ole liikkumiseen. Jos näkisin sen verran, että pystyisin kävelemään itsekseni vieraassa paikassa, en epäröisi hypätä koneeseen ja lähteä omin päin kohti aurinkoa. Koska näköä on vain valon, varjojen ja joidenkin superisojen möhkäleiden tai superhyvien kontrastien huomaamiseen, realismi vie pohjan tuolta haaveelta. Yksin ei punatukkainen tyttö aurinkomaille tai kaupunkeja ihmettelemään lähde.

Periksi en haikailulle anna, vaan kaveri on etsinnässä. Viime syksyinen Madeiran reissu osoitti, että asioilla on tapana järjestyä. Työmatkaillut olen paljon itsekseni ja suuremman tai pienemmän porukan kanssa, mutta lomareissut ja irtiotot arjesta kavereiden tai henkilökohtaisen avustajan kanssa ovat vieraampaa.

Vaikkei eteläisille maille ole lentoja varattuna, yksi lentolippu on sähköpostissa - Rovaniemelle. Joulupukin nurkat kutsuvat helmikuulla työmatkan muodossa. Harmillisesti en pääse hyödyntämän Lapin urheiluopiston tarjontaa, sillä lopulta aikatauluongelmat kääntyivät niin kinkkisiksi, että lentelen päiväseltään napapiirille ja takaisin. Onkohan siellä -30 pakkasta? Tarvitsenkohan pilkkihaalarin vai tarkeneeko pienemmällä vaatetuksella?

Lopuksi kuva auringolaskusta, merestä ja rannasta. Toisessa kuvassa olen rantabaanalla auringonlaskun aikaan.

Vuosi 2016 - mitä jäi mieleen?

Uudenvuodenaattona ynnäilin päättyvän vuoden juoksukilometrejä ja muuta liikuntaa. Samalla mietin, mitä vuodesta jäi mieleen. Tapahtumarikas vuosi, josta jäin aurinkoiselle puolelle, vaikkei välillä siltä tuntunutkaan.

Juoksukilometrejä tuli huikeat 1469,3. Se on lähes 40 % enemmän kuin vuonna 2015. Se on moninkertaisesti enemmän kuin vuonna 2014, jolloin kesäloman jälkeen muutin epäsäännöllisen satunnaisen lenkkeilyn säännölliseksi ja aloin havitella ensimmäisen puolimaran juoksemista. Aikaa näihin kilometreihin tärvääntyi 219 tuntia ja 13 minuuttia. Seassa on pakkaslenkkejä, kaatosateita, paahtavia helteitä, aamuisia auringonnousuja, merenrantoja, liukastelua ja ties mitä muuta. Juoksumatolla näistä tunneista on kulunut murto-osa. Rakastan ulkona juoksemista, vaikken väitä ihan kaikenlaisista koiranilmoista pitävänikään. Olen onnekas, kun elämässä on tärkeitä ja ihania ihmisiä, joiden kanssa voin hiekkaa ja asfalttia kuluttaa.

Kun lisään mukaan joogan, pilateksen, uinnin, salitreenit ja satunnaiset ryhmäliikunnat, käytin viime vuonna liikkumiseen aikaa ehkä noin 350 tuntia. Se on mieletön määrä, kun katsoo tuntimäärää yhtenä pakettina. Se on hieman yli kaksi viikkoa. Monien mielestä olisin varmasti voinut käyttää aikani paremminkin. Osa taatusti ajattelee, että kaikenlaisiin hömpötyksiin tuo nainen on aikansa tuhlannutkin. Kyllä olisi voinut tehdä jotain järkevää. Kommentit eivät ole tuulesta temmattuja, sillä näitä kuulen ajoittain ympäriltäni. Yleensä osaan jättää kommentit omaan arvoonsa. Silti ne välillä kirpaisevat, koska kommentoija ei näe, mikä on mulle tärkeää ja mistä ammennan voimia arjen puuhiin.

Eniten olen nauttinut juoksulenkeistä, joogasta ja pilateksesta. Aamu-uinnit työpaikan hiljaisella altaalla ovat olleet lepoa ajatuksille. Ei ole kuulunut kuin veden kohina ja satunnaisesti altaan alapuolella olevalta parkkihallin ajorampilta autojen ääniä. Ovat olleet vain minä, vesi, omat ajatukset ja hiljaisuus - parasta ennen työpäivää.

Salilla kävin ahkerammin ja vähemmän ahkerasti. Syksyllä pidin parin kuukauden tauon, jotta voimia säästyi tärkeimpään. Siinä hetkessä tärkein oli saada nainen kuosiin, jota Kaarinan teillä tarvittiin. Salitreenissä on oma viehätyksensä. Sekin on itsensä ylittämistä ja on palkitsevaa huomata kehitystä. Viimeksi tänä aamuna huhkin punttien kanssa ja haaveilin jalkaprässissä painojen korottamisesta. Jätin tekemättä, vaan parin viikon kuluttua saan lisätä siihen kympin - tiedän ja uskon tuohon.

Katastrofin kautta kohti tavoitetta

Vuosi alkoi katastrofaalisesti maaliskuun Aktia cupin vitosella, joka on yhä vahva ehdokas elämäni karmeimmaksi lappujuoksuksi. Jälkikäteen ajatellen viisautta olisi ollut jättää kesken. Sisu ei sitä luvannut, joten taistelin loppuun asti. Päivä oli kaikin puolin huono eikä sitä ainakaan parantanut valtava pyörrytyksen tunne, joka kesti lähes koko matkan. Startissa haikailin 37 minuutin alituksesta, mutta ei tuossa pyörrytystunteessa ollut mitään toiveita moiseen. Maaliviiva ylittyi vitoselta mitatulla surkeimmalla ajalla 38:36. Eihän tuosta voinut kuin koettaa ärsytyksen läpi katsoa eteenpäin. Aikani kirosin ja lopulta katsoin eteenpäin. Sen verran ahdistusta Sotungintiestä jäi, etten ole tuon jälkeen Aktiassa juossut. Tällä kaudella marraskuun juoksussa olin oikeasti töissä ja joulukuu oli kelin puolesta huono.

Länäri odottaa

Huhtikuun lopun Länsiväyläjuoksu jäi väliin oppaaksi tulossa olleen kaverin sairastumiseen. Tauti kaatoi Merituulin sen verran viime tipassa, ettei korvaavaa juoksuseuraa löytynyt. Varovasti kysyin järjestäjiltä, mitä teen, sillä ilman opasta en voi tulla. Ihana järjestävä taho vastasi, että siirtävät osallistumiseni vuodelle 2017. Olimme yhtä mieltä, etten minä tosiaan mahda tilanteelle yhtään mitään. Länäri on odottamassa viikko ennen vappua. Se on oikeastaan mukava testi talven jälkeen.

Salajuoksija

Toukokuussa tein extemporepäätöksen ja lähdin HCR:lle. Salajuoksijana en kertonut kuin yhdelle kaverille ja oppaaksi lähteneelle Sailalle olevani menossa lenkkeilemään 21,1 kilsan verran ympäri Helsinkiä. Vaatteita Sonera stadiumin nurkilla vaihtaessa Merituuli bongasi meidät - jäin kiinni. Parille muullekin kaverille salajuoksijan suunnitelma paljastui samana päivänä. Toiselle laitoin viestin, jossa kerroin, että numerot tämä ja tämä lähtevät Helsingin iltapäivään kellonaikaan tämä.

Arvelin, ettei kolmen tunnin alitus ole realistinen vielä tuossa kohdassa. Ei ollut, sillä aika painui kolmisen minuuttia yli. Reitistä tykkäsin eivätkä Keskuspuiston mäet tuntuneet turhan raskailta. Auroran sillalle nousemisen olisin voinut jättää väliin. Loppukiriä ajattelin, vaan siinä hetkessä eteen ponkaisi intialaisnainen, joka tarrasi Sailaan viimeisillä voimillaan. Kun Sailan liivissä luki "Guide", nainen ilmeisesti oletti Sailan olevan tapahtuman yleisopas. Näppärästi Saila neuvoi naista englanniksi ja samalla koetti pitää meidät selvällä reitillä. Huomasin himmailevani, sillä välillä näin edessä hahmon, johon pelkäsin törmääväni. Todellista vaaraa ei ollut, mutta se tunne.

Arpajaisvoitto vei Espooseen

Toukokuun lopulla voitin New Balancen arvonnasta osallistumisen Espoo iltajuoksuun. Ei olisi tullut mieleenkään lähteä jonnekin "keskellä yötä" starttaavaan tapahtumaan, vaan olihan voitto käytettävä. Juoksu oli Tapiolan kulmilla ja matkana onneksi vain seiska. Puolikkaankin olisi voinut juosta, mutta ei todellakaan, kun lähtö oli klo 20.00. Seiska meni helpolla ja kevyesti vähän reiluun 54 minuuttiin. Lopussa oli varaa jopa kiriin, sillä voimia oli oikeasti jäljellä.

Juoksun jälkeen nautittiin paljusta ja vankkurisaunasta. Aivan ihania! En ollut ikinä käynyt paljussa, joten pelkästään siksi kannatti lähteä. Vankkurisaunasta tuli mieleen Pieni talo preerialla tai Viisikko Englannin nummilla. Metka keksintö ja kätevä kuskata just tuollaisiin tapahtumiin.

Toukokuinen ilta oli lämmin ja kesä oli aivan kosketuksen päässä. Hieman harmitti, kun päivä oli poikani 18-vuotispäivä, vaan ei hän pahastunut, vaikka äiti kävi Espoon kulmilla juoksemassa.

HHM - kasa kirosanoja

HHM:lle olin ilmoittautunut jo edelliskesänä. Sieltä havittelin kolmen tunnin alitusta. Kun Konepajan nurkilla tajusin, ettei aika riitä, tympiinnys oli hurja. Viimeinen kilsa oli täynnä ajatuksia juoksemisesta ja sen mahdottomuudesta. Taisinpa kertoa näkemykseni kaverillekin sangen pontevasti, sillä vielä muutamaa viikkoa myöhemmin hän naureskeli mielipiteilleni. Onhan ne kerrottava, kun sellaisia on. Sanavalinnat olivat vähemmän kauniita. Saattoi irrota ainakin kymmenen kirosanaa.

Ja sitten loppuvuoden lappujuoksuja

Lopuista vuoden juoksuista olenkin kirjoitellut aiemmissa teksteissä. Oli Tampereella kuuma ja ylämäki. Street runin pettymys, joka muuttui iloksi. Oli Pääkaupunkijuoksu, jossa kaikki ei ollut itsestä kiinni. Oli yhä hymyilyttävä Kaarina, jossa kolme tuntia alittui puolimaralla kevyesti. Oli Joulujuoksu ja oli kasoittain lenkkejä.

Aattoaamu ja kaatosade

Kun jouluaattoaamuna kipitin pitkin Vantaanjoen vartta, en voinut olla vertaamatta vuoden 2015 jouluaattoon. Silloin juoksin samaa jokivartta auringon noustessa ja lopun lenkin kirkkaassa talviauringossa. Tänä vuonna vettä tuli taivaan täydeltä, tuuli antoi oman lisänsä ja jouluinen tunnelma oli kaukana. Käskynhaltijantien kulmilla ollut kukkakauppa koetti viritellä tunnelmaa ulkotulilla ja ajotien nurkalla olleella jätkänkynttilällä. Kovin jätkänkynttilä savutti vesipisaroiden moukaroidessa tulta. Ihan heti en olisi sanonut, että oli todella jouluaatto.

Pitkäkoski - kannatti käydä

Olen pitkään haaveillut käyväni Pitkäkosken ulkoilumajalla. Vuoden viimeisellä pitkiksellä kiepautettiin sinne munkkikahville. Oih, taivalalisen hyviä lämpimiä munkkirinkilöitä. Sen ja kahvin voimalla taittui kotimatka, sillä paussi taisi tulla just 19 kilsan puoliväliin.

Idyllinen paikka, jonne voi retkeillä toistekin. Haltialan pihassakin piipahdettiin, mutta jatkettiin matkaa kohti jotain uutta. En ole ihan kartalla, missä kohdassa Pitkäkosken ulkoilumaja on. Kuvittelen, että kauempaa kuulunut iso tie oli Hämeenlinnan väylä. Hiihtolatujakin kyltit mainostivat. Ei ollut silloin hiihtokelejä, mutta äskeisestä lumipyrystä kotiutuneena veikkaan, että loppuviikolla on.

Joulusauna ja talvella mereen

Kävin herättelemässä joulumieltä Villa Vuosannan naisten joulusaunassa. Yllättävän paljon saunojia oli jouluviikon keskiviikkona, mutta hienosti mahduimme rantasaunalle ja Pikku villaan. Kaverin kanssa pähkäilimme hetken, kumpaan menemme, kun jotain oli valittava. Rantasauna voitti, koska grillikota ja etäinen ajatus joulukuisesta merestä houkuttelivat.

Muutama lämpöaste ja pimeä ja märkä joulukuinen ilta. Vesilammikoita oli joka paikassa ja taskulamppu oli arvokas kapine. Vuosannassa tunnelmaa oli loihdittu ulkotulilla ja lyhdyillä. Viisaasti osa ulkotulista oli viritetty pahimpien rapakoiden kohdalle, jotta kulkijat näkivät kiertää ne.

Meri oli lähes sula, sillä vain rannan tuntumassa oli jääriitettä. Vastakkaisen rannan valot heijastuivat mustan meren takaa ja toivat palasen erikoista fiilistä. Ensivilkaisulla ei ollut tajuta, että välissä on meri ja valotäplät tulevat vastarannalta.

Saunan puulämmitteinen kiuas antoi hyvät löylyt ja terassin lämmin allas houkutteli. Uikkarit päälle, pyyhe ympärille ja terassille kurkistamaan pimeää joulukuista iltaa. Paljaiden varpaiden alla terassi tuntui viileältä, vaan kohta pääsisi lämpimään altaaseen.

Portaita astellessa pohdin ääneen, uskaltaako vai eikö uskaltaa. Olin jonain heikkona hetkenä luvannut kokeilevani talviuintia ennen 50-vuotispäivää. Ei kiirettä - siihen on lähes 5,5 vuotta. Houkuttelisi, vaan ehkä tai ehkä ei. Jos kuitenkin... Uskaltaisinkohan?

Näitä pohdiskelin ääneen ja takana kävellyt nainen tarrasi ajatuksiini. Muitta mutkitta hän ehdotti, että lähtee kanssani mereen, koska aikoo mennä itsekin. Sadasosasekunnin pohdinnan jälkeen tajusin tarttuvani tilaisuuteen ja lähteväni rohkeasti katsomaan. Ajattelu oli parasta lopettaa, heittää pyyhe kaverille ja tepastella viimeisten portaiden kautta rantaan vieville pitkospuille.

Rannassa pientä jääriitettä ja vähän roskaa. Pohjassa kiviä, jotka muistin heinäkuiselta saunareissulta. Varovasti askel askeleelta syvemmälle. Vettä reisiin asti - jokohan olisi sopivan syvää. Hengitys ja kyykkyyn. Mä tein sen! Hengitys tahtoi salpautua ylös noustessa, mutta mä tein sen. Olin kastautunut joulukuisessa meressä.

Tovi ja toinenkin terassin lämpimässä altaassa poreiden kera. Pientä ryhmäpainetta taisi olla nähtävissä, kun altaan viidestä naisesta kaksi oli käynyt meressä. Kyllähän loput kolmekin sinne menivät. Kiljahduksista päätellen vesi oli kylmää, mutta voittajafiiliksellä naiset palasivat.

Koska olin käynyt kerran, ajatus toisesta kerrasta ei ollut mahdoton. Ennen paluuta saunaan pistäydyin kastautumassa uudelleen. Jälleen kahlaus veteen ja sopivan syvällä kyykkyyn. Hieman paleli, mutta altaan lämmin vesi auttoi.

Virkistävää ja mukavaa, joten tuskin jää ainoaksi kerraksi. Jos joskus jossain on mahdollisuus, käyn uudelleen. Eihän sitä tiedä, vaikka vielä ennen ensi kesää. Mitään en lupaa, mutta tartun mahdollisuuteen, kun sellainen eteen annetaan.

Saunan jälkeen makkarapaketin kanssa grillikotaan. Vuosannan grilli on loistava. Grillimakkara ja alkoholiton olut maistuivat ja hiillos lämmitti. Yhdet savupöllähdyksetkin grilli heitti kodassa istuvien päälle.

Vuosannan saunavuorot jatkuvat säännöllisen epäsäännöllisesti. Varmasti menen uudelleen. Käy sinäkin kokeilemassa tai lähde kaveriksi!

Liukasta, katuvarsilenkkeilyä, helppoa menoa ja joulun läheisyyttä

On ollut niin liukasta, että olen tyytynyt katujen varsilla lenkkeilyyn ja jättänyt kaikki kovat juoksematta. Itsenäisyyspäivän jälkeen kirmattiin Sailan kanssa vetoja työpaikkani nurkalla. En tiedä, kuinka moni katseli lähitalojen ikkunoista pohtien, mitä nuo naiset tuolla puuhaavat. Kuudesta minuutin vedosta minuutin palautuksilla saatiin hyvä nousujohteinen setti. Vikassa otin kaiken irti ja sen keskariksi tuli upea 5:22. Ei jäänyt jossiteltavaa, sillä seitsemättä minuutin vetoa ei olisi irronnut. Vähän lisäarvoa tuolle antaa sekin, että nastat jalassa on aina kömpelömpää.

Tälle viikolle olisi ollut reipas puolituntinen. Puolessa viikkoa oli hyvä suunnitelma korvata tuo muutamalla juoksumatolla tehdyllä vedolla. No, ei mennyt suunnitelman mukaan.

Olin tiistaina työmatkalla Seinäjoella, joka verotti voimia niin paljon, ettei keskiviikkoaamuna salilla irronnut kuin perussalitreeni. Juoksumatto oli suorastaan luotaantyöntävä ja lämmittelytkin menin tekemään crossarille. En usko, että maailma kaatuu yhteen juoksemattomaan kovempaan lenkkiin. Jos kaatuu, sitten saa kaatua.

Torstaista lähtien olen nauttinut lenkkiputkesta, kun olen käynyt joka päivä jonkinlaisella enemmän tai vähemmän hipsuttelulenkillä. Torstaina kierrettiin lyhyesti lähistön jalkakäytäviä pitkin ja perjantaiaamuna yllätettiin kaverin kanssa itsemme taaplaamalla noin 9,5 kilsaa pitkin itäistä Helsinkiä. Ohjelmassa on helmikuulla mäkivetoja, joita varten käytiin tsekkaamassa Myllypuron jätemäki. Ei hassumpi, vaikka ehkä aavistuksen turhan jyrkkä. Pituudesta en ole varma, kun en ajatellut sitä ylös kavutessa. Enemmän ajattelin kauniita vihreitä ja sinisiä valoja, joilla mäki oli valaistu. Olisi ollut vielä punaista, jolloin jouluvalaistu mäki olisi ollut valmis. Sinisestä valosta tulee toki kaikenlaisia ajatuksia, mutta vihreä pehmensi sitä tosi nätisti eikä tunnelma ollut ollenkaan kalsea.

Tänään käytiin iltapäivällä Merituulin kanssa helppo 8 kilsaa ja todettiin Vantaanjoen varsi juoksukelpoiseksi. Onneksi, sillä onhan se paljon miellyttävämpää kuin katujen varret. Malminkaari, Pukinmäenkaari ja muut vastaavat ovat kuitenkin liikennemelua, autoja ja muuta hälyä täynnä. Kyllä niillä juoksee, mutta kieltämättä jokivarren hyvä kunto oli positiivinen yllätys. Sinne siis huomisiltanakin!

Lenkkien keskivauhdit olen pitänyt jossain 8:37-9:00 välissä ja keskisykkeen enemmän pk2:n kuin pk1:n puolella. Vaikea sanoa, onko sykkeessä tapahtunut muutosta huhtikuisen laktaattitestin jälkeen. Uuteen testiin aion mennä joskus alkuvuodesta. Tänään keskisyke oli pk2:n ja vk1:n rajamailla, mutta pystyin puhumaan ihan hyvin koko reissun eikä tuntunut yhtään raskaalta. Olisin voinut jatkaa vielä muutaman kilsan, vaan viisautta oli jättää päivän matka tuohon 8 kilsaan. Huomasin, että tässä tulee kuusi juoksupäivää putkeen, joten järkipuhetta on itselle pidettävä, ettei mene liian rankaksi.

Hassua, kun viikon kuluttua on joulupäivän ilta. Joulu tulee ilman stressaamista ja ilman eestaas säntäilyä. Ruokakauppaan hyökkään torstaina, joululaatikot, rosollin ja sienisalaatin nappaan aatonaattona mukaan työpaikkani ruokalan joulutorilta - luksusta - ja siivous hoituu joka toinen viikko käyvän siivoojan osuessa oivallisesti alkavalle viikolle. Paketteja on, vaan ei ole paketoitu. Se on asia, jota inhoan yli kaiken. Paketeista tulee aina jotenkin muhkuraisia ja eriskummallisia. En ymmärrä, miten kaupoissa saadaan aikaan nättejä paketteja. Ehkei mulla ole paketointigeeniä.

Joulukuusi ilmestyi olohuoneen nurkkaan tänään. Kolme vuotta sitten totesin, että olen elämässäni katsellut ja nuuhkinut riittävästi oikeaa kuusta, joten nyt voin ostaa tekokuusen. Yllättävän kaunis siitä tulee valoineen ja koristeineen. Hyasintti tuoksuu, kuusenkynttilät loistavat ja joululaulut soivat.

Muutama päivä sitten hain joulufiilistä Tuomaan markkinoilta. Vaikka siellä oli hulinaa, kummasti tunnelma rauhoitti. Levollisuus laskeutui mieleen, kun ihailin joulua, nautin tunnelmasta ja korviin kantautui:

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut, taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut. Sanoma joulun on uusi mahdollisuus."

Muistan, miten ehkä kymmenisen vuotta sitten stressasin joulusta ja kaikesta siihen liittyvästä. Vuosi vuodelta olen päästänyt irti ja todennut, että joulu tulee joka tapauksessa. Tänä vuonna sain lähetetty hurjat kolme joulukorttia, kun edellisvuosina niitä on lähtenyt kasoittain. Ei tullut aitoa tunnetta, että haluaisin niitä etsiä ja kirjoittaa. Siispä muistin vanhempiani ja kahta muuta Unicefin korteilla.

Edessä on täysi työviikko, monia keskeneräisiä asioita ja paljon muuta mukavaa. Keskiviikkona käydään Villa Vuosannassa naisten joulusaunassa ja aattoaamun saan aloittaa lenkillä. Kun vain flunssat ja muut pöpöt pysyisivät kaukana. Ainakin tilaisuuksia niiden mukaan ottamiseen on yllin kyllin, vaan jospa pojan kanssa pysyttäisiin terveinä.

Uintitekniikkaa vai ei?

Huomisia työvaatteita ja töiden jälkeisen lenkin kamoja pakkaillessa jäin miettimään uintitekniikkaa ja yleensä uimista. Ajatus lähti siitä, kun päätin käydä viikon uintireissun huomisaamuna ennen työpäivää.

Olen itseoppinut uimari, jonka uintitekniikkaa tai mitään muutakaan uimiseen liittyvää ei ole kukaan koskaan katsonut. Kotikylälläni järjestettiin uimakouluja, mutta niihin en koskaan päässyt. Tarkkaan en muista syytä, mutta jotain tekemistä sillä oli paikallisen järven veden ja järven rannalla olleen Aaltosen kenkätehtaan kanssa.

Saattoi olla niin, että äitini piti järvivettä likaisena, sillä muistelen, etten saanut koskaan uida tuossa järvessä. Vanhempana pyöräilin yksin tai kavereiden kanssa muutaman kilometrin päässä oleville järville, joissa uimme monet kerrat helteisinä kesäpäivinä.

Mummulan rannassa uin käsipohjaa ja vähitellen rohkenin kokeilla muutakin. En muista, miten vanha olin, kun tajusin osaavani uida edes jotenkin. Koira oli se, jonka opin ja jota uin pitkään. Toisena harjoittelin sammakon, joka alkoi joskus tuntua luontevammalta kuin koira.

Uimahalleissa en lapsena tai nuorena juuri käynyt. Parilla uimahallireissulla olin mukana, kun kotikylältä tehtiin bussiretkiä Mäntän uimahalliin. Yläasteella uintia oli liikuntatunneilla ja se kauhistus - uinticooper.

Muistan lopunikääni kauhistuksen, kun selvisi, että on päivä, jolloin uidaan tämän lukuvuoden cooper. Ei 12 minuuttia uintia ole paljon, mutta kun se menee totaalisen suorittamisen puolelle, mielekkyys on kaukana. Liikunnanopettaja oli urheiluvalmentaja, jonka ajatukset olivat suorituksissa, kisoissa ja etenkin huippusuorituksissa. Niihin eivät mahtuneet tavalliset tytöt, joiden uintitaito ja muu liikunnallinen lahjakkuus oli kaukana huipusta.

Peruskoulun jälkeen olin vuosia uimatta. Satunnaisesti kävin kesäisin järvessä ja uimahallissa ehkä viisi kertaa. Inhosin koko ajatusta jostain typerästä uimisesta.

Pari vuotta sitten olimme työpaikan syysretkellä Hämeenlinnassa. En halunnut lähteä tutustumaan linnaan, jossa olin käynyt monet kerrat. En halunnut lähteä Aulangon maille ulkoilemaan. Vaihtoehdoksi jäi kylpylä, johon hieman vastahakoisesti lähdin. Olisin toki voinut jäädä töihin, mutta toisaalta retki oli ajatuksena houkutteleva.

Aulangon kylpylässä sain uida rauhassa, sain lekotella poreissa ja sain käydä kylmäaltaassa. En tiedä, mikä näistä herätti miettimään, jos kuitenkin - ehkä...

Seuraavalla viikolla olin menossa uimaan ennen työpäivää. Uimahalliin en lähtisi, mutta työpaikan luksuksena on alakerrassa oleva uima-allas. Se tekee tästä niin helppoa, että ei ole mitään syytä jättää kokeilematta.

Kun olen pari vuotta uinut lähes viikoittain, taito on kehittynyt hieman. Olen auttamattoman hidas ja tekniikasta ei ole tietoakaan. Välillä onnistun kipeyttämään niskan ja välillä unohdan hengittää. Hengittämiseen sain vinkkejä, joita koetan muistaa noudattaa edes joka kolmas kerta. Oppi ei ole vielä mennyt aivan perille, koska milloin vettä on nenässä ja milloin suussa.

Olen miettinyt, saisinko mitään irti uintitekniikkakurssista. En tiedä, millaisia ne ovat. En tiedä, miten iso ryhmä on. En tiedä, perustuuko koko opetus mallioppimiseen ja visuaalisuuteen. En ylipäätään tiedä uintitekniikasta tai sen oppimisesta tuon taivaallista.

Jos haluan kehittyä uimarina, tekniikalle on tehtävä jotain. Kun tietäisin, mitä tuo mystinen jotain on. Vedestä ja aamun uintihetkestä on tullut rauhoittava laskeutuminen päivään. Jännästi nautin siitä, kun saan useimmiten olla altaalla omissa oloissani ja kuunnella veden kohinaa.

Onko vinkkejä?