Periaatteessa tänään on ensimmäinen kesälomapäivä. Periaatteessa olen lomalla, vaikka käytännössä tiedän tekeväni joitain pieniä työasioita ajoittain seuraavina viikkoina. Jännä huomata, ettei Suomi enää pysähdy heinäkuuksi samalla tavoin kuin vielä muutamia vuosia sitten. Aivan merkillisiä deadlineja on heti elokuun alun nurkilla, asioita tulee vaikkapa ministeriöiden suunnasta heinäkuisina päivinä ja oletus sille, että ihmisiä on töissä on aivan eri.
Muistan, miten tein 1990-luvun lopulla projektia, jossa partnerit olivat Saksassa, Englannissa ja Portugalissa. Kerran ja viidennenkymmenennen sain selostaa, miten en heinäkuussa saa tätä tai tuota asiaa eteenpäin tai selvitettyä, koska ei tässä maassa ole ketään töissä. Elokuussa ja syyskuun alkupuolella tuskailin, kun ei muualla Euroopassa ollut ketään töissä. Huippuna oli Portugali, jossa yhteistyötaho palasi kesälomalta syyskuun puolivälissä. Tuntuu, että tähän suuntaan on menty myös meillä. Olen aina tykännyt jäädä lomalle vasta selkeästi heinäkuun puolella, sillä olen nauttinut hiljaisesta talosta ja mahdollisuudesta tehdä loppuun kaikenlaisia keskeneräisiä asioita. Tänään elämä ei ole enää tuota, vaikka yhä tykkään olla töissä 1,5-2 viikkoa juhannuksen jälkeen.
Ne karmeat viisiminuuttiset
Jo pari viikkoa sitten sovittiin Suvin kanssa, että juostaan tänään mun ohjelmassa olleet 4 X 5 min vedot, joissa palautukset olivat mitättömät 2 minuuttiset. Etukäteen hirvitti ja olin vakuuttunut, ettei tuosta voi selvitä hengissä. Vanhoista merkinnöistä katselin, että olin juossut tuollaisia vetoja viimeksi vuoden 2016 syyskuussa, jolloin ilma oli viileä. Mulle tiedossa oli kovempi setti ja Suville kevyttä juoksua elämässä ennen Pallasta.
Miten sää tiesi, että just tänään kannattaa nostaa lämpötila heti aamutuimaan reiluun +20 asteeseen? Miten se tiesi, ettei tuultakaan kannata paljon olla? Oivalliset lähtökohdat hellejuoksuja kammoavalle.
Verkkailtiin reilu kolme kilsaa ja hiki valui jo tuossa. Ei auttanut, sillä periksi en ollut aikeissa antaa. Vauhdit mitoitin lämpötilaan eli sellaista 7:30 tahtia eka ja siitä vaikka sekunti kerrallaan nousujohteisena sarjana.
Vauhdit olivat vähän tempoilevia. Välillä keulittiin ja minimaalinen ylämäki hidasti matkaa. Onneksi joen ja siirtolapuutarhan välissä oli myös varjoisa pätkä, jottei aivan täydessä paahteessa tarvinnut pinkoa. Palautuksiin otettiin pari ylimääräistä juomataukoa eikä urkkajuoman hörppimistä laskettu palautteluaikaan. Ilman tuota sovellutusta en olisi selvinnyt.
Vikassa opittiin ja loppukiriä lukuun ottamatta se oli vauhdiltaan tasaisin. Mun havittelema minimaalinen nousujohteisuus piti, kun eka oli noin 7:30 ja vika noin 7:20. Tänään ei hengitys tehnyt temppujaan, mutta yhtään kovempaa en olisi helteessä uskaltanut yrittää. No, otin sentään kahdeksan sekunnin loppukirin.
Tyytyväinen olin ja erityisen tyytyväinen siitä, että selvisin hengissä. Naisten matkaa seuraili myös isolta piikkipallolta näyttänyt siili. En tiedä, mitä liikkui sen koiranulkoiluttajan ajatuksissa, joka ohitettiin useamman kerran. Merkillistä kyllä, ei nähty muita juoksijoita. Kaikki vaan kävelivät - ei kai auringolla ollut jotain tekemistä sen kanssa.
Aamuvarhaiset prinssin kohtaa
Perjantaina käytiin Merituulin ja Suvin kanssa rauhakseen Vanhankaupunginkoskella ihailemassa maisemia. Mulla oli puhti pois ja Merituuli oli lähdössä seuraavana päivänä Keuruun yömaratonin puolikkaalle jänikseksi. Monta hyvää syytä katsella maisemia, jutella kuulumiset ja nauttia aamuauringosta.
Pikkukosken uimarannan kulmilla odotti prinssi! Tiedä, millainen unelmamies siitä olisi kuoriutunut. Epäselväksi jäi, sillä valokuvaajille poseerattuaan prinssi loikki hissukseen kohti puskien viileyttä. Prinssi - sammakko! Neljän naisen se antoi itseään ihmetellä, koska vastaantulijakin jäi katsomaan, miten kummassa sammakko oli pysähtynyt auringonottotauolle keskelle kävelytietä.
Kuvassa tuo uljas prinssi, jonka toinen jalka on vähän hassussa asennossa. Rauhalliset loikat kohti viileyttä paljastivat, että jalka oli kunnossa.
Muutama pitkä lenkki
Viikon pitkiksen juoksin tiistaina, kun avustajan kanssa kierreltiin katukylttejä ja tienviittoja lukien noin 15,5 kilsaa. Tiesin osaavani neuvoa, kun mulle luetaan kylttejä. Niin paljon olen Helsingin katuja ja kujia 26 vuoden aikana taaplannut, että moni nurkka on tuttu tai vielä tutumpi. Valkoisen kepin kanssa en yksin tuollaiselle lenkille rohkenisi, mutta näkevän kanssa juttu on ihan eri.
Mäkelänkadun varressa oli tympeintä, vaikka liikenne oli kesäisen iltapäivän rauhallista työmatkaliikennettä. Puu-Käpylän idylli oli avustajalleni uutta. Hän ihaili vanhoja taloja ja niiden tunnelmaa. Junaradan luona kiepattiin poikkeuksellisesti radan länsipuolelle. En ole tainnut koskaan juosta Oulunkylässä siten, että olisin aivan radan vieressä, mutta sen länsipuolella. Siinä oli mukava hiekkatie eivätkä lähes vieressä kulkeneet junat hurjan paljoa häirinneet. Kovin lähellä rataa talot olivat, mutta onhan samanlaisia monessa paikassa.
Pitkis olisi ollut 140 minuuttia, mutta luistin vähän ja kaarsin lähtöruutuun viitisen minuuttia aikaisemmin. Hyvin kompensoin, kun edellisviikolla meni saman verran ylipitkäksi. Muistan, miten aikoinaan kammosin näitä pitkiä lenkkejä. Olen oppinut tykkäämään niistä ja nauttimaan siitä, miten voi rauhassa ihmetellä maailmaa, kuunnella musiikkia tai rupatella maailmanmenosta. Aikoinaan jalat eivät tahtoneet jaksaa tuollaisia, mutta kestävyys on parantunut ja tänään jalatkin pysyvät matkassa.
Eilen käytiin yhden ystävän kanssa nauttimassa sunnuntain auringosta. Alkuperäinen ajatus oli juosta jokin lyhyt ja kevyt. Alkuperäisenä... Tiesin, että mulla odottavat vedot seuraavana aamuna ja ystävä oli tullut työmatkalta edellispäivänä. No, suunnitelmat ja niiden pitävyys...
Vajaan kilsan jälkeen pohdittiin tosissaan, mihinkäs ollaan menossa. En ollut koskaan käynyt Pyhän Laurin kirkon kahvilassa. Tiesin, että se on sunnuntaisin auki, joten miksikäs ei. Nenä kohti kahvitupa Laurentiusta.
Olin kuvitellut, että kirkon kohdalla pääsee joen yli. Ei yhtään huvittanut juosta sitä tympeää Tuusulantien varren suoraa, jos pääsisi muualtakin. Kirkko lähestyi, kirkko jäi takavasemmalle, Niittytien K-market ja huoltoasema siinsivät kaukana edessä. Kyllä täällä kai jokin silta tulee - joskus. Ainakin tuolla Niittytien nurkalla - reilun kilsan päässä.
Laurentius oli ihana! Rakennus on 1800-luvulta ja on tosi tunnelmallinen. Miljöössä saa tunteen 1800-luvun kylästä ja silmät sulkemalla voi eläytyä jonnekin historian havinaan. Kahvi ja korvapuusti maistuivat, penkille olisi voinut jäädä ja lepohetki teki hyvää helteisen lenkin keskellä. Huokaus, mikä laiskotus iski, kun piti nousta. Jalat väittivät, ettei niitä huvita. Kroppa väitti, ettei sitä huvita. Pää sanoi, ettei sitä huvita. Edessä tympeä suora ja jokivarren rauhaan matkaa. Muutaman sanan sain itselleni sanoa, jotta uskoin jokaisen askeleen olevan se, mitä oikeasti haluan tehdä.
Se lyhyt ja kevyt sunnuntailenkki oli lopulta 15,5 kilsaa. Hirvitti, miten jalat tointuvat tähän aamuun ja vetoihin. Jokin ihme tapahtui, sillä aamulla ei tuntunut yhtään siltä, että olisin eilen juossut. Pikemmin jalat tuntuivat levänneen ja olivat freesit aloittamaan päivän shown. Taisin tarvita eilisen lenkin ja taisin juosta sen jossain toisessa olotilassa. Ajatukset ja kroppa tiesivät ja minä tottelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti