Portaita pitkiksen lomassa

Viime kesänä juoksin muutaman kerran Herttoniemen portaiden ohi. Jo silloin niitä katseltiin sillä silmällä, vaan torppasin koko idean. Olin kuvitellut, että Hesassa ulkoportaat ovat vain Malminkartanossa. Herttoniemen portaista kuulin ystävältä, joka asui putkiremonttievakossa aivan niiden lähellä.

Jossain käsittämättömässä hetkessä olin sanonut ääneen, että perjantain pitkiksellä voitaisiin mennä katsomaan niitä portaita ja vaikka ehkä kenties mahdollisesti jopa kiivetä. Perjantaiaamu koitti ja pohdin ideani järkevyyttä. Aurinko porotti, kosteusprosentti oli pilvissä, lämpömittari näytti reilua kahtakymmentä ja ilma tuntui tropiikilta. Niin pitkis ja portaat...

Juomisen kanssa varustauduin juomarepulla. Ajattelin, että sen säiliö kyllä riittää, kun ei lämpene liikaa. Eka tipautin rakon pohjalle pari jääpalaa ja päälle laskin niin kylmää vettä kuin hanasta sain. Hyvä idea, sillä reilun kolmen tunnin jälkeen hörppimäni viimeiset vesipisarat olivat haaleita. Ei vesi kylmää ollut, mutta sellaista haaleaa, jota pystyi juomaan.

Lähdettiin Vantaanjoen vartta kohti Vanhankaupunginkoskea. Sieltä Vanhankaupunginlahden itäpuolelle ja kohti Herttoniemeä. Viikin arboretum, useamman metrin korkuisia kaisloja, yliopiston lehmät nauttimassa auringosta, Herttoniemen hyppytorni ja sitten ne portaat. Tiesin, että portaissa on yhtenäinen kaide, joten eiköhän kipuaminen ilman opasta onnistu. Ekan kerran mentiin yhdessä, jotta sain tuntuman, miten käännökset menevät ja pitääkö jossain kohdassa muistaa jotain. Ylhäällä näkymät olivat hienot - Arabianrantaa, Kumpulaa, Herttoniemeä ja paljon muuta. Ylhäällä oli penkki, jossa olisi voinut levähtää. Vaan ei sentään eli askelma kerrallaan alas.

Kapusin kaikki 182 porrasta kolmesti. Puukaidetta oli hyvä seurata. Käännöksissä tuli vähän ylimääristä mutkaa, mutta en uskaltanut päästää kaidetta sormenpäiden ulottumattomiin. Plussana, että kaide oli sileää puuta, joten tikkuja ei tarvinnut pelätä.

Matkalla taisi olla neljä välitasannetta. Keskimmäinen porrasosuus on askelmakorkeudeltaan erilainen kuin muut. Ihmettelin, miksi nouseminen tuntui erilaiselta, kunnes oivalsin, että askelmat ovat korkeampia kuin muissa porrasryppäissä. Varmuuden vuoksi laskin askelmia ja pidin mielessä, miten monta askelmaa on missäkin ryppäässä.

Muutamia ihmisiä juoksi tai käveli portaita ylös ja alas. Hyvien tapojen mukaista olisi toki kulkea siten, että samaan suuntaan mennään aina samaa puolta. Tuskin kovin montaa paheksuvaa katsetta sain, vaikka rikoin hyviä tapoja kävelemällä aina kaiteen vierustaa. Uskoisin, että näkövammasta kertova huomioliivi ja käden pitäminen tiukasti kaiteessa myös käännöskohdissa kertoi kanssakipuajille riittävästi.

Kun lähdettiin juoksemaan takaisin, ei jaloissa ollut puhtia mihinkään. Alkuun jalat vain tärisivät eikä mikään käsky mennyt perille. Kilsan parin jälkeen alkoi tuntua, että ehkä tämä kuitenkin. Loppumatkasta ylämäet tuntuivat vuorilta, joten voimia kipuaminen oli vienyt. Nelisen kilsaa ennen kotia päätin, että maailman paras idea on juosta suoraan kaupalle ostamaan jätski. Ystävä kiihdytti heti, johon parahdin, ettei mun jalat tuollaista kestä. Kehotin malttamaan, sillä tuskin maailman jäätelöt loppuvat vajaassa 40 minuutissa. Miten taivaalliselle jätski voikaan maistua, kun takana on helteinen pitkis ja vähän extrahuvia päälle?

Kiivetessä tuntui ottavan eniten takareisiin ja hetkittäin pakaroihin. Pohkeita väsytti, mutta ei niissä muuta tuntunut. Kunnes eilisaamuna... Jestas! En ollut päästä ylös. Jokainen kävelemään lähteminen oli yhtä irvistelyä. Käveleminen oli alkuun jotain epämääräistä askeltamista. En voinut kuvitellakaan, että voisin mennä rappuihin, joita pitää mennä alaspäin ja joissa ei ole kaidetta.

Sitkeästi lähdin aamupäivällä salille. Jalat tein varovasti, mutta yläkroppaa kiusasin vähän enemmän. No, sen tunnen sitten tänään etenkin rintalihaksissa ja hauiksissa. Tietty ne pirun pohkeetkin ovat vielä kipeät. Laitoin kylmää, venytin varovasti ja rullailin varovasti. Tänä aamuna nöyrryin ja sivelin kumpaankin pohkeeseen kerroksen Voltarenia. Helpottaa, mutta tuntuu. Käveleminen on helpompaa, ei tarvitse irvistellä ja kohta uskallan aivan kevyelle lenkille testaamaan, vetreytyvätkö tuosta lisää.

Vaikka miten päättäisin, ettei enää ikinä portaita, tiedän päätöksen olevan turha. Uudestaan sinne on päästävä! On luksusta, että noin 7 kilsan päässä kotoa ja mukavan lenkkireitin päässä ovat tuollaiset portaat. Sokkoystävälliset ne ovat edellä kirjoittamistani syistä. Askelmat ovat toki avonaiset, mutta askelma on sen verran syvä, ettei ainakaan mun 39 numeron tossu ollut vaarassa mennä seuraavan askelman alle. Yhtenäisesti tasanteillakin jatkuva kaide on ehdoton. Malminkartanossa sitä ei ole eli niihin portaisiin ei mulla ole hinkua. Herttoniemi sai pisteet ja uusi pohkeidenkipeytysretki tulee vielä ennen lumia. Jospa silloin ei olisi hyttysiä. Kesän ekat hyttyset koettivat pistellä poskeensa yhden punatukkaisen tytön. Paukamia on melkoisesti, vaan Zyrtek ja hydrokortisonvoide auttavat. Onneksi oli aloittanut Zyrtekin syönnin alkuviikosta, sillä huomenna lähden pistäytymään maalla, jossa hyttysiä on luultavasti mulle aivan liikaa.

Ja jos portaita tulee ikävä, mulla on työsuhde-etuna niitä 112 kappaletta.